Margaret Mitchell: Tuulen viemää

Margaret Mitchell: Tuulen viemää, 2. painos, 2008 (I painos suomeksi 1937)
Alkuteos: Gone with the wind, 1936
Suomentaja: Maijaliisa Auterinen
Kustantaja: Otava
Kansi: Aimo Virtasalo
Sivuja: 894
Mistä sain kirjan: kirjaston kierrätyshyllystä




Kirjabloggaajien klassikkohaaste on täällä taas - nyt jo 9. kerran. Haastetta emännöi tänä kesänä Tuntematon lukija -blogi, ja sieltä löytyy tarkemmat tiedot haasteen säännöistä sekä lista tänään osallistuvista blogeista. Kannattaa käydä kurkkimassa bloggareiden ajatuksia klassikoista!

Tänä vuonna tartuin innokkaana klassikkojärkäleeseen nimeltä Tuulen viemää. Löysin Margaret Mitchellin romaanin ennen joulua kirjaston kierrätyshyllystä ja aloitin sen jo joululomalla. Ensimmäiset 400 sivua siitä sujuivatkin lennossa. Sen jälkeen lukeminen eteni pienissä osissa ja  pysähtyi jonnekin sivun 500 tienoille. Niillä main sain lopullisesti tarpeekseni kirjan päähenkilöstä,  Scarlett O'Harasta, enkä sietänyt enempää hänen itsekkäitä tempauksiaan. Vasta klassikkohaasteen lähestyminen motivoi minut lukemaan kirjan loppuun. Nyt olen klassikosta pyörryksissä, aivan sen lumoissa.

Ennakkoluulojeni perusteella odotin Mitchellin suurromaanin olevan pelkästään rakkausromaani, koska sellaiseksi muistan elokuvankin, jonka olen nähnyt joskus 1980-luvulla. Kirjaa ei voi kuitenkaan luonnehtia vain rakkausromaaniksi, koska rakkaus ei ole siinä pääasia, vaikka Scarlett O'Haran ja Rhett Butlerin suhde kannatteleekin juonta. Kirja on ennen kaikkea sotaromaani, Yhdysvaltojen sisällissodan (1861 - 1865) kuvaus aina sen syttymisestä sen seurauksiin saakka. Taisteluja ja joukkojen liikkumista seurataan kotirintamalla Georgiassa, ja näkökulma on vahvasti Konfederaation eli Etelävaltioiden puolella. Tuulen viemää on siis sekä sotaromaani että rakkausromaani, mutta on se paljon muutakin, muun muassa selviytymistarina (sekä Etelän että Scarlettin) ja kasvutarina.

Vaikka olen aivan kirjan lumoissa, en voi sanoa, että lukukokemus olisi ollut pelkästään riemukas. Scarlettin kanssa kyllä pärjäsin, lopulta suorastaan erinomaisesti, mutta vielä suurempia vaikeuksia tuotti kirjan sanasto, jossa mustaihoisista ihmisistä käytetään sanaa neekeri. Epämukava olo hiersi jokaisen ruman sanan kohdalla, ja kirjan alentuva asenne mustia kohtaan hätkähdytti.

Tuulen viemää on siis ilman muuta loistava mutta myös hankala romaani. Se on monella tavalla häikäisevää kirjallisuutta, mutta nykylukijan on vaikea suhtautua siihen. Saako siitä edes pitää? Saako siitä innostua? Se on paitsi historiallinen romaani, joka kertoo Yhdysvaltain sisällissodasta 1860-luvulla, myös kuva ilmestymisaikansa, eli 1930-luvun Yhdysvalloista. Se on ikään kuin tuplasti historiallinen romaani.

