Catharina Gripenberg: Ottaisit käteni, kummallista

Catharina Gripenberg: Ottaisit käteni, kummallista, 2019

Alkuteos: Ta min hand, de vore underligt, 2007

Suomentaja: Kristiina Lähde

Kustantaja: Teos

Kansi: Maria Appelberg

Sivuja:  92

Mistä sain kirjan: lainasin kirjastosta

Catharina Gripenbergin Ottaisit käteni, kummallista kutkuttelee kirja- ja runointoilijan mieltä aivan erityisesti. Runokokoelman nimi, Ottaisit käteni, kummallista (ruotsiksi Ta min hand, de vore underligt), viittaa Edith Södergranin runoon Päivä viilenee, joka alkaa näin: Ota käteni, valkoinen käsivarteni (suomentanut Uuno Kailas). Södergranin runonäyt: unet, fantasia, eksistentiaalinen ja taiteellinen uho, säteilevät Gripenbergin kokoelman kautta nykypäivään. Niihin kuitenkin tarttuu kaikenlaista sälää matkan varrelta. Ironinen häikäistyminen voisi olla Gripenbergin runouden tyylilaji.  

Gripenbergin kokoelman ensimmäinen osa on nimeltään Edith. Runojen puhuja käy leikillistä keskustelua Södergranin runojen kanssa. Selvää on, että nykyrunouden puhuja ei hurmaannu yhtä totaalisesti elämästä kuin Edith aikanaan, vaan pikemminkin yrittää istuttaa runouden arkensa keskelle. Runous on toisaalta elinehto, mutta voi tuntua myös etäiseltä, kummalliselta. Kun Edith runoili kaipaavansa maahan, jota ei ole, Gripenbergin runojen puhuja kaipaisi maahan joka on: 

Minä ikävöin maahan joka on.

Maassa joka ei ole huudamme: 

       Oletko täällä? Kuka siellä? Täällä voi unohtaa olevansa täällä!

------

Maassa joka ei ole ei ole isiä, äitejä, lapsia, ei metsää.---- (S. 7-8.)

Gripenbergin runot vaativat lukemaan Södergranin runoja rinnallaan. Keskustelu käy kuumana. Voiko kättä antaa, mitä muuta tulee mukana? Ei tule pelkkää runoutta, tulee arki kaupan päälle. Haloo! puhuja huutelee. Runous piilottelee. 

Edithilläkin olisi voinut olla toisenlainen elämä: Otitko sahan haltuusi? Olisit voinut ryhtyä sahatyöläiseksi. Kissasi eivät olisi pitäneet melusta. Keuhkoissasi olisi leijaillut lastuja. Olisit sahannut, et olisi kirjoittanut. - - Ruumiisi oli heikko, siksi sanoistasi tuli vahvoja ja sairaita. Harhasi kutistui, runosi kasvoivat. Hikoilit, yskit, kirjoitit, valuit verta, tosin minä saatan liioitella. - - (S. 16.) Runon puhujalla on valta kirjoittaa Edithistä, mutta totuus runoilijasta pakenee, on tavoittamattomissa. 

Puhuja lukee runoja, vaikka arki häiritsee. Syntyy ikään kuin runouden lukupäiväkirja, johon puhujan oma elämä luo omia polkujaan. Puhujan on tietysti seurattava oman elämänsä tapahtumia, todellisuutta. Silti, taustalla on kokemus jostain arjen ylittävästä suuresta asiasta, joka saa ajatukset lentämään, leikkimään ja vilistämään. Edithiä ja runon puhujaa yhditävät sanat ja kirjoittamisen pakko.

Tästä korkean ja matalan, taiteen ja arjen yhdistämisestä syntyy Gripenbergin runojen oivaltava ja kiehtova tunnelma. Ne todistavat, että elämään voi yhdistää runoutta ja runous voi kommentoida oikeaa, nykypäivän elämää vuosien takaa. Runous ei koskaan kuole, vaan luo uuttaa, hyppelee ja etenee ja sille saa myös nauraa. 

Eläkäämme-osio koostuu keskusteluista uskonnollisten ja liturgisten tekstien kanssa. Raamatun luomiskertomus, uskontunnustus, messutekstit ja rukous häiriintyvät, kun niihinkin iskevät tavallisen nykyihmisen levottomat kysymykset. 

Runous siis häiritsee pyhyyttä. Pyhät tekstit kuulostavat yleviltä, liturgia kuuluu pyhään. Mutta entäs jos pyhän keskelläkin torailu ja epäily lyövät läpi. Keskustelu herrankin kanssa on välillä inttämistä. Ei auta, vaikka puhe liittää kaikki yhteen monikon 1. persoonamuodon kautta. Jumalanpalveluksesta tuttu "rukoilkaamme"-käskymuoto voi olla vaikea toteuttaa: 

Se meni väärin

Älkäämme rukoilko

Eläkäämme

Lopettakaamme kiittely rukoilu tuputtelu

Saatamme kuolla huomenna

Ensin elämme!  (S. 36.)

