Messuhuumaa 27.10.2018 - ja kuinka minusta tuli entistä feministisempi lukija

Helsingin kirjamessuilla lauantaina 27.10.201

Kuten messuja suunnitellessani jo arvasin, suunnitelmat on tehty muuttumaan - joskus myös hyvään suuntaan. Tänä vuonna pääsinkin messuille kahtana päivänä, lauantaina ja sunnuntaina, vaikka alun perin näytti siltä, että pääsen paikalle vain sunnuntaina. Enpä myöskään arvannut etukäteen, että tämänvuotiset kirjakeskustelut sävyttyvät heti ensimmäisen seuraamani haastattelun myötä. Mutta siirrytäänpä itse tarinaan:

Saavuttuani Messukeskukseen kiirehdin kuulemaan, kun Saara Turunen haastatteli Antti Majanderia. Saara Turusen toinen teos, Sivuhenkilö, on aiheuttanut tänä vuonna melkoista kuohuntaa, sillä kirjailija kirjoitti sen esikoisteoksestaan saamansa arvostelun innoittamana. Tai pikemminkin sen pakottamana. Helsingin Sanomien kritiikissä Antti Majander kun meni väittämään kirjan aihetta, kasvutarinaa, tylsäksi aiheeksi. Turusen esikoisteos, Rakkaudenhirviö, voitti kuitenkin esikoiskirjapalkinnon vuonna 2015, joten jotain tärkeää ja uudistavaa siinä täytyy olla. Sivuhenkilössä yksi merkittävimmistä teemoista on sen pohtiminen, miten kirjailijan sukupuoli vaikuttaa teoksen vastaanottoon ja arvostukseen. Onko kasvutarina tylsä silloin, kun se kertoo tytön kasvamisesta naiseksi?

Mikä tekee naisen kasvutarinasta vähemmän kiinnostavan kuin miehen kasvutarina - joita ilmestyy myös pilvin pimein ja joita ei koskaan otsikoida epäkiinnostaviksi? Sekö, että naisten elämä usein jää kodin seinien sisäpuolelle eikä ulotu merkittäviin urotekoihin, kuten miehillä?  Eikö tälle asetelmalle löydy historialliset selityksensä? Pitääkö kirjallisuuden ylipäätään kertoa uroteoista?

Haastattelutilanne oli odotettua kesympi, eikä lavalla nähty mitään suurta draamaa. Turunen kysyi muutaman provosoivan kysymyksen, mutta Majander ei niihin tarttunut. Hän kertoi oppineensa jotain ja aikoi jättää esimerkiksi "neito"-sanan pois käytöstä. Hän myös kertoi kirjoittavansa arvostelunsa ennen kaikkea itselleen, ei kirjailijalle tai suurelle yleisölle. Turunen pyysi, että Majander kuitenkin jatkossa miettisi sensitiivisemmin omaa positiotansa suhteessa kirjailijan sukupuoleen. Yleisön joukossa oli paljon naisoletettuja nykykirjailijoita, joten aihe on selvästikin tärkeä ainakin heille - kuten sen pitäisi olla kaikille kirjailijoille ja lukijoille.

Luulisi, että naisten käsittelemät teemat kiinnostaisivat edes naisia ja jokainen kirjoja lukeva nainen jotenkin tiedostaisi kirjallisuuden kentän (kuten koko yhteiskunnan) patriarkaaliset rakenteet, mutta ei. Tästä sain muistutuksen kesken haastattelun, kun vieressäni istunut nainen kumartui puoleeni ja sähähti halveksivasti: "Eikö ole surkea tyttö."

Jäin sanattomaksi - kuten naisten tapana on jäädä. Tällainen ajatus ei ollut pälkähtänyt päähäni. Näin lavalla älykkään naisen, joka oli asettunut rohkeasti haastamaan hänen teostaan kritisoineen vanhemman miehen, erään kirjallisen kentän arvostetuimmista portinvartijoista. Ajattelin, että tässä tapahtuu jotain tärkeää. Vieressäni istuvan naisen mielestä tyttö oli surkea.

Katsoin kaikkia yleisössä tunnistamiani naisolettuja kirjailijoita (joukossa oli muun muassa Finlandia-voittaja) enkä voinut kuin ajatella, miten monta estettä heidän tielleen on viritetty ja he ovat kuitenkin tuossa: kirjailijoina. Arvostukseni heitä kohtaan nousi vielä astetta suuremmaksi vierustoverini kommentin seurauksena. Nyt kun yksi heistä, Helsingin Sanomien esikoiskirjapalkinnon voittanut kirjailija, uskaltaa nostaa keskusteluun kirjallisuuden kentän sukupuolittuneet asenteet, hän saa halveksuntaa osakseen naispuolisilta lukijoilta. Kuka meille naisille on opettanut tällaisen katoamisen mallin, että emme kestä katsoa naista, joka haastaa vallitsevan järjestyksen? Eikö naisen sovi olla yhteiskunnallinen olento? Tässä on juuri se kohta, jossa jokaisen meistä pitäisi olla feministejä.

