keskiviikko 31. tammikuuta 2018

Maria Jotuni: Huojuva talo

Maria Jotuni: Huojuva talo, 2007 (1935, julk.1963)
Kustantaja: Otava
Sivuja: 577
Mistä sain kirjan: omasta hyllystä



Noustuaan sanoi Lea itselleen usein: "Tänä päivänä ei mitään pahaa, jos voin sen estää." Mutta hän ei pystynyt estämään. Sen määräsivät hänen ulkopuolellaan olevat seikat. Pahaa tulvi kuin suurissa tulivuorenpurkauksissa laavaa, joka peittää alleen kaiken. Sitä oli ilma täynnä, sitä huokui kaikkialta, sitä hengitti sisäänsä kuin myrkkykaasua ja se sai sydämenlyönnit kiihkeiksi, koko ihminen oli kuin sen läpitunkema. (S. 298.)

Maria Jotunin (1880 - 1943) Huojuva talo kertoo Lea ja Eero Markun avioliitosta. Takakansi lupaa, että teos on kriittinen avioliittoromaani, mutta kriittinen on mielestäni lievä ilmaus, sillä kirja on kauhuavioliittoromaani - mitä muuta on väkivaltainen avioliitto kuin silkkaa kauhua? Älkää tulko väittämään, että kyse on rakkaudesta.

Tunnustaudun Jotuni-faniksi. Suomen kirjallisuuden opiskelijana luin hänen rohkeat ja terävät novellikokoelmansa Suhteita, Rakkautta ja Kun on tunteet. Niissä on tarkkoja huomioita naisen yhteiskunnallisesta asemasta 1900-luvun alussa ja heidän mahdollisuuksistaan rakkauden pelikentillä. Novelleissa naiset kyllä yrittävät pelata, mutta yleensä he häviävät. Mitään miellyttäviä tyyppejä Jotunin kuvaamat naiset eivät suinkaan kaikki ole, vaan heidätkin kuvataan välillä julmina ja piittaamattomina oman edun tavoittelijoina.

Jotunin sarkastiset näytelmät sen kuin korostavat asetelmaa, jossa puhtaalla rakkaudella ei ole mitään tekemistä parisuhteen tai avioliiton kanssa. Miehen kylkiluu, Tohvelisankarin rouva ja Kultainen vasikka kertovat karua tarinaa ihmisten ahneudesta, vaikka komedioita ovatkin. Rakkaus näyttäytyy niissä lähinnä kaupankäyntinä. Jotunin pienoisromaani Arkielämää on puolestaan hallittua ja hienoa kaunokirjallisuutta, kerronnaltaan moderni teos.

Miten Huojuva talo sijoittuu Jotunin tuotannossa? Se on teoksena täysosuma, enkä ihmettele yhtään, että se on nostettu Jotunin pääteokseksi. En muista pitkään aikaan lukeneeni näin koukuttavaa ja rakenteeltaan täydellistä kirjaa. Se etenee vääjäämättömästi kohti kauheuksia, joiden väliin se ujuttaa piinaavia keskusteluja. Väkivalta ei jää pääasiaksi, vaan aviopuolisoiden käymä dialogi ja Lean analyyttiset pohdinnat luotaavat ihmisenä olemisen perustaa, naisen asemaa, äitiyttä, ihmisissä olevaa hyvää ja pahaa sekä oikeutta vapauteen - josta muodostuu aviomiehen kornilta kuulostava pääargumentti. Vapautensa nimissä hän saa mitätöidä, lyödä ja pettää ja kadota perheen arjesta töihinsä, suhteisiinsa ja alkoholiin.

Eeron ja Lean henkisen taantumisen kuvauksena kirja on uskottava. Siinä missä Eeron pahuus paljastuu ja syvenee pikkuhiljaa, Lean masentuminen ja lamaantuminen imaisevat lukijan pauloihinsa. Puolisoiden käymät keskustelut, joiden sävyn muutoksia vaimo yrittää ennakoida, ovat hyytävää luettavaa sairaan mielen toiminnasta. Mies on ihmisraunio ja vaatii vaimoltaan milloin myötätuntoa, milloin ymmärrystä, milloin alamaisuutta. Sinä olet minun, hän muistuttaa. Lean elämän vastapainona seurataan hänen hemmotellun ja villin Toini-sisarensa itsenäistä elämää - Toini on niin vapaa kuin nainen voi olla, mutta onko hänkään onnellinen.