Istumajärjestys-runo kertoo kirkon istumajärjestyksestä, joka menneinä aikoina oli tarkasti määrätty talojen arvojärjestyksen mukaan. Nykyisin kirkossa istutaan missä istutaan ja yritetään noudattaa monimutkaisia litrugisia kaavoja - milloin piti istua, milloin piti nousta seisomaan? Etsitään Jumalaa, joka on "sieltä tuleva tuomitsemaan eläviä ja kuolleita". Niin mistä? Pappi neuvoo. Pappi on maallistuneiden ihmisten navigaattori: - - 

Sieltä se on tuleva!

Vähän enemmän oikealle, vähän ylemmäs

ei sieltä, vaan sieltä, noin!

isän oikealta puolelta

käännytte kiertoliittymästä vasemmalle

sitten suoraan noin kaksikymmentä metriä

 - sieltä on tuleva!" (S. 41.)

Kaukaisimmaksi ja irrallisimmaksi kokoelman osioista koin Muodonmuutoksia-runot, joiden taustalla olevat antiikin tarustot olivat minulle sen verran outoja, että jouduin ensin etsimään tai kertaamaan niitä googlettamalla. Eihän siinä sinänsä ole mitään pahaa, sillä nytpä olen taas sivistyneempi kuin ennen. Gripenberg pukee muodonmuutoksetkin ironian kaapuun, ja kyytiä saavat varsinkin hölmöt mieshahmot.

Menneisyydestä kurottaa tähän päivään paitsi tarusto, myös kummallisia, surullisia tarinoita kirjoittajista, taiteilijoista, erikoisista ihmisistä, joiden kynä on jo pysähtynyt tai matkat jo tehty. Heitä on muitakin kuin Edith. Ukkoja, lehtiä -osiossa heidän tarinansa kerrotaan runoina. 

Viimeinen osio Lyijyä ja pimeää vetää yhteen runokokoelman teemoja. Runossa Broken nose during dinner käydän taas dialogia, jossa runon puhuja tuo itsensä tai runoilijan keskelle venäläistä romaania. Syntyy absurdia jälkeä: 

"Emmekö olekaan romaanissa?" tilanomistaja hämmästyy.

"Elämäni on romaani!" Irina huudahtaa.

"Minä kirjoitan lyriikkaa", minä sanon. (S. 83.)

Runossa Sana jota ei ole sekoittuu taas arki ja pyhä: - - -  "Pyhän hengen nimeen." "Mutta onko sillä mitään nimeä", kysyn. Sinä suljet ristin. Minä suolaan pihvin. Ei enää kuurattavaa.  - - -  Sitten sinä astut sisään ja annat minulle sanan. - - -  Riennän ylös portaita. "Sano uudestaan!" sanoo isäntäväki, vieraat. Mutta minä menen. Ennen kuin sana katoaa.  - - - Hyvät kengät minulla, ajattelen kotimatkalla. rumat mutta mukavat - ja silloin sana katoaa. Aina tässä. (S. 75.)

Ottaisit käteni, kummallista -kokoelma on voittanut Tanssiva karhu -palkinnon vuonna 2008 yhdessä Aki Salmelan Tyhjyyden ympärillä -kokoelman kanssa. Aika kauan - 11 vuotta - kuitenkin kesti, että se suomennettiin. Kristiina Lähteen suomennos on iloista luettavaa.  Gripenberg on punonut runoihinsa arvoituksia ja hassutuksia, joita on varmasti vaikea kääntää suomeksi. Runojen intertekstuaalisuus on monisäikeistä ja säkenöivää ja se on sitä epäilemättä myös (ruotsin) kielen suhteen. 

Parasta Gripenbergin runoissa on niiden leikillisyys. Teos muistuttaa Henriikka Tavin Esim. Esa -kokoelmaa siinä mielessä, että huumori, hassuttelu ja arki sekoittuvat runouden maailmaan. Myös Anja Erämajan runoissa arkiset ajatukset ja epäilyt hyökkäävät keskelle oivalluksia. Samaan aikaan kun runous - tarinat, kirjoittaminen ja sanat - nostavat runojen puhujan jonnekin uuteen maailmaan, ne myös kuvaavat tätä oikeaa elämää, jossa täytyy elää ja josta nousee epäilys kaiken merkityksestä. Kirjoittaminen on pakollista, välttämätöntä. 

Osallistun teoksella Ompun #runo2020-haasteeseen.