Camilla Läckberg: Pahanilmanlintu

Camilla Läckberg: Pahanilmanlintu, 2011
Alkuteos: Olycksfågeln, 2006
Suomentaja: Outi Menna
Kustantaja: Schildts Kustannus Oy
atschi!-pokkarit, 2011
Sivuja: 418


Camilla Läckbergin dekkarisarjan neljäs osa, Pahanilmanlintu, on varmaa ja vakuuttavaa kerrontaa. Dekkari on hyvä, jos se saa valvomaan yöllä, ja tämä saa. Tuttuun tapaan tässäkin Läckbergissä seurataan paitsi rikostutkintaa, myös sivutarinaa syyllisen elämästä, ja tarinat etenevät sulavasti rinnakkain, kunnes lopulta yhdistyvät.

Nyt Erika Falck ja Patrik Hedström ovat menossa naimisiin ja suunnittelevat häitään. Patrik joutuu kuitenkin tutkimaan kolaria, jossa kaikki ei ole niin kuin ensin näyttää. Kun paikkakunnalle saapuu vielä tosi-tv-ryhmä kuvaamaan "Fucking Tanum" -nimistä roskasarjaa, on Tanumsheden poliisilla kohta kädet täynnä työtä. Patrik ehtii lopulta nipin napin taluttamaan ihanan Ericansa alttarille.

Pahanilmanlinnussa on kaksi teemaa ylitse muiden: Toinen teema on ilman muuta kosto, kuten rikoskirjoissa yleensä on. Toinen teema on tosi-tv-sarjojen armoton maailma. Läckberg saa nämä yhdistettyä, vaikka kuljettaa niitä myös erillään. Koston taustalla oleva tarina on köykäinen. Siinä kerrotaan kaksossisaruksista, jotka ottavat oikeuden omiin käsiinsä ja alkavat etsiä rattijuoppoja, jotka ovat aiheuttaneet jonkun kuoleman. Kaksosten elämäntarina on aivan epäuskottava, mutta ajatus rattijuoppojen rankaisemisesta on varmasti aito. Kuinkahan paljon vihaa jää kytemään heitä kohtaan, jotka istuvat juovuksissa ratin taakse ja aiheuttavat viattoman ihmisen kuoleman? Jostain on mieleeni jäänyt ajatus, että "rattijuopon auto on ase".

Tosi-tv-elämästä Läckberg ottaa kaiken irti. Fucking Tanum -sarjaan valitut tyypit ovat pinnallisia ja onnettomia friikkejä. He ovat valmiit ryyppäämään ja harrastamaan seksiä kameroiden edessä saadakseen julkisuutta. Kun eräs sarjassa esiintyvistä nuorista murhataan, tv-sarjan tuottaja ja media ottavat tapahtumasta kaiken irti. Sarjaa ei keskeytetä, vaan koko pakettia myydään entistä innokkaammin. Uudet, huikeat katsojaluvut saavat tuottajan hykertelemään tyytyväisenä, vaikka nuori ihminen on kuollut. Puistattavaa.

Pahanilmanlintu ei ollut aivan yhtä hyvä, kuin Läckbergin edellinen teos, Kivenhakkaaja. Aion kuitenkin jatkaa sarjan lukemista. Silti pieni tauko on varmasti paikallaan, eli Erica ja Patrik saavat nyt nauttia hetken aikaa auvoisasta avioelämästä, ja minä tartun välillä muihin dekkareihin.

Sofi Oksanen: Kun kyyhkyset katosivat

Sofi Oksanen: Kun kyyhkyset katosivat
Kustantaja: Like, 2012
Sivuja: 367


Tässä on vuoden kohutuin ja odotetuin teos. Se on nyt luettu, lukupiirissäkin punnittu ja hyväksi todettu. Kirja on juuri niitä, joista on onnellinen, että ne ovat luettua elämää, eivät koettua.

Mutta toisaalta olenhan elänyt 21-vuotiaaksi maassa, jonka sekä itäisenä että eteläisenä naapurimaana oli Neuvostoliitto, joten jotain kai olen kokenut ja pitäisihän minun jotain muistaa. Ja muistankin, kuten lapsi ja nuori muistaa: muistan synkän Leningradin ja jännityksen, jota Neuvostoliitossa tai Itä-Saksassa matkustamiseen liittyi (en tuntenut ketään, joka olisi käynyt Virossa - eihän koko maata ollut, oli vain suuri ja mahtava Neuvostoliitto); muistan Berliinin muurin murtumisen ja Viron itsenäistymisen. Mutta historian lukeminen romaanista tekee historiasta elävää. Se tekee siitä totta tavalla, joka saavuttaa meidätkin, jotka olemme jo unohtaneet. Nykyäänhän kuljemme Pietarissa tai Tallinnassa vapaasti ja ihastellen - vaikka toisenlaisesta todellisuudesta on vain reilut 20 vuotta.

Miten ihmiset selviävät totalitarismin alaisuudessa? Millaisia keinoja he ovat valmiit käyttämään säilyäkseen hengissä? Miten pelko ajaa ihmiset epätoivoisiin tekoihin - ja miten rohkeita toiset ovat! Kirjan päähenkilöillä on erilaiset tapansa selviytyä: Edgar Parts vaihtaa identiteettiä aina vallitsevien olosuhteiden mukaan. Hän pettää läheisensä, vääristää historiaa, valehtelee ja vakoilee. Hänen vaimonsa Juudit heittäytyy rakkauteen ja yrittää paeta vastuutaan. Hänen viimeinen pakokeinonsa on sekoaminen. Roland taistelee, kapinoi, näkee ja kokee kaikki julmuudet - ja yrittää hukuttaa kaiken lopulta viinaan. Myös seuraava sukupolvi, nuoret ja viattomat, joutuvat kärsimään ja maksavat historiasta kovaa hintaa. Parhaiten selviää valehtelija, joka ajattelee vain itseään eikä rakasta ketään eikä mitään.

Lukupiiriläisistä muutama oli lukenut tätä ennen kaikkea historiallisena kirjana, ikään kuin kertauksena Viron ja Euroopan historiasta. Tulihan tässä opastus toisen maailmansodan itärintaman tapahtumiin, jossa Viron yli marssittiin mennen tullen ja palatessa, eli tapahtumat sijoittuvat Viron saksalaismiehityksen aikaan sekä aikaan Viron sosialistisena neuvostotasavaltana. Pari lukupiiriläistä ilmoitti lukeneensa tätä juonen lumoissa, kuin hyvänä trillerinä. Historiaa painottaneet olivat lukeneet hitaasti, trillerinlukijat ahmimalla. Jokainen lukupiiriläinen, myös minä, oli sitä mieltä, että Puhdistus oli kuitenkin parempi teos sekä juoneltaan että henkilöiltään. Mutta ei tämä Puhdistuksesta kauas jää. Uskaltaisin väittää, että tätä on kotimaisessa kirjallisuudessa tänä vuonna vaikea ylittää ja ihmettelen, jos tämä ei ole Finlandia-palkintoehdokkaana.

