Peter Sandström: Rakkaus on kesy eläin

 Peter Sandström: Rakkaus on kesy eläin, 2020

Alkuteos: Kärleken är ett tamdjur, 2020

Suomentaja: Outi Menna

Kansi: Fredrik Bäck

Sivuja: 204

Mistä sain kirjan: lainasin kirjastosta

Tunnustan saman tien, että Peter Sandström on yksi lempikirjailijoistani. Odotukset olivat siis korkealla, kun tartuin hänen uusimpaan kirjaansa, Rakkaus on kesy eläin. Aiemmin olen lukenut kaksi hänen teostaan, mutta ne ovatkin olleet niin mainioita, että rakkaussuhde hänen kirjoihinsa on mielestäni rakennettu vankalle pohjalle, vaikka Sandströmin luoma kertojahahmo ei aina niin kovin luotettava kertoja olekaan: Laudatur kertoo nuoren miehen kasvutarinan ja pitkälti isänkin elämäntarinan, kun taas Äiti Marraskuu koostuu novelleista, jotka ovat kuin muotokuvia läheisistä ihmisistä. Ne ovat oivallisia ja kauniita kunnianosoituksia rakkaimmille ihmisille. Samalla linjalla jatkaa tämä uutuuskin, Rakkaus on kesy eläin, koska siitähän Peter Sandströmin kirjoissa pohjimmiltaan on kyse - rakkaudesta. Tällä kertaa kerrotaan pääasiassa äidin vanhenemisesta, mutta vanhenee tässä kirjassa päähenkilö itsekin. 

Sandström kirjoittaa autofiktiota. Ehkä. Aivan varma ei voi olla, vaikka niin voisi päätellä Rakkaus on kesy eläin -kirjan päähenkilön nimestä. Päähenkilö on nimittäin kirjailija Peter S, joka ajelehtii päivästä toiseen ja tilanteesta toiseen. Hänelle pikemminkin tapahtuu asioita, kuin että hän tekisi asioita. Tai kyllä hän tekeekin kaikenlaista, mutta tekemiset eivät ole mitenkään kovin järkeviä tai ne eivät varsinaisesti edistä mitään muuta kuin Peter S:n itsensä elämää. Eikä edistyksen suunta ole välttämättä parempaan päin. Ainakaan Peter S:n teot eivät edistä hänen ihmissuhteitaan mihinkään hyvään suuntaan. Joka tapauksessa Peter S. palaa lapsuudenkotiinsa Uuteenkaarlepyyhyn hoitamaan yli 90-vuotiasta äitiään. 

Peter Sandströmin tyyliin kuuluu sen korostaminen, että pieni on pientä. Juuri siksi se kannattaa kertoa. Seuraavaksi pieni on jo absurdia ja oikeastaan aivan surrealististakin. Tapahtuiko juuri jotain aivan hölmöä, vai tapahtuiko oikeastaan yhtään mitään? Peter S:n askeleet vievät aivan kuin vahingossa paikalliseen baariin tai Peter S. avaa aivan kuin vahingossa valkoviinipullon jos toisenkin. Naisista puhuttaessa Peter S. on usein pulassa. Eräs toimittaja tekee hänestä jutun naistenlehteen ja kysyy, pitääkö Peter S. enemmän vanhoista vai nuorista naisista: 

     Muistelin itseäni kaksikymmentäviisivuotiaana, Olin ollut ylimielinen ja koppava, yritin raapustaa runoja. En luonnollisestikaan ollut nainen. Mutta olin täysin sietämätön. 

    Eiköhän se ole niin, sanoin, että ihmiset muuttuivat iän myötä viehättävämmiksi. (S. 54.)

Haastattelulla on seurauksensa, mutta niitä en aio kertoa tässä, vaan ne kannattaa lukea kirjasta. Sen verran voin sanoa, että seuraukset eivät nekään varsinaisesti edistä Peter S:n pyrkimystä ei mihinkään.

Pian Peter S. humaltuu iloisesti siskonsa kanssa isän haudalla, jossa äiti hoitaa haudan kuntoon ja naureskelee lapsilleen. Varmaa on, että haluaisin kuulua Peter S:n perheeseen, koska kaikki vaan on yhtä aikaa sydämellistä ja kuitenkin vähän hullua. Peter S:n äidin sängyn altakin löytyy vaikka mitä ja äitiä käy hoitamassa eräs Florence, joka on välillä lyhyt ja tumma, välillä taas pitkä ja vaalea ja välillä muistuttaa myös Peter S:ää itseään.

Eihän kirjassa toki olla koko aikaa sydämellisesti humalassa, vaan kyllä siinä tiuskitaan vanhenevalle äidille, tapellaan siskon kanssa ja lähdetään villin Karhun matkaan. Mutta sittenkin, sittenkin, rakkaus on enemmän kesy eläin. 

Jos yritän etsiä Peter Sandströmille jotain vertailukohtaa suomalaisessa kirjallisuudessa, en oikein saa vastaavia taitureita mieleeni muita kuin Petri Tammisen. Kirjailijoita yhdistää rakastettava huumori ja lakonisen lauseen taju (vai ehkä lakoninen lausetaju). Sandström kirjoittaa läheiset ihmiset mukaan kaikkeen, mitä päähenkilö tekee ja ajattelee ja muistaa. Oikeastaan koko kerronta tässä kirjassa - kokonaisuus - on niin läpeensä petersandströmiä, että naurattaa ääneen. Mutta myös itkettää. Yksi kirjan monista kauniista kohtauksista on sellainen, jossa haurastuva äiti haluaa vielä kastella rakkaat kukkansa, ja lähes 60-vuotias poika yrittää auttaa häntä. Kukat ovat jo melkein kuolleita, vesi valuu pitkin lattiaa eikä hommasta tule oikein mitään: Hän kääntyi minua kohti ja kietoi kädet kaulani ympärille. Kuinkahan sä pärijäät ilimammua, äiti sanoi. (S. 189.)

Outi Menna on suomentanut teoksen sujuvaksi, nautittavaksi tekstiksi. Erityisen herkullista on lukea äidin, siskon ja Peter S:n murretta ja herkkua on tietysti myös Peter Sandströmin lakoninen lause, joka pelastaa tilanteen kuin tilanteen: Kun Karhu pyytää Peter S:ltä opastusta pornografisen novellikokoelman kirjoittamiseen, Peter S tuumii: 

    Joka tapauksessa olin aina valmis keskustelemaan estetiikasta kehittymishaluisten kirjoittajien kanssa. Moni jaksoi pitää yllä toivoa ja uskoa kirjoittamisen mahdollisuuteen ja kirjailijanammatin luovuuteen, enkä halunnut pudottaa heitä maan pinnalle. Katsoin, että se ei ollut minun tehtäväni. 

    En tiennyt juuri mitään pornografiasta. Mutta hallitsin syntaksin. (S. 141.)

Peter Sandström on rakkauden kirjailija, ja siksi niin vastustamaton. Tämäkin teos on täynnä virheitä, joiden takia ihmiset ovat rakastettavia ja ainutlaatuisia, elämä niin haavoittuvaa, haurasta ja katoavaa. 

Kirjan ovat lukeneet ainakin Tuija, Omppu, Riitta ja Riitta.