Tällaista klassikkoa ei voitaisi kirjoittaa enää. Halventavien sanojen kirjoittamista ei enää hyväksyttäisi, eikä Etelävaltioiden sosiaalisia kerrostumisia enää päästäisi kuvaamaan yhtä verevästi kuin Mitchell tekee: Korkeimmasta sosiaalisesta statuksesta nautti valkoinen omistajaväestö, plantaasi-isännät ja heidän perheensä. Scarlett O'Haran isä edustaa perheineen juuri tätä kansanosaa. Hierarkian seuraavalle portaalle nostettiin kotiorjat, joita isäntäperheet pitivät perheenjäseninä. He osallistuivat perheiden arkeen lastenhoitajina (kuten Scarlettin suuresti rakastama Mammy) tai arvostettuina palvelijoina. Kirjan kertoman mukaan kotiorjat myös tunsivat arvonsa ja halveksivat alempia kansankerrostumia, joihin he itsekin laskivat sekä pelto-orjat että valkoisen roskaväen.

Pelto-orjien tehtävänä oli hoitaa raskas puuvillasadon korjaaminen, ja heidän joukostaan vain älykkäimmät ja luonteiltaan mukavimmat saatettiin nostaa kotiorjiksi. Arvion näistä ominaisuuksista tekivät tietysti heidän omistajansa. Pelto-orjiakin alempana kansanosana pidettiin valkoista roskaväkeä, joka ei omistanut maata, vaan joutui elättämään itsensä kuka mitenkin. Heidät kuvataan selkärangattomaksi ryhmäksi, joka on valmis myymään Konfederaation ylevät periaatteet ja hyötymään plantaasiomistajien ahdingosta. Sisällissota romutti tämän hierarkisen, sosiaalisen rakennelman. Etelävaltiot eivät pelkästään hävinneet sotaa, vaan niistä hävisi kokonainen maailmanjärjestys ja elämäntapa.

Kirjan kertoo häviäjien kärsimyksistä ja puhdistaa plantaasiomistajien mainetta. Teoksen mukaan he olivat orjien isäntinä paljon mainettaan rehdimpiä ja oikeudenmukaisempia. Mustien ja heidän isäntiensä suhteet on kuvattu positiivisessa hengessä, pitkän luottamuksen ja keskinäisen kunnioituksen suhteiksi. Silti on selvää, että orja on ollut orja ja omistajat omistajia. Kun kirjassa orjat saavat vapautensa, ja he pääsevät Etelävaltioiden uuteen hallintoon mukaan, kertoja suomii heidän käytöstään kovin sanoin. Kiitosta eivät kyllä saa Pohjoisvaltioista tulleet valloittajatkaan, jotka käyttävät häikäilemättömästi hyväkseen asemaansa ja kahmivat verorahat omiin taskuihinsa sen sijaan, että varat käytettäisiin etelän jälleenrakantemiseen. Epäluottamus ja katkeruus valloittajia kohtaan värittää sodan jälkeistä aikaa. Esimerkiksi Ku Klux klaanin toiminta selitetään kirjassa  kunniantunnon menettämisen seuraukseksi ja sen julmat teot ovat enemmänkin valloittajien mielivaltaisen hallinnon syytä.

Häviäjien historian kirjoittaminen on suuri teko. Suomessa häviäjien historian kirjoittajana on kunnostautunut erityisesti Väinö Linna, joka kirjoitti Täällä Pohjantähden alla -romaanissaan punaisten näkökulman vuoden 1918 tapahtumiin. Häviäjien historiaa on myös Tuntematon sotilas. Ne ovat suomalaisten lempikirjoja. En yhtään ihmettele, miksi Tuulen viemää sai Pulitzerin vuonna 1936, ja siitä tehtiin yksi kaikkien aikojen rakastetuimmista elokuvista, joka kahmi aikanaan peräti 8 Oscaria.

