Hélène Cixous: Medusan nauru ja muita ironisia kirjoituksia, 2013
Alkuteos: Le Rire de la Méduse et autres ironies de Hélène Cixous, 2010
Soumentajat: Heta Rundgren ja Aura Sevón
Kustantaja: Tutkijaliitto
Kansi: Ilmari Hakala
Sivuja: 205
Mistä sain kirjan: ostin omaksi
Hélène Cixous'n nimi on tullut vastaani useassa yhteydessä viime vuosina lukemissani kirjoissa. Hän on inspiroinut kirjailijoita teräviin havaintoihin nimenomaan kirjoittamalla kirjoittamisen kapinasta eli ns. naiskirjoittamisesta. Teksteillään hän vaatii naisia - ja kirjailijoita ylipäätään - rikkomaan perinteistä miesten kirjoittamaa tekstiä ja sen lainalaisuuksia: Aion puhua naiskirjoituksesta, siitä mitä se vielä saa aikaan. Naisten on kirjoitettava itsensä; heidän on kirjoitettava naisesta ja tuotava naiset kirjoitukseen, josta heidät on karkotettu yhtä väkivaltaisesti kuin omasta ruumiistaan - samoista syistä, saman lain nojalla, samassa tuhoisassa tarkoituksessa. Naisen on synnytettävä itsensä tekstiin yhtä lailla kuin maailmaan ja historiaan - omalla liikkeellään. (S. 35.)
Medusan nauru ja muita ironisia kirjoituksia sisältää oikeastaan kaksi esseetä: Medusan naurun ja Purkauksia. Medusan nauru (ilm. 1975) on kulttiessee, jossa Cixous nostattaa kapinaa kirjoittamisen kanonisoituja konventioita vastaan ja intoilee uuden kirjoittamisen syntymästä. Essee nousi valtavaan suosioon ensin englanninkielisenä käännöksenä - mikä sekin on melkoista ironiaa, koska se pohjautuu niin vankasti ranskan kieleen. Vasta saavutettuaan kulttimaineen amerikkalaisissa kulttuuri- ja feministipiireissä, se tavoitti lukijat myös Ranskassa.
Purkauksia on puolestaan nimensä mukaisesti nopeita analyyseja kirjallisuudesta, lähinnä antiikin aikaisista tuotoksista. Teksteillään ja ideoillaan Cixous on Virginia Woolfin ja Simone De Beauvoirin perillinen, elämäntyönään feministi ja filosofi. Purkauksia on siinä mielessä merkittävä teos, että se nostaa antiikin teksteistä uusia hahmoja esiin ja etsii teksteistä kapinaa - samaan tyyliin kuin de Beauvoir ravisteli teoksessaan Toinen sukupuoli (1949) tarustojen ja legendojen naiskuvia.
Olen lukenut Cixous'n Medusan naurua ja muita ironisia tekstejä koko kuluvan vuoden, enkä meinaa saada siitä kyllikseni. Siitä löytyy koko ajan jotain uutta ja kummallista mietittäväksi. Lennokas, hekumoiva ja kapinallinen teksti ei ole aivan helpoimmin sisäistettävää materiaalia. Lukuisat alaviitteet ja ranskan kielen kaksoismerkitykset, homonymiat ja kieliopilliset suvut, feminiini ja maskuliini, ovat keskeisiä Cixous'n kirjoittamisen ja ajattelun kohteita. On selvää, että suomentajat Heta Rundgren ja Aura Sevón ovat olleet melkoisen haasteen äärellä, kun he ovat tarttuneet esseiden käännöstyöhön. Heidän tarkat huomionsa ja selityksenä ovat lukijalle kullanarvoisia.
En edelleenkään väitä ymmärtäneeni teoksesta sen lukuisia nyansseja, mutta väitän, että Cixous'n kirjoittamisen vimma ja ajattelun lennokkuus myös tarttuvat. Lukija alkaa todellakin kyseenalaistaa kielen rakenteita ja kirjoitukseen piilotettuja viestejä. Lukijalle kehittyy halu rikkoa kieli Cixous'n esimerkkiä seuraten. Kunpa kynäni lentäisi yhtä hurmioituneena ja yhtä ehdottomana ja varmana kuin hänen kynänsä! En yhtään ihmettele, että lähes jokainen nykykirjailija, varsinkin esseen kirjoittaja, on käyttänyt lähteenään tämän kirjailija-filosofin ajatuksia. Cixous'n esseeseen viittaavat muun muassa Minna Salami teoksessaan Aistien viisaus ja Tuomas Aitonurmsi teoksessaan Ruumiin ylittävä ääni.
