Sivut

sunnuntai 27. tammikuuta 2019

Evelyn Waugh: Mennyt maailma

Evelyn Waugh: Mennyt maailma, Kapteeni Charles Ryderin hengelliset ja maalliset muistelmat, 2.
painos, 1997 (suomennos vuodelta 1982)
Alkuteos: Brideshead revisited, 1945
Suomentja: Lehtinen Pentti
Kustantaja: Otava
Sivuja: 333
Mistä sain kirjan: omasta hyllystä




Minä olin ollut täällä ennenkin; tiesin tästä kaiken (s. 22)

Kapteeni Charles Ryder on palannut Bridesheadiin, Flyten aatelissuvun kartanoon, jossa hän vietti nuoruutensa kirkkaita päiviä. Nyt on sota ja englantilaisia joukkoja on majoitettu kartanoon odottamaan siirtoa seuraavaan paikkaan. Pelkästään talon nimen kuuleminen herättää Ryderin muistot: menneiden vuosien aaveet tuntuivat lähtevän lentoon pelkästään tuon sanan soinnista (s. 20).

Evelyn Waughin (1903 - 1966) klassikkoteos Mennyt maailma on viehätysvoimaltaan aivan omaa luokkaansa. Ehkä viehätys perustuu 1920-luvun maagiseen lumoon tai Bridesheadin kartanon mahtipontiseen tunnelmaan. Vai perustuuko se sittenkin Flyten sisarusten, Sebastianin ja Julian, vastustamattomaan charmiin ja herkkyyteen tai Flyten perheen katolilaisuuteen? Yhtä ainoaa piirrettä on mahdotonta nimetä.

Unohtaa ei myöskään voi kertojanääntä, kapteeni Charles Ryderin kyynistä mutta lempeää kerrontaa. Se on peribrittiläinen ääni, joka vetää lukijan tapahtumiin mukaan ja opettaa suhtautumaan asioihin sillä ironialla, joka vain briteiltä onnistuu. Joka tapauksessa Mennyt maailma on kokonaisuutena enemmän kuin osiensa summa. Taas kerran klassikon lukeminen päihitti monta nykyromaania.

Niin, unohdinko mainita Oxfordin yliopistopiirit? Siellä vietetään iloista opiskelijaelämä, jossa Charles Ryder ylittää varansa ja luokka-asemansa ystävystymällä hulttioelämää viettävän aatelissuvun vesan, Sebastian Flyten kanssa. Heidän ystävyydestään muodostuu erityislaatuinen, vahva ja riipaiseva.

Oxfordin opiskelijaelämän villit juhlat jatkuvat aina aamun sarastukseen, mutta Sebastian jää noihin aamuihin, siinä missä Ryder löytää elämänsä kiinnekohdan taiteesta. Kumpikin on Oxfordin piireissä ulkopuolinen, mutta ystävyyden jaloin ydin on heidän. He jakavat nuoruutensa, eikä se ole suinkaan vähän: Nuoruuden velttous - miten ainutkertainen ja olennainen se onkaan! Miten nopeasti ja peruuttamattomasti se katoaakaan! Into, ylitsevuotavat tunteet, illuusiot, epätoivo, kaikki nuoruuden perinteiset tunnusmerkit seuraavat meitä koko elmämme ajan tätä yhtä ominaisuutta lukuun ottamatta. Nämä ilmiöt ovat osa elämää itseään; mutta velttous vielä väsymättömien jänteiden rentoutuminen, koettuna kuin sivusta katsoen, itseriittoisena - se kuuluu pelkästään nuoruuteen ja kuolee sen myötä. (S. 79.)

Luin Mennyttä maailmaa kauan. Pentti Lehtisen suomennos tuntui välillä kankealta ja muutama suorastaan kummallinen virke jäi ihmetyttämään, mutta teoksen tenho on vahva. Sebastian Flyten turmiollinen elämä, joka uhkaa viedä minäkertojankin mukaansa, on kiehtovaa ja epätoivoista. Hän on Flyten perheen musta lammas, jolle suvun katolilaisuus on tie helvettiin.

Romaani myös peittää paljon. Missään vaiheessa ei selviä, oliko Sabastianin ja Charlesin ystävyys oikeasti rakkaussuhde. Se on kuitenkin selvää, että Sebastianin perhe viehätysvoimallaan "varastaa" Charlesin Sebastianilta. Charlesin ja Julian rakkaussuhde kehittyy vuosia myöhemmin ja heidän uusi kohtaamisensa tuntuu kohtalon määräämältä ja taivaassa kirjoiteltu. Romaanin loppu on silkkaa sinfoniaa, jossa taivas osoittaa rajoituksensa.

Sebastianin kapinointi äitiään, sukuaan ja katolaisuutta vastaan on tempoilua, jossa hänen itsetuhoisuutensa vain vahvistuu. On jotenkin kauheaa ja ymmärrettävää, miten kaikki perheenjäsenet palaavat kirkon helmoihin ja miten paljon usko - oikeammin kirkko - heidän elämäänsä ohjaa.

Flyten perheestä ja Bridesheadin kartanosta tulee Charles Ryderin elämän keskipiste vuosiksi. Tarina kehittyy traagiseksi kaikkien perinteiden ja kirjoittamattomien sääntöjen vuoksi. Erilaisuudelle ei ole tilaa, ja lopulta perheenjäsenet tuomitsevat itse itsensä onnettomaan elämään.



Osallistun Menneellä maailmalla Kirjabloggaajien 8. klassikkohaasteeseen, jota emännöi nyt Tarukirja-blogiLisäksi osallistun Sivumennen-blogin Hyllynlämmittäjä-haasteeseen ja kuittaan omalta TBR100-listaltani yhden kirjan lisää. 


Aiemmin olen lukenut klassikkohaasteisiin seuraavat kirjat:

1. J. R. R. Tolkien: Hobitti eli sinne ja takaisin
2. Voltaire: Candide
3. Alfred Döblin: Berlin Alexanderplats
4. Gabriel Carcia Marquez: Sadan vuoden yksinäisyys
5. Henry James: Naisen muotokuva
6. Maria Jotuni: Huojuva talo
7. Virginia Woolf: Mrs. Dalloway

Osallistuminen tähän haasteeseen on aina ilo! Yhtään pettymystä ei ole osunut kohdalleni, mutta sitäkin enemmän loistavaa kirjallisuutta. Klassikko on yleensä paikkansa ansainnut. 