Kun kyyhkyset katosivat on juuri minun makuni mukainen kirja - sekoitus historiaa ja trilleriä ja paljon muutakin. Kaunokirja, joka on sijoitettu historialllisten tosiasioiden puitteisiin, on minusta aivan huippu tapaus. (Näin ovat toimineet Väinö Linnan  pääteokset, Jan Guilloun Arn-trilogia, Kerstin Ekmanin Sudentalja-trilogia.) Nautin siitä, että saan sukeltaa historiaan, yrittää ymmärtää sen ajan ihmisten arvomaailmaa, heidän elämäänsä, ratkaisujaan ja mahdollisuuksiaan. Vaikka kaikki on kaunokirjallisuutta ja keksittyä, se on juuri siksi niin elämyksellistä, että toimii paremmin kuin historian oppikirja.

Sofi Oksasen Kun kyyhkyset katosivat -romaanissa ovat kaikki hyvän kaunokirjan osa-alueet kohdallaan. Oksanen on taitava kirjailija: 1) Hän kehittelee juonen, jota lukija jaksaa ja haluaa seurata. Juoni ei ole liian vaikea, muttei toisaalta liian helppokaan tai ennalta-arvattava, joten seuraaminen vaatii pientä ponnistelua. 2) Henkilöhahmot ovat mielenkiintoisia, ristiriitaisia persoonia, joiden ratkaisut ovat uskottavia. 3) Kirjojen miljöö on kiinnostava: historia on tutkittu ja yksityiskohtia myöten vakuuttavasti kuvattu. 4) Kielenkäyttö on paikoin jopa runollista, mutta ennen kaikkea hyvää, tarkkaa ja taitavaa kaunokirjallista tekstiä. 5) Kaiken tämän kruunaa tarkoitus. Mielestäni tämä kirja on kirjoitettu siksi, että muistaisimme ja että oppisimme: ei koskaan enää.

Anna-Leena Härkönen: Onnen tunti

Anna-Leena Härkönen: Onnen tunti
Kustantaja: Otava, 2011
Seven-pokkarit, 2012
Sivuja: 287




Katson Harriin. Hän katsoo takaisin, mutta en saa selvää ilmeestä. Kestämmekö me? Osaammeko? Eikä sitäpaitsi riitä, että lapsi pääsee paikkaan missä häntä ei lyödä tai tökitä tupakalla reikiä täyteen. Hänen täytyy päästä jonnekin, missä hänet paikataan edes vähän ehjemmäksi. Onko meistä siihen?

Tuulan elämässä kaikki on hyvin: on rakastava, uusi mies Harri ja 10-vuotias poika Roope. Vaikka Tuula ei voi enää saada lapsia, hän alkaa kaivata yhteistä lasta Harrin kanssa (koska hän arvelee Harrin haluavan sellaisen) ja ratkaisuksi hän keksii sijaisvanhemmuuden. Lisäksi hänen oma lapsuutensa on ollut yksinäinen, ja boheemi Lila-äiti on jättänyt hänet lähes heitteille. Lukija huomaa heti, että Tuula haluaa paikata omaa lapsuuttaan ja auttaa jotenkin vastaavassa tilanteessa olevia lapsia. Silti alkaa epäilyttää, onko hänestä sijaisvanhemmaksi, koska hänen oma lapsuutensa on ollut niin onneton.

Onnen tunnin aihe on ajankohtainen, voisi sanoa, että jopa trendikäs. Viime aikoina on kirjoitettu paljon huostaanottojen lisääntymisestä Suomessa ja sijaisvanhemmista on kova pula. Välinpitämättömyys, heitteillejätöt, vanhempien henkiset vaikeudet ja päihteidenkäyttö sekä suoranainen väkivalta ovat liian monen lapsen arkipäivää. Härkönen ei kuitenkaan ala mässäillä näillä aiheilla. Hän keskittyy etsimään ja esittämään normaalia arkea, jonka soisi kaikille lapsille. Ehkäpä Härkösen kirja rohkaisisi tavallisia ihmisiä harkitsemaan sijaisvanhemmuutta. Sitä ainakin toivon.

Silti kolmen lapsen äitinä en voi mitään sille, että Tuulan äitiys on mielestäni ylitiedostavaa. Hän miettii koko ajan, onko Roope onnellinen, rakastaako Roope häntä, kuinka hän ei halua nolata Roopea, kuinka hän haluaa Roopesta onnellisen ihmisen, jne. Kun sijoitetut lapset, Venni ja Luke, saapuvat, niin lasten jokainen ilme, sana, pettymys, tunne tai teko vaatii häneltä välitöntä reagointia. Esimerkiksi kun 5-vuotias lapsi kastelee sänkynsä, Tuulakin kastelee sänkynsä (Tuulan muistot omasta lapsuudesta aiheuttavat tämän); kun lapsi leikkaa tukkansa, niin sijaisäitipä ottaa ja leikkaa hänkin omansa; kun 8-vuotias poika on pettynyt, hänen kanssaan lähdetään pitkälle pyörälenkille, että paha olo saadaan purettua. Olisi painajaismaista olla itsestään noin tietoinen koko ajan ja yrittää elää kaikkien tunteet noin omakohtaisesti - vain jotta olisi parempi äiti kuin oma juoppoäiti tai sijaislasten narkkariäiti - ehkäpä pelkkä oleminen riittäisi.

Lisäksi Tuulan suhde omaan äitiinsä on tutun kompleksinen. Yhdessäkään Härkösen kirjassa ei taida olla tasapainoista äiti-tytär-suhdetta, ja lukijalle herää taas kysymys, voiko sellaista ollakaan. Härkösen päähenkilöiden äidit ovat itsekkäitä friikkejä, ja tyttäret enemmän tai vähemmän epätasapainoisia naisia, jotka syyttävät äitejään minkä ehtivät. Silti Tuulan ja Lila-äidin kohtaamisessa syntyy Tuulan ajatuksina ehkä Onnen tunnin herkullisinta tekstiä:
   Kunpa hän lähtisi nopeasti. Nopeasti tästä maailmasta ja nopealla tavalla. Sydäninfarkti olisi hyvä. Tai jos hän putoaisi vaikka portaita ja murtaisi lonkkansa, siinä yleiskunto romahtaa vanhalla
ihmisellä pian, ja ensimmäinen ärhäkämpi flunssa tappaa.
   Mutta siinä hän istuu masentavan terveenä. Ei kuole millään. Ehkä panen hänet komeroon talteen kun hän tuosta huononee, komerossahan minäkin vietin puoli lapsuuttani.

