Vilja-Tuulia Huotarinen: Seitsemän enoa

Vilja-Tuulia Huotarinen: Seitsemän enoa, 2013
Kustantaja: WSOY
Kansi. Anna Makkonen
Sivuja: 78



Vilja-Tuulia Huotarisen Seitsemän enoa on runokokoelma, joka koskettaa jotain ikiaikaisen suomalaista. Se on täynnä haikeutta ja tarinaa, tärkeitä ihmisiä ja jotain menetettyä. Ja kyllä vaan, tarinoita voi kirjoittaa runomuodossa ja tehdä sen niin, että yksityisestä tulee yleistä. Kaiken lisäksi runous voi olla hauskaa.

Kokoelman ensimmäisessä osassa, Lähtöjä lennossa,  luetellaan paikkoja, joista lähdetään: - -Järvet lähtivät Järvestä, sudet Susihukkasesta, niemenheitot Heittoniemestä ja Keisar-Mäenpäät lähtivät Mäenpään Keisarista. Ja sitten luetellaan tapoja, miten voi lähteä: - -  Paljain jaloin? Kissa kannoilla? Vieraan mentyä? Hiljaisuuden vallitessa? Huvin vuoksi? - -

Luetteloissa on jotain kalevalaista ja lumoavaa. Ihmisten kohtalona on lähteä, jättää sukutalonsa ja tutut maisemansa, lähteä jostain ja saapua jonnekin. Myös runoilijalla on paikkansa, josta hän on kotoisin - ja sieltä ovat myös enot. Mutta jossain vaiheesa suku menee rikki. Jotain on tapahtunut ja runoilija yrittää kirjoituksillaan tavoittaa aikaa ennen suvun riitoja. Lopussa hän esittää toiveen: -- nyt voisimme tosiaan jo ottaa toisiamme kädestä kiinni.

Siellä mistä tulen -osiossa kerrotaan isovanhempien tarinaa. Ja monta muuta tarinaa sukulaisista ja kyläläisistä. Maalta ollaan kotoisin, juuret ovat syvällä maassa ja arki on maalaistalon töitä, on vesuri, sirppi ja perunakuokka: Siellä kuokat odotti pellolla joka aamu. Hämäläismurteen sanonnat, perheen oma kieli pilkahtelee siellä täällä: älässano, etteshäpee, kaissentietää, ansmää, ninkustiät.

Runojen huumorikin on juurevaa: Kotiliedestä luin töistä joita naiset tahtoo & tavoittelee: sairaanhoitaja, lentoemäntä ja mannekiini. Eisevväliä, meillä on tätä kanataloutta ja hauteiden keittämistä. Kylvämistä, kitkemistä, ripustamista, suolaamista, nyhtämistä, karttuamista, liottamista, loukuttamista, höyhentämistä, parsimista ja säkkien paikkuuta. Ennyvviitti mainita kokoaikaista leipomista. --

Tässä kohtaa tuli mieleeni Ulla-Lena Lundbergin Jään pastorin vaimo Mona Kummel, joka ahkeroi arkisia askareitaan, kun hänen miehensä kulki kylillä kirkon töissä juomassa kahvia. Naisten työt ovat loputtomat, mutta loputtoman leipomisen ääreltähän voi mielessään lentää minne vaan: Kämmensyrjällä painettin risti taikinaan. Sitä ennen leipä hyppi, näin näin näin. -- Mihinkö muka juuriltani lähtisin, no ainakin Havaijille, kultasantaan, korallisaareen: "Säihkyvän Mauin surffiaallot on huippuluokkaa ihmeellisillä biitseillä Kanahassa ja Hookipassa.--"

Sitten marssivatkin tarinan keskiöön Seitsemän enoa: eno Laskuvarjohyppääjä, Hullu eno, eno Viilinvalmistaja, eno Ruusunpuna, eno Hirvenpää, eno Yö ja Suurkaupungin eno. He ovat kuin seitsemän veljestä - jokainen oma persoonansa - ja jokainen heistä saa osuutensa runoista. He ovat kaikki ulkoilmaihmisiä, mutta se onkin lähes ainut asia, joka heitä yhdistää. He ovat kertojalle tuttuja, rakkaita ja turvallisia, salaperäisiä ja ihailtavia. Heistäkin on monta tarinaa:
                  Niin lähtevät enoni liikkeelle,
                  kultatukkaisen äidin tummat veljet
                  tummien puitten takaa.

Ja koska talo on täynnä poikia, jossain vaiheessa tulevat väistämättä myös miniät, joista voi kertoa vaikka loruja:

Kun voikukkapallot pölyttyvät pääsee pilven raosta
pihaan lauma miniöitä:

Täällä on ihanaa, ihania kukkasia, miniät sanovat --
Miniöiden olo kohentuu kun he saavat kimaltaa. --

Miniöiden sopeutuminen maalaismaisemaan, talon elämään ja suvun perinteisiin ei ole yksinkertaista. Miniät lenkkeilevät maisemassa, jossa esi-isät puukkoineen ja keihäineen ovat vieläkin läsnä, mutta esi-isät eivät sano mitään, vaikka heiltä odotetaan kommenttia. Miniät muuttavat tapoja ja tottumuksia, tuovat jotain uutta. Toisaalta heitä tarvitaan, toisaalta he ovat uhka kaikelle vanhalle ja tutulle. Runoihin syttyy ristiriitoja, jotka saavat hymyn lukijan huulille: Muistatteko miniän jonka kumisaappaissakin oli korot?

Lopulta runoilija purkaa koko tarinan. Viimeinen osio päättyy sinne mistä kaikki alkoi. Alkoiko se kaikki ihmisten pakosta lähteä ja saapua, kuulua johonkin vain hetken aikaa? Mistä tuli sukutalo, esiäidit ja -isät, kaikki ne enot ja tarinat? Tulivatko ne jostain, mihin ne menivät? Vai ovatko ne koko ajan vain "Vilja-Tuulian muistiinpanoissa". Tuleeko runokokoelman kirjoittamisestakin vain tarina muitten joukossa:

Vallitsevan tarinan mukaan
kirjoitin kierrevihkoihin.
Entäs jos maalasin sanat sukutalon seinään?

Seitsemän enoa on runokokoelma, joka on maalaisromanttinen ja haikea, kipeä ja hauska ja niin totta. Pienen lapsen kiintyminen sukutaloon, sen maisemaan ja tarinoihin, tuttuihin ihmisiin siellä, on viatonta. Elämä kuitenkin etenee. Taas ihmisten täytyy lähteä johonkin, he muuttuvat, tulee uusia ihmisiä. Lapsikin näkee vanhetessaan asioita hiukan toisin. Vain tarinat jäävät -  ja harras toive, että jotain voisi viimein korjata.