Toinen ihmisryhmä, jonka puolesta Mitchell kirjoittaa, ovat naiset. Mitä nerokkuutta kirjailijalta onkaan asettaa nainen sotaromaanin päähenkilöksi! Ja millainen nainen! Scarlett O'Hara ei ole ollenkaan perinteisen, etelävaltiolaisen naisen ilmentymä. Hän ajattelee itse ja inhoaa naiselle varattua roolia: "Toivonpa totta totisesti, että olisin naimisissa", huokasi Scarlett käydessään vastenmielisesti jamssiin käsiksi. "Olen kyllästynyt siihen, etten milloinkaan saa olla luonnollinen enkä tehdä, mitä tahdon. Olen kyllästynyt teeskentelemään, etten syö enempää kuin lintu, ja kävelemään silloin, kun tahtoisin juosta, ja sanomaan yhden valssin jälkeen, että minua pyörryttää, vaikka voisin tanssia kaksi päivää väsymättä. Olen kyllästynyt toitottamaan:'Miten viisas olettekaan!' typerille mieheille, joilla ei ole puoleksikaan niin paljon järkeä kuin minulla, ja olen kyllästynyt olemaan, niinkuin en mitään tietäisi, niin että miehet saavat kertoa minulle asioita ja tuntea itsensä tärkeäksi..."  (S. 69) Jo Scarlett on korviaan myöten täynnä mansplainingiä eli miesselitystä, ilmiötä, josta Rebecca Solnit kirjoitti kuuluisan esseensä.

Scarlett osaa kyllä esittää naisellista bimboa, mutta hän käyttää avujaan häikäilemättä hyödykseen. Todellisuudessa hän on huikentelvainen, oikukas ja pohjattoman itsekäs. Hän on opportunisti, melkeinpä narsisti. Hänen vastaparikseen kirjailija on asettanut hyvyyden ruumiillistuman, naisellisista naisellisimman, uskollisen ja herttaisen Melanien. Kontrasti on toimiva, ja kertoja pudottelee henkilökuvauksiin myös aimo annoksen kirkasta feminismiä: Melanie teki vain sen, mitä kaikkia etelävaltiolaisia tyttöjä oli opetettu tekemään - koetti saada ympärillään olevat ihmiset tuntemaan olonsa mukavaksi ja tyytyväiseksi. Tämä naisten onnistunut salajuoni se teki Etelävaltioiden elämän niin miellyttäväksi. Naiset tiesivät, että sellaisessa maassa, missä miehet olivat tyytyväisiä, missä heitä ei kukaan vastustanut ja missä he saivat nauttia loukkaamattomasta turhamaisuudesta, naistenkin elämä saattoi käydä varsin miellyttäväksi. Niinpä siis naisten pyrkimyksenä kehdosta hautaan saakka oli pitää miehet tyytyväisinä itseensä ja tyytyväiset miehet palkitsivat sen heille kitsastelematta ritarillisuutena ja ihailuna. Miehet antoivatksin naisille mitä tahansa muuta paitsi sitä tunnustusta, että heilläkin oli älyä. Scarlett kehitteli itsessään aivan samoja viehätyskeinoja kuin Melanie, mutta harkitun taitavasti ja opetellun tehokkaasti. Näiden kahden tytön ero oli siinä, että Melanie puhui ystävällisiä ja imartelevia sanoja tehdäkseen ihmiset onnellisiksi, vaikkapa vain vähäksi aikaakin, mutta Scarlett vain edistääksen omia tarkoitusperiään. (S. 132.

Ympäristö halveksii Scarlettia milloin mistäkin syystä, muun muassa siksi, että hän toimii kuin mies johtaessaan sahayritystään. Kirjassa myös kerrotaan, kuinka Scarlettin silloinen aviomies Frank tulee vaimonsa yrittäjyydestä suorastaan onnettomaksi ja kärsii siitä kovin. Yrittäjyys kun ei ollut tuon ajan naiselle ollenkaan sopivaa käytöstä. Scarlett on kuitenkin nainen, joka ottaa oman elämänsä ja Taran selviytymisen omaksi asiakseen. Vaikeudet ja pettymykset eivät lannista häntä. Kun elämä murjoo häntä erityisen lujaa, hän ei jää sen armoille vaan kurkottaa tulevaisuuteen: "En jaksa ajatella sitä tänään, ajattelen sitä huomenna."

