Messuhuumaa 27.10.2018 - ja kuinka minusta tuli entistä feministisempi lukija

Helsingin kirjamessuilla lauantaina 27.10.201

Kuten messuja suunnitellessani jo arvasin, suunnitelmat on tehty muuttumaan - joskus myös hyvään suuntaan. Tänä vuonna pääsinkin messuille kahtana päivänä, lauantaina ja sunnuntaina, vaikka alun perin näytti siltä, että pääsen paikalle vain sunnuntaina. Enpä myöskään arvannut etukäteen, että tämänvuotiset kirjakeskustelut sävyttyvät heti ensimmäisen seuraamani haastattelun myötä. Mutta siirrytäänpä itse tarinaan:

Saavuttuani Messukeskukseen kiirehdin kuulemaan, kun Saara Turunen haastatteli Antti Majanderia. Saara Turusen toinen teos, Sivuhenkilö, on aiheuttanut tänä vuonna melkoista kuohuntaa, sillä kirjailija kirjoitti sen esikoisteoksestaan saamansa arvostelun innoittamana. Tai pikemminkin sen pakottamana. Helsingin Sanomien kritiikissä Antti Majander kun meni väittämään kirjan aihetta, kasvutarinaa, tylsäksi aiheeksi. Turusen esikoisteos, Rakkaudenhirviö, voitti kuitenkin esikoiskirjapalkinnon vuonna 2015, joten jotain tärkeää ja uudistavaa siinä täytyy olla. Sivuhenkilössä yksi merkittävimmistä teemoista on sen pohtiminen, miten kirjailijan sukupuoli vaikuttaa teoksen vastaanottoon ja arvostukseen. Onko kasvutarina tylsä silloin, kun se kertoo tytön kasvamisesta naiseksi?

Mikä tekee naisen kasvutarinasta vähemmän kiinnostavan kuin miehen kasvutarina - joita ilmestyy myös pilvin pimein ja joita ei koskaan otsikoida epäkiinnostaviksi? Sekö, että naisten elämä usein jää kodin seinien sisäpuolelle eikä ulotu merkittäviin urotekoihin, kuten miehillä?  Eikö tälle asetelmalle löydy historialliset selityksensä? Pitääkö kirjallisuuden ylipäätään kertoa uroteoista?

Haastattelutilanne oli odotettua kesympi, eikä lavalla nähty mitään suurta draamaa. Turunen kysyi muutaman provosoivan kysymyksen, mutta Majander ei niihin tarttunut. Hän kertoi oppineensa jotain ja aikoi jättää esimerkiksi "neito"-sanan pois käytöstä. Hän myös kertoi kirjoittavansa arvostelunsa ennen kaikkea itselleen, ei kirjailijalle tai suurelle yleisölle. Turunen pyysi, että Majander kuitenkin jatkossa miettisi sensitiivisemmin omaa positiotansa suhteessa kirjailijan sukupuoleen. Yleisön joukossa oli paljon naisoletettuja nykykirjailijoita, joten aihe on selvästikin tärkeä ainakin heille - kuten sen pitäisi olla kaikille kirjailijoille ja lukijoille.

Luulisi, että naisten käsittelemät teemat kiinnostaisivat edes naisia ja jokainen kirjoja lukeva nainen jotenkin tiedostaisi kirjallisuuden kentän (kuten koko yhteiskunnan) patriarkaaliset rakenteet, mutta ei. Tästä sain muistutuksen kesken haastattelun, kun vieressäni istunut nainen kumartui puoleeni ja sähähti halveksivasti: "Eikö ole surkea tyttö."

Jäin sanattomaksi - kuten naisten tapana on jäädä. Tällainen ajatus ei ollut pälkähtänyt päähäni. Näin lavalla älykkään naisen, joka oli asettunut rohkeasti haastamaan hänen teostaan kritisoineen vanhemman miehen, erään kirjallisen kentän arvostetuimmista portinvartijoista. Ajattelin, että tässä tapahtuu jotain tärkeää. Vieressäni istuvan naisen mielestä tyttö oli surkea.