Anna Makkosen suunnittelema kokoelman ulkoasu korostaa perinteen ja luonnon tärkeyttä. Kannessa ja kokoelman osien otsikoiden taustalla toistuu tuohikuvio. Kannen varis muistuttaa variksia ampuneista enoista, jotka kävivät mielellään metsällä. Runokokoelmasta tulee mieleen koivumetsä tai tuohikontti täynnä suvun lauluja. Ai jai, miten haikeita lauluja.

Heidi Köngäs: Hyväntekijä

Heidi Köngäs: Hyväntekijä, I nidottu painos, 2007
Kustantaja: Otava, 2006
Kansi: Anna Lehtonen
Sivuja: 221


En kestä hänen kävelyään, en kumpaankaan suuntaan, en pois itsestäni, enkä kohti, enkä sitä, etten voi olla katsomatta.

Heidi Köngäksen Hyväntekijä on kertomus Alman talvesta. Alma on keski-ikäinen nainen. Hän on lukiolaispojan yksinhuoltaja, kahden työn tekijä ja iäkkäiden vanhempien ainoa lapsi. Poika pitää elättää ja tarjoilijan työt hoitaa kunnolla. Lisäksi äiti sairastuu ja isä ei jaksa hoitaa häntä. Niinpä Alma käy töidensä välillä hoitamassa äitiään mahdollisimman paljon ja tekee samalla väistämätöntä eroa hänestä.

Keskelle tätä raskasta elämää osuu suuri rakkaus. Eräänä iltana ravintolan pöydässä istuu Juhani, joka tulee seuraavana päivänä takaisin. Juhani on älykäs ja karismaattinen, mutta katoaa Afrikkaan, koska hän on "lääkäri ilman rajoja". Rakkaussuhteesta tulee intohimoinen mutta raastava. Miehestä ei kuuluu pitkiin aikoihin mitään ja sitten saattaa tulla jalat alta vieviä viestejä ja kiihkeitä tapaamisia. Kirja etenee Alman raskaan arjen ja kaipauksen ristiaallokossa: Hengitän päiviä eteenpäin.

Odotin Hyväntekijältä paljon. Luin talvella Köngäksen Dora, Doran ja häikäistyin siitä. Köngästä on myös kehuttu blogeissa paljon. Mutta jotenkin tämä Hyväntekijä jätti tahmaisen olon. Rakkaustarina oli minusta niin moneen kertaan luettu. Juhani oli itsekäs, enkä päässyt yhtään mukaan hänen vetovoimaansa. Alma tuntuu avuttomalta roikkujalta, vaikka oli muilla elämän osa-alueillaan varsinainen selviytyjä.

Koskettavinta kirjassa oli Alman ja hänen äitinsä suhde. Vaikka "hyväntekijä" viittaa Juhaniin ja hänen sankarilliseen työhönsä maailman parantamiseksi, niin minulle hyväntekijäksi, uhrautuvaksi naissankariksi nousi Alma. Alma huolehtii pojastaan ja töistään hyvin. Lisäksi hänen ja hänen äitinsä suhde on lämmin. Alma toimii ikään kuin puskurina kiivaan isän ja lempeän äidin välillä. Äidin joutuminen hoitokotiin ja lopulta sairaalaan on kuvattu niin kipeästi, että itkin: Aika tiivistyy kahdessa pisteessä, alussa ja lopussa. Kun ihminen syntyy, hänen ensimmäisiä tuntejaan lasketaan tarkkaan, kun elämä päättyy ajan mittayksikkö täyteläistyy samalla tavalla.

Kirjassa rinnastetaan moneen kertaan Alman ja Juhanin maailmat. Alma väheksyy itseään ja omia pieniä ympyröitään ja ihailee Juhanin suuria, maailmaa syleileviä velvollisuuden tunteita. Kumpi on lopulta tärkeämpää, naisten vastuu arjesta vai miesten vastuu maailmasta?

Kaiken kaikkiaan Hyväntekijä oli minusta hyvin epätasainen teos. Paikoin kieli oli häikäisevän kaunista ja tunteiden kuvaukset oivaltavia: On joitakin huoneita, joista en pääse koskaan irti, joitain ikävän kohtia, jotka eivät lähde, on aina mummoa ikävä, aina viiliä, sitä paksua nukkaista kerrosta lasisien viilikupin päällä, aina pihaa, jossa kasvaa marjapuskia ja jonka nurkkaan on unohtunut tahko.

Seuraavaksi taas puheenvuoroissa oli kömpelyyttä. Esimerkiksi puhekielen ilmaus "kamoon" toistui ainakin kolme kertaa. Enkä voi mitään sille, että samaan virkkeeseen sullotut päälausejonot tökkivät tosi pahasti: Teen lounaan, mekaanisesti, syön perillä jäätelön, mutten voi jäädä hiekalle, lapset kirkuvat liian kovalla äänellä, jatkan matkaa.

Hyväntekijää ovat kehuneet ainakin Sara P.S. Rakastan kirjoja -blogissa, Pihi nainen ja Annika K. Minulle kirjasta tuli puhutteleva aivan muilta osin kuin aavistinkaan. En pystynyt eläytymään kirjan rakkaustarinaan, vaan kirja liittyi samaan jatkumoon kuin Merete Mazzarellan Juhlista kotiin ja Anja Kaurasen Ihon aika, joissa kerrotaan äidin kuolemasta - yhdestä elämän raskaimmista asioista.

Viisi 2000-luvun parasta suomalaista romaania - Helsingin Sanomien äänestys

Helsingin Sanomat järjestää äänestyksen 2000-luvun parhaasta kotimaisesta kirjasta. Jokainen voi äänestää viittä kirjaa ja äänestysaikaa on 29.5.2013 asti. Äänestyksen tulokset julkistetaan lehdessä pitkin kesää niin, että elokuussa esitellään äänestyksen voittaja. Tässä oma listani, jonka järjestystä mietin jonkin aikaa.


1. Sofi Oksanen: Puhdistus

Puhdistus on vavahduttava lukukokemus ja aiheeltaan 2000-luvun tärkein suomalainen kaunokirja.

2. Hannu Väisänen: Taivaanvartijat

Taivaanvartijat on taivaallinen lukukokemus. Se on aistien ilotulitusta, hauska ja syvällinen yhtä aikaa.

3. Ulla-Lena Lundberg: Jää

Jää on kauniisti kirjoitettu, ehyt ja koskettava kokonaisuus. Teos tavoittaa jotain olennaista elämästä, sen pienistä ja suurista hetkistä.