Kirjailija otti teoksellaan osaa romaanikilpailuun vuonna 1935, mutta ilmoitti kilpailevansa vain voitosta. Kun romaani sitten sijoittui kilpailussa toiseksi, Jotuni kielsi sen julkaisemisen, ja se julkaistiin postuumisti vasta vuonna 1963. Teoksen henkilöt ovat tunnistettavia: Eero Markussa tunnistettiin Maria Jotunin aviomies, kirjallisuuden professori Viljo Tarkiainen, ja Lea oli tietysti Jotuni itse. Kohu oli valmis, eikä ole vieläkään laantunut.

Miksi Lea ei jätä Eeroa? Tämän kysymyksen esittää nykyajan nainen ja sitä kysyvät myös teoksessa 30-luvun naiset. Naisen aseman rajat tulevat kirjassa selviksi. Taloudellinen riippuvuus miehen tuloista nöyryyttää naisen anelijaksi, ja jatkuva pelko kuluttaa ja vie vaimon voimat. Kodin ilmapiiri karkottaa kaikki ihmiset perheen ympäriltä, ja vaimo jää yksin. Jäljelle jää primitiivinen äidinvaisto, joka käskee hankkimaan lapsille ruokaa. Se vaisto rakentaa Lean ympärille vankilan muurit:  Jos naisella olisi toimeentulonsa, niin että hän voisi elättää lapsensa, muuttuisi avioliitto vapaiden ihmisten yhteenkuuluvaisuudeksi. Ristiriidat eivät lakkaisi kokonaan, mutta orjuusmuoto lakkaisi. (S. 238.)

Kirjan loppu ei täysin vastaa kirjan muita kaunokirjallisia ansioita, mutta täytyyhän taideteokseen jokin särö jäädä. Kokonaisuus on vaikuttava ja unohtumaton. Kun vielä muistaa kirjan kirjoittamisajankohdan, eli 1930-luvun, se näyttäytyy modernina ja rohkeana, feministisenä teoksena. Se on silkkaa timanttia.




Tartuin Huojuvaan taloon Kirjabloggaajien 6. klassikkohaasteen innoittamana, sillä olen osallistunut tähän mennessä kaikkiin klassikkohaasteisiin, eikä tätäkään siis voinut jättää väliin. Tässä aikaisempiin klassikkohaasteisiin lukemani kirjat:

1. J. R. R. Tolkien: Hobitti eli sinne ja takaisin
2. Voltaire: Candide
3. Alfred Döblin: Berlin Alexanderplats
4. Gabriel Carcia Marquez: Sadan vuoden yksinäisyys
5. Henry James: Naisen muotokuva

Huojuva talo on virunut hyllyssäni lukemattomana monta vuotta, enkä voi kuin harmitella, etten ole tätä(kään) klassikkoa aiemmin lukenut. Nappaan teoksella nyt ensimmäisen pisteen tämän vuoden Hyllynlämmittäjä-haasteeseen. Lisäksi Helmetin vuoden 2018 lukuhaasteeseen kirja sopii kohtiin 4 (kirjan nimessä on paikka), 9 (kirjan kansi on yksivärinen), 17 (kirja käsittelee yhteiskunnallista epäkohtaa), 19 (kirja käsittelee vanhemmuutta), 24 (surullinen kirja) ja 31 (kirjaan tarttuminen hieman pelottaa).

Huojuva talo on luettu useissa kirjablogeissa  ja linkitän tässä Kirjasähkökäyrä-blogiin, jossa blogeja on luetteloitu enemmänkin. Suosittelen myös Tampereen teatterissa parhaillaan esitettävää näytelmää Huojuva talo. Siinä asetelma on käännetty niin, että avioliittotyrannin rooli on annettu naiselle ja tapahtumat on tuotu nykyaikaan. Aihe ei ikävä kyllä taida koskaan vanheta.

11 kommenttia:

  1. Luin tämän kirjan nuorena lukiolaisena ja lukukokemus oli raju. Uskaltaisin melkein sanoa, että tämä teos on piirtynyt tunnelmaltaan mieleeni selvimmin kaikista lukemistani teoksista. Katsoin joitakin aikoja sitten kirjasta tehdyn Ylen minisarjan, enkä todellakaan tiedä miksi halusin katsoa jotain niin ahdistavaa vapaaehtoisesti, etenkin kun tiesin jo etukäteen mitä on tulossa. Hieno romaani, mutta en lukisi toista kertaa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Eräs oppilaani (poika) luki kirjan esitelmäänsä varten ja oli erittäin vaikuttunut. Silloinkin häpesin, etten itse ollut kirjaa lukenut. Ymmärrän nyt, miten vaikuttava kirja tämä voi olla.

