Leena Krohn: Kadotus

Leena Krohn: Kadotus, 2018
Kustantaja: Teos
Kansi: Marjaana Virta
Sivuja: 159
Mistä sain kirjan: arvostelukappale



Kirjavuoteni kohokohta on varmasti tässä: Leena Krohnin Kadotus. Olen aiemmin lukenut Krohnin kirjat Hotel Sapiens, Mehiläispaviljonki. Kertomus parvista, Erehdys ja Kotini on Riioraa, jotka jokainen ovat olleet säkenöivän hyviä lukukokemuksia. (Olen lukenut myös Donna Quijoten, mutta se odottaa vielä tuossa blogijonossa vuoroaan.) Krohnin teokset ovat - loistavia.

Nyt ollaan löytötavaratoimistossa, Kadotuksessa, johon kadotetut tavarat päätyvät. Kadotus ei ole toimiston oikea nimi, mutta toimiston virkailija, jonka ajatuksia seurataan kirjan kehyskertomuksena, on nimennyt toimiston siten. Nimi viittaa paitsi kadotettuihin tavaroihin, myös virkailijan asemaan, sillä hänkin on kuin kadonnut elämästään, ajautunut lähes unohdettuun toimistoon muiden kadonneiden tavaroisen joukkoon. Seuraava askel hänen työurallaan olisi joutua kaatopaikalle töihin.

Krohnin teksti on täynnä havaintoja, joita on pakko pysähtyä miettimään. Nykymaailman arvot (ovatko ne arvoja) näyttäytyvät naurettavina, ja silti ansaittuina kuvina ihmisestä itsestään. Kirjailija pukee ironian muotoon vakavaa sanomaa, melkeinpä saarnaa: Kaatopaikka on totuuden paikka. Sillä on itseoikeutettu sijansa ihmiskunnan suurenmoisimpien instituutioiden: akatemioiden, museoiden, parlamenttien, katedraalien ja oikeusistuimien rinnalla.  - - Siellä on totuutemme, sillä siellä on salaisuutemme. Sen, minkä me haluaisimme unohtaa, maa kyllä muistaa. Se, mitä me yritämme hävitää, tulee hävittämään meidät. Se, minkä me hylkäsimme, paljastaa, mitä kerran himoitsimme, mitä teimme, keitä olimme ja mikä on kohtalomme. (S. 120 - 121.)

Kadotus on myös helvetti, kadotus, jonne joudutaan, jos tehdään syntiä. Satiiria syntyy siitä, että kirjan nimi viittaa myös taidetapahtumaan, josta kaikki löytötavarat ovat peräisin. Kyseessä on Taiteiden yötä muistuttava tapahtuma, jossa nähdään ja koetaan kaikkea kummallista: toinen toistaan absurdimmat performanssit, vellovat ihmismassat, hajut, äänet, valot... - Kaikki täällä on feikkiä ja petosta, isä sanoi. - Illuusiota. Valhetta ja huijausta. Se juuri on perusidea, se on taiteen syvin ydin. (S. 130.)

Aika lähellä kadotusta ollaan. Kas kun ei kadoteta myös ihmistä, ihmisyyttä itseään! Vai mikä on tuo kaksiulotteiseksi litistynyt ihmishahmo - ehkä varjo vain tai ehkä todellisempi kuin kaikki muut ihmiset? Tarkemmin katsottuna jotkut ihmiset muistuttavat epäilyttävästi jo eläimiä. Kafkan Muodonmuutos on ehkä jo täällä.

Kirja on jaettu tarinoihin, jotka on nimetty löydettyjen tavaroiden mukaan. Toimistoon tuodaan muun muassa sateenvarjo, korvakoru, kännykkä, käärmeennahka ja talutushihna, jotka kaikki on kadotettu taidetapahtumassa. Virkailija ottaa tavarat vastaan ja miettii niiden alkuperää, ja seuraavaksi tarina siirtyykin keskelle taidetapahtumaa ja lukija saa tietää, kuka tavaran kadotti.

Kirjan rakenne on toimiva. Toimiston virkailijasta paljastuu jotain, mutta ei kaikkea. Myös ihmiset, joiden kokemuksia taidetapahtumassa, Kadotuksessa, seurataan, ovat kiinnostavia hahmoja. Heidän kauttaan esiin nousevat erilaiset elämänasenteet ja -filosofiat: suhtautuminen taiteeseen, elämään ja muihin ihmisiin.

Henkilöistä ei suinkaan kerrota kaikkea, vain välähdyksiä. Paljastuu yksinäisyyttä, epäilystä, toivoa, syvää inhimillisyyttä. Tässä juuri on Krohnin taito: hän tuo lukijan silmien eteen kaiken ihmisen tuottaman roskan ja turhuuden ja siitä huolimatta, hän jaksaa nähdä myös ihmisen sisimpään. En tule koskaan unohtamaan Kadotuksessa kuvattua Kärpästen rouva -performanssia.

Äkkiä voisi väittää, että Krohnin ihmiskuva on synkkä ja pessimistinen, mutta ei se ole. Hänen huumorinsa pehmittää kaiken. Ihmisten turhamaisuus, ahneus ja pinnallisuus saavat sivalluksia, jotka ovat vähintäänkin ansaittuja. Piikit osuvat. Krohn vaatii ihmisiltä valpautta ja ajattelua: Mitä oikein olet tekemässä, ihminen? Onko tämä tarpeellista? Onko tämä ainoa totuus?

Krohn ei kuitenkaan jätä lukijaa yksin kysymyksiensä keskelle, hän tarjoaa myös vastauksia: - - Sillä jotta ihmiset eivät tulisi hulluiksi, he tarvitsevat vähän hulluutta. He tarvitsevat juuri sitä, mikä ankarasti ajatellen on tarpeettominta, kuten leikkiä, taikaa ja unennäköä. Tarpeettomin on kaiken tarpeellisen perusta, niin minä ajattelen. Siitä, mikä on leikkiä, alkaa todellisuus, siitä, mikä on unta, syntyy tarmo ja työ, ja kaikki se mikä on kaunista, on elävää, toimivaa, ikuista. (S.123.)

Krohnin lukeminen on ravistelevaa ja kylmäävää. Se on myös hauskaa, vapauttavaa ja äärettömän lohduttavaa: Usein sanotaan, että ihmisen pitäisi elää tässä ja nyt. Miksi pitäisi? Eläimen on aina elettävä tässä ja nyt, ei ihmisen tarvitse. Jos tässä ja nyt on silkkaa piinaa, hän voi edes hetkeksi mennä pois. Joko sinne, mikä kerran oli tai kerran tulee olemaan tai maahan, jota ei ole missään. (S. 46.)

Kiitän kustantajaa arvostelukappaleesta!

Kadotuksen on lukenut myös Suketus. Helmetin vuoden 2018 lukuhaasteessa kuittaan kirjalla kohdan 49. Vuonna 2018 julkaistu kirja.

Krohn on mielestäni Suomen paras kirjailija, enkä ole mielipiteineni yksin, sillä esimerkiksi Sivumennen-kirjapodcastissa väitetään samoin. Podcastin 45. jakson lopussa Jonna Tapanainen ja Johanna Laitinen lupasivat, että ensi kerralla he keskustelevat Suomen parhaasta kirjailijasta ja tajusin heti, että sen täytyy olla Leena Krohn. Huokaisin onnellisena, kun kävi ilmi, että niin olikin. Suosittelen siis kuuntelemaan Sivumennen -podcastin 46. jakson. (Kuten kaikki muutkin jaksot.)