Katsoin kaikkia yleisössä tunnistamiani naisolettuja kirjailijoita (joukossa oli muun muassa Finlandia-voittaja) enkä voinut kuin ajatella, miten monta estettä heidän tielleen on viritetty ja he ovat kuitenkin tuossa: kirjailijoina. Arvostukseni heitä kohtaan nousi vielä astetta suuremmaksi vierustoverini kommentin seurauksena. Nyt kun yksi heistä, Helsingin Sanomien esikoiskirjapalkinnon voittanut kirjailija, uskaltaa nostaa keskusteluun kirjallisuuden kentän sukupuolittuneet asenteet, hän saa halveksuntaa osakseen naispuolisilta lukijoilta. Kuka meille naisille on opettanut tällaisen katoamisen mallin, että emme kestä katsoa naista, joka haastaa vallitsevan järjestyksen? Eikö naisen sovi olla yhteiskunnallinen olento? Tässä on juuri se kohta, jossa jokaisen meistä pitäisi olla feministejä.

Seuraavaksi löysin itseni kuuntelemasta messujen päälavalla haastateltua Tommi Kinnusta. Kinnunen kertoi uuden romaaninsa, Pintin, taustoista hauskasti ja rennosti. Kesken hartaan ja leppoisan tunnelman havahduin siihen, että kukaan, ei kukaan, tule korvaani sähisemään, että onpa surkea poika. Kinnunen saa olla kaikessa rauhassa loistava kirjailija, eikä hänen tarvitse käyttää energiaansa valtarakenteiden murtamiseen, surkean tyttöyden murtamiseen.

Kinnusen jälkeen seurasin Senaatintorilla Johanna Vehkoon, Emmi Niemisen ja Riku Neuvosen keskustelua vihapuheesta ja sananvapaudesta. Vehkoo ja Nieminen olivat kertomassa kirjastaan Vihan ja inhon internet, joka on kiistatta yksi tämän vuoden tärkeimpiä kirjoja. Vehkoo kertoi, kuinka vaikkapa ottaessaan kantaa valemedioihin nainen voi saada tappouhkauksen, kuten oli käynyt pari päivää aiemmin. Naiset yritetään vaientaa ja pelästyttää julkisesta keskustelusta.

Riku Neuvonen kertoi kirjastaan Sananvapauden historia Suomessa. Hän muistutti, että vihapuhetta on ollut aina, mutta internet on moninkertaistanut sen määrän ja tuonut sen kaikkien ulottuville. Keskustelussa muisteltiin myös internetin alkuaikoja, jolloin keskutelut eivät koskettaneet kuin harvoja ihmisiä, mutta nyt kaikkien mielipide on kaikkien tavoitettavissa netin kautta. Vehkoo ja Nieminen muistuttivat, että internet on osa ihmisten elämää, eikä vihapuheen uhreille saa missään nimessä kertoa, että heidän pitäisi hävitä internetistä välttääkseen uhkailun. Silloin heidät suljetaan ulkopuolelle ja eristetään, vaikka tarkoitushan olisi pitää sananvapaus kaikkien ulottuvilla.

Tässä kohtaa päivästä mietin, että naiset ja sanat ovat ilmeisesti vaarallinen yhdistelmä. Jokin näkymätön voima yrittää kaikin voimin hillitä ja suitsia naisten ajattelua ja rajoittaa sen tiettyihin muotteihin. On näköjään myös vaarallista päästää naisia kuuntelemaan keskusteluja Helsingin kirjamessuille. He voivat vahingossa saada lisää ajattelemisen aihetta, mennä kotiinsa ja kirjoittaa sanoja vaikkapa blogiinsa.

Lauantainen messupäiväni päättyi kuitenkin seesteisiin tunnelmiin. Vihapuhe-keskustelun jälkeen ehdin vielä kuuntelemaan dekkaristi Ann Cleevesin haastattelua. Sain heittää sukupuoliset pohdinnat sikseen, sillä dekkarimaailmassa naiset ovat saavuttaneet suuremman tasa-arvon kun korkeakirjallisuuden kentällä. Kukaan ei täälläkään määritellyt kirjailijaa surkeaksi tytöksi, vaikka kirjailija sattui olemaan nainen. Nyt kun tätä kirjoitan, niin ymmärrän, että se johtuu varmasti ennen kaikkea siitä, että rikoskirjallisuutta pidetään viihdekirjallisuutena, eikä naisten menestystä viihdekirjallisuuden kentällä pidetä uhkaavana ilmiönä. Lisäksi meillä on esikuvana koko maailman murhamamma Agatha Christie, joka on tasoittanut tien kaikille dekkareita kirjoittaville naisilla.