Mennyt maailma on luettu myös näissä kirjablogeissa: Oksan hyllyltäJokken kirjanurkkaKirjaneidon tornihuone,  Luetut, lukemattomat ja There's no just thing as too many books, jossa kirja on kuunneltu Jeremy Ironsin lukemana äänikirjana. (Jeremy Ironshan esittää Charles Ryderia kirjan pohjalta tehdyssä tv-sarjassa.)

torstai 24. tammikuuta 2019

3 x nuoren naisen elämää sarjakuvina: Emmi Valve: Sit kun sun naama räjähtää ja Sarah Andersen: Aikuisuus on myytti ja Elämänhallinta on illuusio

Valve Emmi: Sit kun sun naama räjähtää, 2013
Kustantaja: Huuda Huuda
Sivuja: 95
Mistä sain kirjan: lainasin kirjastosta


Viime vuonna luin melkoisen pinon sarjakuvia Hurjan hassun lukijan sarjakuvahaasteeseen. Kokosin jo yhteenvedon lukukokemuksistani, mutta muutama hieno teos on vielä esittelemättä. Sarjakuvainnossani olen löytänyt myös uusia teoksia luettavakseni.

Emmi Valve asteli tietoisuuteeni koskettavalla ja toiveikkaalla Armo-albumillaan. Se kertoo nuoren naisen selviytymistarinan, jossa päähenkilö kamppailee mielenterveysongelmien kanssa ja lopulta pääsee jonkinlaiseen tasapainoon elämässään. Teoksen sanoma on se, että sairauden kanssa voi oppia elämään, jos jotenkin hyväksyy sen osaksi omaa itseään. Armo on omaelämäkerrallinen tarina, jossa päähenkilön nimi oli Emmi, kuten sarjakuvataiteilijalla itsellään.

Sit kun sun naama räjähtää on ilmestynyt vuonna 2013, ja sekin on omaelämäkerrallista sarjakuvaa. Sen alaotsikkona on Päiväkirja, ja päähenkilö on nimeltään Emmi. Teos koostuu lyhyistä, mutta merkityksellisistä tarinoista ja kohtaamisista ihmisten kanssa. Muutama unikin on mahtunut tarinoiden sekaan, ja ne ovat kyllä suorastaan paljastavia. Yhtenä teemana sarjakuvissa kulkee aikuistuminen, ja siitä päähenkilö ajatteeleekin osuvasti: Ehkä aikuisuus tarkoittaa vaikeilua (s. 57).

Teoksessa on synkkiä sävyjä, mutta myös huumoria. Ihmissuhteet on kuvattu valoisampina kuin Armossa, ja päähenkilö löytää elämästään paljon hyviä hetkiä: niitä koetaan ystävien kanssa, mökillä ja esimerkiksi kylvyssä. Itseironia on aseistariisuvaa ja tuo tilanteet lähelle lukijaa. Armossa hetket sulivat välillä kauhukuviksi, eikä Emmi päässyt sängystä ylös pitkiin aikoihin, mutta tässä teoksessa ei juututa ihmissuhteisiin eikä sänkyyn.

Sit kun sun naama räjähtää -teoksen sivut ovat täynnä tekstiä ja kuvia. Mustavalkoinen jälki on realistista, mutta kuvat ja sivut ovat ehkä minun makuuni turhankin täysiä. Päiväkirjamaisuus selittää tekstin suuren osuuden.

Valven sarjakuvia ei aina ole ilo lukea, vaan kummalliset tilanteet ja päähenkilön paha olo tuntuvat kiertyvän lukijankin ympärille. Elämä on välillä rankkaa, mutta kuitenkin elämisen arvoista. Kerronta on tummasävyistä sekä kuviltaan että sanomaltaan. Yksi koskettavimmista tarinoista on nimeltään Jokke, ja se kertoo entisestä (poika)ystävästä, joka tekee itsemurhan. Miksi päähenkilö selviää, mutta Jokke ei?

Valven tarjoamat oivallukset ovat yleistettävissä, sillä harva selviää elämästään ilman ahdistusta. Joillekin mielenterveysongelmat ovat arkipäivää, joillekin aallonpohjat ovat satunnaisia vieraita. Jokainen saa elämästä aivan varmasti osansa, eikä kukaan lopulta tiedä, millaisten ongelmien kanssa kanssaihmiset kamppailevat. Yhden neuvon pelottaviin tilanteisiin opin tästä sarjakuvakokoelmasta, ja se on "rohkeuden ulkoistaminen". Aion kokeilla sitä seuraavan kerran, kun joudun päättämään jonkin vaikean asian.



Sit kun naama räjähtää on luettu ainakin Kirjojen keskellä -blogissa.


--------------------------------------------------------------------------------------------


Sarah Andersen: Aikuisuus on myytti, 2017; Elämänhallinta on illuusio, 2018
Alkuteos: Adulthood is a myth, 2016; Big mushy happy lump, 2017
Suomentaja: Aura Nurmi
Kustantaja: Sammakko
Sivuja: 109; 125
Mistä sain kirjat: lainasin kirjastosta



Sarah Andersen on minulle uusi tuttavuus. Hän on newyorkilainen sarjakuvataiteilija, jonka Sarah's Scribbles -sarjakuvat ovat tulleet tunnetuksi netissä, ja niistä on sitten  koottu kirjoja, jotka on suomennettukin nopeasti.

Kirjan takakannessa lukee: Kirja ei ole missään määrin omaelämäkerrallinen. Siis ei kertakaikkiaan missään määrin. Totuus taitaa olla juuri päinvastoin, sillä päähenkilö on nuori nainen, joka harrastaa piirtämistä ja näyttää aivan Sarah Andersenilta, vaikka onkin vahvasti tyylitelty. Oli miten oli, omaelämäkerrallisuudella ei sinänsä ole merkitystä, sillä nämäkin sarjakuvat toimivat itsenäisinä ja samaistuttavina, kuten Emmi Valvenkin sarjakuvat.

Sarah Andersenin suosio on helppo ymmärtää. Hänen sankarittarensa tekee mainioita havaintoja ympäristöstään ja itsestään. Päähenkilö nimeää itsensä introvertiksi ja joutuu kaikenlaisiin hämmentäviin tilanteisiin kohdatessaan ihmisiä ja aikuiselämän lakeja. Esiintymistilanteet tai esittäytymiset saavat päähenkilön lamaantumaan täysin tai hikoilemaan holtittomasti. Ystäviensä puolesta hän kylläkin on valmis panemaan itsensä likoon aivan täysillä, ja silloin hän ei muista hämmentyä. Andersenin kärjistykset ovat niin poskettoman hauskoja, että nauroin ääneen lukiessani.

Andersenin piirrostyyli on selkeää ja perustuu enemmän kuviin kuin tekstiin. Aura Nurmen suomennokset ovat kuitenkin  kekseliäitä ja sujuvia. Päähenkilön silmät ovat suuret ja niiden tuijotus kertoo paljon kulloisestakin tunnetilasta. Miten paljon voikaan kertoa pelkillä silmillä!

