Koko Hubara: Ruskeat Tytöt

Koko Hubara: Ruskeat Tytöt, Tunne-esseitä 2017
Kustantaja: Like
Kansi: Tommi Tukiainen
Sivuja: 236
Mistä sain kirjan: lainasin ystävältä



Koko Hubaran Ruskeat Tytöt on ollut lukulistallani siitä lähtien, kun luin Reader why did I marry him -blogin Ompun arvion kirjasta. En tiennyt, kuka on Koko Hubara, enkä tiennyt hänen Ruskeat Tytöt -blogistaan, enkä paljon mistään muustakaan ennen sitä. Ompun arvion perusteella odotin kuitenkin mullistavaa lukukokemusta, ja sellaisen myös sain. Jotain tuli näkyvämmäksi.

Koko Hubara kirjoittaa Ruskeille Tytöille, eli hän ei kirjoita minulle, valkoiselle tytölle, ollenkaan. Se, että minä voin kirjoittaa valkoisen tytön tähän pienillä kirjaimilla, melko huolettomasti, kertoo siitä, että se on oletus, sitä ei tarvitse nostaa esiin. Jos osaisin ajatella yhtä selkeästi kuin Hubara - jonka on pakko, koska hän on Ruskea Tyttö - kirjoittaisin edes Tytön isolla alkukirjaimella. Tyttönä oleminen on positio, joka minun pitäisi tehdä näkyvämmäksi koko ajan, kuten Hubarakin tekee. Tyttö on normin - pojan ja miehen - vastapari, joka tulee aina määritellyksi vasta suhteessa vastakkaiseen sukupuoleen.

Samoin Ruskea tulee aina määritellyksi suhteessa normiin, valkoisuuteen. Hubara kirjoittaa: Käytän sanaa Ruskeat kuvaamaan omaa identiteettiäni, mutta myös laajemmin synonyymina sanalle rodullistettu. - - Kun käytän sanaa Ruskeat Suomen kontekstissa, tarkoitan myös esimerkiksi Mustia ihmisiä, venäläisiä, virolaisia, itäeurooppalaisia, romaneja ja saamelaisia - kaikkia sellaisia ryhmiä, joille ei ymmärtääkseni suoda tilaa olla valkoisia tai suomalaisia tai normi. (S. 27.)

Osaisinpa sanallistaa edes jotain siitä, mistä Hubara kirjoittaa! Hän kirjoittaa asioista, joita hän on Ruskeana Tyttönä kohdannut: näkymättömyydestä, seksuaalisen häirinnän kohteeksi joutumisesta, kotimaistaan, suhteestaan kieliin, hiphopiin, kirjoittamiseen ja lukemiseen. Hän kirjoittaa siitä, miltä tuntuu, kun mediassa tai kirjallisuudessa ei tule vastaan ketään samanlaista, koska kaikki tarinat kerrotaan valkoisesta oletuksesta: Minä en haluaisi tehdä muuta kuin lukea kirjoja, jotka kertovat minusta. Haluaisin vain ja ainoastaan löytää jotakin, mihin tarrata kiinni ollakseni olemassa. Jotakin, mikä läikähtää kun siihen koskee. Jotakin mikä sanoo, että voin olla itsestäänselvyys ja muutosagentti, obskuriteeti ja legenda, pieni jemeniläinen kirjatoukka ja Ruskea filosofi samaan aikaan. (S. 108.)

Huomaan, että olen nyt hyvin varovainen kirjoittaja, vaikka pääni on täynnä asioita. Yritän paikallistaa itseni suhteessa Hubaran kirjaan. Olen valkoinen, suomalainen tyttö. Olen ammatiltani äidinkielen ja kirjallisuuden opettaja, eli olen opiskellut perinteisesti hyvin valkoisia asioita - suomen kieltä ja suomen kirjallisuutta. En ole koskaan ajatellut niitä erityisen valkoisina asioina, mutta sitähän ne ovat olleet. Voin todeta tämän nyt, kun Hubaran teksti on opettanut minua katsomaan ympärilleni edes vähän tarkemmin.

Väitän myös, että kielten - vaikka vain oman äidinkielen opiskelu - on humanismin ydintä, väylä kaikkien kielten ja kaikkien ihmisten arvostamiseen. Viime vuosina olen kuitenkin lähinnä hävennyt sitä tapaa, jolla valkoiset suomalaiset suomeaan käyttävät. Tarkoitan vihapuhetta, joita some heittää silmieni eteen päivittäin. Rasistiset kommentit ja ihmisten rodullistaminen käyvät päälle, enkä ymmärrä ollenkaan, mitä täällä tapahtuu. Pahinta on, että en osaa tehdä mitään, en osaa vastata sanoihin, koska pelkään sitä vihaa.

Olin kuuntelemassa historiantutkija Ville Kivimäkeä Äidinkielen opettajien talvipäivillä tammikuussa. Kivimäki luennoi siellä otsikolla Väkivallan sanat, ja hän muistutti siitä tosiasiasta, että  väkivaltainen puhe muuttuu josain vaiheessa väkivaltaisiksi teoiksi. Siksi väkivaltainen puhe pitää saada loppumaan, ja paras keino sen hiljentämiseksi ovat paremmat sanat. Hyvä kielenkäyttö ja kielen hallinta lopulta sammuttaa vihapuheen. 

Hubaran sanat ovat erinomaista kieltä, parhaita sanoja. Hän kirjoittaa selkeästi ja loogisesti, paljastaa rakenteellisen rasismin ja purkaa sitä sanoillaan. Hän kirjoittaakin: Minun valitsemani sanajärjestys, kieliasu ja vaatimus ovat täydellisiä, tärkeitä, tiedostettuja - eivät rikkinäistä, huonoa kieltä, eivät toisen luokan ajatuksia (s. 26).

Hubara kirjoittaa myös kaikki haukkumasanat sellaisina, kun ne hänelle heitetään. Tyttönä olen kuullut huorittelut - ja nyt vanhempana tyttönä myös ämmittelyt - mutta olen kuullut ne ilman etuliitteitä, joita Hubara ja muut Ruskeat Tytöt joutuvat kuuntelemaan. Kirjan luettuani  kuulen ne korvissani, mutta edelleenkään minun ei tarvitse ikinä kokea niitä. Se on etuoikeus, joka minulla on valkoisena suomalaisena Suomessa.

Hubaran kirja on vaikuttava. Se tekee henkilökohtaisesta yhteiskunnallista ja yleistä. Se tekee Ruskeista Tytöistä näyvämpiä ja tarjoaa heille sanat, joista löytää itsensä: Toivon, että viimeistään tämän kirjan jälkeen tiedät, että sinulla on oikeus vaatia aivan samoja asioita kuin valkoisilla ihmisillä. Kotia, töitä, arvostusta, turvaa, tilaa, toimintakentää, tavallisuutta, osallisuutta - vaikkapa sitten jättimäistä pronssipatsasta keskelle Helsinkiä (s. 236).



Ruskeat Tytöt voitti vuoden 2017 Blogistanian Tieto -palkinnon ja sitä on luettu paljon blogeissa, Ompun blogin lisäksi esimerkiksi näissä: Kirja vieköön, Mari A:n kirjablogi, Kirjasähkökäyrä, Hyönteisdokumentti, Pieni kirjasto, Luetut, lukemattomat, Mitä luimme kerran, Kaikkia värejä ja Elämä on ihanaa.

Helmetin vuoden 2018 lukuhaasteeseen kuittaan kirjalla kohdan 17. Kirja käsittelee yhteiskunnallista epäkohtaa.