Olen ollut erityisen innoissani Ann Cleevesin Jimmy Perez -dekkarisarjastaan, enkä tiennyt, että siihen on olemassa neljä osaa, joita ei ole ennen suomennettu. Nyt on siis ilmestynyt suomeksi Perez-sarjan viides osa, Mykkä vesi. Hieno uutinen!

Ann Cleeves kertoi rakkaudestaan Shetlannin saariin. Lisäksi hän kertoi, kuinka hän halusi kertoa päähenkilöistä, jotka ovat vähän ulkopuolisia (Jimmy Perez, jonka sukujuuret ovat osittaina Espanjassa ja Vera Stanhope, nukkavieru naispoliisi). Kirjailija kertoi myös mielenkiintoisia tarinoita molempien kirjasarjojensa filmatisoinnista.  Olisin voinut kuunnella tätä sympaattista kirjailijaa ja hänen brittiaksenttiaan vaikka kuinka kauan.

Jotta messutarinointini ei venyisi romaaniksi asti, lupaan postaukselle jatko-osan, jossa kerron messusunnuntaista. Silloin on luvassa HS:n esikoiskirjapalkintoehdokkaiden haastattelun referointia ja kirjahankintoja. Feministisiltä havainnoilta ei kyllä vältytä silloinkaan. Kuulumisiin!

Kiitokset Kirjamessuille pääsylipusta!

Elena Ferrante: Kadonneen lapsen tarina

Elena Ferrante: Kadonneen lapsen tarina, 2018
Alkuteos: Storia della bambina perduta, 2014
Suomentaja: Helinä Kangas
Kustantaja: Wsoy
Kansi: Martti Ruokonen
Sivuja: 512
Mistä sain kirjan: oma ostos

Nyt on tyhjä olo: luin Elena Ferranten Napoli-sarja viimeisen osan - mitä tässä nyt seuraavaksi ruvetaan odottamaan? Tällaista karkkia kun ei paatuneen lukijan kohdalle ihan hirveän usein osu, ehkä ei enää koskaan. Kaikki tässä kirjasarjassa on ollut huimaavasti kohdallaan. Kiittelen myös suoentaja Helinä Kangasta erinomaisesta työstä. Teksti soljuu vaivatta lukijan tajuntaan.

Kadonneen lapsen tarina on eräänlainen paluu alkuun. Elenan tie kulkee takaisin Napoliin ja Lilan läheisyyteen, vaikka hän yrittää vältellä tuota korventavaa ystävyyttä. Yhteys kuitenkin korjaantuu, sillä äitiys yhdistää heidät: heidän lapsensa jakavat lapsuutensa ja äitinsä. Vaikka Lila räiskähtelee entiseen tyyliinsä, löytävät naiset toisistaan parhaat ymmärtäjänsä ja tukijansa. He inspiroivat toistensa ajattelua ja tuntevat yhdessä olevansa vahvat. "- - koska olet päättänyt asua täällä meidän kanssamme, niin muutetaan kortteli" (s. 282), Lila pyytää Elenalta.

Ihailen Elenan ja Lilan jakamaa arkea: lapsia hoidetaan vuorotellen ja heitä rakastetaan kuin omia. Naiset auttavat toinen toisiaan. Myös väsymys lastenhoitoon kuvataan aidosti, juuri sellaisena, kun sen äidit ovat aina kokeneet. Nämä naisethan ovat Italiassa ensimmäistä sukupolvea, jotka ovat äitejä, mutta käyvät myös kodin ulkopuolella töissä. He luovat omanlaistaan, itsenäistä elämää, vaikka se tuntuu usein katoavan arjen vaatimuksiin: Kävi hyvin usein niin, että arkipäivä löi minua kasvoihin ja muutti ajatuskiemurani merkityksettömiksi tai suorastaan naurettaviksi (s. 249).