Medusan nauru on erikoinen kirjallinen tapaus. Ilmestyessään vuonna 1975 se ei vielä noussut kulttimaineeseen Ranskassa, vaikka sen ydin on vahvasti nimenomaan ranskan kielen rakenteessa, erityisesti kielen suvuissa, maskuliinissa ja feminiinissä. Cixous´n mukaan maailmakin on siis jakautunut kahteen osaan, jossa maskuliiniset sanat edustavat järkeä ja vakautta, kun taas feminiiniset sanat edustavat ikään kuin villiä luontoa. Suomalaiselle lukijalle tässä on jo oma haasteensa: koska suomen kielen sanoilla ei ole sukuja, on vaikeaa kuvitella, voiko kieli olla näin sukupuolittunut. Kyllä se voi, ja on sitä myös suomeksi. Esimerkkinä voivat olla vaikkapa lukuisat esimiehet ja palomiehet, joiden tilalle on aktiivisesti etsitty tasa-arvoisempia ammattinimikkeitä, kuten esihenkilöitä ja pelastajia. Kielen sukupuolisuus on niin arkista, että sen purkaminen vaatii valppautta myös suomen puhujilta.
Lisäksi Cixous leikkii ranskan kielen hän-pronominin feminiinillä ja maskuliinilla - ja taas suomalaislukija joutuu pinnistelemään ymmärtääkseen merkityseroja. Onneksi suomentajat eivät jää näihin kielten välisten erojen ongelmiin, vaan tekevät työtään uskollisina ranskan erityispiirteille. Ja Cixous'n tekstin kapina välittyy oivallisesti.
Ranskan kielen lisäksi suomalaislukijalle koituu vaikeuksia psykoanalyysin ja kielitieteen mutkikkaista suhteista, joita Cixous käsittelee filosofin otteella leipätyönään. Hän liittyy ketjuun, jonka Freudin psykoanalyysin kriitikot muodostavat. Kielitieteilijöiltä (ainakin Ranskassa) tuntuu kuluvan järjetön määrä aikaa peniskateus-teorian kumoamiseen, ja he tuntuvat sukupolvi toisensa jälkeen jumittavan samoihin ympyröihin, joihin Cixous'kin ottaa intohimoisesti kantaa. Naistutkimus Suomessa on ottanut jo aimo askeleita näistä pohdinnoista eteen päin, ja oikeastaan hylännyt peniskateushöpinät, joihin muun muassa filosofi Simone de Beauvoir käytti suuren osan Toisen sukupuolen sivumäärästä.
Cixous'n parasta antia on ilman muuta tietoisuus, jonka hän lukijalleen tarjoaa. Olenkin alkanut etsiä naiskirjoittamista. Mitä se voisi olla? Ainakin Cixous'n mallin mukaisesti se on jotain faktan ja fiktion, asiatekstin ja kaunokirjallisten ilmausten, analyysin ja hurmion sekoittumista. Se on myös umpirehellistä ja kokeilevaa, eikä aina kielellisesti tai siveellisesti korrektia. Se ei ole myöskään heteronormatiivista, eikä missään nimessä eurosentristä. Sitä täytyy aktiivisen tietoisesti luoda, ja sitä nykykirjailijat yhä enemmän ja yhä tietoisemmin tekevätkin. Mainitsen tässä sellaisia kirjailijoita kuin Maggie Nelson ja Annie Ernaux ja jo aiemmin mainitut Minna Salami ja Tuomas Aitonurmi. Haluaisin ajatella, että kotimaisista kirjailijoista Marja-Liisa Vartion Hänen olivat linnut ja Se on sitten kevät, Aila Meriluodon Peter-Peter tai Eeva Kilven Naisen päiväkirja tai Märtä Tikkasen Vuosisadan rakkaustarina ja Suurpyytäjä tai Eeva Kilven runot ovat naiskirjoittamista parhaimmillaan. Mikä niistä sitten tekee naiskirjoittamista? Lukekaa, niin tiedätte!
Osallistun kirjalla kirjabloggaajien 17. klassikkohaasteeseen, jota emännöi Oksan hyllyltä -blogi. Mukana on 23 kirjablogia, joten kannattaa käydä lukemassa klassikkovinkkejä. Olen osallistunut haasteeseen joka kerta ja tässä ovat aiemmin lukemani teokset:
1. J. R. R. Tolkien: Hobitti eli sinne ja takaisin