Ihailen tässäkin kirjassa Härkösen kielen sujuvuutta. Keskustelut ovat kauttaaltaan luontevia, sopivan puhekielisiä ja aidon tuntuisia. Myös henkilökuvaus on parhaimmillaan elävää ja jopa räiskyvää. Esimerkiksi sijaislasten isä Ali on kuvattu suorastaan sympaattisen vastuuttomaksi huliviliksi. Oikeastaan koko Onnen tunnin kerronta on niin sujuvaa, että kirjan hotkaisee. Ohops, sinne hulahti tämä vakavasta aiheesta kirjoitettu kirja.

Olen lukenut kaikki Härkösen kirjat, ja Häräntappoase on edelleen yksi kotimaisen kirjallisuuden suosikeistani. Se on yksinkertaisesti napakymppi joka suhteessa, eikä vähiten luontevan puhekielisyytensä ansiosta. Se on yhäkin tuore kirja, siinä on jotain kipinöivää. Odotan jokaisen uuden kirjan myötä Härköseltä jotain yhtä hienoa. Mutta sellaista kirjaa ei ole vielä tullut. Siihen asti hotkin nämä helppolukuiset ja kepeät kirjat nopsasti, ehkä hieman pettyneenä, mutta toisaalta aina kielenkäyttöä ja huumoria ihailevana.

Sattuipa niin, että Lurun luvut on juuri tänään blogannut tästä samasta kirjasta. Hänen blogistaan sain tietää, että Onnen tunnin blogi-päivityksistä on tehty gradu. Mainiota.

Ian McEwan: Sovitus

Alkuteos: Atonement (2001)                                  Suomentanut: Juhani Lindholm (2002)

Kustantaja: Otava, 8. painos, 2008
Sivuja: 541                      
Booker-palkintoehdokas 2001




Hän tunsi kirjenipun takkinsa kankaan läpi. Minä odotan sinua. Tule takaisin. Sanat eivät olleet merkityksettömiä, mutta juuri nyt ne eivät tuntuneet miltään. Sehän oli ihan selvä asia - yksi henkilö odotti toista. Kuin yhteenlaskua, ja sisälsi aivan yhtä vähän tunnetta. Odottaminen. Sehän oli  vain sitä, että yksi henkilö jonkin ajan kuluessa ei tehnyt mitään, ja samaan aikaan toinen lähestyi. Odottaminen oli painava sana.

Ian McEwanin Sovitus on täynnä painavia sanoja, painavia tunteita ja painavaa historiaa. Ja se on loistava kirja juuri siksi. Teos tempaa mukaansa vuoden 1935 Englantiin, kesän helteisimpään päivään. Päivä kiertyy henkilöiden ympärille vääjäämättömästi, eikä mikään voi muuttaa tapahtumien kulkua.

Helteisen päivän tarina muodostuu neljän ihmisen näkökulmasta: Päähenkilö on 13-vuotias Briony Tallis, joka on jo aikaisemmin kokenut kirjailijakutsumuksen ja tuona nimenomaisena päivänä päättää ruveta romaanikirjailijaksi. Kirjan pääparina ovat puolestaan Brionyn isosisko Cecilia Tallis ja talon siivottajatteren poika Robbie Turner, joiden näkökulmasta päivä myös kerrotaan. Neljäntenä seurataan Emilyn, talon emännän ja tyttöjen äidin ajatuksia. Emily taistelee orastavaa migreenikohtausta vastaan ja makaa pimeässä huoneessa kuuntelemassa ison talon ääniä: "Hän makasi pimeässä ja tiesi kaiken, mitä tapahtui. Mitä vähemmän hän pystyi tekemään, sitä enemmän hän asioista tiesi.-- Hän pystyi kyllä ulottamaan lonkeronsa talon jokaiseen huoneeseen, mutta ei sentään tulevaisuuteen."

Helle, migreeni, vieraiden odottaminen, aavistukset tulevaisuudesta - kaikki enteilevät jotain, ja niin lopulta käy, että mikään ei ole Brionyn, Cecilian, Robbien tai Emilyn elämässä sen jälkeen entisellään. Ison talon elämä hajoaa.

Kirjan toinen osa kerrotaan Robbie Turnerin näkökulmasta. Robbie perääntyy Englannin armeijan mukana Ranskasta kesällä 1940. Hän kävelee haavoittuneena kohti Dunkerqueta, josta liittoutuneiden joukkoja evakuoidaan Englantiin. Sodan julmuus, arvaamattomuus, tuska - kaikki nähdään Robbien silmin parin päivän ajan. Saksalaiset pommittavat Ranskan rannikkon kaaosta, eli tiellä marssivia sotilaita (joita evakuoitiin lähes 340 000) ja siviilejä. Joka puolella on ruumiita, ja Luftwaffe on armoton.

Marssiessaan Robbie pohtii syyllisyytä. Hän on syyttänyt Brionya monta vuotta, mutta sodan keskellä syyllisyys on arkipäivää: Hän näkee puussa lapsen jalan, mutta sotilaat jättävät kuolleen lapsen hautaamatta. Hän ei pysty pelastamaan äitiä ja 6-vuotiasta poikaa pommin täysosumalta, vaikka itse pääsee ryömimään pakoon. Robbie haluaisi palata takaisin koko raskaan perääntymistien ja korjata kaiken.

Kirjan kolmas osa kerrotaan Brionyn näkökulmasta Lontoosta. Briony on aloittanut sairaanhoitajaopinnot ja elää säntillistä elämää, vaikka kirjailijakutsumus olisi enemmän hänen oikeaa elämäänsä. Mutta hän sopeutuu ja oppii, haluaa auttaa ja ennen kaikkea - sovittaa. Hän joutuu kokemaan sodan kauhut hoitajana, sillä Dunkerquesta evakuoidut sotilaat tuodaan Lontoon sairaaloihin hoidettaviksi. Lopulta Briony päättää mennä tapaamaan siskoaan Ceciliaa ja tapaa paikalla myös Robbien. Menneisyyttä aletaan korjata, ja sovitus alkaa tuntua mahdolliselta.