4. Aki Ollikainen: Nälkävuosi

Nälkävuosi on hallittu ja eleetön, mutta kaunis taideteos. Aiheeltaan se on tärkeä muistutus Suomen 1800-luvun historian synkistä vuosista.

5. Olli Jalonen: 14 solmua Greenwichiin

14 solmua Greenwichiin on lukunautinto. Se on matkakertomus ja rakkaustarina ja paljon muuta.

Viiden parhaan kirjan listallani roikkuivat myös Monica Fagerholmin Amerikkalainen tyttö ja Säihkenäyttämö, joista en oikein osannut päättää, kumman valitsisin. Leena Landerin Käsky ja Liekin lapset tuottivat saman ongelman. Heidi Köngäksen Doro Dorakin keikkui kymmenen parhaan listalla, mutta jäi nippa nappa tästä viiden parhaan listasta. Anja Snellmanin Parvekejumalat kuuluu myös kymmenen parhaan joukkoon, mutta ei yllä aivan kärkiviisikkooni.

Kaiken kaikkiaan vastikään lukemani kirjat ovat parhaiten muistissani: listani viidestä valitusta olen lukenut kolme viimeisen puolen vuoden aikana. Toisaalta monta merkittävää kirjailijaa on tutustumatta.

Oman listansa on julkaissut myös Jaana. Luulenpa, että näitä listoja putkahtelee blogeihin lisääkin. Odottelen mielenkiinnolla!

Kirsti Kuronen: 4 x 100

Kirsti Kuronen: 4 x 100, 2013
Kustantaja: Karisto
Kansi: Tuija Kuusela
Sivuja: 179


Meitä on neljä tyttöä ja me juoksemme kuin gepardit. Seela, Jemina, Hertta ja Isla. Minä olen Isla.

Kirsti Kurosen 4x100 on tämän kevään uutuuskirjoja. Se kertoo Viippolan Virin 15-vuotiaiden tyttöjen viestijuoksujoukkueesta. Tyttöjen yhteishenki on rikkumaton, mutta sitten Jemina joutuu muuttamaan paikkakunnalta ja hänen tilalleen joukkueeseen tarvitaan uusi tyttö. Yllättäen uusi tyttö on vasta seiskaluokkalainen, menninkäistä muistuttava, pienikokoinen Siri, jota juokseminen ei oikeastaan kiinnosta ollenkaan, vaikka hän on uskomattoman nopea.

Kurosen kirja kertoo viestijoukkueen valmistautumisesta kesän SM-kisoihin. Jeminan lähtö tekee kipeää, eikä uusi tyttö, Siri, oikein tahdo päästä joukkueeseen mukaan. Vain kirjan minäkertoja Isla on kiltti ja huomaavainen Sirille, vaikka muut tytöt ovat välillä suorastaan töykeitä hänelle. Siri kiehtoo Islaa jotenkin selittämättömästi. Yhteisellä uintiretkellä sitten sattuu jotain sellaista, joka sekoittaa Islan pään, vaikka Isla seurusteleekin vakaan ja mukavan Tommin kanssa. Kirjan kohokohtana on tietysti SM-kisat, joissa saadaankin uusi ennätys - mutta millä kokoonpanolla?

Kirjassa juostaan paljon, mutta toisin kuin kuvittelin, juokseminen ei olekaan mitenkään tiukkapipoista touhua. Tytöt nauttivat juoksemisesta, harjoituksista ja yhdessä olosta. Urheilu on vain yksi osa heidän nuorta elämäänsä. (Verrattuna Miika Nousiaisen Maaninkavaaran nuoreen juoksijatyttöön, näiden nuorten juoksijoiden elämä on sentään inhimillistä.)

Kirjan kieli on helppolukuista. Tapahtumat on kerrottu preesensissä, ja ne etenevät kronologisesti keväästä SM-kisoihin saakka. Mitään erityistä haastetta lukijalle ei ole: ei takaumia, ei näkökulmamuutoksia, ei vaikeaa sanastoa, ei kuvauksia tai pohdintoja. Kirja perustuu melkein pelkkään dialogiin tai tapahtumien selostukseen, ja selostajana on tosiaan Isla, 15-vuotias, kunnollinen nuori. Tärkeimmaksi asiaksi nousee se, että Isla saa muutaman uuden näkökulman elämäänsä.

Jäin kaipaamaan jotain särmää tähän kirjaan. Islan ja Sirin suhde alkoi mukavasti kipinöidä, mutta kaikki jäi kesken. Isla jatkoi seurusteluaan Tommin kanssa, vaikka suhde oli suorastaan tylsä. Hän pohtii, ettei ehkä kuitenkaan osaisi seurustella tytön kanssa. Olisipa mielenkiintoista lukea kirjan henkilöistä kymmenen vuotta vanhempina: kuka silloin kipinöi ja kenelle? Sinisen linnan kirjaston Maria piti kirjan valoisuudesta ja päähenkilö Islasta. Minun suosikikseni nousi Seela, joka laukoo kirjan hauskimmat repliikit.

Päätän nuortenkirjaviikkoni tähän. Hellevi Salmisen Hello, I love you ja Kirsti Kurosen 4x100 olivat kevyitä ja helppoja luettavia, ehkäpä liiankin kevyitä minun makuuni. Molemmissa sipaistiin vaikeaa aihetta, eli nuoren seksuaalista heräämistä homouteen, mutta aihe jäi molemmissa melko pinnalliseksi. Ehkä tarkoitus olikin tehdä asiasta helppoa, ei liian ahdistavaa. R. L. Stevensonin Musta nuoli oli historiallisena romaanina ihan kelvollinen kirja. Viikon parhaaksi kirjaksi nousi ehdottomasti Laura Lähteenmäen Iskelmiä, jonka luettaisin mielelläni omilla oppilaillani. Niin ja tietysti, Harry Potter, joka painii omassa sarjassaan aivan ylivoimaisena.

Top Ten Tuesday: Nuoruuteni kirjasarjat

Tiistain  Top Ten -listani on tänään nuortenkirjasarjoista. Nyt kun olen viettänyt epävirallista nuortenkirjaviikkoa, niin olen muistellut myös varhaisnuoruuteni tärkeitä kirjoja - ja niitähän on sarjoittain.

Olin aikoinani tyypillinen kaikkiruokainen ahmija, joka luki sekä tyttöjen että poikien kirjoja läjäpäin. Mutta niin olivat lähes kaikki luokkakaverinikin, myös pojat, joten kukaan ei erottunut porukasta. Koulun kässätunnilla teimme kirjastokassit ja kerran viikossa marssimme parijonossa kunnankirjastoon lainaamaan lisää kirjoja. Tässä oman kirjastokassini vakiotäytettä:

1. Anna-sarja
L. M. Montgomeryn klassikkosarja Vihervaaran Annasta. Moneen kertaan luettu ja aina joulu- tai syntymäpäivälahjaksi toivottu.