Arkipäiväisiin tilanteisiin siroteltu ironia toimii hienosti. Kun on rankka päivä, päähenkilö kaipaa kotiin ja omaan sänkyyn. Kun arjen vaatimukset tuntuvat mahdottomilta, päähenkilö siirtää niitä huomiselle. Maanantai tuntuu käyvän päälle jo sunnuntaina. Ilojakin riittää: kuivurista tullut pyykki on ihanan lämmintä, poikaystävän huppari on paras vaate ikinä, siivous sujuu näppärästi kun raivaa tavarat sängyn alle, jne.

Meillä nämä sarjakuvat viihdyttivät sekä äitiä että teini-ikäisiä tyttäriä ja jopa 5-vuotiasta poikaa. Viisivuotias keksi itse tarinoita kuviin - tosin sarjakuvahahmona seikkaileva kohtu ei varmastikaan tullut tunnistetuksi - joten kovin inspiroivaakin tämän lukeminen tuntui olevan. Lasten kikatus kruunasi oman lukukokemukseni. Näitä on saatava lisää.



Andersenin sarjakuvia onkin luettu blogeissa olan takaa. Aikuisuus on myytti on tuttu ainakin näissä blogeissa: Kirjailuja, Kirjojen pyörteissä, Eniten minua kiinnostaa tie, Lukijan roolissa ja Kirjavarkaan tunnustuksia, jossa on lista monista muista albumin esittelevistä blogeista. Elämänhallinta on illuusio on luettu ainakin Lukijan roolissa.

tiistai 22. tammikuuta 2019

Stina Saari: Änimling

Stina Saari: Änimling, 2018
Kustantaja: Teos
Kansi: Jenni Saari
Sivuja: 71
Mistä sain kirjan: lainasin kirjastosta




Stina Saaren Änimling oli Helsingin Sanomien esikoiskirjapalkintoehdokkaana viime vuonna. Se oli toinen niistä runokokoelmista, jotka valittiin kilpailuun. Toinen teos oli Tuukka Pietarisen hieno kokoelma Yksin ja toisin, jossa yhtenä teemana on todellisuus: mikä tässä maailmassa on totta, mikä heijastumaa, miten aika jatkuu ja kiertyy ja miten elämästä voi sanoa mitään varmaa. Näistä ajatuksista Stina Saaren Änimling jatkaa vielä syvemmälle. Se rikkoo todellisuuden ja kielen aivan täysin. Mitä silloin voi enää sanoa? Jotain, mutta vain omalla kielellään. Jotain käsittämätöntä.

Liidän viereiseen maailmaan, minä puhallan huu hihihiin (s. 26)

Kuuntelin Helsingin kirjamessuilla esikoiskirjapalkintoehdokkaiden haastattelun ja kiinnostuin Saaren teoksesta, kun hän esitteli kirjaansa. Kokoelman nimen änim-osa on minä-sana väärin päin ja ling on helähtävä ääni, jonka Saari lauloi yleisölle. Kun siis aloin lukea runoja, korvissani soi tuo ling. Kokoelma kuulosti arvoitukselliselta ja kielellisesti  oivaltavalta ja uudelta. Mistä oikein on kyse?

Kustantajan sivuilta luin, että kokoelma tavoittelee äärimmäisen väkivallan kokemusta. Se kertoo, miltä voisi tuntua raiskaus. Mitä tapahtuu, kun minä hajoaa ja kun kieli ei enää voi kuvata kokonaisilla sanoilla sitä, mitä ihminen kokee?

Ensimmäinen lukukerta jätti minut tyhjän päälle. En pystynyt sitomaan mitään mihinkään. Sanat ja äänteet katosivat ja hajosivat kokoelman sivuille, mikään ei tuntunut kiinnittyvän mihinkään. Sitten luinkin jo oikeussalitekstiä, tai palasia sellaisesta, ja englanniksikin luin palasia sieltä ja täältä. Pääsin vähän jyvälle, mutta miten näitä nyt liittäisi toisiinsa. Onko se tarkoituskaan?

Toisella lukukerralla eläydyin jo liikaa. Yhtäkkiä tunsin järkyttävän kuolemanpelon, häväistyksen ja ahdistuksen, joka rikottuihin sanoihin ja tukahtuviin ääniin on sidottu. Minä todellakin kääntyy teoksessa nurin.

Änimling onnistuu sellaisessa, minkä ei pitäisi kai olla mahdollista. Se onnistuu tavoittamaan pelon ja rikkoutumisen. Rikottu ihminen siinä yrittää kertoa jotain.

Saari uudistaa suomalaista runoutta ja laventaa kielen mahdollisuuksia. Vaikka välillä tekisi mieli heittää kirja seinään ja todeta, että ei noin voi sanoa, ei näin voi kirjoittaa, niin kyllä vaan voi. Pelkät äänteet ja sanojen riekaleet vieväät kummallisiin syvyyksiin. Lopulta vain toivoisi, että joku helpotus löytyisi, että jotain saataisiin ehjäksi. Jokin sana, edes muutama. Mutta eheytyykö ihminen ikinä koettuaan väkivaltaa?

Änimling on omistettu lukemattomille. Ikävä kyllä väkivaltaa kokeneita ihmisiä on paljon, lukemattomia, koska kaikki tapaukset eivät koskaan tule ilmi. Mediassa uutisoidut raiskaustapaukset herättävät huomaamaan, että lukemattomia tulee koko ajan lisää. Rebecca Solnit käsittelee aihetta esseessään The longest war, jossa hän laskee kotiväkivaltaan kuolleiden naisten määrää ja kertoo, kuinka Yhdysvalloissa raiskataan nainen joka kuudes minuutti. Suomessa vuonna 2018 tuli ilmi 1 338 raiskausta, mutta todellinen määrä lienee paljon enemmän, sillä rikokseen liittyvä häpeä estää uhreja ilmoittamasta rikosta. Lukemattomat naiset siis elävät Änimlingin päivittäin. Eikö tälle asialle todellakaan voida mitään?

Saaren teos on yhtä aikaa häiritsevä ja ajatuksia herättävä. Se häiritsee, koska se yrittää kertoa jotain, mutta en täysin ymmärrä mitä. Se uudistaa runoutta sellaiseen suuntaan, jossa kieli saa yhä enemmän autonomisuutta. Se ei haekaan merkitystä, vaan on ja hajoaa.  Ajatuksia herättäväksi kokoelman tekee juuri sama seikka. Kun kieli hajoaa, se merkitseekin voimaa ja pakopaikkaa, äänteitä ja sanoja, joihin yritetään takertua.