Kirjan neljäs osa vie kuitenkin lukijalta jalat alta. Briony siirtyy minä-kertojaksi vuoden 1999 Lontooseen, jossa hän viimeistelee uusinta kirjaansa. Hän lähtee viettämään 77-vuotissyntymäpäiviään suvun kanssa maalle, entiseen kotitaloonsa. Kotitalo on nykyisin hotellina, johon kaikki sukulaiset ovat kokoontuneet juhliin - ainakin melkein kaikki sukulaiset.

Olen lukenut McEwanilta Aiemmin Lauantain ja Vieraan turvan. Molemmista pidin paljon, vaikkakin Vieraan turva oli lopulta järkyttävä, suorastaan puistattava. Siinä oli kuitenkin samaa viipyilevää, epämääräistä kohtalonomaisuutta kuin tässäkin kirjassa. Lauantaissa McEwanin kyky pysäyttää aika ja tunnelmat yhteen päivään tuntuivat samalta, kuin nyt tuon merkittävän, vuoden 1935 hellepäivän kuvaus. Tartuin Sovitukseen, sillä kirja on ollut hyllyssä odottamssa oikeaa hetkeä, joka tuli nyt monestakin syystä: usean dekkarin jälkeen kaipasin jotain rauhallista ja syvällistä luettavaa, ja lisäksi McEwanin isä oli skotti, joten hänen tuotantonsa istuu väljästi erään lukupiirini skottikirjallisuusteemaan. En pettynyt.

Elämän sattumanvaraisuus, pienet, ohikiitävät hetket, tehdyt valinnat, lausutut sanat, ikuinen syyllisyys, kaivattu sovitus... Hieno kirjahan näistä aineksista syntyy! Kääntäjä on tehnyt taitavaa työtä, sillä McEwanin kieli tuntuu välillä olevan suorastaan maagisen kaunista. Hetket, jotka kirjailija luo, ovat täyttä totta, ja hänellä on keinonsa etsiä sovitusta - mutta onko tavallisilla ihmisillä vaihtoehtoja. Muistutuksena kirjailijan vallankäytöstä ja taituruudesta Briony toteaa kirjansa henkilöistä: "Minä annoin heille onnen, mutta en niin omahyväisesti, että olisin pannut heidät antamaan minulle anteeksi. Ei ihan, ei vielä."

Camilla Läckberg: Kivenhakkaaja

Agnes sääli itseään sydämensä pohjasta istuessaan vanhainkodin ikkunan ääressä. Sade rummutti ikkunaan ja hän miltei tunsi sen piiskaavan kasvojaan.

--Eikö hän ollut tehnyt kaikkeaan tyttärensä vuoksi? Eikö hän ollut tyttärelleen niin hyvä äiti kuin vain osasi? Ei kaikkia vuosien varrella tapahtuneita asioita voinut panna hänen syykseen. Muut olivat syyllisiä niihin, ei hän. Jos hänellä vain olisi edes joskus ollut onni puolellaan, kaikki olisi mennyt toisin.

Vaikka Agnes säälii itseään, ei lukijalta heru sääliä tätä ihmishirviötä kohtaan. "Muut olivat syyllisiä niihin, ei hän", kertoo, kuinka narsistinen ja suorastaan sadistinen mieli selittää elämänsä vastoinkäymiset. Äärettömästä itsekkyydestä on seurauksensa hirvittävä määrä pahuutta, joka jatkuu sukupolvesta toiseen. Kun edellisen blogitekstini lopussa siteerasin Ivanhoen Rebekan ajatusta: "-- ihmiset aina työntävät sallimuksen syyksi omien hillittömien himojensa seuraukset.", niin tässä kirjassa Agnes toimii juuri näin koko elämänsä. Vielä vanhainkodissakaan hän ei kadu mitään, vaikka on syyllistynyt elämässään käsittämättömiin julmuuksiin.

Camilla Läckbergin Kivenhakkaaja (ilm. 2005) on napakymppi dekkariksi. Pokkarin kannessa kerrotaankin, että kyseessä on Läckbergin läpimurtoteos, enkä ihmettele yhtään miksi. Jos sarjan ensimmäiset osat olivat täyteen pakattuja ja ylidramaattisia, niin tämä kirja osuu joka kohdastaan onnistuneen dekkarikirjallisuuden ytimeen.

Aiemmista kirjoista (Jääprinsessa ja Saarnaja) tutuksi tullut pääpari Erica Falck ja Patrik Hedström ovat saaneet esikoislapsensa, Majan. Heti ensi sivuilla käy kuitenkin ilmi, että vauva ei ole tuonut onnea, vaan Erica kärsii synnytyksen jälkeisestä masennuksesta. Lukijan tekisi mieli huutaa, että hakekaa jo apua, mutta kirjan päähenkilöt vain ihmettelevät, miten vaativa vauva on ja miten hirveää on elämä. Heidän joka solunsa huutaa väsymystä.

Patrik kutsutaan töihin vauvapainajaisen keskeltä, kun Fjällbackan edustalta löytyy merestä 7-vuotiaan tytön ruumis. Saman tien kirjassa alkaa myös rinnakkaistarina, joka kertoo erään kivenhakkaajan perheen kohtalosta 1920-luvulta nykypäiviin. Murhatutkinta ja kivenhakkaajan tarina etenevät vuorotellen, ja rakenne toimii loistavasti. Molemmissa tarinoissa on tarpeeksi jännitettä lukijan mielenkiinnon ylläpitämiseksi, ja vaikka dramaattisuudelta ei vältytä nytkään, niin kokonaisuus on psykologisesti uskottava ja suorastaan hyytävä.

Kirjan lopussa rinnakkaistarinat yhdistyvät, kun Patrik ratkaisee murhan - tai oikeastaan kaksikin murhaa. Pahuus paljastuu lukijalle vielä hirveämpänä kuin Patrikille. Mutta lukija kokee myös onnea: vauva-arki helpottaa, Patrik kysyy elämänsä tärkeimmän kysymyksen, eräs avioliitto pelastuu ja eräs ihmishenki pelastuu. Silti dekkarisarja ei varmaankaan olisi sarja, jos ei lopussa olisi myös koukku, jonka takia on varmasti tarttuttava myös seuraavaan osaan...

