Pirkko Soininen: Ellen

Pirkko Soininen: Ellen, Ellen Thesleffin fiktiivinen Firenzen-päiväkirja, 2018
Kustantaja: WSOY
Kansi: Martti Ruokonen
Sivuja: 184
mistä sain kirjan: lainasin kirjastosta



Tuulien venyttämät untuvapilvet kurottautuvat pitkinä nauhoina horisonttiin. Kirkontornit nojaavat tuuleen, puut piirtyvät taivasta vasten ja aurinko kumartuu vuorien taakse, viivytellen, kuin ihmiset juhlissa, joista eivät malttaisi lähteä. (S. 157.)

En malttaisi minäkään lähteä Firenzestä mihinkään, varsinkin kun oppaana on Ellen Thesleff - vaikkakin vain fiktiivisesti. Pirkko Soininen on kirjoittanut Ellen Thesleffin (1869 - 1954) fiktiiviset päiväkirjat tämän Firenzen-ajoilta, ja kutsuu lukijan mukaan 1800-1900-luvun taitteen Firenzeen, Arno-joen rannoille maalaamaan ja istumaan iltoja kaupungissa majailevien kansainvälisten taidepiirien seurassa.

Ellen on romaani, mutta hyvin todellisen tuntuinen päiväkirjamuodossaan. Thesleff asui Firenzessä useita talvia ja lyhyempiäkin ajanjaksoja 45 vuoden aikana, vuosina 1894 - 1939. Soininen on rajannut päiväkirjamerkinnät ainoastaan Firenzeen, johon Thesleff palasi vuosi toisensa jälkeen sukulaistensa kanssa tai yksin. Siellä hän maalasi, näki nälkää ja joi viiniä sekä rakasti englantilaista teatterimiestä.

Ensimmäiset matkat vuosina 1894 - 1896 ovat vielä nuoruuden hurmiossa ja huolettomuudessa elettyjä seikkailuja. Niistä välittyy Firenzen kansainvälinen ja innostava tunnelma, johon nuoret taiteilijat tempautuvat mukaan. Matkoja tulee kuitenkin lisää, ja vähitellen taiteilijan oma ääni ja intohimo taiteeseen vahvistuvat ja samalla Firenzestä tulee taiteilijan toinen koti. Kotimaassa säilyy Ruoveden Murolee, johon Thesleff ajoittain kaipaa Firenzestä.

Thesleffin elämän täyttää taide. Hän ei perusta omaa perhettä, mutta säilyttää kuitenkin läpi elämänsä hyvin kiinteät perhesuhteet, jotka on vangittu myös näihin fiktiivisiin päiväkirjoihin. Varsinkin Gerda-sisko - keramiikkataiteilija ja lääkintävoimistelija - on Ellenin arjen tuki ja turva, ja tulee myös lukijalle tutuksi.

Elleniä lukiessa mieleeni nousee vahvasti toissavuoden Finlandia-voittaja, Jukka Viikilän loistava päiväkirjaromaani, Akvarelleja Engelin kaupungista. Se on ehkä liiankin tuoreessa muistissani, koska alan heti Ellenin ensi sivuilta odottaa järisyttävää lukukokemusta - onhan kirjailijana nytkin runoilija. Pirkko Soinisen runokokoelma Avataan siiven alta vakuutti minut hänen taidoistaan viime syksynä. Ellen ei kuitenkaan syvene sellaiskesi sielun tutkielmaksi, kuin Viikilän päiväkirjaromaani. Ehkä se johtuu siitä, että Firenzen ajat eivät muodosta syvenevää jatkumoa, vaan jäävät enemmänkin matkapäiväkirjoiksi. Paljon elämää jää kertomatta.

Ellen on helppolukuinen, ja sen sivut suorastaan lentävät. Tästä seuraa kuitenkin tunne, että teos kiiruhtaa kohti loppuaan. Vuosikymmenet melkein juostaan läpi, ja vaikka pidin romaanista paljon, odotin koko ajan vielä syvällisempää taiteen kokemista, luomisen tuskaa ja identiteettipohdintoja. Niitä välillä väläytettiin, mutta olisin kaivannuut niitä lisää. Viimeiset Firenzen-matkat ovat hyvin täyden tuntuisia, haikeita ja kauniita: Nuorena ei tiedä, millaista on menettää pikkuhiljaa kaikki. Ei nuoruus vaadi rohkeutta, vaan vanhuus. (S. 183.)

Soinisen luoma Ellen Thesleff on ihastuttavan vahva persoona. Tunsin lukiessani taitelijan siveltimen hipaisut ja Firenzen tunnelman. Googletin Thesleffin maalauksia ja ystäviä, Firenzen taideaarteita ja taiteilijan perhekuvia. Jäin ihailemaan erityisesti Thesleffin horjumatonta taiteilijakutsumusta ja rohkeutta elää boheemia taiteilijaelämää aikana, jolloin naisten olisi pitänyt pysyä kotona ja perustaa perhe: Miksi naiset eivät saisi olla kulmikkaita, suorasanaisia, villejä ja pidäkkeettömiä? Miksi miehille sallitaan niin paljon sellaista, mitä ei sallita naisille? Miksi aviomies on vaimonsa holhooja ja edusmies kaikissa mahdollisissa asioissa? Mikseivät miehet kehrää, leivo, pane olutta, kaitse lapsia, luuttua ja hoida karjaa, mutta naiset kelpaavat avuksi heinätöihin, kaskenpolttoon ja ojien kaivuuseen? Miksi miehiset ominaisuudet ovat hyveitä ja naiselliset eivät? Siinä missä miesten taide on voimakasta, syvällistä, rehellistä ja persoonallista, on naisten taide teennäistä, pinnallista, epäitsenäistä ja avutonta. Ja kun kriitikko ihastuu naismaalarin työhön, hän kuvaa sitä mieheyteen liitetyillä käsitteillä. (S. 133.)

En olisi halunnut kirjan loppuvan, vaan jäin kaipaamaan täytettä aukkoihin, joita Firenzen-päiväkirjoihin jäi: Millaista oli Ellen Thesleffin elämä Muroleessa? Oliko maalaaminen hänelle aina näin selvää kuin fiktiivisissä päiväkirjoissa tuntuu olevan? Miten aikalaiset suhtautuivat hänen Firenzen maalauksiinsa? Haluan tietää lisää. Taidankin seuraavaksi tarttua viime vuonna ilmestyneeseen, Hanna-Reetta Schreckin kirjoittamaan Ellen Thesleffin taiteilijelämäkertaan Minä maalaan kuin jumala.

Ajan- ja paikankuvana Soinisen teos toimii niin vaikuttavasti, että haluaisin heti hypätä aikakoneella vuoden 1894 Firenzeen. Nykyhetki, vuosi 2018, tuntuu tylsältä ja arkiselta, liian kiireiseltä, ahneelta ja tehokkaalta.



Ellenin ovat ehättäneet lukemaan jo ainakin Leena Lumi, Lumiomenan Katja ja Tuijata. Kulttuuripohdintoja -blogin Tuija. Helmetin vuoden 2018 lukuhaasteeseen sovitan tämän kohtaan 48. Haluaisin olla kirjan päähenkilö.