Änimling on herättänyt jonkin verran huomiota blogeissa, ja toivon sille paljon lisää lukijoita. Ainakin Reader, why did I marry him ja Tekstiluola ovat lukeneet teoksen. Helmetin vuoden 2019 haasteessa se sopisi kohtaan 5 (kirja on ollut ehdolla kotimaisen kirjallisuuspalkinnon saajaksi).

sunnuntai 20. tammikuuta 2019

3 x runoja meiltä ja muualta: Rein Raud: Lumeen hautautunut, Arto Lappi: Ei perhonen siivistään tiedä ja Paperi T: Post alfa

Raud Rein: Lumeen hautautunut, 1989
Kokoelmassa on runoja näistä teoksista: Paljajalu, Kestmine tuleb seest ja Lumme mattunud
Suomentaja: Johanna Laakso
Kuvittaja: Naima Neidre
Kustantaja: Pohjoinen
Mistä sain kirjan: omasta hyllystä



Rein Raud on virolainen kirjailija, jonka runoteos on eksynyt runohyllyyni jonkin kirjaston poistomyynnistä. Syy hankintaani on varmaankin ollut se, että vaikka olen käynyt Virossa useasti ja reissannut Saarenmaalla ja Hiidenmaalla, Pärnussa, Tartossa ja Tallinnassa, niin en ole paljoakaan lukenut virolaista kirjallisuutta.

Rein Raud on Virossa arvostettu nykykirjailija, jonka tuotanto käsittää runoutta ja proosaa. Lumeen hautautunut on hänen ensimmäinen suomeksi julkaistu teoksensa ja sisältää runoja kolmesta kokoelmasta: Paljajalu, Kestmine tule seest ja Lumme mattunud. Runot ovat helppolukuisia, ja suomentaja Johanna Laakso on tehnyt sujuvaa työtä.

Päällimmäiseksi kokoelmasta jää einoleinomainen tunnelma: Hiivin tyhjän talon sokkeloissa / missä olen mistä olen poissa (s. 27).  Välillä taas tunnistan Tulenkantajilta tuttuja kuvia: Sinun sydämesi juo maan mehua / Se juo se juo voi eikä sen jano ensinkään sammu (s. 80). Kokoelman alkupuolen runous on osittain riimiteltyä, osittain proosarunoja. Luonto on runoudessa tärkeä. Esimerkiksi proosaruno Koko ikänsä hän oli pitänyt mäntymetsästä sopii hyvin suomalaiseenkin sielunmaisemaan, sillä siinä kulkija muuttuu lopulta itsekin männyksi. Miten hieno kohtalo!

Kokoelman pisin runo on eeppisen kansanrunon henkinen ja se on nimeltään Suuri tarina. Se alkaa maan synnystä ja jatkuu sankaritarinana kolmesta veljeksestä. Runossa on karhun kaatoa ja ihmetekoja, kalevalaista meininkiä:

ja sitten ryhtyi Pieni Isä lausumaan
sanoilla jotka tiesi
hän lausui Karhun pöllöksi
       lausui näädäksi 
       lausui kuuseksi
       lausui kärpäseksi
                 kuokaksi
                 mansikaksi
                 sateeksi  
                 kanaksi
                 paarmaksi
                 nauriiksi
                 ahveneksi
                 käeksi
mutta Karhu tiesi kaikki ne sanat
ja oli aina entisensä  (s. 73 - 74). 

Rakkaus omaan maahan ja sen tarinoihin on teoksen kantavia teemoja, kansanperinteen ja kansanuskon kunnioitus on syvää. Kansanrunouden teemat kulkevat eksistentialistisiin totuuksiin ja näen niissä tietysti symboliikkaa, joka kertoo Viron pyrkimyksistä kohti uutta itsenäisyyttä. Vertaan tahtomattani runoja Suomen sortovuosien tunnelmiin:

Ja nyt kuuntele: 

Sinun sisälläsi asuu pääskynen
se räpyttelee siipiään pimeässä sinussa
 - - 
Mutta se elää sittenkin
Se pääskynen on sinun toivosi (S. 94).



Kokoelmasta jäi sellainen olo, että haluan lukea lisää Rein Raudin tuotantoa. Oli slkkaa sattumaa, että kun halusin lukea Ompun runohaasteeseen ja Rakas Viro -haasteeseen jotain virolaista, sitä löytyi omasta kirjahyllystä. Mukava löytö, jolla kuittasin myös viime vuoden Helmetin lukuhaasteeseen kohdan 8 (balttilaisen kirjailijan kirjoittama teos).

-----------------------------------------------------------------------------------------------------------

Lappi Arto: Ei perhonen siivistään tiedä, 2001
Kustantaja: Kaarinan kaupunki
Kansi: Eike Salu
Sivuja: 78
Mistä sain kirjan: lainasin kirjastosta


Arto Lappi on tamperelainen runoilija, jonka tuotantoa olen aina ihaillut. Siihen on vangittu  luonnon kauneutta, elämän tutkiskelua ja pieniä hetkiä, joihin lukijan on helppo päästä osallistumaan. Lappi on erityisesti haikujen ja tankojen mestari, joten mitään pitkiä vuodatuksia hän ei kirjoita, ja sekin sopii minulle.

Vaikka fanitan Lapin runoutta, en suinkaan ole lukenut kaikkia hänen teoksiaan. Blogiin asti on päässyt tähän mennessä vasta yksi kokoelma, Kukko puussa. Kannattaisi varmaankin lukea hänen runojaan enemmänkin, koska niistä tulee niin hyvä mieli. Vai voiko joku vastustaa tällaisia kuvia:

Omenapuiden
kukat avautuvat
kuin sateenvarjot,
niiden kauneudelta on
mahdoton suojautua. (S. 52.)

Lapin runoilijanura alkoi tästä Ei perhonen siivistään tiedä -kokoelmasta, Runo-Kaarina-kilpailun  voittajasta vuodelta 2001. Teoksen alaotsikkona on Daisho waka-runoja, ja Arto Lappi on kirjoittanut teokseen johdannon, jossa hän kertoo japanilaisesta runoilijasta, Daishosta (1887 - 1966). Vähän epäselvää nyt on, kuinka paljon näistä runoista on Daishon runoja, vai onko niitä lankaan, vai onko Daisho ollut vain esikuvana Lapin omille runoille.

Oli miten oli, kokoelma on vastustamaton. Lapille tyypilliset kuvat ovat tässä jo olemassa. Teos koostuu tanka-runoista, joissa luontokuvat ja elämän pienet totuudet vaihtelevat sulassa sovussa. Tunnelma on japanilainen ja suomalainen yhtä aikaa.

Virta katoaa 
maan alle, pulpahtaa
toisaalla pintaan
ja aurinko on sama
eilen, tänään, huomenna. (S. 48.)

Rauhoittavaahan näiden lukeminen on. Elämän tarkoituksettomuus käy välillä vastaan, mutta siihenkin tyytyy, jos saa hetken kokea kauneutta.


Ei perhonen siivistään tiedä on luettu myös blogissa Onko kaunosieluista kyborgeiksi?