Seuraavaksi löysin itseni kuuntelemasta messujen päälavalla haastateltua Tommi Kinnusta. Kinnunen kertoi uuden romaaninsa, Pintin, taustoista hauskasti ja rennosti. Kesken hartaan ja leppoisan tunnelman havahduin siihen, että kukaan, ei kukaan, tule korvaani sähisemään, että onpa surkea poika. Kinnunen saa olla kaikessa rauhassa loistava kirjailija, eikä hänen tarvitse käyttää energiaansa valtarakenteiden murtamiseen, surkean tyttöyden murtamiseen.

Kinnusen jälkeen seurasin Senaatintorilla Johanna Vehkoon, Emmi Niemisen ja Riku Neuvosen keskustelua vihapuheesta ja sananvapaudesta. Vehkoo ja Nieminen olivat kertomassa kirjastaan Vihan ja inhon internet, joka on kiistatta yksi tämän vuoden tärkeimpiä kirjoja. Vehkoo kertoi, kuinka vaikkapa ottaessaan kantaa valemedioihin nainen voi saada tappouhkauksen, kuten oli käynyt pari päivää aiemmin. Naiset yritetään vaientaa ja pelästyttää julkisesta keskustelusta.

Riku Neuvonen kertoi kirjastaan Sananvapauden historia Suomessa. Hän muistutti, että vihapuhetta on ollut aina, mutta internet on moninkertaistanut sen määrän ja tuonut sen kaikkien ulottuville. Keskustelussa muisteltiin myös internetin alkuaikoja, jolloin keskutelut eivät koskettaneet kuin harvoja ihmisiä, mutta nyt kaikkien mielipide on kaikkien tavoitettavissa netin kautta. Vehkoo ja Nieminen muistuttivat, että internet on osa ihmisten elämää, eikä vihapuheen uhreille saa missään nimessä kertoa, että heidän pitäisi hävitä internetistä välttääkseen uhkailun. Silloin heidät suljetaan ulkopuolelle ja eristetään, vaikka tarkoitushan olisi pitää sananvapaus kaikkien ulottuvilla.

Tässä kohtaa päivästä mietin, että naiset ja sanat ovat ilmeisesti vaarallinen yhdistelmä. Jokin näkymätön voima yrittää kaikin voimin hillitä ja suitsia naisten ajattelua ja rajoittaa sen tiettyihin muotteihin. On näköjään myös vaarallista päästää naisia kuuntelemaan keskusteluja Helsingin kirjamessuille. He voivat vahingossa saada lisää ajattelemisen aihetta, mennä kotiinsa ja kirjoittaa sanoja vaikkapa blogiinsa.

Lauantainen messupäiväni päättyi kuitenkin seesteisiin tunnelmiin. Vihapuhe-keskustelun jälkeen ehdin vielä kuuntelemaan dekkaristi Ann Cleevesin haastattelua. Sain heittää sukupuoliset pohdinnat sikseen, sillä dekkarimaailmassa naiset ovat saavuttaneet suuremman tasa-arvon kun korkeakirjallisuuden kentällä. Kukaan ei täälläkään määritellyt kirjailijaa surkeaksi tytöksi, vaikka kirjailija sattui olemaan nainen. Nyt kun tätä kirjoitan, niin ymmärrän, että se johtuu varmasti ennen kaikkea siitä, että rikoskirjallisuutta pidetään viihdekirjallisuutena, eikä naisten menestystä viihdekirjallisuuden kentällä pidetä uhkaavana ilmiönä. Lisäksi meillä on esikuvana koko maailman murhamamma Agatha Christie, joka on tasoittanut tien kaikille dekkareita kirjoittaville naisilla.

Olen ollut erityisen innoissani Ann Cleevesin Jimmy Perez -dekkarisarjastaan, enkä tiennyt, että siihen on olemassa neljä osaa, joita ei ole ennen suomennettu. Nyt on siis ilmestynyt suomeksi Perez-sarjan viides osa, Mykkä vesi. Hieno uutinen!

Ann Cleeves kertoi rakkaudestaan Shetlannin saariin. Lisäksi hän kertoi, kuinka hän halusi kertoa päähenkilöistä, jotka ovat vähän ulkopuolisia (Jimmy Perez, jonka sukujuuret ovat osittaina Espanjassa ja Vera Stanhope, nukkavieru naispoliisi). Kirjailija kertoi myös mielenkiintoisia tarinoita molempien kirjasarjojensa filmatisoinnista.  Olisin voinut kuunnella tätä sympaattista kirjailijaa ja hänen brittiaksenttiaan vaikka kuinka kauan.

Jotta messutarinointini ei venyisi romaaniksi asti, lupaan postaukselle jatko-osan, jossa kerron messusunnuntaista. Silloin on luvassa HS:n esikoiskirjapalkintoehdokkaiden haastattelun referointia ja kirjahankintoja. Feministisiltä havainnoilta ei kyllä vältytä silloinkaan. Kuulumisiin!

Kiitokset Kirjamessuille pääsylipusta!