Walter Scott: Ivanhoe

"Voi", vastasi ihana juutalaistyttö, "mitä tämä on muuta, jalo ritari, kuin uhraamista turhan kunnianhimon pahalle hengelle--? Mitä jää teille palkkioksi kaikesta vuodatetusta verestä, kaikista kärsityistä vaivoista ja vastuksista, kaikista kyynelistä, jotka teidän töittenne tähden ovat virranneet? Mitä jää silloin, kun surma on murtanut väkevän urhon peitsen ja saavuttanut hänen raisun sotaratsunsa?"
   "Mitäkö jää?" huusi Ivanhoe. "Kunnia ja maine! Ne kultaavat meidän hautamme ja antavat nimellemme ikuisen loisteen."
   "Kunnia ja maine?" jatkoi Rebekka. "Voi. Jää ruostunut rautapaita, joka voitonmerkkinä riippuu sankarin pimeän, kalmalle löyhkäävän haudan yläpuolella - jää puoleksi kulunut kirjoitus hautakivessä, jota oppimaton munkki töin tuskin osaa lukea kyselevälle vaeltajalle - onko niissä tarpeeksi palkkiota siitä, että olette tallanneet kaikki lempeät tunteet ja eläneet itse onnettomina koko ikänne voidaksenne tehdä muitakin ihmisiä onnettomiksi? Vai onko runoniekan säkeissä niin tehoisa taika, että te mielettömästi luovutte kaikesta vain tullaksenne päähenkilöksi jossakin runossa, jota kuljeksiva lauluniekka laulelee juopuneille talonpojille iltaoluen ääressä?"

Sir Walter Scottin Ivanhoe (ilm. 1820) "laulelee" edelleen ritarien kunniasta ja maineesta ja tekee sen vastustamattomasti. Luin pari vuotta sitten Jan Guilloun Arn-trilogian, ja Ivanhoe sijoittuu samaan aikakauteen, mutta on paljon perinteisempi ja romanttisempi kuin ruotsalainen taru. Kirja sijoittuu keskiajan Englantiin, ja (mikäli Wikipediaan on luottaminen) sijoittaisin kirjan jopa tarkalleen vuoteen 1194, jolloin Rikhard Leijonanmieli vapautui tappiollisen ristiretkensä jälkeisestä vankeudestaan ja palasi Englantiin kukistamaan kapinalliset joukot.

Scott on tuntenut historialliset tosiseikat  ja värittänyt tapahtumia ritariromantiikalla. Kaikki ajan ilmiöt on kuvattu kirjassa: Englantia hallitsee häikäilemätön Juhana prinssi, Rikhardin veli, joka on saanut normanniaateliston puolelleen. Rikhard Leijonanmieli on vankeudessa jossain päin Eurooppaa, ja Juhana toivoo hänen kuolevan sinne. Maa on käytännössä sisällissodassa, sillä saksilaiset on kukistettu normannien vallan alle, ja metsissä asuu kapinallisia sissejä, joiden ainoa elinkeino on ryöstely. Laajojen sotajoukkojen ylläpitoon tarvitaan rahaa, jota saadaan lainattua rikkailta juutalaisilta, joita puolestaan vihataan alimpana kansanluokkana ja täysin avoimesti. Samaan aikaan Palestiinassa taistelleet temppeliritarit palaavat kukistettuina, mutta arvostuettuina ja rikkaina synnyinsijoilleen. He osoittautuvat elintavoiltaan kuitenkin röyhkeiksi ja riettaiksi, eivätkä suinkaan tunnu ansaitsevan pyhien miesten arvonimeä.

On selvää, että tällaisiin oloihin tarvitaan jaloja ritareita tuomaan jonkinlaista oikeudenmukaisuutta. Salaperäiset rohkeat soturit: perinnötön ritari (Wilfred Ivanhoe), musta ritari (Rikhard Leijonanmieli) ja taianomaisen taitava jousimies Locksley (Robin Hood) tarjoavat kansalle sankaritekoja. Kauniit neidot, eli aatelisneito Rowena ja ihmeellisen kaunis juutalaistyttö Rebekka, tarvitsevat erityistä suojelua, ja silloinhan ritarit tietysti saapuvat paikalle. Huumoriakin kirjassa on - sen takaavat tekopyhät apotit, Wamba-narri sekä juoppo erakkomunkki. Rehti toverillisuus ja luottamus sekä nokkela sanailu yhdistävät sankarihahmoja, julmat teot tekevät heidän vihollisistaan turmiollisia roistoja.

Kirjan kieli on kaunista, vanhaa ja ylevää: se vilisee sellaista sanastoa kuin ritari, neito, jalo, uskollinen, turnajaiset, kunnia, pyhä ja valapatto ja jokaista henkilöä kuvaillaan aina värikkäillä adjektiiveilla (ihana juutalaistyttö, ylpeä ritari, julma temppeliherra), jotka tekevät selväksi, onko kyseesä "hyvis" vai "pahis".

Sankariklassikkoa oli ilo lukea, vaikka se välillä etenikin hitaasti. Painos, joka on tarttunut mukaani jostain kirpputorilta tai divarista, on vuodelta 1988. Siinä on mitä mainioin (tuntemattoman taiteilijan) kuvitus, ja se pohjautuu vuoden 1930 suomennokseen.

Yksi niistä kolmesta lukupiiristä, joihin kuulun, valitsi vuoden teemakseen skottikirjallisuuden, ja tässä sitä nyt ollaan. Ilman teemaa en olisi varmasti tähän kirjaan tarttunut ennen eläkeikää. Mutta kyllä kannatti. Ihanista ihanin juutalaistyttö Rebekka saa lausua tähän loppuun kirjan viisauden: "--ihmiset aina työntävät sallimuksen syyksi omien hillittömien himojensa seuraukset."

Sinikka Nopola ja Tiina Nopola: Risto Räppääjä ja komea Kullervo

Sinikka Nopola ja Tiina Nopola: Risto Räppääjä ja komea Kullervo, 2002
Kuvitus ja kansi: Aino Havukainen ja Sami Toivonen
Kustantaja: Tammi
Sivuja: 104
Mistä sani kirjan: omasta hyllystä

"Yhtäkkiä Aimo Kuukkeli istui keskelle lattiaa. Hän kurotti päätään kohti polvia. Sitten hän meni selälleen, nosti jalat ylös ja alkoi pyöräillä.

- Vaari, mikä sinulle tuli? Kullervo kysyi.

- Minä piristyin. Tunnen itseni nuoreksi pojaksi. Minä en tarvitse enää sinua hoitajksi, Kullervo. Sinä voit aivan hyvin lähteä Kauhavalle. Elvi Räppääjä lupasi pitää minusta huolta.

- Nouse ylös, Aimo Kuukkeli! Elvi komensi. - Haluan mennä pakastamaan. Ajattelin tehdä sinulle alkajaisiksi kattilallisen makkarasipattia. Voimme syödä sitä pakastimesta koko kesän."