--------------------------------------------------------------------------------------------------------

Paperi T: Post alfa, 2016
Kustantaja: Kosmos
Kansi: Tuukka Tammisaari
Sivuja: 93
Mistä sain kirjan: lainasin kirjastosta

Paperi T:n Post alfa on kohuttu ja kehuttu teos, jonka olen jättänyt lukematta, koska runoteos, joka saa valtavan suosion siksi, että sen on kirjoittanut julkkis, ei välttämättä takaa laadukasta runoutta. Tiedän Paperi T:stä sen verran, että hän on suomalainen rap-artisti, joka pitäisi tuntea. Sekin tieto on liikaa, sillä yleensä en tiedä runoilijoista yhtään mitään, paitsi että he ovat kirjoittaneet runot, joita juuri luen. Runot puhuvat puolestaan. Tässä tapauksessa Paperi T on se, josta pitäisi olla innoissaan ensin, ja sitten innostua vielä hänen runoistaan.

Yritin nyt tosissani myös tutustua suomalaiseen rap-taiteeseen kuuntelemalla ja katselemalla rap-videoita. En oikein pysty. Videot ja sanoitukset ovat niin sovinistisia, että ei tule mitään. Ehkä niissä on ironiaa, mutta en osaa tulkita sitä. Olen myös sitä mieltä, että ironiaa ei tarvittaisi, jos post-alfa- maailma olisi oikeasti totta. Ei se ole, vaikka Paperi T parkaiseekin:
- -
älkää unohtako valkoista heteromiestä
ja hänen hätäänsä 
- -  (s. 10)

Ei auta, vaikka kuinka yritän unohtaa valkoisen heteromiehen, en pysty. Normia ei voi unohtaa kukaan muu kuin normi itse. Mielestäni on myös kohtuutonta vaatia normille vielä sääliäkin normin ulkopuolisilta ihmisiltä, ja sitä tässä teoksessa haetaan.

Paperi T:n runous on oivallinen esimerkki rehellisestä, miehisestä tilityksestä: juodaan, naidaan, rakastutaan, podetaan krapulaa ja ahdistusta, yritetään muuttua. Mitä uutta tässä kaikessa on? Naiset ovat kauniita ja miehet miehisiä. Post alfaa tästä ilmeisesti tekee lähinnä se, että mies kirjoittaa runoja - sanastosta tai aiheista sitä ei huomaisi. Ehkä post-alfaa on kuitenkin tämä:
nää on kaikki rakkausrunoja
sä vaan luet niitä väärin    (s. 93)

Paperi T:n runoteos on ulkoasultaan tyylikäs: valkoinen teksti mustalla pohjalla tekee kokoelmasta dramaattisen näköisen. Kaikki alkukirjaimet on kirjoitettu pienellä, joten tulee sellainen tunne, että kirjoitus on suollettu paperille hyvin nopeasti ja rehellisesti, mitään sensuroimatta. Rehellisyys on aina hyvä lähtökohta runoudelle, joten sille pisteet.



Post alfaa on luettu innokkaasti ja innostuneesti blogeissa, ja tässä muutama esimerkki: Amman lukuhetki, Sivutiellä, Kirjojen keskellä ja Karvakasan alta löytyi kirjaOpus eka on samoilla linjoilla kanssani, eikä ihan hypi innosta.

maanantai 14. tammikuuta 2019

Maggie Nelson: Argonautit

Nelson Maggie: Argonautit, 2018
Alkuteos: The Argonauts, 2015
Suomentaja: Kaijamari Sivill
Kustantaja: S&S
Kansi: Jussi Karjalainen
Sivuja: 205
Mistä sain kirjan: lainasin kirjastosta



Maggie Nelsonin Argonautit on... Mikä se on? Onko se pitkitetty essee, onko se omaelämäkerta, onko se tietokirjallisuutta vai tunnustuksellista proosaa? Täytyykö sen olla jotain, jonka voi nimetä? En kaipaa määritelmiä, mutta alan lukiessani janota tällaista kirjallisuutta lisää. Maggie Nelsonin Argonautit on paljon.

Nelson kirjoittaa tekstiä, joka on rehellistä ja omaelämäkerrallista, mutta samalla se on sukellus tieteellisiin teorioihin, joiden kanssa todellinen elämä käy jatkuvaa keskustelua. Yksityisen ja yleisen, eletyn elämän ja teorian raja hämärtyy. Nelson haastaa teoreetikot, mutta myös elää teoriaa todeksi ja hakee siitä sanoitusta kokemalleen.

Maggie Nelson on amerikkalainen kirjailija, jolla on laaja akateeminen tausta. Minua hämmästyttää hänen lukeneisuutensa: hän kirjoittaa sukupuolentutkimuksen, kielitieteen ja psykologian teesejä keskelle omaa arkeaan. Tai ehkä päinvastoin: ehkä hän kirjoittaakin omaa elämäänsä teesien keskelle. Kirjasta syntyy romaanin mittainen essee ja koskettava kertomus rakkaudesta ja ihmisyydestä.

Argonautit on rehellinen kirja, ja samalla se osaa pitää kaikista yksityisimmän täysin omanaan ja vaatia sille oikeutuksen olla. Lukija puolestaan tuntee ajatustensa aukeavan aivan uudella tavalla, kun Nelson kertoo omasta parisuhteestaan ja perhe-elämästään muunsukupuolisen taiteilijan, Harry Dodgen kanssa. Hän toteaa, että minua heteroseksuaalisuus nolostuttaa (s. 58), ja tekee sen siten, että heteronormatiivisuus alkaa nolostuttaa lukijaakin. Todellakin, miten noloa on pitää mitään seksuaalisuuden muotoa normina! Ja miten onnellista on, jos löytää omille haluilleen sopivan vastaparin, oli se kuka tahansa, kuten Nelson toteaa.

Kirjan takakansitekstin mukaan teoksen nimi, Argonautit, viittaa mytologiseen Argo-laivaan, jolla purjehtineet argonautit rakensivat laivansa matkan aikana pala palalta uudestaan. Lopulta laivassa ei ollut muuta alkuperäistä kuin sen nimi. Nelson vertaa ihmisen elämää Argo-laivaan. Elämänsä aikana jokainen ihminen muuttuu, ja lopulta hän on aivan toinen, vaikka nimi säilyisikin.

Ajatus on pelottava ja toiveikas yhtä aikaa. Pelottava se on siksi, että muutos tekee kipeää ja vaatii rohkeutta, toiveikas se on siksi, että muutoksen myötä jokainen voi tulla yhä enemmän omaksi itsekseen. Nelsonin teoksessa muutos on hurja: hänen puolisonsa käy läpi sukupuolenvaihdosta samaan aikaan, kun Nelson itse on raskaana. Molemmat kokevat jotain täysin mullistavaa elämässään yhtä aikaa, mutta kirjan sanoma onkin, että elämä on yhdessä muuttumista.

