Marisha Rasi-Koskinen: Eksymisen ja unohtamisen kirja

Marisha Rasi-Koskinen: Eksymisen ja unohtamisen kirja, 2017
Kustantaja: WSOY
Kansi: Jussi Karjalainen
Sivuja: 253
Mistä sain kirjan: lainasin kirjastosta


Marisha Rasi-Koskisen Eksymisen ja unohtamisen kirja on kaunis ja surullinen kirja. Eksyminen käy nopeasti, unohtaminenkin käy. Silti on aina jotain, joka säilyy, vaikka ei mitään muuta niin paljon haluaisikaan kuin unohtaa. Asiat voivat mennä niin monella tavalla väärin, että jonkin niistä on oltava oikea (s. 164).

Kirjailija on taitava. Hän on niin taitava tarinanpunoja, että ihmettelen, miksi hänestä ei pidetä enempää meteliä. Hänellä on aivan oma äänensä, joka kietoo mukaansa. Perinteinen realistinen kerronta taipuu hänen käsissään kohti maagista realismia, ja silti lukija saa lukea vaikka kuinka tosissaan ja poimia kirjasta vain tarinan. Tarinan pinnan alla risteilevän selittämättömän voi tulkita, jos haluaa ja miksi haluaa, mutta sen voi jättää ihan vain rauhaankin tai peräti huomaamatta.

Minulle se pinnan alla liikkuva, selittämätön on tärkeintä ja upottavinta. Miten muistot syntyvät, miten ne jäävät ja haihtuvat? Miten kadotaan tai eksytään? Kadotaanko kuitenkaan? Löydetäänkö jotain, jota ei osattu etsiäkään? Rasi-Koskinen jättää lukijan mietittäväksi yhteydet ihmisten välillä, näkymättömät siteet, jotka voivat käydä liian raskaiksi. Sillä kun mitä tahansa siirtää, kun pienimmänkin muiston paikkaa vaihtaa, menneisyys muuttuu, elämän palaset liikahtavat paikoiltaan, ja niiden mukana se mitä kutsutaan tulevaisuudeksi (s. 14).

Lukiessani Eksymisen ja unohtamisen kirjaa elin kummallisessa olotilassa. Yhtä aikaa olin innoissani upeasta kirjasta, sen taiten punotusta tunnelmasta. Samalla olin pohjattoman surullinen. Taika on kertojarakenteessa. Kirjassa on nimittäin kaksi kertojanäkökulmaa, jotka molemmat ovat lapsen näkökulmia. On Julia ja on Jan.

Koska lapsen maailmassa on paljon leikkiä ja kuviteltua, omanlaistaan järjestystä, lukijalle jää ulkopuolisen aikuisen ja järkeilijän rooli. Se rooli on pakahduttava paikka. Tässä jos missä on kirjallisuutta, joka herättää valtavia myötätunnon hyökyjä. Välillä en ole varma, kestänkö eläytyä niin vahvasti, kuin kertoja vaatii.

Äiti oli joskus sanonut, että  jokaisesa ihmisessä on kaikki eletyn elämän vuodet, samassa ihmisessä kaikenikäiset ihmiset sisäkkäin, lapset ja aikuiset. Ne keskustelevat toistensa läpi, nekin jotka ovat niin pieniä etteivät pysty puhumaan, ne tuntevat toistensa tunteet. Sillä jokaisessa ihmisessä on kaikki mitä hän on kantanut sisällään, joka ainoa keskustelu ja kosketus, jokaiset kasvot jotka on nähnyt, jokainen peili josta on heijastunut, jokainen sana, jokainen uni, jokainen kyynel, ne kaikki ovat siellä sisällä. Ne ovat kehossa, muistoina joista vain osalle on olemassa sanoja. Ei ihme jos joskus itketti ilman syytä. (S. 57.)

Kun lopulta suljin kirjan kannet, jäin pitkäksi aikaa kirjan tunnelmaan. Tavoitan sen tunnelman nytkin tässä, vaikka lukemisesta on jo jonkin verran aikaa. Kirjan päähenkilöt nousevat elävinä eteeni, ja pystyn näkemään kohtauksia kirjasta kuin elokuvasta: sadepäivän leikit autossa, tivolin upean maailmanpyörän... Itku alkaa pakkautua silmiin. Näin toimii vahva kirjallisuus.



Eksymisen ja unohtamisen kirja on luettu myös blogeissa Kirja hyllyssä, Kirjapolkuni, Pieni kirjasto, Ullan luetut kirjat, Lukutoukan kulttuuriblogi, Luetut, lukemattomat, Reader, why did I marry him, Usva, Kosminen K ja Kirjaluotsi. Kirja uppoaa Helmetin vuoden 2018 lukuhaasteessa kohtaan 24. Surullinen kirja.