Risto Räppääjä ja komea Kullervo (2002) käsittelee tärkeitä teemoja: mustasukkaisuutta, erilaisuuden hyväksymistä ja vanhusten yksinäisyyttä. Riston arkeen nimittäin tupsahtaa kohtelias ja komea Kullervo, joka tulee kesäksi hoitamaan vaariaan Aimo Kuukkelia. Riston elämän tärkeät naiset, Rauha-täti ja Nelli, ihastuvat Kullervoon. 

Risto ihmettelee Kullervon kummallisia tapoja (kuten ylenmääräistä veden valuttamista, ennen kuin se on juomakelpoista), mutta viisas Nelli näkee Kullervon käytöksen takana pelkoja. Nellin suvaitsevaisuus ja Kullervon kohtelias käytös yhdistävät heitä, ja Risto kärsii mustasukkaisuudesta. Lopulta kuitenkin Risto pääsee yli ennakkoluuloistaan ja ystävyskolmikko pääsee yhdessä postilaisten kesälerille Kauhavalle, jonne Riston äitikin tulee "tutkimaan, miten käsinlypsy on vaikuttanut kauhavalaisten emäntien käsivarsilihaksiin viime vuosisadalla."

Koko kesän Kullervo lukee puhelinluetteloa, sillä hän etsii sieltä vaarilleen sopivaa leskirouvaa, jotta vaarin ei tarvitsisi mennä syksyllä vanhainkotiin. Isoisän vanhuuden turvaksi löytyy leskirouva Elvi Räppääjä - maailman paras pussittaja ja pakastaja ja sankarillinen postilainen (eli postin entinen virkailija, kuten Kullervon isoisäkin). Orastava rakkaus saa vaarin piristymään ja pelot haihtuvat, kun yksinäisyyskin katoaa. Näin yksinkertaistahan se on: jokaiselle on olemassa "se oikea" ja suvaitsevaisuus on ystävyyden edellytys.

Nyt on Risto Räppääjä -sarja luettu lähes läpikotaisin! Kahta uusinta kirjaa jäädään odottamaan joulupukilta (vink, vink) - ja niiden jälkeen varmaankin luetaan kaikki Räppääjät vielä moneen kertaan uudestaan. Tähän mennessä omaksi suosikseni on jäänyt Risto Räppääjä ja viimeinen tötterö, koska se on absurdissa huumorissaan aivan vertaansa vailla. Kesäteatteri-teema on siinä aivan posketon, samoin kuin junamatkailun ihanuus. Mutta eihän näitä voi moittia yhtäkään. Silkkaa lukemisen iloa alusta loppuun!



Camilla Läckberg: Saarnaaja

Saarnaaja on Läckbergin dekkarisarjan toinen osa (suom. Outi Menna). Kuten ensimmäisen osan perusteella saattoi toivoa, Erica ja Patrik ovat tässä kirjassa avopari ja odottavat esikoistaan. Nyt Erica jää sivuosaan ja tuskailee kotona 8. kuulla raskaana, kun Fjällbacka hikoilee helleaallon kurissa. Siinä missä Läckbergin Jääprinsessaan liittyi tiiviisti kylmyys ja jää, nyt hehkuva aurinko on armoton kaikille.

Patrik Hedstöm nousee tämän kirjan päähenkilöksi, eikä suotta. Sympaattinen poliisi on yhä sympaattisempi: töissä hän yrittää ratkaista kammottavia murhia ja kotona pitää tylisistyneen Erican ja kesäiset yllätysvieraat tyytyväisinä. Kotiolot tuovat kirjaan huumoria, joka tekee kirjasta helppolukuisen raskaasta aiheesta huolimatta.

Kirjan alussa ritarileikkejä leikkivä poika löytää naisen ruumiin, jonka alta paljastuvat kahden muunkin naisen luut. Selviää, että luut ovat vuodelta 1979, jolloin lähitienoolta katosi ratkaisemattomasti  kaksi nuorta tyttöä. Tutkimuksissa selviää, että uhreja on ennen kuolemaansa kidutettu julmasti. Kun Fjällbackan leirintäalueelta sitten katoaa nuori tyttö, poliisin kilpajuoksu murhaajan kanssa alkaa.

Läckbergin toinen dekkari on jo tiivimpää kerrontaa kuin esikoinen. Se on myös jännittävämpi. Kirjan  kertoja päästää lukijan seuraamaan myös uhrien tuskaa ja kärsimystä, ja aikahyppäykset istuvat luontevasti kerrontaan ja korostavat kiirettä, joka poliiseja piinaa.

Poliisin johtolangat päätyvät aina Hultien perheeseen. Perheen isoisä on ollut tunnettu saarnaaja ja ihmeparantaja, joka oli valjastanut omat poikansa tekemään ihmetekoja, eli parantamaan sairaita. Myöhemmin veljekset, jotka ovat kuin Kain ja Aabel, joutuvat riitoihin ja sukuhaarat erkanevat toisistaan. Kummallisia yhteyksiä ja salaisuuksia sukuhaarojen väliltä kuitenkin paljastuu tutkinnan edistyessä. Loppu onkin karmaiseva, ja saarnaajan perintö suorastaan kammottava.

Tunnelma ei onneksi jää täysin epätoivoiseksi, sillä Erican ja Patrikin lapsi alkaa syntyä ja lukija jää odottamaan sarjan seuraavaa kirjaa, jossa toivottavasti paljastuu, miten Erican ja Patrikin perhe-elämä vauvan kanssa sujuu. Toisaalta Erican sisko Anna palaa väkivaltaisen miehensä luo, ja lukija jää miettimään myös hänen ja hänen lapsiensa kohtaloa. Huomaan lukijana, että olen jo koukussa tähän dekkarisarjaan. Jään kuitekin myös odottamaan, että ylidramaattiset perhemysteerit saisivat vähän ilmaa ympärilleen. Epäuskottavat perhesalaisuudet murhien motiiveina syövät lukunautintoa, mutta toisaalta, tämä kirja toimi jo paremmin kuin ensimmäinen. Luen siis varmasti näitä lisää!

Timo Parvela: Ella ja Paterock

Miten tämä suomalainen lastenkirjallisuus voikin olla näin hyvää! Timo Parvelan Ella-kirjat ovat suorastaan lempikirjallisuuttani nykyään. Ella ja Paterock (ilm. 2004) on 9. Ella-kirja, ja väittäisin, että laatu paranee kirja kirjalta. Ensimmäiset Ella-kirjathan on julkaistu Kirjava Kukko -sarjassa ja ovat melko helppoa luettavaa, mutta silti jokainen hersyvän hauska. Näissä pitemmissä Ella-kirjoissa meno vaan kiihtyy, ja dialogi ja persoonat sen kun terävöityvät.

