Emmi Nieminen ja Johanna Vehkoo: Vihan ja inhon internet

Emmi Nieminen ja Johanna Vehkoo: Vihan ja inhon internet, 2017
Kuvittaja: Emmi Nieminen

Kustantaja: Kosmos

Sivuja: 138

Mistä sain kirjan: lainasin kirjastosta

Nyt on järki pakahtua ja tunnesektorilla vielä ruuhkaisempaa. Luin Emmi Niemisen ja Johanna Vehkoon sarjakuvajournalismia edustavan teoksen Vihan ja inhon internet. Ihan ensin en yhdistäisi sarjakuvaa journalismiin tai journalismia sarjakuvaan, mutta nyt tuntuu, että muuten ei voisi ollakaan. Teos on nerokas. Se on faktaa niin havainnollisessa muodossa, että ihmettelen nyt, miksei sarjakuvaa käytetä journalimin kuvituksena enemmänkin.

Johanna Vehkoo on tutkinut internetissä vellovaa naisvihaa (misogyniaa) ja kirjoittanut aiheesta tarkkaa ja havainnollista journalistista tekstiä. Kirjassa haastatellaan vihapuheen kohteeksi joutuneita tutkijoita, toimittajia, poliitikkoja ja taiteilijoita, joita yhdistää se seikka, että he ovat naisia. Lisäksi he ovat esittäneet julkisesti mielipiteensä. Heihin kohdistuva vihapuhe - tai oikeammin verkkoväkivalta, joka terminä sopisi ilmiön kuvaamiseen paremmin - on karmeaa luettavaa. Emmi Nieminen on kirjoittanut solvauksia kuvituksen taustaksi, ja sieltä ne hyökkäävät myös lukijan kimppuun.

Ensi reaktioni oli epäusko. Voiko vuonna 2015 Suomessa joutua järjettömän ja pelottavan raiskaamisuhkailun tai huorittelun kohteeksi vain siksi, että on kirjoittanut blogikirjoituksen Anttilan mainonnassa esiintyvistä sukupuolirooleista? Näin kävi Emmi Nuorgamille. Tai siitä, että tutkii maahanmuuttoa, rasismia ja terrorismia? Näin kävi Karin Creutzille. Naisille.

Emmi Niemisen kuvitus tuo tummissa sävyissään naisten ahdistuksen lähelle lukijaa. Kun esimerkiksi Nuorgam kuvataan päälle kaatuvien leluhyllyjen välissä, ja kännykästä tulvivat järkyttävät haukkumasanat ympäröivät häntä, lukija voi saada aavistuksen siitä, miltä hänestä tuntuu. Yksilötasolla vihapuhe toimii niin, että se tuottaa häpeää ja pelkoa ja tähtää tietenkin siihen, että pelokas mieli murtuu, eikä uhri uskalla enää sanoa mitään. Vihapuheen kohde halutaan vaientaa. Nainen halutaan vaientaa. Onko meillä pohjoismaisessa tasa-arvossa ja suomalaisessa yhteiskunnassa tosiaankin tarkoitus sulkea naisten suut?

Haastattelujen lisäksi kirjassa on esitelty tutkimustuloksia vihapuheen lisääntymisestä ja siitä, että naiset joutuvat verkossa tapahtuvan häirinnän kohteeksi useammin kuin miehet. Kirjassa siteerataan muun muassa tutkija Atte Oksasen tutkimustuloksia,  jotka osoittavat, että vihapuuhesta on tullut valtavirtaa. Oksanen muistuttaa: Pohjoismaiset yhteiskunnat ovat olleet korkean luottamuksen ja vähäisen pelon maita, Avoin keskustelukulttuuri perustuu siihen, että on voinut luottaa muihin ihmisiin. Nettivihan yleistyminen uhkaa tätä. (S. 83.)

