Marjane Satrapi: Persepolis 1 ja 2

Marjane Satrapi: Persepolis, Iranilainen lapsuuteni, 2004
Alkuteos: Persepolis, 2000/2001
Suomentaja: Taina Aarne

Kustantaja: Otava

Mistä sain kirjan: lainasin kirjastosta

Marjane Satrapi: Persepolis 2, Kotiinpaluu, 2007
Alkuteos: Persepolis 3 ja 4, 2004 ja 2005
Suomentaja: Taina Aarne
Kustantaja: Like
Mistä sain kirjan: lainasin kirjastosta



Enpä arvannutkaan, millaiseen seikkailuun lähdin, kun innostuin mukaan Hurjan hassun lukijan sarjakuvahaasteeseen. On kuin kokonaan uusi maailma olisi avautunut lukemisharrastukseeni. En olisi ikinä uskonut, miten yhteiskunnallisia sarjakuvat ovat ja miten paljon tietoa sarjakuvien kautta voidaan kertoa. Taidemuotona sarjakuva on erittäin vaikuttava.

Tänä kesänä olen jaellut paljon Goodreads-tähtiä nimenomaan sarjakuville, joista on tullut kesäni parhaita lukukokemuksia. Aiemmin keväällä intoilin Johanna Vehkoon ja Emmi Nimisen Vihan ja inhon internetistä sekä Liv Strömquistin Nousu ja tuho - sekä Kielletty hedelmä -sarjakuvista, jotka puhuvat yhteiskunnallisista epäkohdista suorin sanoin ja kuvin. Ne eivät todellakaan vanhoja kuvia kumartele, vaan luovat uusia ja kertovat tästä ajasta niin kuin se on. Epäkohdat ja epäoikeudenmukaisuudet piirretään suoraan lukijan verkkokalvolle.

Marjane Satrapin Persepolis-sarjakuvat ovat olleet kesäni löytöjä. Ne sijoittuvat Iraniin ja  ovat kipeän omaelmäkerrallisia, mutta myös humoristisia, täynnä itseironiaa. Niissä on myös surullisen ironisia havaintoja Iranista, Satrapin kotimaasta, sen poliittisiesta ja uskonnollisesta ilmapiiristä. Paikoin sarjakuvasta tulee terävää satiiria, joka ravistelee lukijan pohtimaan diktatuurien ja fundamentalismin mielettömyyttä.

Kaikki alkaa vuodesta 1980 Satrapin omakuvasta. Kuva - kuten koko sarjakuva - on mustavalkoinen ja se esittelee hymyttömän, mustaan huivin pukeutuneen tytön. Hiuksia tai iloa ei näy. Huivin käytön ja hymyttömyyden syynä on Iranin islamilainen vallankumous vuonna 1979, ja sitä seuranut kulttuurivallankumous vuonna 1980. Satrapin edistyksellinen ja sivistynyt perhe joutuu alistumaan tiukkoihin poliittisiin ja uskonnollisiin säädöksiin, kuten kaikki muutkin.

Myöhemmin alkaa Irakin ja Iranin välinen sota, joka koskettaa jokaista perhettä ja vaatii kymmenien tuhansien nuorten miesten hengen. Marttyyrien joukot kasvavat. Samaan aikaan (toisin)ajattelijoihin kohdistuvat vainot ja ahdistava ilmapiiri vaikeuttavat elämää niin paljon, että perhe päättää lopulta lähettää Marjanen kouluun Eurooppaan.

Persepolis 2, Kotiinpaluu kertoo ensin Marjanen opiskeluvuosista Itävallassa ja sitten hänen paluustaan Iraniin, jossa hän hakee yliopistoon opiskelemaan taidetta. Ulkomailla Marjane kärsii yksinäisyydestä ja ulkopuolisuuden tunteesta, ja hän ajautuu aivan pohjalle. Ulkopuolisuuden tunteet eivät hellitä sittenkään, kun hän palaa kotiin. Euroopassa maistunut vapaus täytyy taas verhota huiviin.

Iranissa mikään ei ole muuttunut, vaan poliittinen ja uskonnollinen ilmapiiri ajavat edelleen ihmiset tiukkoihin normeihin. Kaiken keskellä Marjanen viisaat vanhemmat ja isoäiti tuntuvat pitävän jonkinlaista iloa ja toivoa yllä. Perheen merkitys on kuvattu hienosti.

Persepolis on muistelmateos ja naisen kasvutarina, mutta se on paljon muutakin. Siitä tulee  järkyttävä kuvaus Iranin surullisesta ja kaoottisesta lähihistoriasta. Länsimaisen ihmisen on lähes mahdotonta ymmärtää niitä poliittisia ja uskonnollisia aatteita, joiden puristuksiin iranilaiset suostuvat. Sota on arkea, ääri-islamilaisuus on arkea ja molemmat estävät ihmisiä elämästä vapaasti tai ajattelemasta vapaasti.

Satrapin piirrosjälki on mustavalkoisuudessaan paljon puhuvaa, ja tunnistan muun muassa Liv Strömquistin saaneen vaikutteita Satrapin pelkistetystä ilmaisusta. Ihmisten ilmeet korostuvat, ja niistä löytyy harvoin hymyä. Absurdit tilanteet ja tapahtumat pitävät lukijan hereillä, ja ironia iskee  mustan huumorin suoneen. Esimerkiksi iranilaisen yliopiston johto järjestää tiedotustilaisuuden naisopiskelijoiden pukeutumisesta ja vaatii naisopiskelijoita käyttämään kapeampia housuja ja pidempiä huntuja sekä peittämään huolella hiuksensa ja pidättäytymään ehostamisesta. Marjane uskaltautuu kysymään rohkean kysymyksen: Miten on mahdollista, ettei minussa naisena voi herätä mitään katsellessani vartalonmyötäisiin asuihin pukeutuneita miehiä, mutta he miehinä voivat kiihottua, jos huntuni on viisi senttiä liian lyhyt?  

Kapina nousee tavallisista ihmisistä, jotka kuitenkin vaiennetaan pelolla: Selvähän se! Kun pelkää, lakkaa analysoimasta ja kyseenalaistamasta. Kauhu lamaannuttaa. Alistamisen moottorina onkin aina ja kaikissa diktatuureissa ollut pelon viljeleminen. 

En ihmettele, että Satrapin sarjakuvateokset ovat nousseet klassikoiksi. Ne ovat rehellisiä ja havahduttavia teoksia, jotka muuttavat maailmaa. Taide etsii siihen aina keinonsa ja vapautensa.

Persepolis-sarjakuvia on luettu myös näissä kirjablogeissa: Reader, why did I marry him, Kirja hyllyssä, Kirjanurkkaus, Oksan hyllyltä, Pieni kirjasto, Eniten minua kiinnostaa tie, Sivutiellä ja Sallan lukupäiväkirja. Helmetin vuoden 2018 lukuhaasteeseen kuittaan kirjoilla kohdan 32. Kirjassa käydään koulua tai opiskellaan.