Tässä kirjassa Ellan luokalle kertyy taas pulmia: Pate on jäämässä luokalle, koska ei osaa kertotaulua ja opettaja uhataan häätää kotoaan, koska hänen koiransa Kojo ja Ootti ulvovat kaiket yöt. Luokkahan ei jää toimettomaksi, vaan oppilaat keksivät keinoja, joilla pelastaa molemmat tärkeät henkilöt. Pate keksii ruveta rokkistaraksi, koska rokkistarat eivät tarvitse kertotaulua ja opettajaa autetaan ostamalla hänelle laiva, jotta hän voi perheineen muuttaa merelle, koska opettajan vaimo ei halua muuttaa maalle.

Paterockissa juoni on jopa salaperäinen ja vivahtaa dekkarien suuntaan, sillä lapset kohtaavat laivanhankinnassaan erään "Parrakkaan", jonka oikea henkilöllisyys paljastuu vasta lopussa, ja lisäksi Paterockin lipputulot yritetään varastaa.  Samaan aikaan opettaja käy itsepäiseen tyyliinsä kaksintaisteluaan isännöitsijää vastaan, ja juonet punoutuvat yhteen viimeisillä sivuilla. Kaiken takana leijuu haavekuva Elviirasta, oikeasta rokkistarasta, joka on kadonnut, mutta ilmestyy Paterockin aikana lavalle jopa neljänä kappaleena.

Kuten Risto Räppääjissä, näissäkin lastenkirjoissa parasta on dialogi. Dialogi perustuu kärjistettyjen henkilöhahmojen luonteisiin. Opettaja on suosikkihahmoni, ja hänen kauttaan esitetyt havainnot koulumaailmasta ovat osuvia. Timo Parvelan opettajatausta näkyy tässä hahmossa, ja opettajan kyyniset kommentit toimivat alan ammattilaiselle suorastaan nauruterapiana. Paterockissa irvaillaan julkisuudelle ja tosi-tv-villityskin saa osakseen kritiikkiä - tietenkin huumorin kautta, niin että saadaan aikaan silkkaa kohellusta, joka uppoaa lapsiin.

Eihän näitä voi kuin suositella. Lapset kikattavat ääneen ja toistelevat repliikkejä monta päivää kirjan lukemisen jälkeen. Toimii aina!

Camilla Läckberg: Jääprinsessa

Camilla Läckbergin Jääprinsessa (ilm. 2004, suom. Outi Menna) on Läckbergin rikosromaanisarjan ensimmäinen osa. Nythän kirjakaupoissa on hänen uusin kirjansa Majakanvartija, ja kun nyt olen pitkästä aikaa hurahtanut dekkareihin, aloitin tämän sarjan aivan alusta.

Jääprinsessa sijoittuu Fjällbackaan, Ruotsin länsirannikon pikkukaupunkiin. Erica, tukholmalaistunut kirjailija, palaa paikkakunnalle järjestämään lapsuudenkotinsa tavaroita vanhempiensa kuoleman jälkeen. Yllättäen hän joutuu keskelle murha-arvoitusta, kun hänen lapsuudenystävnsä Alex löytyy kuolleena omasta lapsuudenkodistaan.

Alexin ja Alexin perheen salaisuudet alkavat paljastua pikkuhiljaa. Murhatutkinnan edetessä Erica tapaa lapsuudenkaverinsa, poliisi Patrik Hedströmin, jonka vastuulle murhan selvitys jää. Erican ja Patrikin välille syttyy rakkaussuhde, ja sen heille kummallekin suo täydestä sydämestään, sillä he ovat oikein sympaattinen pari.

Vaikka pääpari on kliseisen ihana (Erica on älykäs ja kaunis, Patrik on komea ja rakastettava), on heidän rakastumisensa mukavaa luettavaa. Jos vertaa Patrik Hedströmiä esimerkiksi Jo Nesbon dekkareiden päähenkilöön Harry Holeen tai Åke Edwardsonin Erik Winteriin, voi todeta, että Patrik on luotettavan tavallinen mies. Hän ei ole yhtä nerokas rikoksen ratkaisija kuin Hole tai Winter, vaan pikemminkin ahkera ja tunnollinen työntekijä sekä vilpitön, turvallinen kaveri ilman suurempia henkilökohtaisia traumoja.

Kirjan juoni on puolestaan liiankin täynnä. On kuin kirjailija ei olisi luottanut siihen, että pystyy koukuttamaan lukijan. Kirjassa on murhia, itsemurha, tuhopoltto, lasten seksuaalista hyväksikäyttöä, tunteeton ottolapsi, ei-toivottu ja toivottu raskaus, alkoholismia, rikkautta ja köyhyyttä sekä epäuskottavan dramaattisia perhesalaisuuksia. Lisäksi Erican siskon väkivaltainen avioliitto tuo vielä perheväkivallan teemankin ikään kuin sivujuoneksi kirjaan. Tämä osuus oli erittäin uskottavasti kuvattu.

Puutteistaan huolimatta kirja oli viihdyttävä, hyvä dekkari. Se kannatti ehdottomasti lukea ja välillä se jopa koukuttikin. Mietinkin, että eivätköhän kaikki dekkarit ole tavalla tai toisella hyvinkin epäuskottavia juonenkäänteiltään ja henkilöhahmoiltaan. Kyse on ehkä koko paketista.Tässä dekkarissa arkinen, mutta kaunis Fjällbacka ja päähenkilöiden romanssi pelastivat kokonaisuuden.

Kreikan auringon alla

"Ilonaiheeni ja nautintoni täällä ovat suuret, sillä ne ovat hyvin yksinkertaiset ja peräisin ikuisista elementeistä: raitis ilma, aurinko, meri, ohraleipä, ja iltaisin ihmeellinen Sinbad merenkävijä, joka istuu jalat ristissä edessäni ja puhuu; hän puhuu ja maailma avartuu minulle. Toisinaan, kun sanat eivät riitä, hän hyppää ilmaan ja tanssii. Ja kun tanssikaan ei riitä hänelle, hän asettaa santourin polvilleen ja alkaa soittaa."