Nelsonin ajatus juoksee kirkkaana. Hänen pohdintansa sisältävät aimo annoksen huumoria, kun hän etsii tasapainoa hetero- ja queer-kulttuurien väliseen olotilaan. Lasten hankkiminen ja avioliitto kun ovat kovasti heteronormatiivisia tekoja, mutta Maggie ja Harry päätyvät toteuttamaan molemmat. Kun ystävä näkee jouluisen perhepotretin jättimäisen lahjamukin kyljessä, hän huudahtaa, että mitään näin heteronormatiivista hän ei ole tässä perheessä ennen nähnyt.

Tilanteet, joihin Maggie ja Harry joutuvat normista poikkeavana pariskuntana ovat hämmentäviä, vaikka lopulta kyse on ihmiselämän moninaisuudesta, eikä jaottelun tarvetta ehkä olekaan. Harry ei halua tulla määritellyksi mieheksi eikä naiseksi, ja lopulta: eikö kaikki, eikö meistä jokainen, poikkea jollain tavalla normista. Onko lupa olla keskeneräinen tai monta yhtä aikaa, Nelson kysyy.

Teoksen lopussa todistetaan syntymää ja kuolemaa vuoropuheluna. Yhteisen lapsen syntymä ja Harryn äidin kuolema rinnastuvat kauniisti, ja Argonauttien viimeinen kappale on itkettävän kaunis.

Jos jotain moitittavaa kirjassa on, niin olisin kaivannut lähdeluettelon kirjan loppuun, vaikka teoreetikot onkin oivaltavasti nostettu juoksevan tekstin marginaaleihin. Heitä on kuitenkin niin paljon, että jonkinlainen yhteenvetokin olisi ollut tarpeen. Tunnistin nimistä vain osan, kuten Barthesin, Lacanin ja Freudin, mutta eniten siteeratut nimet kuten Eve Kosofsky Sedgwick tai D.W. Winnicot olivat minulle ennestään tuntemattomia. (Winnicotin määritelmä "riittävän hyvästä äitiydestä" on ehkä jostain korviini tarttunut eräänlaisena arjen pelastusrenkaana). Nelsonin kirja onnistuukin herättämään valtavan tiedonjanon.

Nelsonin raskauden, synnytyksen ja imetyksen kuvauksissa tunnistin jotain periamerikkalaista, joka suomalaisittain tuntuu turhan analyyttiselta ja osittain turhalta koohotukselta. Meillä äitiys koetaan ehkä luonnollisempana asiana kuin Yhdysvalloissa (vai onko tämä vain oma kokemukseni), eikä sitä ole erityisesti glorifioitu. Esimerkiksi Raskaana oleva vartalo julkisella paikalla on myös säädytön (s. 131), kirjoittaa Nelson ja minä mietin, että miten niin. Kun Nelson luennoi raskaana ollessaan, kuuntelijoiden kommentit ovat varsin kummallisia. Nelson tulkitseekin, että yleisön on ilmeisesti vaikea käsittää, että heillä on edessään raskaana oleva nainen, joka ajattelee (s. 133). Suomessa raskaana olevat naiset ovat tuttu näky työelämässä, eikä heidän aivotoimintaansa kyseenalaisteta. Ehkä sukupuolten välinen tasa-arvo on Suomessa edellä Yhdysvaltojen valtavirran asenteista, mutta queer-kulttuurin ja sukupuolten moninaisuuden tuntemuksessa olemme vielä kaukana Nelsonin esittämistä ajatuksista.

Luin Argonautteja hidastellen, enkä olisi halunnut kirjan lopuvan ollenkaan. Omien ajatusten puntarointi teki olon onnelliseksi. Tässä on kirja, jonka takakanteen voisi painattaa varoitustekstin: saattaa muuttaa maailmankuvaasi.


Argonautit on luettu ainakin näissä kirjablogeissa: Lumiomena, Reader, why did I marry him, Kirjanurkkaus, Mitä luimme kerran  ja Tekstiluola.

lauantai 12. tammikuuta 2019

Minna Rytisalo: Rouva C.

Minna Rytisalo: Rouva C, 2018
Kustantaja: Gummerus
Sivuja: 202
Mistä sain kirjan: Bookbeatin e-kirja, julkaistu 10.9.2018




Minna Rytisalon Rouva C. oli vuoden 2018 odotetuimpia kirjoja, sillä Rytisalon esikoisteos Lempi herätti valtavasti ihastusta. Toisessa romaanissaan Rytisalo on tarttunut rohkeasti suureen aiheeseen: Rouva C. kertoo Minna Canthista, Suomen tunnetuimmasta ja arvostetuimmasta naiskirjailijasta, jonka syntymästä tulee tänä vuonna kuluneeksi 175 vuotta. Mikä olisikaan hienompi tapa juhlia hänen elämäntyötään, kuin lukea hänestä kirjoitettu romaani! Tietysti kannattaa myös lukea Minna Canthin omia teoksia, ja jos joku haluaa juhlan kunniaksi tutustua myös niihin, niin ne on julkaistu esimerkiksi Projekti Lönnrotissa, ja ne ovat siellä ilmaiseksi luettavissa. 

En tunne yhtäkään äidinkielen ja kirjallisuuden opettajaa, joka ei ihailisi Minna Canthia - enkä ole tässä joukossa poikkeus. Yliopistossa tentittiin Canthin teoksia, ja hänen työnsä tasa-arvon puolustajana saa koulutetut naiset tuntemaan suoranaista kiitollisuutta. 

Minna Canth oli ainutlaatuinen nainen, jolla oli kyllä onneakin matkassaan. Hän pääsi kouluun, avioliitto ei kahlinnut häntä ja toimeentulo kauppiaana takasi taloudellisen vapauden keskittyä kirjoittamiseen. Pelkkä onni ei kuitenkaan selitä sitä rohkeutta, jolla hän tarttui poliittisesti kuumiin aiheisiin 1800-luvun lopussa. Hän kirjoittaa aiheista - köyhyydestä ja naisten asemasta - paljon rohkeammin kuin kukaan tuon ajan mies. Uskalsiko niistä kukaan mies ylipäätään kirjoittaa, paitsi tietysti Henrik Ibsen Norjassa? Mutta hänkään ei kirjoittanut työläisnaisista, vaan Nukkekodin Norakin edustaa yläluokan naista. Jos miettii Minna Canthia realismin edustajana, niin tuskin puhdasverisempää realismin tyylisuunnan kirjailijaa on kuunaan nähty.

Ahmaisin Rytisalon kirjan heti, kun sen Bookbeatista löysin. Sukelsin Rouva C:n seuraan jokaisena vapaahetkenäni ja neljän lapsen äitinä samastuin noina hetkinä 1800-luvun lopun suurperheen äidin elämään, jossa voimat ovat välillä vähissä, elleivät olemattomat, ja silti tekisi mieli vielä lukea, kirjoittaa ja ajatella ihan itse. Totuuden nimissä olin myös Minnalle kateellinen Riikasta, uskollisesta palvelijasta.