2. Runotyttö-sarja
Iki-ihana Uudenkuun Emilia, runotyttöjen runotyttö. Nämäkin keräsin vähitellen omaan hyllyyn.

3. Salaisuus-sarja
Tämä oli suosikkini Enid Blytonin kirjasarjoista. Luin kaikkia Blytonin sarjoja, mutta pisimmälle pääsin varmaankin tässä sarjassa ja pidin tästä jostain syystä eniten. Näitä täytyi aina etsiä kirjastosta ja yrittää lukea numerojärjestyksessä. Oli aina juhlaa, jos löysin sellaisen kirjan, jota en ollut lukenut. Joitakin osia luin useaan kertaan, ja joskus aloitin taas koko sarjan alusta.

4. Seikkailu-sarja
Enid Blytonin paksuimmat kirjat. Ihanaa! Näitä oli jostain syystä vaikea löytää kirjastosta.

5. Viisikko-sarja
Viisikkoa leikittiin pitkin metsiä, ja kun tuli vielä se tv-sarjakin, niin olihan näitä mukava lukea. Kunnon eväät, luolat ja salakäytävät, ja tietysti roistot, jotka tunnisti jo kilometrien päähän roistoiksi...

6. Kolme etsivää -sarja
Tämä oli meidän luokan poikien suosikkisarja. Mutta myös minun suosikkejani, joka ohitti jopa Blytonit jossain kohtaa. Näissä oli mukavasti jännitystä.

7. Tiina-sarja
Anni Polvan rempseä Tiina jaksoi seikkailla siellä ja täällä. Joskus vähän kyllästyinkin Tiinaan, mutta kohta taas luin muutaman Tiinan lisää.

8. Gulla-sarja
Martha Sandwall-Bergströmin Gulla-kirjat palautuivat mieleeni Lumiomenan päivityksestä.  Köyhän tytön tarina liikutti minua aikanaan paljon.

9. Neiti Etsivä -sarja
Carolyn Keenen vauhdikas ja neuvokas sankaritar seikkaili myös siellä ja täällä. Pidin näitä kuitenkin vähän kesyinä Kolme etsivää -sarjaan verrattuna.

10. Lotta-sarja
Merri Viikin Lotta-kirjat naurattivat ääneen. Lotta oli kuin Tiinan isosisko, hauska ja vähän raisu koheltaja.

Luin myös Merja Jalon Nummelan ponitalli -sarjaa, Laura Ingalls Wilderin Pieni talo preerialla -sarjaa,  Blytonin Sos-sarjaa (joka oli mielestäni liian lapsellinen ja kirjatkin liian ohuita lipareita)  ja Ursula-sarjaa (vähän kioskikirjallisuuden tyylinen sairaanhoitajatar-sarja), jonka kirjailijaa en muista. Jostain syystä Seljan tytöt menivät minulta täysin ohi. Dekkarityyli ilmeisesti meni tyttökirjojen edelle, vaikka toisaalta luin paljon Anni Swanin kirjoja ja Toivekirjasto-sarjan kirjoja (Pikku prinssi, Vimperin pihan Ilona, jne.).

Varhaisnuorille riitti hyllymetreittäin luettavaa Nivalan kirjastossa, ja muistan vieläkin polttelevan tunteen, jolla tutkin nuortenkirjahyllyjä ja etsin uusia kirjoja luettavaksi. Yläasteikäisenä aloin sitten jo lukea Agatha Christietä ja Anni Polvan aikuistenkirjoja, koska varsinaisia nuortenkirjoja ei juurikaan ollut. Anna-Liisa Haakanan Ykä yksinäinen taisi olla ensimmäisiä noin 16-vuotiaille suunnattuja kirjoja, ja sittenhän alkoikin ilmestyä Tuija Lehtisen kirjoja, joiden lukijaksi olin jo liian vanha. Nykyisin varhaisnuoret ja nuoret saavat suorastaan kylpeä mielenkiintoisessa tarjonnassa. Olisin varmaan rakastanut paksuja fantasiakirjoja ja -sarjoja ala-asteikäisenä ja vielä yläasteellakin, jos niistä olisi ollut tarjontaa.

Olikohan näitä sarjoja vielä lisää? Mitkähän sarjat nykyään ovat suosittuja, siis Harry Potterin lisäksi? Lukeeko kukaan enää Blytonin kirjoja tai Kolmea etsivää?

R. L. Stevenson: Musta nuoli

R. L. Stevenson: Musta nuoli, 5. painos, 1957
Alkuteos: The Black Arrow, 1883
Suomentaja: ?
Kuvitus: Poika Vesanto
Kansi: Aarne Kotilainen
Kustantaja: Otava, Maailman parhaita nuorisonkirjoja -sarja
Sivuja: 302


Nuortenkirjaviikkoni klassikko-osastoa edustaa R. L. Stevensonin romanttinen seikkailukirja Musta nuoli. Teos sijoittuu keskelle ruusujen sotaa, 1400-luvun Englantiin. Ruusujen sota (1455-1485)
käytiin kahden vallasta taistelevan suvun, Lancasterin ja Yorkin, välillä. Taisteluja oli useita ja niissä menehtyi paljon aatelistoa. Sodan voitti Yorkin suku ja valtaan nousi Richard III (Kyttyräselkä), joka lopulta kaatui sodan viimeisessä taistelussa, jossa valta siirtyi Tudorin suvulle, Henrik VII:lle (tiedot Wikipediasta).

Musta nuoli pohjautuu löyhästi historiallisiin faktoihin. Siinä on sankarina Richard Shelton -niminen nuori aatelismies. Hän on rehellinen ja vilpitön 17-vuotias, joka joutuu keskelle Lancasterien ja Yorkien valtataistelua sir Daniel -nimisen aatelismiehen holhokkina. Sir Daniel on häikälemätön ja ahne aatelinen, joka on sekaantunut myös nuoren Richardin isän murhaan. Sodasssa hän vaihtaa puolta aina sen mukaan, kumpi suvuista on vallassa ja kummasta puolesta hän hyötyy eniten. Epäilemättä tällaisia kieroilijoita on sota-aikoina paljonkin: "Mutta tässä ei niitetä kunniaa, minä jään Kettleyhin siksi kunnes saan varmat tiedot sodasta, ja silloin yhdyn voittajaan. Älä puhu pelkurimaisuudesta, se on vain viisautta, Dick. Tämä maa raukka on niin täynnä kapinaa, ja kuninkaan nimi vaihtuu niin usein, ettei yksikään mies tiedä, mitä huomispäivä tuo myötään. Hupsut yltiöpäät pitävät hoppua, mutta järkimies malttaa odottaa."

