Joka päivä on naistenpäivä -lukuhaaste

Hyvää naistenpäivää kaikille ihmisille! 

Lähdinpäs soitellen sotaan tähän Mitä luimme kerran -blogin naistenpäivän klassikkohaasteeseen. Luulin ehtiväni vaikka mitä, mutta olenkin tahkonnut Margaret Mitchellin Tuulen viemää -järkäleen kanssa jo pari kuukautta. Onneksi syksyllä tuli luettua klassikoita jonkin verran, joten pääsen osallistumaan haasteeseen yhteensä neljällä teoksella, joista kaksi on sarjakuvaklassikkoja.

Naisten kirjoittamia klassikoitahan on kirjallisuushistoriassa suhteellisen vähän verrattuna miesten kirjoittamien klassikoiden määrään, ja se johtuu tietysti siitä historiallisesta tosiasiasta, että naisten tehtävä on ollut perinteisesti hoitaa lapsia ja taloutta kotona neljän seinän sisällä. Naisten koulutus ja vapaa ammatinvalinta on suhteellisen tuore asia länsimaisessa kulttuurissa, joten eipä ole ihme, että naiset ovat pysyneet kulttuurisina toimijoina lähinna marginaalissa. Nainen tarvitsisi omat tulot ja oman tilan kirjoittamiselleen, kuten Virginia Woolf vaatii Oma huone -teoksessaan.

Silti naisten kirjoittamia klassikoita on olemassa, ja ne pitäisi tehdä näkyviksi. Tämän haasteen innoittamana haalinkin divarista muutaman nais-nobelistin teoksia, joiden kimppuun toivoin pääseväni jo tätä haastetta varten, mutta Scarlett O'Hara esti sen. Ehkäpä palaan asiaan kesällä kirjabloggaajien seuraavan klassikkohaasteen myötä.

Joka päivä on naistenpäivä -haasteeseen sopivat siis ainakin nämä lukemani teokset:

Alison Bechdel: Hautuukoti

Alison Bechdelin Hautuukoti on elämäkerrallisten sarjakuvien klassikkoteos. Se on ilmestynyt vuonna 2006, mutta uskallan väittää sitä jo klassikoksi, sillä niin paljon siihen viitataan erilaisissa yhteyksissä.

Hautuukoti on paitsi itsensä löytämisen ja isän ymmärtämisen yritys, myös kertomus surusta. Se on alaotsikkonsa mukaisesti tragikoominen ja ehkä juuri siksi aivan erityisen vaikuttava.





Marjane Satrapi: Persepolis-sarja

Marjane Satrapin Perespolis 1 ilmestyi vuonna 2000, ja se on myös omaelämäkerrallinen sarjakuvateos. Satrapi on iranilaisen perheen ainut lapsi, joka varttuu teini-ikäiseksi poliittisten mullistusten ja sodan keskellä Iranissa. Lopulta hänen vanhempansa tulevat siihen tulokseen, että heidän on lähetettävä tyttärensä Eurooppaan kouluun.

Iranin lähihistoria ja perheen selviytyminen  fundamentalismin puristuksessa on karua luettavaa, mutta Satrapin huumori on myös terävää. Totinen päähenkilö etsii omaa ääntään ja kasvaa taiteilijaksi.



Lucia Berlin: Siivooojan käsikirja 2, Tanssia ruusuilla ja muita kertomuksia

Lucia Berlin on novellitaiteen mestari, joka on Yhdysvalloissa noussut arvoonsa. On hienoa, että hänen novellejaan on suomennettu parina viime vuonna kahden teoksen verran.

Berlinin novellit ovat häikäisevän raadollisia, lempeitä ja viiltäviä yhtä aikaa. Niissä kerrotaan muun muassa alkoholismista, rakastamisen vaikeudesta ja hetkittäisestä onnesta yhä uudestaan.



Sally Salminen: Katrina


Sally Salmisen Katrinan uudelleen suomentaminen ja nostaminen historian pölyjen alta esiin on ollut kulttuuriteko. Ahvenanmeren saaristoon sijoittuvat Katrina kertoo 1800-1900-lukujen saaristolaiselämästä kirkkaasti ja kaunistelematta.

Salmisen kerronta ja Hurmeen suomennos tekevät kirjasta ehdottoman klassikon, joka kuuluisi jokaisen suomalaisen lukea.



Kiitän Mitä luimme kerran -blogia tarpeellisesta haasteesta, josta toivottavasti tulee naistenpäivän perinne.


P. S. Onneksi naisten kirjoittamaa kirjallisuutta voi lukea mielin määrin myös jatkossa: tänään alkaa Bookishterapy-blogin Lukemattomat naiset -haaste.