Rytisalon innoittajana on ollut uusin Minna Canth -elämäkerta, Minna Maijalan kirjoittama Minna Canth, Herkkä, hellä, hehkuvainen, joka lähestyy Minna Canthin elämää uudesta suunnasta. Erityisesti Minna ja Ferdinand Canthin avioliitosta se antaa paljon valoisamman kuvan, kuin mitä aiemmat elämäkerrat ovat tehneet. Rouva C. kertoo nyt fiktiivisesti tuosta avioliitosta eli se on enemmän avioliittokuvaus kuin Minna Canthista kertovaa fiktiota. Asioita ei myöskään kerrota pelkästään Minna Canthin näkökulmasta.

Rytisalon kuvaamana Minnan ja Ferdinandin avioliitto kasvaa rakkausavioliitoksi ja sellaisena hyvin tasa-arvoiseksi. Avioliitossaan molemmat osapuolet saavat olla omat itsensä, ja Minna saa vapaasti kehittää radikaaleja aatteitaan muun muassa tyttöjen koulutuksesta, köyhien ahdingosta ja raittiusaatteesta. Jokainen nainen totisesti ansaitsisi oman Ferdinandinsa: Jos joku sanoo minulle, että tuota et voi, minä voin. Sen minä opin siltä mieheltä, joka sanoi minua kottaraiseksi.

Jään miettimään, kuinka paljon naisten kirjoittama kirjallisuus on kiitollisuudenvelassa suopeille ja kannustaville aviomiehille. Onko se? Ja jos on, niin eikö se ole surullista? (Suopeista ja kannustavista kirjailijoiden vaimoista harvoin kirjoitetaan näin kauniisti, kuin Minna Rytisalo kirjoittaa kirjailijan aviomiehestä, Ferdinandista. Kirjoitetaanko vaimoista koskaan missään?)

Rytisalon kerronta on selkeää ja kaunista suomen kieltä. Kertojaratkaisu, jossa näkökulma muuttuu nopeasti henkilöstä toiseen, toimii kirjassa hyvin. Se valottaa aikakauden aatteita eri näkökulmista ja lähenee myös Minna Canthin omien novellien kerrontaa. Erityisesti ystävykset Minna ja Flora on kuvattu elävästi, ja varsinkin kirjan alussa on tyttökirjamaista tunnelmaa.

Tytöt tietysti varttuvat naisiksi ja heistä tulee vaimoja, ja ystävyys alkaa saada säröjä. Rouva C. eli Minna epäileekin, ettei naisten välinen ystävyys koskaan ole aivan puhdasta ystävyyttä, vaan kateus pilaa sen jollain tavalla. Rouva C:ssä Minna Canth tuntuu saavan enemmän tukea mieheltään kuin muilta naisilta. Miksi sen pitää aina olla näin? Miksi naiset sulkeutuvat poteroihinsa ja jättävät sisarensa yksin äitiydessä, yhteiskunnallisessa vaikuttamisessa ja arjessa? 

Rouva C:n juonenkäänteissä voi tunnistaa Minna Canthin teosten henkilöitä. Rytisalo leikittelee lukijan kanssa, ja minä tunnistin ainakin Anna-Liisan ja tietysti myös Johannan Työmiehen vaimosta. Mukana ovat myös Kauppa-Lopo ja Köyhää kansaa -novellin perhe. Eroottisesti latautuneessa luistelukohtauksessa puolestaan on Salakarin tunnelmia. Rytisalo kertoo hienosti, kuinka Minna Canthin tuotanto kasvaa hänen terävistä havainnoistaan. Ne saavat Rouva C:ssä jo itunsa, vaikka ne  muotoutuivat teksteiksi vasta aviomiehen kuoleman jälkeen, aikana, josta romaani ei enää kerro.

Viihdyin Rouva C:n seurassa, mutta en syttynyt liekkeihin, sillä olen aikanani syttynyt liekkeihin  Minna Canthin omasta tuotannosta. Rouva C:tä lukiessa mieleeni tuli Raili Mikkasen Ei ole minulle suvannot -nuortenkirja, jossa kerrotaan Aino Kallaksen nuoruudesta. Muistelin myös tänä vuonna lukemiani fiktiivisiä taiteilijaromaaneja: Pirkko Soinisen Elleniä ja Mila Teräksen Jäljet-romaania. Kun taiteilijoista kirjoitetaan, he saavat uutta elämää. Toisaalta taiteilijaromaaneissa tuntuu olevan jonkinlainen jarru päällä: päähenkilöt ovat niin ihailtuja, ettei heidän persoonaansa tuoda mitään rajua tai yllättävää. Sitä ei Rytisalokaan tee Minna Canthille, vaan rajuimman kohtelun kirjassa saa Cygnaeus. 

Samaan aikaan Rouva C:n kanssa luin Sara Stridsbergin Unelmien tiedekuntaa, joka kertoo Valerie Solanasista, 1960-1970-luvun äärifeminististä. Stridsbergin kirja on kerronnaltaan armoton ja kauheakin, kunnianhimoisesti fiktiivistä kerrontaa uudistava taiteilijaromaani. Kesken lukemisen alan nähdä Canthissa ja Solanasissa paljon samaa. Minna Canth oli äärifeministi 100 vuotta aiemmin! Hänen ajatuksensa ovat olleet pelottavia ja taiteensa radikaalia sekä aiheiltaan että muodoltaan (realismi). Minna Rytisalon Rouva C. valaisee hyvin naisen asemaa 1800-luvun loppupuolella ja kuvaa sitä henkistä ilmapiiriä ja historiallisia olosuhteita, joista Minna Canth erottuu kirkkaana tähtenä ja tinkimättömänä toisinajattelijana.

Rouva C. on kirja, jota voi suositella ihan kaikille luettavaksi. Se sopii sekä heille, jotka etsivät kauniita rakkaustarinoita ja romantiikkaa että heille, jotka kaipaavat kaunokirjallisuudelta esteettistä kieltä. Se on helppo kirja, mutta kauneudessaan ja viihdyttävyydessään se on minulle liikaa. Vika ei ole missään nimessä kirjassa, vaan lukijassa; mielestäni sykähdyttävämpiä ovat sellaiset avioliittokuvaukset kuin Maria Jotunin Huojuva talo, Märta Tikkasen Vuosisadan rakkaustarina ja vaikkapa se Minna Canthin Työmiehen vaimo.

Loppujen lopuksi Minna Canthin tuotanto ja ajatukset kiinnostavat minua enemmän kuin hänen avioliittonsa tai hän itsekään fiktiivisenä henkilönä. Luulin kyllä toisin. Ehkä olen luonut Canthista omassa päässäni niin vahvan (fiktiivisen) hahmon ja esikuvan, että en suostu muiden kuviin hänestä.  Se, että Rouva C. kertoo nimenomaan Minna Canthin avioliitosta, ei ehkä sinänsä ole ongelma, vaan ennen kaikkea jäin kaipaamaan Rytisalon kirjaan Minna Canthin tuotannon anarkiaa, joka Canthin omista teoksista roihuaa vielä nykypäiväänkin.