      Yritin nyt katsoa noita Ylen tv-sarjan osia, koska en kohusarjaa aikanaan seurannut tv:stä (en silloin omistanut tv:tä). En pystynyt. Kaikista eniten kammotti lasten pahoinpitely, melkien oksensin sekä näytelmää katsoessa että kirjaa lukiessa juuri niissä kohdissa.

      Poista
  2. Hurja teos. Minunkin lukukokemukseni on Jonnan tavoin nuoruudesta. Myös tv-sarja aikoinaan tuntui väkevältä. Täytyypä palata Jotunin novelleihin. Niissä on napakkaa sanomista.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ajattelin ihan samoin, että täytyy ottaa novellit taas luentaan. Muistan nauttineeni niiden lukemisesta.

      Poista
  3. Kyllä minä tästä kirjasta pidin, vaikka lukemisesta onkin aikaa kymmeniä vuosia. Muistelen, että olisin lukenut sen opiskeluaikoinani. Minulle ei ole jäänyt sellaista tunnetta, että kirja olisi erityisen rankka, enemmänkin jäi mieleen Jotunin hieno kirjoitustyyli. Tartuinkin Jotunin novelleihin heti luettuani tämän.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Jotunin kirjoitustyyli oli niin vetävä, että minäkin olin heti lumoutunut. Sinänsä ihmeellistä, että olen pitänyt Jotuia lyhyen proosan taiturina ja sitten tämä tiiliskivi räjäytti potin. Olen aivan myyty. Ahdistavuus ei käynyt liian rankasti päälle, vaan filosofiset pohdinnat (vaikka eivät nekään aiheiltaan olleet keveitä) etäännyttivät kamaluuksista.

      Poista
  4. Kiitos kiinnostavasta postauksesta! Olen itsekin joskus miettinyt, että haluaisin lukea tämän. Olen lukenut Jotunilta aiemmin Arkielämää, Rakkautta sekä Untako lienee -novellin, joka on tullut tutuksi ädinkielen yo-kokeen aineistona. Pidän tosi paljon Jotunin tyylistä ja hänen tarkkanäköisestä kuvauksestaan.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Jotuni on paikkansa ansainnut suomalaisen kirjallisuuden kaanonissa. Eihän noita naisia kovin monta ole, mutta sitäkin taitavampia. Suosittelen tätä.

      Poista
  5. Kiitos Elina <3
    Huojuva talo on tärkeä ja koskettava kirja. Avioliitossa tapahtuva väkivalta, oli se sitten henkistä tai fyysistä tai molempia, on aina kauheaa ja tuomittavaa. Onneksi nykyaikana eroaminen on helpompaa. 30-luvulla häpeä ja syyllisyys olivat naisen taakka. Naiset eivät käyneet töissä, joten erotessa he joutuivat yleensä sukulaisten armoille. Lapsille ei ollut hoitopaikkoja, joten naiset pysyttelivät kotona.

    Pidän Jotunin kirjoista <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Olen seurannut avioliittoväkivaltaa läheltä ja yrittänyt ymmärtää sen logiikkaa: miksi toinen jatkaa sadismiaan, miksi toinen jää? Tämä kirja vähän auttoi ymmärtämään vallan ja alistamisen kuvioita (rakkautta se ei ole). Monta suhteellisen tasapainoista liittoa on päättynyt eroon, mutta tämä yksi - kaikista kammottavin - vaan jatkuu. Nykyään kun ei olisi enää pakko jäädä kidutettavaksi, koska toimeentulo turvataan ja äiti voi käydä töissä, kuten toteat.

      Poista
  6. Luin kolmannessa klassikkohaasteessa Jotunin ensimmäisen romaanin Arkielämää. Jonain päivänä pystyn tämän kirjan lukemaan - vaikka traagisista realistisista romaaneista pidänkin, on tästä nähty elokuva ollut niin kova kokemus, että en ole vielä voinut tätä kirjana lukea.

    VastaaPoista

Kiitos kommentista!