Ystävyys on ehdottomasti pysyvämpää ja luotettavampaa kuin rakkaus. Lilan tuella ja vasta vähitellen Elena kypsyy itsenäisyyteen ja alkaa arvostaa myös itseään. Kirjailijan ura jatkuu ja työtä on koko ajan paljon. Jollakin tavalla Napoli, joka on yrittänyt tukahduttaa hänet, antaa hänelle myös suunnattomasti henkistä voimaa: Rakastin synnyinkaupunkiani mutta kieltäydyin ajattelemasta, että minulla olisi julkinen velvolllisuus puolustaa sitä. Päinvastoin olin varma, että lohduttomuus johon sen rakastaminen ennemmin tai myöhemmin päättyi, toimi linssinä koko läntisen maailman tarkastelemiseen. Napoli oli eurooppalainen suurkaupunki, jossa näkyi selvimmin ja paljon muita aikaisemmin, että sokea usko tekniikkaan, tieteeseen, talouskasvuun, luonnon mukautuvuuteen, demokratiaan ja ajatukseen, että historia johtaa aina johonkin parempaan, oli vailla perusteita. (S. 329.)

Jos Napoli-sarja olisi ollut pelkkää ihmissuhteiden vatvomista, en olisi ollut siitä näin innostunut. Kirjailija on kuvannut Italian ja Euroopan murrosta, feminismiä, ja uusia, vapautuvia ajatuksia niin luontevasti osana naisten elämää, että lukijana tunnen kaiken tapahtuvan ympärilläni: Kuljin paikasta toiseen ilta toisensa jälkeen tunnistaen itsessäni yleisen hajoamisen ja samalla uudenlaisen eheytymisen elähdyttävän hengen (s. 51). Yksilö ja yhteiskunta muuttuvat ja kehittyvät, eikä mikään muutos ole kivutonta.

Elämän julmuus ei ohita Elenaa ja Lilaakaan, koska luopuminen on väistämätön osa ihmisenä olemista. Toisin kuin tarinoissa, todellisuudessa elämä ei päätykään selkeyteen vaan hämäryyteen (s. 512).  Vanheneminen, lasten kasvaminen ja suuri tragedia muokkaavat heitä. Ympärillä kortteli kuohuu. Väkivalta ei häviä mihinkään.

Kadonneen lapsen tarinassa naisen elämän kirjo asettuu kaikissa vivahteissaan lukijan eteen. Äitiys, lapset, rakkaussuhteet, työ, suhde omaan äitiin ja lapsuuden perheeseen eivät ole missään kohtaa irrallisia naisen oman ajattelun kehittymisestä. Vaikka naisen elämä on jatkuvaa tasapainoilua velvollisuuksien ja omien halujen välillä, se ei tarkoita, etteikö nainen olisi vahvasti yhteiskunnallinen toimija. Tässä on Napoli-sarjan viehätys: se nostaa Elenan ja Lilan elämät ja heidän ystävyytensä arvoon, jota naisille harvoin historiassa ja kirjallisuudessa annetaan. Heistä tulee oman elämänsä päähenkilöitä.

Kirjablogeissa Reader, wgy did i marry him?, Leena Lumi ja Kirja vieköön ovat jo ehtineet blogata tästä uutuudesta.

Messuilemaan Helsinkiin

Kirjabloggaajan vuoden kohokohta lähestyy! Torstaista sunnuntaihin Helsingin Messukeskus on täynnä kirjoja ja puhetta kirjoista.

Luettua elämää kerää perheensä ja suunnistaa tänä vuonna messuilemaan vasta sunnuntaina 28.10. Nämä keskustelut kiinnostavat silloin aivan erityisesti:


12.30 - 13.30 Senaatintori

#metoo - mitä nyt? 

Keskustelijoina ovat Maaret Launis, Emma Kari sekä Heidi Lindén, joita haastattelee Sofi Oksanen. Aihe on ajankohtainen ja sen luulisi kiinostavan kaikkia, jotka haluavat maailmasta tasa-arvoisemman paikan.


14.00 - 15.00 Senaatintori

HS esikoiset

Helsingin Sanomien esikoiskirjapalkintoehdokkaiden keskustelu varmaankin valottaa suomalaisen nykykirjallisuuden suuntia.