Niko Kazantzakisin Kerro minulle, Zorbas (ilm. 1947, suom.1954, ranskan kielestä suomentanut Vappu Roos) oli juuri sopivaa lukemista Rodoksen aurinkoon, vaikka teos sijoittuukin hiukan etelämmäksi, Kreetan saarelle (jonne joskus toivon pääseväni). Myönnettäköön, että välillä raskassoutuinen elämänfilosofian pohdinta tahtoi hidastuttaa lomanautiskelijan laiskanpulskeaa lukutahtia entisestään, mutta lopulta lukukokemus oli oikein palkitseva.

Otteessa kirjan kertoja, "musteentuhrija", kuvailee Zorbasta, jonka on palkannut malmikaivoksensa työnjohtajaksi. Zorbas on ihmeellinen kansanmies ja täydellinen vastakohta kirjan kertojalle, joka on synkkyyteen taipuva, elämän tarkoitusta pohtiva, mutta elämänarka, 35-vuotias mies. Zorbas, elämäniloinen nautiskelija, ihmettelee luontoa, ruokaa ja naisia ja johtaa rohkeasti kaivostyömiesten joukkoa. Hän on seikkaillut sodat, avioliiton, ulkomaat ja lukuisat naissuhteet, mutta kääntää aina tappiot voitokseen ja säilyttää innostuksensa. Mikä luonnonlapsi!

Zorbakseen verrattuna kirjan kertoja, eli kirjalija, on tylsähkö ja turhanpäivänen älykkö. Hän on kuitenkin elämäntuskassaan päättänyt muuttaa elämäntapansa, hylätä turhanpäiväiset pohdiskelut ja perustaa kaivoksen. Zorbas sattuu hänen tielleen, ja noin vuoden kestävä yhteistyö alkaa. Suhteesta muodostuukin kaunis tarina ystävyydestä. Kaivosbisnekset eivät suju suunnitelmien mukaan, eikä oikeastaan mikään muukaan, mutta Zorbaksen innoittamana kertoja oppii ehkä hiukan nauttimaan elämästään. Hän heittäytyy jopa intohimoiseen naissuhteeseen, vaikka yrittää taistella sitä vastaan. Ennen kaikkea näiden täysin erilaisten miesten ystävyys ja kunnioitus toisiaan kohtaan on kaunista luettavaa.

Molempien ystävysten naissuhteiden käy huonosti. Oikeastaan Kreetan rannalla eletty paratiisimaisen yksinkertainen elämä loppuu suorastaan farssimaisesti, mutta ystävyys ja kunnioitus jäävät molemminpuolisesti elämään. Ja kaiken keskelle on kertoja ujuttanut mielestäni upean kuvauksen hyvästä kertomakirjallisuudesta. Se muuttui Kreikan maisemissa ja Zorbasta lukiessa todellisuudeksi: "Tämä Kreetan maisema muistutti mielestäni hyvää proosaa: huoliteltua, niukkasanaista, vapaata turhasta rihkamasta, väkevää ja hallittua. Se ilmaisi olennaisimman yksinkertaisin keinoin. Se ei laskenut leikkiä, se halveksi keinotekoisia tehovaikutelmia, se ei suosinut paatosta, se sanoi sanottavansa miehisen karusti. Kuitenkin sen karujen piirteiden joukosta erottui yllättävää herkkyyttä ja pehmeyttä - suojaisissa rotkoissa tuoksuivat appelsiini- ja sitruunapuut ja kauempaa, meren aavalta huokui ehtymätön runollisuus."

Hilpeä Hilpuri Tilli

Sinikka Nopola ja Tiina Nopola: Risto Räppääjä ja Hilpuri Tilli, 8. painos, 2011

Kuvitus ja kansi: Aino Havukainen ja Sami Toivonen

Kustantaja: Tammi, 2004

Sivuja: 96

Mistä sain kirjan: omasta hyllystä

Risto Räppääjiä ei voi kehua liikaa! Tämäkin lomalukeminen sai tyrskimään ääneen niin lapset kuin aikuisetkin meidän perheessämme. Sinikka ja Tiina Nopolan Risto Räppääjä ja Hilpuri Tilli (2004) perustuu samoihin tuttuihin ja taattuihihn viihdytyskeinoihin kuin muutkin Räppääjät: hilpeisiin väärinkäsityksiin ja nasevaan dialogiin. Tätä luettiin ääneen viimeiseksi illalla ja ensimmäiseksi aamulla, hyvä että maltettiin nukkua muutama tunti lukuhetkien välissä.

Riston kotiolothan ovat hieman boheemit, joten Rauha Räppääjä kutsutaan koululle tekemään tarkempaa selvitystä mm. Riston ravinnon laadusta. Risto on vastannut koulukyselyssä syövänsä kotona aina hernekeitteoa, ja tämä on huolestuttanut kouluviranomaiset lopullisesti. Koululle saapuva Rauha päätyy Riston luokkaan sijaiseksi nimellä Hilpuri Tilli.

Rauha osoittautuu omaperäiseksi ja antaumukselliseksi opettajaksi, joka ei tiedä oikeastaan mistään mitään, mutta lapset pitävät hänestä ja hän saa jopa rehtorin pitämään itseään "pätevänä naisihmisenä". Niinpä hän saa vastuulleen koko koulun luontoretken vetämisen. Rauha värvää Riston esittämään ampiaista luontoretkelle. Silloin Riston ja Nellin on pakko ryhtyä toimeen, jotta Risto ei joutuisi luokkatoverien silmissä lopullisesti nolatuksia, ja he saavatkin oikean Hilpurin Tillin lopulta paikalle pelastamaan tilanteen.

Risto Räppääjien suosio on täysin ansaittua. Pienillä sanakäänteillä kirjailijat saavat aikaan mainioita tilanteita. Tässä pieni esmerkki eräästä puhelinkeskustelusta, jossa Risto ja Nelli yrittävät tavoittaa oikeaa Hilpuri Tilliä:

- Mikä nimi? Risto kysyi.

- Nimikö? Tilli.

- Ai, mikä? Risto kysyi. -Tillikö?

- Juu, Tilli

Risto sulki puhelimen.

- Ei se ollut se.

- Eikö?

- Ei. Se oli joku Juutilli.

Tätä on lastenkirjallisuus parhaimmillaan. Meillä on luettu tai kuunneltu äänikirjoina lähes kaikki Risto Räppääjät, emmekä ole pettyneet kertaakaan. Jäipä kerran eräs Risto Räppääjä -äänikirja mummulaan, ja mummu pyysi lainaksi lisää näitä hauskoja tarinoita. Autossakin on yleensä hiiskumaton hiljaisuus (ah), kun Risto Räppääjä kuuluu cd:ltä. Loistavaa, aina vaan!