Osallistuin tammikuussa Äidinkielen opettajien liiton talvipäiville, jossa oli puhumassa historiantutkija Ville Kivimäki. Hän puhui otsikolla Väkivallan sanat ja varoitti siitä, että väkivallan sanat muuttuvat ennen pitkää väkivallan teoiksi. Siksi mitään vihapuhetta ei saa sietää. Siksi naisviha on vaarallista, ja siihen pitäisi jokaisen uskaltaa rohkeasti vastata. Samasta asiasta varoittaa myös Niemisen ja Vehkoon teoksessa nykykulttuurin tutkija Tuija Saresma: Vihapuhe voi muuttua fyysisiksi teoiksi todella helposti (s. 87.)

Vihan ja inhon internet kertoo julmia faktoja suomalaisesta vihapuheesta, mutta se tuo myös vihapuhujat lähelle. Toimittaja Vehkoo, joka on tietysti itsekin joutunut vihapuheen kohteeksi - koska on nainen ja osaa kirjoittaa mielipiteensä - lähetti Facebookissa viestin muutamalle kiusaajalleen ja kysyi suoraan, miksi he uhkailevat häntä: Onko sinusta siis OK käyttää rumaa kieltä ja toivoa toisen kuolemaa, jos koet, että hänen maailmankatsomuksensa on erilainen kuin sinun (s. 120)? Keskustelun edetessä käy ilmi, että nettiuhkailun taustalla on niin totaalinen empatian puute, että usko ihmiskuntaan uhkaa murentua. Kuvaavaa on keskustelun päättyminen: Vehkoo: Sinua ei siis kaduta, että olet lähetellyt ikävän sävyisiä viestejä? Vaan se tuntuu edelleen oikeutetulta? Uhkailija: Kenen mieli siitä paranisi, jos omat mielipiteet aiheuttavat suurta katumusta. (S. 122.) Lukijana tekisi mieli huutaa, että tappouhkauksien kohteen mieli voisi kyllä huomattavasti parantua!

Kirjassa neuvotaan myös, miten vihapuheen kohde voi toimia tai mistä hän voi hakea apua, jos joutuu vihapuheen kohteeksi. Vihapuhe pilkotaan osiin (musta pr, doxaus, uhkailu ja painostaminen, muodollinen häirintä, yhteistyökumppaneiden häirintä ja painostaminen) ja jo tällainen ilmiöiden nimeäminen auttaa käsittelemään asiaa. Lisäksi kirjassa esitetään selkeitä toimintaohjeita myös vihapuheen uhrien auttajille. Kun vihapuheen uhri tuntee  jäävänsä yksin, ei missään nimessä saa  mennä neuvomaan, että uhrin pitäisi kadota sosiaalisesta mediasta. Internet on meidän kaikkien yhteistä, julkista tilaa. Ei ole oikein sälyttää vastuuta uhrin niskaan ja kehottaa häntä poistumaan paikoista, joissa muut saavat vapaasti olla, kirjoittaa Vehkoo. (S. 133).

Jään odottamaan lakimuutosta, jossa sukupuoli sisällytetään rikoslakiin suojattuna ryhmänä. Vasta Vihan ja inhon internet -teoksen luettuani ymmärrän, että sellainen lakimuutos tarvitaan pian. Niin uskomattomalta kuin se vuonna 2018 tasa-arvon ihmemaassa, Suomessa, tuntuukin. Väitän kuitenkin, että jokainen voi tehdä jotain vihapuheen kitkemiseksi jo nyt. Ensimmäinen teko voisi olla Niemisen ja Vehkoon teoksen lukeminen - silmien avaaminen.



Vihan ja inhon internet on luettu esimerkiksi näissä kirjablogeissa: Reader, why did I marry him?, Kirjojen keskellä, Mitä luimme kerran, Bookisteaparty, Kirjanurkkaus, Yöpöydän kirjat, Kirjailuja, Bibbidi Bobbidi book  ja Sivutiellä. Sijoitan kirjan Helmetin vuoden 2018 lukuhaasteessa itseoikeutetusti kohtaan 17. Kirja käsittelee yhteiskunnallista epäkohtaa. Lisäksi osallistun teoksella Hurjan hassun lukijan Sarjakuvahaasteeseen.