14.30 - 15.00 Töölö

Nykyrunous ja feminismi

Keskutelijoina ovat Stina Saari, Veera Antsalo ja Nihkee Akka. Onko olemassa kiinnostavampaa keskustelunaihetta?


15.00 - 16.00 Senaatintori

HS puheenaihe: naisten sisällissota 1918

Reetta Laitinen ja Anna Lindholm keskustelevat naisista sisällissodassa ja kirjoista Sisaret 1918 ja Ines 1918.


16.00 - 16.30 Kallio

Lukeminen aktivismina!

Kallion lukiolaiset haastattelevat Juha Itkosta ja Aleksis Salusjärveä. Muuttavatko kirjat maailmaa?


16.30 - 17.30 Lonna

Lukupiirissä Saara Turusen Sivuhenkilö

Tähän tilaisuuteen pitää ilmoittautua (helsinginkirjamessut.fi/lukupiirit), mutta toivon, että vielä mahdun mukaan. Luin juuri Turusen Rakkaudenhirviön ja aloitin Sivuhenkilön lukemisen. Olen niistä kovin innoissani, joten tämä olisi hieno päätös messuille (mikäli perhe jaksaa odottaa).


Koska mukanani on yksi viisivuotias poika, yksi 11-vuotias poika sekä kaksi 13-vuotiasta tyttöä, messuilu tarkoittaa sitä, että viisivuotiaan ehdoilla mennään melko pitkälle. Isommat lapset kun viihtyvät vaikka missä nurkassa kännyköineen ja metrilakuineen.

Bongasin lastenkirjojen esittelystä juniorille sellaiset tärpit, että hän on nyt innokkain messuille lähtijä. Kaikki nämä tapaukset siis Kumpula-alueella sunnuntaina 28.10:

11.30 - 12.00 Aurinko paistaa, Apo Apponen!

Kirjailija Juhani Känkästä haatatellaan, ja hän myös kuvittaa Apo-tarinahetkeä. Apo Apposet ovat kuopuksen lempikirjoja nykyisin, joten tätä odotetaan.


13.00 Tatu ja Patu

Outolalaiset tavattavissa - enempää ei tarvinne selittää viisivuotiaan innostusta.


14.00 - 14.30 Maukka ja Väykkä

Kaverukset esiintyvät. Maukan ja Väykän tarinoita on viime aikoina luettu iltasatuina, ja tyypit ovat  valloittaneet sekä äidin että pojan sydämen.


15.00 - 15.30 Kikattava Kakkiainen ja City-kanin skeittilauta

Tämä on täysin pojan oma juttu.


15.30 - 16.00 Tanhupallon askartelu- ja joulukirja

Luulen, että Tanhupalloa tulevat katsomaan kaikki kynnelle kykenevät messuvieraat. Meillä tätä odottavat kaikki lapset ja aikuiset. Saapa nähdä, mahdummeko sekaan.


Näillä eväillä lähdemme Helsinkiin sunnuntaina!

Messuilla tavataan!

Kuvia ja vähän tekstiäkin: Ellinor Mend: Punikkityttö ja jääkäriupseeri ja Terhi Ekebom: Kummituslapsi

Ellinor Mend: Punikkityttö ja jääkäriupseeri, 1982 (ilm. 1920)
Suomentaja: Päivö Taubert
Kustantaja: WSOY
Sivuja: 109
Mistä sain kirjan: lainasin kirjastosta

Terhi Ekebom. Kummituslapsi, 2013
Kustantaja: Asema
Englanniksi kääntänyt: Mika Lietzén
Mistä sain kirjan: lainasin kirjastosta




Ellinor Mendin Punikkityttö ja jääkäriupseeri sopii luettavaksi nyt, kun sisällissodasta on kulunut 100 vuotta. Se on omaperäinen, kuvallinen kertomus Viipurin tapahtumista talvella ja keväällä 1918. Lukemani painos on vuodelta 1982, ja siinä kuvat on sijoitettu aukeman oikeanpuoleiselle sivulle ja suomennos aukeaman vasemmanpuoleiselle sivulle.

