Leena Krohn: Tainaron

Leena Krohn: Tainaron, 1985
Kustantaja: Wsoy
Kansi: Marjaana Virta
Sivuja: 126
Mistä sain kirjan: kirjaston kierrätyshyllystä



Leena Krohn on kirjailija, jonka tuotanto jaksaa hämmästyttää. Se on monipuolista ja silti tinkimätöntä, sillä siinä on aina syvästi inhimillinen sanoma, joka ei kumartele valtavirtaa eikä muitakaan kuvia. Se on aina säkenöivää ja hauskaa, ja samalla hirvittävän vakavaa. Oikeastaan se pakenee määritelmiä, joten miksi edes yritän.

Olen kerännyt Krohnin teoksia hyllyyni pahan päivän varalle ja luen niitä tasaiseen tahtiin. Yksikään ei ole ollut vielä pettymys. Välttelin Krohnin teoksia ensin vuosien ajan, koska olin antanut jonkun määritellä ne vaikeiksi. Krohn-hulluuteni ei alkanut vielä Kotini on Riioraa -teoksesta, joka jäi mieleeni lähinnä erikoisena, vaikkakin kiehtovana teoksena. Vasta Hotel Sapiens räjäytti pankin. Sen jälkeen olen lukenut Erehdyksen, Mehiläispaviljongin ja Kadotuksen sekä Donna Quijoten, joka on vielä bloggaamatta. Taannoin löysin Krohnin Finlandia-ehdokkaan vuodelta 1985, Tainaronin, kirjaston kierrätyshyllystä ja valitsin sen heti lukupiirikirjaksi.

Tainaron, Postia toisesta kaupungista, kertoo Tainaron-nimisestä paikasta, jossa asustaa hyvin hyönteismäisiä olentoja. Ympäristö on kummallinen. Se on kaunis ja kiehtova: Kukat ovat jonkinlaisia hybridejä, yliluonnollisen suuria. Monet kaunokit ovat miehen korkuisia ja niiden teriöt laajat kuin ihmiskasvot... (s. 11).

Päähenkilö on jostain tuntemattomasta syystä - jonka hän on jo unohtanut - päätynyt Tainaroniin. Hän kirjoittaa sieltä kirjeitä ystävälleen (tai rakastetulleen) jonnekin entiseen elämään. Toistuvasti hän kuitenkin epäilee, että kirjeet eivät koskaan pääse perille: Mietin syitä, miksi et vastaa. ja niitä on monta. Oletko kuollut? Oletko muuttanut? Kaupunki, jossa asuit, on ehkä kadonnut maan päältä? (S. 39.)

Maailma ainakin on muuttunut. Vai onko vain päähenkilö muuttunut? Onko hän kasvanut vai kutistunut? Kirjeissä, joita on 28, minäkertoja kuvailee Tainaronia hyvin tarkasti. Hän kuvailee sekä ympäristöä että tapaamiaan Tainaronin asukkaita. Hän kohtaa muun muassa luotettavan Jäärän, josta tulee hänen oppaansa, salaperäisen ja pelottavan neiti Pumilion, itkevän kuningattaren ja unohdetun ruhtinaan: Tainaronissa monet asiat ovat toisin kuin meillä. Heti ensimmäiseksi tulevat mieleeni silmät. Monilla täkäläisillä ne näet kasvavat niin kookkaiksi, että peittävät jopa kolmanneksen heidän kasvoistaan. Tekeekö se heidän näkönsä tarkemmaksi, sitä en tiedä, mutta otaksun, että he näkevät ympäristönsä jossain määrin toisin kuin me. (S. 37.)

Kirjeistä tulee tutkielmia erilaisista Tainaronin asukkaista. Missä määrin he ovat ihmisiä, missä määrin hyönteisiä - sen saa lukija päättää. Ruohonjuuritason perspektiivi on joka tapauksessa riemastuttava.  On käynyt joko niin, ett' ihmiset ovat kutistuneet hyönteisten kokoisiksi (kenties jonkin luonnonkatastrofin seurauksena) tai sitten on käynyt päinvastoin, eli hyönteiset ja aluskasvillisuus ovatkin kasvaneet ihmisten kokoisiksi. Joka tapauksessa kirjan maailmassa, Tainaronissa, olemme saman kokoisia. Ja mikä tietysti olennaisempaa: olemme saman arvoisia.

Mitä sitten keskivertotainaronilainen ajattelee maailmanmenosta? Miten hän toimii ja miksi? Hän toimii lajityypillisesti ja samalla perin inhimillisesti. Kertojan mukaan on kuitenkin yksi asia, joka leimaa tainaronilaisia: muodonmuutos. Siihen on muukalaisen vaikea tottua: Minulle on jäänyt arvoitukseksi, mikä oikeastaan on yhteys kahden peräkkäisen elämän välillä. Kuinka henkilö, joka muuttuu niin täydellisesti, voi enää sanoa olevansa missään mielessä sama kuin ennen? Miten hän voi jatkaa? Kuinka hän voi muistaa? (S. 38.)

Yksi suosikkitainaronilaisistani on kuningatar, jonka tapaamisesta kerrotaan neljännessä kirjeessä, Heidän äitinsä kyyneleet. Kuningatar tavataan tuhkakekoa muistuttavan rakennuksen sisimmässä huoneessa, jonka hän täyttää koko olemuksellaan ja jossa hän synnyttää uutta elämää. Hän on pelottava hahmo ahdistuksessaan: - Ettekö muka luulekin, että minä olen joku henkilö, ikään kuin persoona, myöntäkää pois! - Mutta mikä on äiti? - Hän, josta kaikki virtaa, ei ole joku, kuningatar sähisi leveiden leukojensa välistä kuin käärme. (S. 26 ja 28.)  Krohnin sarkasmi tarjoilee perinteisen äitihahmon rinnalle uutta, vähän synkempää kuvastoa.

Lukupiiriläiset kirja jakoi kahteen ryhmään. Miehet eivät olleet Tainaronista läheskään niin innostuneita kuin naiset. Itse hangoittelin vastaan parin sivun verran, koska en meinannut ensin suostua Tainaronin scifi-fantasiamaailmaan. Sitten suupieleni alkoivat venyä ylöspäin, sillä siinä sitä oltiin, seuraamassa elostelevan amiraalin touhuja.

Koko Tainaronin idea on hykerryttävä. Kirja osoittautuu biologian kenttätutkimusraportiksi, eräänlaiseksi luontodokumentiksi. Samaan aikaan se on suloista nektaria suoraan filosofian ja humanismin ytimestä. Sen maailma on tuoksuista huumaavaa, sen asukkaat toinen toistaan kiehtovampia. Ehkä suurinta on kuitenkin vahva elämän tunne, joka vie pökerryttävästä keväästä hiljenevään syksyyn. Mitä sitten tapahtuu? Ehkä tulee uusi kevät, ehkä kaikki hajoaa. Ehkä alkaa muodonmuutos.


Tainaron on luettu ainakin näissä kirjablogeissa: P. S. Rakastan kirjoja, Oksan hyllyltä, Kirjanurkkaus, Hurja hassu lukija, Morren maailma ja Yöpöydän kirjat. Teos on itse oikeutetusti Helmetin vuoden 2019 lukuhaasteessani kohdassa 16. Kirjassa liikutaan todellisen ja epätodellisen rajamailla. Osallistun teoksella myös Joka päivä on naistenpäivä -klassikkohaasteeseen.