Eeva Turunen: Neiti U muistelee niin sanottua ihmissuhdehistoriaansa

Turunen Eeva: Neiti U muistelee niin sanottua ihmissuhdehistoriaansa, 2018
Kustantaja: Siltala
Kansi: Jussi Karjalainen
Sivuja: 210
Mistä sain kirjan: lainasin kirjastosta



Eeva Turunen on arkkitehti ja näytelmäkirjailija, jonka esikoisteos Neiti U muistelee niin sanottua ihmissuhdehistoriaansa herättää huomiota pitkällä nimellään. Nimen perusteella päättelin, että koko kirja kertoo neiti U:sta, mutta teoshan onkin seitsemän novellin kokoelma, joka kertoo paitsi neiti U:sta, myös muun muassa neiti K:sta ja neiti N:stä ja neitiherrasta tai vaikka A:sta ja B:stä.

Novellien aiheina ovat neuroosit ja ihmissuhteet. Teoksen ensimmäinen novelli Tulivuori saattaa purkautua tänään, neiti N sanoo kertoo naisparista, joka majoittuu tulivuoren juurelle. Pelko tulivuoren purkautumisesta alkaa hiertää neiti N:ää, eikä parisuhdekaan tunnu oikein sujuvan. Jotain ehkä purkautuukin pian. Turusen kerronnassa on kerrassaan herkullisia hetkiä, jotka voi nähdä edessään kuin komediassa, kuten esimerkiksi neiti N:n kahvilahetken: Neiti N hankkiutuu kitkaisesti tiskin luo ja pyytää kahvia. Kahvi on kaadettu termospulloon, ja annostelusta suoriudutaan pumppaamalla. Kannattaa pumpata verkalleen ja koettaa saada yhdestä painalluksesta kaikki irti. Ei ole syytä pumpata vimmaisesti, hermostuneesti, sykäyksittäisesti. Kaikki mukit eroavat ulkonäöllisesti toisistaan. Neiti N ottaa keskisuuren. On ajateltava syntyviä ahnausmielikuvia. (S15.)

Toinen novelli Parahin tekninen isännöistijä on kirje isännöitsijälle. Siinä pisteet ja pilkut ja isot alkukirjaimet on jätetty pois ja kirjoitus etenee tajunnanvirtana ja runon muotoisena. Kirje alkaa näin:

asuntomme lattia ulvoo pahan kerran

asuntoni lattia siis ulvoo

ei se minua häiritse, mutta väliin ajattelen, että alanaapuria häiritsee (s.31)

Välimerkitöntä tekstiä on oikeastaan yllättävän helppo lukea, sillä rivivälit jättävät tekstiin ilmaa ja ajattelun paikkoja. Minäkertojan ajatuksenjuoksu on omalla tavallaan hyvin loogista, ja tietenkin jo tekstin alusta voi päätellä, että me on muuttunut minäksi, kun asuntomme on muuttunut asunnokseni. Isännöitsijä (ja lukija) saa kuulla vähitellen kaiken, ja hänen toivotaan myös tulevan vierailulle: minäkertoja kärsii siis yksinäisyydestä.

Näyttävä heinäsorsakoiras juhlapuvussaan on novelleista kokeilevin. Se on muodoltaan leikkisä ja käyttää esimerkiksi grafiikan keinoja ja luetteloita kertomaan neitiherran elämästä. Vaikka kaikissa kokoelman novelleissa on paljon ironista huumoria, tämä novelli on kaikista hauskin, sillä neitiherra nyt vain kerrassaan on niin pinnallinen ja itsekeskeinen, että naurattaa. Hänellä on 29-vuotissyntymäpäivät, joiden jokaisen tapahtuman ja omat tuntemuksensa hän analysoi aivan läpeensä: Minä olen neitiherra ja täytän 29 vuotta, ja voin aivan hyvin olla mietteissäni täällä juhlissa. Kaikki ovat vähän humalassa ja vähän harhailevia ja aika vaitonaisia, minäkin, paitsi etten ole harhaileva vaan ainoastaan teeskentelen. Ajatukseni juoksee kyllä. Ajatukseni koskettelee sisäistä tyhjyyttäni, jonka olen hyväksymäisilläni. Tällä tietoa hyväksyn sen 33-vuotiaana. (S. 148.)