Rouva C:tä rakastetaan blogeissa ja siitä on kirjoitettu paljon: Kirja hyllyssä, Kulttuuri kukoistaa, Täällä toisen tähden alla, Tuijata. Kulttuuripohdintoja, Kirjan pauloissa, Tuntematon lukija ja Kirjasähkökäyrä. Blogissa Mitä luimme kerran pidetään Minna C:tä "turvallisen kauniina teoksena". Helmetin vuoden 2019 lukuhaasteeseen kirjaa sopii ainakin kohtaan 1 (kirjan kannessa on ihmiskasvot).   

tiistai 8. tammikuuta 2019

Elizabeth Strout: Nimeni on Lucy Barton

Elizabeth Strout: Nimeni on Lucy Barton, 2018
Alkuteos: My name is Lucy Barton, 2016
Suomentaja: Kristiina Rikman
Kustantaja: Tammi
Kansi: Laura Lyytinen
Sivuja: 163
Mistä sain kirjan: lainasin kirjastosta




Sillä lailla useimmat meistä varmaan selviävät elämästä, puolittain tietoisina, puolittain epätietoisina, väistellen väläyksiä muistoista, jotka eivät voi olla totta. Mutta kun näen muiden kävelevän tyytyväisinä kadulla, aivan kuin kauhu ei koskaan valtaisi heitä, tajuan, etten tiedä, millaista muilla on. Elämä on enimmäkseen arvuuttelua. (S. 16.)

Elizabeth Stroutin Nimeni on Lucy Barton on mestarillista kirjallisuutta. Se on sivumääräänsä paljon suurempi teos ja hieno osoitus amerikkalaisen romaanitaiteen tasokkuudesta. Teos on tarina onnettomasta perheestä ja oman itsensä löytämisestä. Kuulostaa tutulta ja moneen kertaan kuullulta tarinalta, mutta Stroutin taito onkin siinä, miten hän tarinan kertoo. Suomentaja Kristina Rikman puolestaan saa kerronnan loistamaan kirkkaana. Piti oikein tarkistaa, kuka mahtaa suomentaa Alice Munron teoksia, jotka tulevat Stroutin tyylistä mieleen. Suomentajana hänelläkin on Kristina Rikman! Laatu on taattua: tyylikästä ja nautinnollista luettavaa.

Stroutin kirjan alkuasetelma on epätavallinen. Minäkertoja, keski-ikäinen nainen, muistelee aikaa, jolloin hän joutui sairaalaan yhdeksäksi viikoksi ja sai yllättäen vieraakseen äitinsä. Kertoja makaa sairaalasängyssä potilaana, ja äiti torkahtelee tuolissa ja kieltäytyy hoitohenkilökunnan ehdottomasta sängystä. Äiti pitää tyttärelleen seuraa viisi päivää ja yötä. Sinä aikana tyttären ja perheen tarina keriytyy auki kaikessa siinä, mistä ei sanota sanaakaan.

Äiti ja tytär kyllä puhuvat. He juoruilevat naapureista, siitä, miten itse kunkin avioliitto on purkautunut tai miten onnettomia pienen kylän asukkaat ovat olleet ja miten hirveitä kohtaloita heillä on ollut. Oman perheen hirveydet he ohittavat. Tytär kyllä yrittää avata keskustelun asioista, mutta luopuu pian yrityksistä ja vain kuuntelee äitiään. Hän päättää nauttia äitinsä jakamattomasta rakkaudesta.

Kirjasta tulee kertomus tuskallisista muistoista ja alituisesta rakkauden kaipuusta sekä halusta unohtaa. Silti kuvio toistuu: Seuraava sukupolvi saa oman annoksensa tuskaa ja kaipausta. Kukaan ei ole elämältä turvassa: Voi että tyttäreni raivosivat noina vuosina! On hetkiä jotka koetan unohtaa, mutta en minä unohda. Olen huolissani vain siitä, mitä he eivät unohda. (S. 157.)

Kirjaan on kätketty kauheuksia, joita kertoja ei osaa eikä halua tuomita. Hän vain toteaa ne, eikä oikeastaan edes tiedä, miten ne olisivat voineet olla toisin. Jotain hyvin tuttua on siinä, miten toisessa maailmansodassa traumatisoitunut isä koettaa olla isä lapsilleen. Suomalaisesta sotasukupolvesta meillä on edelleen jäljellä monia lapsille ja lastenlapsille siirrettyjä painajaisia. Amerikkalaisilla on siis näköjään omansa.

Paljon on kerrottu hyvin vähin sanoin siihen mennessä, kun kertoja voi todeta: Mutta tämä on minun tarinani. Tämä tässä. Ja minun nimeni on Lucy Barton. (S. 161.) Siihen asti hän on ollut Rimpula ja Mami, mutta nyt hän on Lucy Barton. Hänestä ei tule kokonaista,  mutta hän oppii ehkä elämään tarinansa kanssa. Hän oppii muistamaan ja unohtamaan sen sellaisena kuin se on.

Nimeni on Lucy Barton oli lukupiirikirja, josta syntyi paljon keskustelua ja kyyneliäkin. Suurin osa oli vaikuttunut kirjasta ja puhuttelevia kohtauksia riitti. Eräs lukupiiriläinen piti kirjaa kuitenkin pinnallisena. Vaikutelma tulee ilmeisesti siitä, että kirjassa ei kerrota asioita loppuun asti, vaan tuskallisimmat tapahtumat jätetään kuvailematta. Mieleeni tulee Sofi Oksasen Puhdistus, jossa kauheimpia asioita ei kerrota suoraan, vaan niistä vain vihjataan. Lukijan mielikuvitus kyllä täydentää kuvan, kuten se tekee myös Stroutin kerronnan kanssa. Näin lukija nousee elämään kertojan rinnalla, ja se tekee kipeää.


Muissa kirjablogeissa kirjaa on luettu jo ahkerasti: Reader, why did i marry Him?, Leena Lumi, Lumiomena, Lukuisa, Täysien sivujen nautinto, Lukutuulia, Kirjan pauloissa, Kirja vieköön!, Oksan hyllyltä, Tuijata. Kulttuuripohdintoja, Kosminen K, Kirjasähkökäyrä, Kirja hyllyssä, Eniten minua kiinnostaa tie, Kirjarouvan elämää ja monet muut.

Osallistun kirjalla Helmetin vuoden 2019 lukuhaasteeseen, jossa kirja sopii esimerkiksi kohtaan 30. Kirjan kannessa on kaupunkimaisema (Chrysler Building).