Peter Sandström: Äiti marraskuu

Sandström Peter: Äiti marraskuu, kahdeksan pohdintaa,  2018, sähkökirja 2018
Alkuteos: Mamma november, 2018
Suomentaja: Outi Menna
Kustantaja: S&S
Kansi: Anders Carpelan
Mistä sain kirjan: luin sähkökirjana Bookbeatissä




   Hetkinen, sanoin. Kuuluuko tämä niihin asioihin jotka pitäisi muistaa? 
   Hän nyökkäsi. 

Peter Sandström on täällä taas lakonisten lauseidensa kanssa. Hän teki minuun vaikutuksen Laudatur-kirjallaan, jonka luin pari vuotta sitten ja joka olikin sitten Finlandia-ehdokkaana. Finlandiaa ei tullut, mutta Laudatur toi tekijälleen Runeberg-palkinnon. Hyllyssäni odottaa myös Sandströmin teos Valkea kuulas, jota olen vähän kuin säästellyt pahan päivän varalle, kun iskee hyvän kirjan tarve.

Äiti marraskuu sisältää kahdeksan novellia, jotka on nimetty pohdinnoiksi. Ajattelen niiden olevan oikeastaan kirjallisia muotokuvia kertojalle läheisistä ihmisistä, ja koska minäkertoja on reippaasti autofiktiivinen hahmo (ainakin hän on nimeltään Peter Sandström) nämä ovat siis muotokuvia kirjailijalle läheisistä henkilöistä. Pohdinnoissa ollaan myös sen herkullisen tilanteen äärellä, että kirjailijahan saa tehdä (auto)fiktiolleen mitä haluaa. Hän saa värittää kerrontaansa mihin suuntaan vaan, eikä lukijan auta muu kuin nautiskella. On turha lähteä spekuloimaan, mikä tapahtuma tai keskustelu mahtaa olla todellisuuden kanssa yksi yhteen, vai onko lopulta mitään - kyseessä on kuitenkin fiktio.

Ensimmäinen pohdinta, nimeltään Murtumaton, kertoo siskosta, jonka luokse minäkertoja poikkeaa suunnittelemaan podcastia, joka heiltä on tilattu. Hänen mieleensä tulee kirjallisuuden kuvauksia siskoista, ja kertoja huomaa: 
    Oivalsin, että siskosta voi kirjoittaa juuri niin kuin itse haluaa. 
    Sitten kysyin siskoltani, miksei hän ollut kohdellut minua julmemmin silloin kun olin pieni.
    Olisit voinut hakata minut, tai edes lukita ruokakomeroon, kivahdin.
    Täh? hän sanoi ja pudotti puhelimen kädestään.
    Minulla olisi enemmän kirjoitettavaa, sanoin.

Sandströmin lause on yhtä aikaa tosi ja ilkikurinen. Syntyy veijarimainen tunnelma, johon sekoitetut haikeat juonteet hivelevät lukijan sielua. Jokin tässä tyylissä vie  minut täysin mennessään, ja tuntuu, että voisin jäädä tekstiin asumaan. Outi Mennan suomennos juoksee elämänmakuisena.

En voi mitään sille, että Sandströmiä lukiessani tunnen lukevani maailmankirjallisuutta. Teksti näyttää arkiselta ja todelta, mutta suurenee filosofisiin totuuksiin kuin varkain. Mahtipontisuus on tästä kerronnasta kaukana, absurdius puolestaan koko ajan nurkan takana. Tässä on kirja, joka nousee arvoonsa ehkä joskus, kun sen taituruus huomataan - toivon ainakin niin - vaikka se siis vaikuttaa siltä, kuin  minäkertoja vain kertoisi tapaamisistaan läheistensä kanssa ja keskusteluista, joissa ei päästä puusta pitkään. Keskustelujen sekaan ujuttautuu kummallisia muistikuvia, ärsyttäviä tapahtumia tai haikeita havaintoja. Välillä lukija joutuu nauramaan ääneen ja seuraavaksi jo itkettää.

Millainen sitten on esimerkiksi kertojan poika pohdinnassa Kobenhavn H? Ainakin hän on viisas, viisaampi kuin kertoja itse tuntee olevansa. Tapa, jolla kertoja sitoo yhteen poikansa, itsensä ja oman isänsä jatkumon, on vastustamaton. Syntyy ketju isistä poikiin. Muistot ja nykyhetki sekoittuvat sellaiseksi vyyhdeksi, että monimutkainen rakkauden ja kiintymyksen verkko tuntuu kietoutuvan lämpimästi myös lukijan ympärille, vaikka näitä sanojahan ei sanota ääneen. Oikeastaan ei puhuta paljon mitään ja jos puhutaan, niin sitten kertoja puhuu liikaa tai valehtelee.

Kahdeksassa pohdinnassa lähikuvaan saadaan muun muassa sisko, poika, isä, äiti, tytär ja vaimo. Siinä missä kertoja luo sanallisia muotokuviaan, hän kertoo tietysti myös paljon itsestään. Sandströmin luoma kertojahahmo ei ole mitenkään vakuuttava. Hän on epäluotettava haaveilija, ja toisaalta elää muistoissaan. Ihmissuhteet eivät ole hänelle helppoja, ja aika tuntuu lentävän hänen käsistään. Mistään ei ole oikeastaan tullut sellaista, kun hän on joskus kuvitellut tulevan. Joistakin asioista on kuitenkin ehkä tullut enemmänkin.

Kun Bonnie-tytär istuu suuhygienistin käsittelyssä, kertoja katselee tytärtään ja ihmettelee hänen kasvamistaan. Hän muistelee heidän yhteisiä matkojaan ja esittää toiveen, jonka jokainen vanhempi tunnistaa:  Ehkä me voisimme karata jonnekin, Bonnie ja  minä, jonnekin missä aika on pysähtynyt.



Äiti marraskuu on luettu ainakin näissä kirjablogeissa: Kosmien K, Tuijata. kulttuuripohdintoja,  Kirja vieköön! ja Lumiomena.