Nimet eivät ole Turusen novellikokoelmassa tärkeitä, eivät novellien nimet eivätkä ihmisten nimet. Kun ihmisiin viitataan pelkillä kirjaimilla, tekstit kumartavat neuroosikuningas Kafkan suuntaan.  Visuaaliset havainnot ja mielen maisemat, tunteiden ja tuntemisen - varsinkin itsensä tuntemisen - vaikeus ovat pääasia. Novelli Skarabee hei, ehkä teoriassa perustuu valokuviin ja niiden synnyttämiin muistoihin ja mielleyhtymiin. Senkin voisi lukea proosarunona.

Viimeinen novelli on nimetty, tai oikeammin jätetty nimeämättä, kuin kuvataideteos: Nimetön (napakelkka), sekatekniikka, 96 x 72 cm, yksityiskokoelma. Yksityiset muistot ja pelot määrittävät ihmissuhdetta ja ihmisenä olemista, mutta tässä päätösnovellissa on kuitenkin myös luottamusta tulevaisuuteen ja hyviin hetkiin.

Olen monta kertaa kaivannut proosakirjallisuuteen jotain, jossa naiset olisivat oman elämänsä havainnoin keskipisteessä. Olen kaivannut kerrontaan myös uusia rakenteita ja muotoja. Tässä kirjassa niitä nyt tarjoillaan: on naisia kokijoina ja on vaihtelevaa muotoa kerronnassa. Laura Lindstedtin Oneiron oli tienraivaaja kokeilevalle proosalle, ja osoitti, että kyllä proosa kestää muovailua.

Turusen esikoisteos on kunnianhimoinen ja hassutteleva yhtä aikaa. Se on muodoltaan kokeilevaa ja  vaihtelevaa ja sisällöltään sekä riemastuttavaa että tavattoman ärsyttävää. Paitsi että novellien päähenkilöt ovat neuroosiensa vankeja, he ovat myös suvaitsemattomia, ylimielisiä ja jopa ilkeitä. Minua suorastaan säälittivät ne nuoret, avuttomat pojat, joita neiti U muistelee niminovellissa ennen kuin siirtyy seurustelemaan tyttöjen ja naisten kanssa. Luin novelleja myös jonkinlaisina ajankuvana nykyihmisistä, jotka ovat hirvittävän itsekeskeisiä ja oppineet kantamaan jatkuvasti huolta siitä, miltä kaikki näyttää tai millaisen mielikuvan he itsestään luovat:

tuona kesänä hän kuuli viidestä suusta olevansa persoonallinen ja 
viehättävän näköinen, kiehtovan näköinen 

hän asettui kalliolle kiehtovan näköisenä (s. 203).

(Ehkä ei kuitenkaan kannata ryhtyä paljastamaan itsestään tällaista rajoittunutta lukutapaa, jossa kaipaa kertojanääneen jotain armollisuutta tai lukee kaunokirjallisuutta ajankuvana. Hei, haloo! Se on varmasti aika vanhanaikaista, ja haluaisin kuitenkin luoda itsestäni edistyksellisen lukijan vaikutelman. Yritän siis kirjoittaa tätäkin tekstiä edes hyvin edistyksellisen näköisenä.)

Eeva Turusesta kuullaan vielä lisää, se on varma. Hänellä on vahva palo luoda jotain uutta, sillä paitsi kerronnan rakenteita, hän uudistaa myös kieltä. Sanailu on nokkelaa, ja vaikka se tuntuu välillä itsetarkoitukselliselta, on totta, että vain kokeilemalla uudistutaan. Jään odottamaan Turusen seuraavaa ideaa.



Neiti U muistelee niin sanottua ihmissuhdehistoriaansa on luettu ainakin blogeissa Kujerruksia, Reader, why did i marry him?, Lumiomena ja Eniten minua kiinnostaa tie. Helmetin vuoden 2018 lukuhaasteessa kirja sijoittuu kohtaan 25. Novellikokoelma tai 49. Vuonna 2018 julkaistu kirja.