Musta nuoli tulee kirjalle nimeksi koston välineestä. Levottomien aikojen keskellä on niitä, joiden kodit ja maat on riistetty. He asuvat metsissä henkipattoina ja yrittävät selvitä joten kuten. Metsäsissi, nimimerkki John Kostaja, virittää kirjan alussa mustan nuolensa surmaamaan erään sotakonkarin. Hän lähettää sir Danielin hallitsemaan linnakkeeseen viestin, jossa ilmoittaa seuraavat mustan nuolen uhrit. Kostolistalla on myös sir Daniel, mistä syystä nuori Richard alkaa nähdä holhoojansa uudessa valossa.

Taistelujen ja kahokoiden keskellä Richard kohtaa valepukuisen, 16-vuotiaan Joanna-neidon ja rakastuu. Neito on kuitenkin sir Danielin vallassa, ja kun Richard vaihtaa puolta, hän joutuu holhoojansa silmätikuksi. Neidon pelastamisesta tuleekin Richardin päämäärä. Tehtävä on vaikea jatkuvasti vaihtuvien sotatilanteiden keskellä, mutta Richard osoittautuu pelottomaksi sotasankariksikin ja Richard Kyttyräselkä lyö hänet aateliseksi. Kuten arvata saattaa, kirjan loppu on rakastavaisille onnelllinen.

Kirja on sekava soppa historiallisia tosiasioita, taisteluja ja henkilöitä sekä neidon pelastusoperaatiota. Taistelut ovat raakoja ja verisiä, eikä ruumiita jäädä suremaan. Vastapuolien vehkeilyt ja rahan mahti on armotonta. Keskiaikainen Englanti näyttäytyy raadollisena ja julmana. Välillä sotilaat istuvat kapakassa ja ovat juopumuksensa takia taistelukyvyttömiä. Nuorten rakastavaisten tarina ei pelasta kirjaa, vaan tuntuu päälleliimatulta juonikuviolta.

Otavan nuortenkirjaksi tämä on varmaankin päätynyt nuorten päähenkilöiden ansiosta. Vielä 1950-luvulla lukevia poikia on ehkä kiinnostanut historia, keskiaikaiset taistelut ja ritarillisuus. Mietinkin, kuka nykykirjailija tarttuisi johonkin vastaavaan historialliseen aiheeseen ja loisi tositapahtumien keskelle uskottavan nuoren sankarin. Kiinnostaisiko sellainen kirja nykypoikia?

Musta nuoli on osa skottikirjallisuuden luku-urakkaani ja jo viides R. L. Stevensonilta lukemani kirja. Stevenson on osoittaunut monipuoliseksi kirjailijaksi, jolta tämä oli ensimmäinen lukemani historiallinen romaani. Suomentajaa ei kirjassa mainita ja suomennos onkin paikoin kömpelö ja varmasti vanhempi kuin tämä vuoden 1957 painos kirjasta. Poika Vesannon kuvitus oli lähinnä viitteellistä ja vähäeleistä, mutta katkaisi mukavasti sekavan juonen.

Vaikka kirja oli välillä pitkästyttävä, jaksoin lukea sen loppuun nimenomaan keskiajan kuvauksen, vaikkakin romantisoidun, takia. Tähän mennessä lukemistani Stevensonin kirjoista Musta nuoli oli juonellisesti hajanaisin. Olen nauttinut Stevensonin tyylissä erityisesti hänen tarinankerrontataidostaan, mutta nyt tarina rönsyili sinne tänne, ikään kuin kirjailija ei oikein olisi osannut päättää, mikä oli kirjan punainen lanka. Kirjan ansioista kertasin kuitenkin historiaa, ja täytyy myöntää, että Englannin historia on kiehtova. Nykynuortenkirjojen keskellä historiallisuus oli virkistävää.

J. K. Rowling: Harry Potter ja salaisuuksien kammio

J. K. Rowling: Harry Potter ja salaisuuksien kammio, 12. painos, 2002
Alkuteos: Harry Potter and the Chamber of Secrets, 1998
Suomentaja. Jaana Kapari
Kustantaja: Tammi
Kansi: Mika Launis
Sivuja: 365



J. K. Rowlingin Harry Potter ja salaisuuksien kammio on Harry Potter -kirjasarjan toinen osa. Luen kirjasarjaa lapsilleni ääneen, joten elämä on yhtä mielikuvituksen juhlaa koko perheellä. Ääneenluku-urakkani jatkuu yhä vaan, sillä kolmas osa on aloitettu saman tien.

Salaisuuksien kammio on vielä jännittävämpi kuin sarjan ensimmäinen osa eli Harry Potter ja viisasten kivi. Nyt jännitystä kesti myös pitempään kuin ensimmäisessä osassa, vaikka edelleen taikamaailman kummallisuuksen esittelyynkin kului monta kappaletta. Mutta eipä siinä mitään - taikamaailma on yllätyksellinen ja tällaista tavallista jästiäkin kiinnostava paikka, sillä niin täynnä se on kaikkea hauskaa.

Harry Potter ja salaisuuksien kammio alkaa tuttuun tapaan Harry Potterin jästiperheen, eli Dursleyn perheen luota Harryn taas yhtenä surkeana syntymäpäivänä. Vernon-sedälle on tulossa tärkeitä vieraita, ja perheen häpeäpilkku Harry on määrätty omaan huoneeseensa. Kuinka ollakaan, Dobby-kotitonttu tulee järjestämään mekkalaa ja sedän bisnekset menevät myttyyn. Pian Weaslyn veljekset ryöstävät Harryn vierailulle perheensä luo Kotikoloon, joka on aito velhokoti. Harry on siellä kunnioitettu vieras ja viihtyy erinomaisesti. Perheen kuopus, Ginny, on aivan ihastunut Harryyn. Hän onkin aloittamassa Tylypahkan ensimmäisen luokan seuraavana lukuvuotena.

Tylypahkan velhokoulun lukuvuosi alkaa, mutta Ron ja Harry myöhästyvät junasta, koska eivät pääse portista laiturille yhdeksän ja kolme neljännestä. He päättävät käyttää Weasleyn isän lentävää autoa apunaan ehtiäkseen kouluun. He laskeutuvatkin koulun pihaan, mutta suoraan tällipajun syleilyyn. Koko lukuvuosi on siitä lähtien suorastaan hengenvaarallinen. Pian koulun käytävillä alkaa tapahtua kangistuksia, eivätkä oppilaat voi liikkua vapaasti. Koulun seinille ilmestyvistä seinäkirjoituksista selviää, että salaisuuksien kammio on aukaistu ja pahan voimat ovat valloillaan, kuten 50 vuotta aiemmin. Luihuisen perillinen haluaa päästä eroon kaikista kuraverisistä, eli noidista ja velhoista, joiden suonissa virtaa jästiverta.