Ellinor Mend (1896 - 1952) asui Viipurissa sisällissodan aikana ja edusti suomenruotsalaista yläluokkaa. Kirjan tarina kertoo tohtori Salvensenin perheestä, jonka sisäkkö osoittautuu "punikiksi". Perhe on kauhuissaan, mutta eipä Hilja-sisäkköäkään kiinnosta työskennellä "lahtareille", ja niinpä hän liittyy punakaartiin. Hilja nousee tarinan päähenkilöksi.

Ellinor Mend seuraa Hiljan tarinaa puoliksi ihailevaan puoliksi kauhistelevaan sävyyn. Hiljan kauneus on kiistatonta, mutta teot kammottavia. Hiljan ja Hugo Salvensenin rakkaustarina on kirjan nimen taustalla, ja tarinasta tuleekin romanttisen traaginen ja jännittäväkin.

Nykyaikana kutsuisin teosta aikuisten kuvakirjaksi, mutta siinä on myös sarjakuvapiirteitä, sillä kuviin on kirjoitettu vuorosanoja ja selityksiä sekä ruotsiksi että suomeksi. Kuvissa vuorottelevat realistiset, tummat sävyt ja vaaleat, romanttiset tunnelmat. Piirrosjälki on paikoin oikein elävää, paikoin jäykkää patsastelua. Ajan henki niihin on kuitenkin tallentunut: kaunis Viipuri sekä aikalaisten vaatetus ja tavat näkyvät tarinan taustalla. Rikkaiden ja köyhien asumusten ero on selvä, ja Hugo Salvensenin tuliterä Mercedes on piirretty erityisellä tarkkuudella.

Aatemaailma välittyy yllättävän neutraalina - Mend on selvästikin halunnut kertoa tarinan eikä lietsoa lisää vihaa. Vaikka punaiset esitetään kuvissa lähinnä rosvojoukkoina, ja Hiljakin tuntuu ennen kaikkea rakastavan erilaisissa asuissa esiintymistä, ei valkoisiakaan erityisesti ihannoida. Ellinor Mend on kuvannut yläluokan helpon elämän tarkkanäköisesti, ja kuvissa on terävää huumoria. Ihmiset tuntuvat säntäilevän aatteissaan sinne ja tänne. Kohtalokasta säntäilyähän se tietysti oli.

Yritän kuvitella, millaisin tunnelmin teosta on luettu sen ilmestyessä vuonna 1920. Lukijat ovat tietysti olleet lähinnä valkoisten kannattajia, voittajia. Teoksen viimeinen kuva onkin hyvin valkoinen tunnelmaltaan ja tekstiltään, mutta kirjan muu sisältö ei ole ihan niin puhtaan valkoinen. Ehkä teos on tarjonnut aikalaislukijoille lähinnä viihdettä, jännitystä ja romantiikkaa. Nykylukijalle se tarjoaa pienen kurkistusikkunan historiaan.

Terhi Ekebomin Kummituslapsi on puolestaan salaperäinen teos, eikä pyrikään realistiseen kerrontaan. Se on kummitustarina, mutta paljon, paljon muutakin.

Ekebom piirtää siniharmain sävyin tarinaa naisesta, joka muuttaa uuteen kotiin keskelle metsää: Kaiken tapahtueen jälkeen syrjäseudun yksinäisyyteen muuttaminen sopi minulle.

Mitä naiselle on tapahtunut? Miksi hän haluaa yksinäisyyteen ja rauhaan? Lukija alkaa täydentää naisen tarinaa, ja kun tämä purkaa pienet lapsen kengät kassistaan, lukija aavistaa, miten suuria asioita naiselle on ehkä tapahtunut.

Kirjan tunnema on surullinen, mutta ei lamaantunut. Nainen asettuu taloksi ja alkaa viihtyäkin. Sitten tulevat äänet, joiden alkuperää nainen lähtee rohkeasti selvittämään. Ympäröivä metsä paljastuukin kummitusmetsäksi, johon köyhät perheet ovat hylänneet ne vanhukset ja lapset, joista he eivät ole enää pystyneet huolehtimaan.  Henget harhailevat metsässä, koska eivät löydä sieltä pois. Rohkeasti nainen alkaa auttaa henkiä, mutta eräs henki ei suostu lähtemään.

