Kuvitus: Emmi Valve
Kustantaja: Asema Kustannus
Sivuja: 301
Mistä sain kirjan: lainasin kirjastosta
Emmi Valveen Armo on tapaus, josta pitäisi pitää kovaa meteliä. Se on selviytymistarina tytöstä, joka kasvaa naiseksi epätavallisissa olosuhteissa. Epätavalliset olosuhteet ovat hänen sisässään.
Armo on omaelämäkerrallinen teos, eli se kertoo sarjakuvataiteilija Emmi Valveen omista kokemuksista. Emmi on myös sarjakuvan päähenkilön nimi. Armo näyttää, millaista on olla mieleltään sairas. Se näyttää, miltä tuntuu olla pimeässä ja rikki.
Valveen kerronta on selkeää ja havainnollista. Kuvat ovat pääasiassa realistisia, mutta myös surrealistisia siinä kohtaa, kun mieli alkaa hajota tai jumittaa johonkin järkyttävään kuvitelmaan. Pahimmillaan todellisuus häviää kokonaan ja jäljelle jäävät vain painajaiset, mustana ammottavat silmät tai päälle käyvät mustat hahmot. On aikoja jolloin Emmi ei päääse sängystä ylös ja mieleen mahtuu pelkästään toive: Jaksaisinpa kuolla (s. 93).
Sarjakuvateoksen kuvat kertovat erilaisuudesta ja yksinäisyydestä, joka alkaa jo lapsuudessa. Koska kaikki ihmissuhteet kuluttavat Emmin voimia, on selvää, että jokainen hyväksikäyttäjä ja epäystävällinen ihminen vie Emmiä yhä syvemmälle mustaan. Lukija vajoaa hänen mukanaan. Toisaalta lukija tarraa myös arjen selviytymiskeinoihin, kuten piirtämiseen ja listojen laatimiseen, kirkkaisiin, hyviin hetkiin.
Kun pimeys ja pelot kasvavat sietämättömiksi, tutuksi tulee myös hoitolaitoksen tylsä, mutta turvallinen arki. Lopulta teos kertoo myös paranemisesta, siitä että päähenkilö voi todeta, että normaalin osuus kasvoi ja sairauden osuus kutistui hänen elämässään (S. 291).
Paraneminen on hidasta, mutta se on sekä päähenkilölle että lukijalle suuri helpotus: Kompuroiva ja hidas etenemiseni ei ollutkaan matkaa alhalta ylös, vaan matkaa kehän reunoilta sekä sisään että ulos päin. (S. 270.)
Valveella on ilmiömäinen kyky vangita lukija täysin kuvien tunnelmaan. Vaikka välillä ahdistaa syvästi, on pakko välillä myös nauraa kaiken hulluuttua. Eräskin kallonkutistaja kysyy Emmiltä hyvin asialliselta kuulostavan kysymyksen: Milloin sulla on viimeksi ollut sellainen olo, että kaikki on ihan hyvin? Sellainen... Tavallinen ja rento olo? ... [Emmi miettii] ... Ei koskaan. (S. 14 - 15.) Tästä vastauksestaan Emmi oivaltaa itsestään jotain: Sehän tarkoitti sitä, että osa minusta syntyi tällaisena (s. 17). Kuluu pitkä aika siihen, että Emmi osaa suhtautua itseensä armollisesti ja hyväksyy tämän tosiasian.
Armo on raastavan rehellinen teos. Se kertoo mieleltään sairastuneen ihmisen arjesta ja vie pimeyteen päähenkilönsä mukana, mutta mustan seasta löytyy huumoria ja lopulta toivoakin. Tällaisia kirjoja tarvitaan herättämään myötätuntoa ja ymmärrystä, ehkäpä jopa muuttamaan maailmaa.
Armo on luettu ainakin näissä kirjablogeissa: Reader, why did I marry him? (josta kirjan bongasin), Kirjanurkkaus, Kujerruksia, Sivutiellä ja 1001 kirjaa ja yksi pieni elämä sekä Kirjojen keskellä. Kuittaan teoksella Helmetin vuoden 2018 lukuhaasteen kohdan 33. Selviytymistarina. Osallistun teoksella myös Hurjan hassun lukijan Sarjakuvahaasteeseen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kiitos kommentista!