Hagridia pidetään taas syyllisenä kammion aukaisemiseen ja hänet viedään Azkabanin vankilaan. Myös rehtori Dumbledore erotetaan toistaiseksi virastaan. Katseet kääntyvät pimeiltä voimilta suojautumisen opettajan suuntaan: omahyväiseltä julkkisvelholta, Gilderoy Lockhartilta, odotetaan rohkeita tekoja. Mutta kun mies paljastuu huijariksi, ollaan pulassa. Kukapa koulun pelastaisi, ellei Harry, vaikka vastassa on Hämäkäk, kiero Malfoyn perhe, tappava basiliski ja lopulta taas itse Voldemort. Mutta Harry onkin velhojen velho, joka taitaa kärmeskielen ja on rohkelikoistakin rohkein. Hän ei tosiaankaan ole mikään surkki!

J. K. Rowlingin luoma taikamaailmaa on Jaana Kaparin suomentamana päässyt täyteen kukoistukseensa. Voi että minä nautin oivaltavista suomennoksista: hormipulveri, tällipaju, riiviöryhmy, monijuomaliemi, kuolemapäiväjuhlat, surkki... Näistä ei tunnu tulevan loppua. Taikamaailma herää eloon kaikkine kiehtovine kummallisuuksineen.

Tarinan henkilöhahmot täydentävät mukavasti toisiaan. Ronin, Hermionen ja Harryn ystävyys sen kuin syvenee. Julkisuudenkipeä Gilderoy Lockhart ja murjottava Myrtti ovat tämän tarinan uusia tuttavuuksia, joiden luonteista saadaan paljon hupia. Kaiken kaikkiaan tilannehuumorikin tuntuu olevan kirjailijalla hanskassa. Lapset nauroivat ääneen monessa kohtaa ja niin nauroin minäkin. Esimerkiksi Ronin rikkinäisen taikasauvan aheuttamat harmit saivat meidät kikattamaan vähän väliä. Lopussa puolestaan oli niin jännittävää, että minun piti muistuttaa viisivuotiasta siitä, että tarina on keksitty, eikä maailmassa oikeasti ole noin isoja hämähäkkejä eikä käärmeitä.

Satun luetuissa Harry Pottereita on kuunneltu äänikirjoina ja Satuakin tuntuu haittaavan puheenvuorojen passiivimuodon käyttö verbin monikon I persoonamuodon paikalla. Sitä on edelleen myös vaikea lukea ääneen keskellä muilta osin kirjakielistä tekstiä. Salaisuuksien kammiosta en huomannut enää kovin monta lyöntivirhettä, mutta muutama töksähti lukiessa eteen. Silti tämä sujuu kuin tanssi - meitä viedään ja lujaa kohti seuraavaa seikkailua!

Laura Lähteenmäki: Iskelmiä

Laura Lähteenmäki: Iskelmiä, 2013
Kustantaja: WSOY
Graafinen suunnittelu: Anna Makkonen
Sivuja: 230




- Etkö sä tiedä, että rakkaudesta se hevonenkin potkii, Samuli jurottaa. - Sitä paitsi noihan ovat pikkujuttuja. Iskelmiä, kultapieni, iskelmiä.

Laura Lähteenmäen Iskelmiä on kirja, jonka haluaisin omien tyttärieni lukevan. Oikeastaan haluaisin jokaisen nuoren tytön ja tyttöjen äitien lukevan tämän kirjan.

Näin se käy. Näin menetetään itsetunto ja kadotetaan sielu. Näin eletään parisuhdehelvetissä ja näin siihen jäädään elämään. Ja sitten - näin siitä voi myös selvitä.

Iskelmiä-kirjan päähenkilö on Aino Mallinen, 16-vuotias, vilpitön ja reipas partiotyttö. Aino ei ole suosittu tyttö, eikä kuuluu luokan tyttöjen pääjengiin, mutta hänellä on tarpeeksi itsetuntoa vetää partiotyttöjen porukkaa niin, että tytöt rakastavat häntä. Hänellä on myös muutama hyvä ystävä ja hyvät suhteet kotiväkeensä. Aino on niin sanotusti sinut oman elämänsä kanssa.

Kunnes kuvioihin astuu Samuli, poika, jota Aino on tuskin huomannut, mutta joka luokkaretkellä huomaa Ainon ja nipistää Ainoa poskesta, pian jo suuteleekin sen ensimmäisen suudelman. Onhan se vähän kovakourainen suudelma, mutta Samuli on niin ihana. Hänen kanssaan voi hassutella ja nauraa ja harjoitella läheisyyttä. Ja nyt joku haluaa Ainon, ottaa kainaloon ja kulkee yhdessä niin, että kaikki näkevät.

Mitä siitä, jos Samuli on ajanut mopolla linnunpojat kuoliaaksi? Pojat ehkä tekevät sellaista. Mitä siitä, että pian Samuli kieltää pitämästä hameita ja piilolinssejä, etteivät muut pojat kinnostuisi Ainosta? Sehän on aika söpöä. Mitä siitä, jos Samuli äkkiä tönäiseekin? Mitä sitä, jos rillit rikkoontuvat huitaisusta? Niin, mitä siitä, koska Samuli osaa pyytää anteeksi ja katua ihan vilpittömästi.

Aino oppii tutkimaan Samulin ilmeitä, hän oppii olemaan varuillaan. Ainon harrastukset, ystävät ja muu elämä jäävät toisarvoisiksi. Aino muuttuu, on kiukkuinen ja väsynyt. On vain Samuli, jonka kanssa pitää olla varuillaan: Syytän itseäni. Minun ei pitäisi ärsyttää häntä ja minun pitäisi olla enemmän varuillani. Täytyisi olla tarkempi, mutta toisaalta en uskalla kytätä häntä. Samuli ei pidä kyyläyksestä - kukapa pitäisi? - vaan hermostuu.

Laura Lähteenmäki on kirjoittanut täysosuman. Tämä on nuortenkirja, joka ei lässytä eikä liioittele vakavaa asiaa. Kirja ei ole liian ahdistava eikä missään nimessä liian synkkä, vaan kauniisti kirjoitettu. Kieli kietoo mukaansa, elää Ainon elämää todeksi. Ainon rakastuminen on kuvattu juuri niin ihanana, kuin ensi rakkaus on. Samuli on juuri niin ihana, kuin nuori poika voi olla. Pikkuhiljaa lisääntyvä ahdistus hiipii salakavalasti lukijan tajuntaan. Ja ei, tilanteesta ei pääse irti. Juuri näin voisi käydä kenelle tahansa.