Ihastuin Ekebomin teoksen rauhallisuuteen. Samasta tilanteesta on monta kuvaa, jotka korostavat hetken tunnelmaa, mutta tarina etenee silti koko ajan. Suru saa erilaisia vaiheita. Kuvat ovat sivun kokoisia, eli niille annetaan kunnolla tilaa. Niihin saa upota.

Lopussa käydään vielä pelottava taistelu metsän suurimman hengen kanssa. Vasta sen jälkeen metsään laskeutuu rauha ja naisen uudelle asuinkaverillekin löytyy ehkä nimi, jonka lukija voi itse täydentää.

Kummituslapsi on lohduttava ja toiveikas teos. Sitten lopulta.



Osallistun molemmilla sarjakuvaromaaneilla Hurjan hassun lukijan sarjakuvahaasteeseen. Helmetin vuoden 2018 haasteessa ne sopivat tietysti kohtaan 12. Sarjakuvaromaani.

Punikkityttö ja jääkärimorsian on luettu muun muassa näissä blogeissa: Kirjan pauloissa, Ikkunan takana ja Tahaton lueskelija.

Kummituslapsi on luettu myös kirjablogeissa Kirja hyllyssä, Hurja hassu lukija, Hyllytontun höpinöitä, Lukuisa, Oksan hyllyltä, Taikakirjaimet, Booking it some more, Kirjojen keskellä, Kirjojen pyörteissä ja Yöpöydän kirjat.

Sara Stridsberg: Unelmien tiedekunta

Sara Stridsberg: Unelmien tiedekunta, 2018 

Alkuteos: Drömfakulteten - tillägg till sexualteorin, 2006
Suomentaja: Outi Menna
Kustantaja. Tammi
Kansi: Anna-Reeta Meilahti
Sivuja: 390
Mistä sain kirjan: lainasin kirjastosta

Sara Stridsbergin Unelmien tiedekunta pakenee valmiita määritelmiä. Se on fiktiivinen taiteilijaelämäkerta Valerie Solanasista, mutta julistaa jo ensimmäisellä sivullaan: Valerie Solanasista tiedetään vähän, eikä tämä romaani ole uskollinen tiedossa oleville faktoille. Näin ollen kaikki romaanin henkilöt ovat fiktiivisiä, myös Valerie Solanas. Samoin Amerikan kartta on fiktiivinen, Georgiassahan ei oikeasti ole aavikoita. Kaikki oikeudet faktojen vääristelyyn ovat siis fiktion kirjoittajan käsissä. Kuten ne aina ovat.

Teos on yritys ja vakuutus löytää vaihtoehtoisia rakenteita perinteisen romaanin kerronnalle. Se täyttää aakkosia, se hyppelee paikasta ja ajasta toiseen, se heittäytyy näytelmän muotoon, luettelee sanoja, lähenee runoa. Kaikki käy paremmin kuin hyvin, sillä lukija pysyy kyllä perässä, jos haluaa. Ja ainakin minä halusin. Ehkä tässä oli jonkun mielestä nyt nainen lukemassa naisen kirjoittamaa naiskieltä naispäähenkilöstä. Minun mielestäni asia on yksinkertaisempi: lukija luki erinomaisen kirjan.

Unelmien tiedekunnan päähenkilö on Valerie Solanas (1936 - 1988), todellinen historiallien henkilö, joka eli skandaalinkäryisen elämän. Hän oli kuuluisa äärifeministi, Andy Warholin ampuja ja SCUM-manifestin kirjoittaja. Että mitä? Kuulostaa hölynpölyltä.

Myönnän, että en tiennyt Valerie Solanasista ennestään mitään, vaikka häntä pidetään yhtenä feministisen liikkeen keulakuvista 1960-1970-luvuilla. Syynä on ehkä se, että feministisen liikkeen keulakuvista ei ole liiemmälti historian tunneilla huudeltu. Ehkä syynä on myös se, että Solanasin elämä oli paitsi naisen elämä myös sellaista sekoilua, että hän ei historian kirjoihin kelpaa. Andy Warholin ampuminen on nimittäin tosiasia, joka melkein aiheutti pop-ikonin kuoleman.