Scarlettin hahmo on varmasti ollut 1930-luvun Yhdysvalloissakin kauhistuttava naishenkilö. Hänen ristiriitainen persoonansa murtaa naiselle sopivan käytöksen myyttiä. Jopa hänen äitiytensä on itsekästä, sillä yrittäminen ja rikastuminen ovat hänen elämänsä sisältö. Lukija kuitenkin pääsee todistamaan hetken, jolloin Scarlett tekee valintansa. Sodan kurjuuden ja kärsimyksen keskellä Scarlett päättää, ettei enää koskaan aio nähdä nälkää. Hän nousee toimijana miesten rinnalle. Onneksi on myös olemassa yksi mies, joka hyväksyy Scarlettin sellaisena kuin hän on ja antaa hänen jatkaa yrittäjänä - ja jopa kehuu hänen älyään!

Kun Mitchell sai teoksestaan Pulitzer-palkinnon vuonna 1937, hän sai sen varmastikin monesta syystä. Teos on juoneltaan koukuttava, siinä on mielenkiintoiset henkilöt ja taidokkaasti rakennettuja jännitteitä (Scarlett ja Melanie, Rhett ja Ashley, etelävaltiolaisten kunnia ja jenkkien röyhkeys, jne.). Se on loistelias, historiallinen romaani. Scarlettin hahmo on ristiriitaisuudessaan lihaa ja verta, ja uskon, että palkinto tuli osittain myös siitä syystä, että Mitchell uudisti kirjallisuuden naiskuvaa rohkeasti.

Margaret Mitchell ei kerro sisällissodasta mustien näkökulmasta, mutta olisiko sitä kukaan - ja varsinkaan kukaan valkoinen nainen - voinut kirjoittaa vielä 1930-luvulla. Atlantalainen Mitchell kirjoitti romaaninsa niistä asioista, jotka tunsi ja tiesi, ja orjien lapsille jäi vielä pitkä tie kuljettavaksi ennen kuin oli mahdollista valita musta mies Yhdysvaltain presidentiksi. Presidentiksi kuitenkin nousi ennemmin musta mies kuin kukaan nainen. Vaikka Tuulen viemää siis jättää orjien kohtalon ajattelematta (kuten Scarlett teki kaikille vaikeille asioille), kansakunta ei niin tehnyt. Näyttää ennemminkin siltä, että kansakunta on ohittanut Scarlettinsa.   

Rhett Butlerin kuuluisat sanat "Frankly my dear, I don't give a damn" ovat kuin hyvästit koko entiselle Etelälle, koko sille elämänmuodolle, joka tuhoutui sisällissodan myötä. Kaipaajia varmasti  riittää edelleen, mutta heitä tuskin on mustien tai naisten keskuudessa kovin paljon. Tuulen viemää jättää Syvälle etelälle haikeat jäähyväiset, mutta jäähyväiset yhtä kaikki. Klassikko on tehnyt tehtävänsä.

Olen osallistunut kirjabloggaajien klassikkohaasteeseen joka kerta ja aiempina vuosina olen blogannut seuraavista klassikoista:

1. J. R. R. Tolkien: Hobitti eli sinne ja takaisin
2. Voltaire: Candide
3. Alfred Döblin: Berlin Alexanderplats
4. Gabriel Carcia Marquez: Sadan vuoden yksinäisyys
5. Henry James: Naisen muotokuva
6. Maria Jotuni: Huojuva talo
7. Virginia Woolf: Mrs. Dalloway
8. Evelyn Waugh: Mennyt maailma


Tuulen viemää on luettu ainakin näissä blogeissa: Kirjaneidon tornihuone, 1001 kirjaa ja yksi pieni elämä, Tuulin viemää ja Matkalla Mikä-Mikä-Maahan. Helmetin vuoden 2019 lukuhaasteeseen kuittaan kirjalla kohdan 33. Olet nähnyt kirjasta tehdyn elokuvan. Tästä saan pinnan myös toiseen haasteeseen: Mitä luimme kerran -blogin Joka päivä on naisten päivä -klassikkohaasteeseen.