Tarvitaan vanhempien havahtuminen, tarvitaan ystävien tukea ja tarvitaan Ainon oma oivallus, ennen kuin Samuli jää. Siitäkin eteenpäin tarvitaan vielä paljon hyviä asioita, ennen kuin solmut alkavat aueta ja paha jää taakse. Ja tässä on Ainon viesti tyttöjen äideille: Tunnen vieläkin niskassani Samulin napsun, ja siitä on jo aikaa. Sehän ei ollut edes viimeisin kerta. Haluaisin kysyä joltakulta, miten seurustellaan, miten ollaan, kuinka paljon siedetään ja mikä on liikaa, mutta en voi puhua tästä kenenkään kanssa.


Myös Mari A, Sinisen linnan Maria ja Tainoiden taikaa - blogin Tintti ovat pitäneet kirjasta.

Hellevi Salminen: Hello, I love you

Hellevi Salminen: Hello, I love you, 2013
Kustantaja: Otava
Kansi: Sanna-Reetta Meilahti
Sivuja: 126


Hellevi Salmisen Hello, I love you on tämän kevään uutuus. Löysin kirjan kirjaston nuorten osastolta uutuuskirjojen joukosta. Hiukan epäonnistuneen viihdekirjaviikon jälkeen kaipasin edelleen kevyttä luettavaa. Olen ohittanut kirjaston nuortenkirjahyllyt  vime vuosina aika nopeasti, vaikka ammatin puolesta pitäisi kovastikin pysyä ajantasalla. Toki tiedän, etteivät nuortenkirjat ole välttämättä aihepiireiltään sen kevyempää luettavaa kuin aikuisten kirjallisuuskaan, mutta ne ovat ehkä sivumääräisesti lyhyempiä, ainakin tämä kirja nyt oli.

Hello, I love you on nimensä mukaisesti rakkaustarina. Nimen takana on Doorsin kappale, koska teoksen rakastavaiset pitävät Doors-yhtyeen musiikista ja käyvät Jim Morrisonin haudalla Pariisissa. Kirja kerrotaan suomalaisen Luukaksen näkökulmasta siten, että Luukas on minäkertojana. Tärkeimmät sivuhenkilöt ovat Emmi ja Daniel. Emmi on Luukaksen paras lapsuudenystävä ja oikeastaan myös perheenjäsen, kuin sisko, koska Luukaksen äiti ja Emmin isä ovat nykyisin naimisissa keskenään. Daniel on ranskalainen poika, joka tule kesälomanviettoon Suomeen.

Jossakin vaiheessa lapsuudenystävät ovat kasvaneet, ja Emmi on rakastunut Luukakseen. Mutta kesävieras Daniel on se, jolle Luukaksen sydän alkaa sykkiä. Emmin ja Luukaksen ystävyys joutuu koetukselle, kun totuus Luukaksen homoudesta alkaa paljastua. Luukaksen rakkaus Danieliin on haparoivaa ja eksoottista, kuten ensirakkaus aina on. Daniel kuitenkin tuntuu tietävän, mitä haluaa.

Salminen on kokenut nuortenkirailija, joka on tarttunut muotiaiheeseen eli nuoren seksuaalisen identiteetin löytymiseen. Homouden hyväksyminen ei ole kenellekään helppoa, ei nuorelle itselleen, ei hänen ystävilleen eikä hänen perheelleen: Luukas pelkää tekevänsä syntiä, Emmi on mustasukkainen, eikä Luukaksen isä tahdo hyväksyä ajatusta ainoan poikansa homoudesta.

Kaikki nämä vaikeat aiheet ja tunteet Salminen kertoo minusta turhankin kepeästi. Kirja on äärettömän sujuvasti ja ilmavasti kirjoitettu: kappaleet ovat lyhyitä, kieli on yksinkertaista, sanasto on helppoa ja ajatukset vain raapaisevat jotain pintaa. Oliko tarkoitus kirjoittaa nuorille helppolukuinen kirja vaikeasta aiheesta? Tästä nimittäin selviää lukutaidoltaan heikompikin lukija.

Olisi tietysti hyvä, jos jokainen nuori lukisi tällaisen kirjan ja ymmärtäisi, että rakkaus on aina yhtä koskettavaa ja herkkää, oli sitten kyse heteroista tai homoista. Seksuaalisuudesta on hankala puhua, eikä se tosiaan onnistu tämän kirjan miehiltä, ei isältä eikä pojalta. Toisaalta mietin, että jos kirjan rakkaustarinan pääparina olisi heteropari, eli suomalainen poika ja ranskalainen tyttö, niin olisiko tarina ollut tarpeeksi vetävä kerrottavaksi. Pelkäänpä, että lukemista harrastava nuori kaipaisi juoneen lisää kiemuroita ja tekstiin syvällisempiä ajatuksia. Enkä tarkoita nyt sitä, että kirja pitäisi vetää synkkyyteen ja ahdistukseen, mutta haastetta voisi olla enemmänkin.

Nuoren lukijan kokemus kirjasta oli "soma" blogissa Kirjatut ja filmatut. Kirja on esitelty myös Lastenkirjahyllyssä.

Åke Edwardson: Melkein kuollut mies

Åke Edwardson: Melkein kuollut mies, 2008
Alkuteos: Nästan död man, 2007
Suomentaja: Jonna Joskitt
Kustantaja: Like
Sivuja: 510


- Mutta sinä siis tiedät minut, sanoi Winter.
- Kukapa ei? Olet kuuluisa.
- Niin sinäkin.
- En mitään sinuun verrattuna, Winter. Jos et olisi todellinen henkilö, esiintyisit jonkin kirjan pääosassa. Romaanin, dekkarin. Niin kuuluisa sinä olet.

Åke Edwardsonin Melkein kuollut mies on Erik Winter -dekkarisarjan yhdeksäs, eli toiseksi viimeinen teos. Olen lukenut sarjan järjestyksessä alusta alkaen ja seurannut Erik Winterin elämää siis hyvin läheisesti. Koko kirjasarja on ollut mielestäni erittäin laadukas ja tyylikäskin - kuten päähenkilö Erik Winter itsekin. Winterin päättelykyky, intuitiot ja johtajankyvyt ovat tehneet hänestä loistavan rikoskomisarion, jota ei voi olla ihailematta. Kirjasarjan myötä Winterin lähimmät työkaverit Fredrik Halders, Aneta Djanali, Bertil Ringmar ja Lars Bergenhem ovat tulleet myös läheisiksi.