SCUM-manifesti on puolestaan Solanasin kirjoittama julistus, jonka ideana on elämä ilman miehiä - jotta elämä ylipäätään pelastuisi, olisi kaikki miehet hävitettävä maailmasta:
Kertoja: Kerro manifestista, kerro mikä on SCUM.
Valerie: Maailmanlaajuinen väkivaltaa vastustava järjestö. Utopia, joukkoliike, naurukupla joka leviää hitaasti ympäri maailman. Olotila, asenne, tapa liikkua kaupungilla. Aina likaiset ajatukset mielessä, likaisessa mekossa, likaisin ja alhaisin aikein. 
Kertoja: Jäsenmäärä?
Valeirie: Ei tiedossa.
Kertoja: Keitä siihen kuuluu?
Valerie: Eri puolilla maailmaa asuvia ylimielisiä ja itsekkäistä naisia, jotka eivät jaksa odottaa ja toivoa miljoonien mulkkujen asennemuutosta. Universumin valtiaita kaikista kansallisuuksissa. Kaikki maailman naiset tai ainoastaan Valerie... (S. 80.)

Stridsberg kirjoittaa Valerie Solanasin elämästä likaista ja rajua, älykästä ja onnetonta, ja kaiken pohjalle hän kirjoittaa äidin rakkauden kaipuun. Kaikki kulminoituu Valerien viimeisiin hetkiin, joihin palataan uudestaan ja uudestaan. Surkea hotellihuone San Fransiscossa on paikka, jossa hän kuolee yksin keuhkokuumeeseen huhtikuussa vuonna 1988. Tarkasta kuolinpäivästä ei ole varmuutta, sillä ruumis löydettiin vasta useita päiviä kuoleman jälkeen. Kukaan ei ilmeisesti kaivannut häntä.

Kirjan kertoja kirjoittaa itsensä hotellihuoneeseen keskustelemaan Solanasin kanssa tämän viimeisinä hetkinä. Kertoja on sekä utelias että täynnä sääliä. Hän ihailee kuvauksen kohdettaan ja yrittää ymmärtää häntä. Lopulta hän haluaisi vain helpottaa kuolevan tuskia, haluaisi osoittaa kiintymystään ja huolenpitoaan, mutta Solanas lipuu hänen käsistään - kuolemaan yksin. 

Onneton lapsuus, huumeet, prostituutio, yliopisto-opinnot, tutkimustyö, taiteilijapiirit, kirjoittaminen, vankila, mielisairaala... Valerie Solanas oli täynnä ristiriitoja, ja Stridsberg tykittää hänestä tekstiä, joka ahmii elämää. Välillä uuvun toistoon ja tajunnanvirtaan, välillä kammoksun limaa ja törkyä, välillä inhoan harhailevaa ja kömpelöä dialogia. Kokonaisuus on hypnoottinen, ehkä jopa psykedeelinen - ja siinä mielessä kuvaamansa ajan henkinen. Kerronta on kuitenkin ennen kaikkea kiehtovaa. Suomentaja Outi Menna on saanut intensiivisen tekstin kukoistamaan. 

Stridsberg voitti teoksellaan Pohjoismaiden neuvoston kirjallisuuspalkinnon vuonna 2006. En tiedä, miksi suomennos ilmestyy vasta nyt, mutta toivon, että kirjasta pidettäisiin meteliä myös Suomessa. Ei siksi, että olisin ollut kirjan kauneudesta haltioissani vaan juuri siksi, etten ollut. Jos taiteen tehtävä on venyttää mieliämme ja tarjota uusia näkökulmia kieleen, ihmisiin ja yhteiskuntaan, tällaisia kirjoja tarvitaan.

Valerie Solanas ei ollut sovinnainen persoona, vaan hän halusi muuttaa maailmaa, jossa hän joutui hyväksikäytetyksi ja hylätyksi. Hänen keinonsa olivat ilman muuta epätoivoisia, mutta Stridsberg kuvaa niiden logiikan täysin ymmärrettävästi. Hän antaa Valeriensa kärsiä ja uhota, ja johdattaa lukijan yhä uudestaan hylkiöiden hotelliin. Siellä ei ole viihtyisää, mutta ravistelevaa siellä kyllä on.

Unelmien tiedekunta on luettu myös blogeissa Sivutiellä, Reader, why did I marry him, Kirjasähkökäyrä, Kosminen K, Kirjapolkuni ja Tekstiluola.