Tässä kirjassa Winter elää perhe-elämää Göteborgissa. Tytöt ovat kasvaneet ja Winterin äiti palaa asumaan Göteborgiin lähelle lapsiaan. Erikin välit hänelle rakkaisiin naisiin eli vaimo Angelaan, sisko Lottaan ja äiti Siviin kärsivät liiallisen työnteon takia, kuten ennenkin. Erikiä kalvava ja paheneva päänsärky ei paljon auta. Naiset ovat huolissaan, mutta Winter paiskii töitä ja on etäinen ja pahantuulinen. Öisin hän näkee painajaisia.

Hyvin ei mene työkavereillakaan: Anetan ja Fredrikin suhde rakoilee ja Bergenhem on hukassa koko elämänsä kanssa. Hän on heräämässä homouteen, jättää perheensä ja kärsii masennuksesta. Ainoa vakaa työkaveri on Ringmar, jonka kanssa Winter jatkaa edellisistä kirjoista tutuksi tullutta työskentelytapaa, eli tykittävän keskustelun kautta ilmaan heitettyjä ideoita, joita kehitellään eteenpäin.

Kirja lähtee mielestäni hitaasti käyntiin. Bergenhem löytää Älvsborgin sillalta ovet levällään olevan hylätyn auton. Auton istuimesta löytyy luoti, mutta ruumista ei ole missään. Eikä pitkään aikaan tulekaan. Tutkinta alkaa, ja kun ensimmäinen ruumis ilmaantuu, alkaa selvitä, että tapaukset liittyvät kolmekymmentä vuotta aikaisemmin kadonneeseen tyttöön. Tytön askelia seurataan kirjassa takaumina, joten lukija tietää oikeastaan enemmän kuin Winter työkavereineen, ja syntyy kilpajuoksu, jossa poliisit nykajassa yrittävät selvittää tapahtumia ennen kuin murhia tulee lisää.

Melkein kuollut mies on jopa melkein liian synkkä dekkari. Winterin päänsärky puristaa lukijankin kalloa, se on niin intensiivisesti kuvailtu. Työkavereiden vaikeudet ovat masentavia. Kuulustelut eivät etene, dialogi on välillä hyvinkin kulmikasta. Väkivalta ja ihmisiä piinaavat salaisuudet vaanivat joka puolella. Käy myös ilmi, että kadonneen tytön ja Winterin tiet ovat kohdanneet katoamisiltana, mikä luo osaltaan kohtalokasta tunnelmaa.

Kirjan viimeinen, neljäs osa, on huikaisevaa luettavaa. Ensinnäkin se on sietämättömän jännittävä. Winter on hengenvaarassa (kuten usein ennenkin) ja tapahtuma on kuvattu niin taitavasti, että lukija pidättää hengitystään. Lisäksi loppuun sijoittuu niin traaginen kohtaus, että itkin, lähes ulisin, ääneen.

Viihdekirjaviikoksi suunnittelemani toukokuun I viikko ei nyt aivan toteutunut siten, kuin olin kuvitellut. Lukupiirikirja Elefantin matka kiilasi viihdekirjojen väliin, sillä tämän dekkarin lukeminen kestikin aika kauan. Edwardsonin Winter-sarja ei myöskään ole mitenkään viihdekirjallisuudelle tyypillisen kevyttä luettavaa. Olisin valmis puhumaan korkeakirjallisuudesta tässä kohtaa, niin syvällisesti elämän koko kirjo näissä teoksissa esiintyy. Edwardson kuuluu ilman muuta nykydekkaristien kärkikastiin. Melkein kuollut mies on paitsi loistava dekkari myös loistava kaunokirjallinen teos!

José Saramago: Elefantin matka

José Saramago: Elefantin matka, 2011
Alkuteos: A Viagem do Elefante, 2008
Suomentaja: Sanna Pernu
Kustantaja: Tammi
Kansi: Markko Taina
Sivuja: 225



Aasialaisnorsulla, ja tässä on yksi sellainen, on paksu, harmaaseen ja ruskeaan vivahtava, pilkkujen ja karvojen täplittämä iho, mikä on sille itselleen jatkuva pettymys, vaikka sitä on kehotettu alistumaan osaansa ja sanottu, että sen tulisi olla tyytyväinen siihen mitä on saanut ja kiittää vishnua.

José Saramagon Elefantin matka on ensimmäinen portugalilaisnobelistilta lukemani kirja. Tartuin kirjaan innoissani, mutta myönnän, että intoni hyytyi, kun hiukan selailin kirjaa. Kappaleet näyttivät pitkiltä. Seuraava tyrmistyksen aihe oli teksti, jossa erisnimet oli kirjoitettu pienellä ja vuoropuhelu polveili pitkissä virkkeissä, joissa uuden puheenvuoron merkkinä oli iso alkukirjain. "Huh, onpa tulossa urakka", ajattelin, sillä lukupiirikirjahan pitää lukea.

Mutta kun tarina vie mukanaan, se vie mukanaan. Olin myyty jo muutaman sivun päästä, mutta viimeistään sivulla 28 aloin häikäistyä. Mihin tämä kertoja aikoo minua johdattaa: Vaunuissa istuivat portugalin kuningas juhana kolmas ja hänen valtiosihteerinsä pêro de alcácova carneiro, jota tuskin enää tapaamme, tai mistä sen tietää, elämä kun nauraa ennustuksille, panee sanoja sinne minne kuvittelemme pelkkää hiljaisuutta ja järjestää äkillisiä paluita kun ajattelemme ettemme näe enää toisiamme.

Tarina alkaa Portugalin kuninkaan Juhana III:n ja hänen vaimonsa kuningatar Katariinan makuuhuoneesta vuonna 1551. Juhana on tuottanut aikanaan elefantin Intiasta Lissaboniin ja nyt hän saa kuningattaren avustuksella päähänsä loistoidean: hän päättää lahjoittaa elefantin vaimonsa serkulle, Itävallan arkkiherttua Maximilianille häälahjaksi. Seuraa matkan suunnittelua ja elefantin katsastus sekä erinäistä kirjeenvaihtoa hallitsijoiden välillä.

Kun matka vihdoin alkaa, päähenkilöiksi nousevat elefantinhoitaja Subhro ja elefantti Salomo. Mutta  heillä onkin värikäs saattojoukko seuranaan, sillä onhan kyse valtioiden välisestä politiikasta ja ajasta, jolloin ei ruokamarketeja ollut ihan joka nurkalla: seurueeseen kuului portugalilaissotilaita, huoltojoukkoja, härkävankkurit ja kantajia. Matka kulkee ensin Lissabonista Portugalin ja Espanjan rajalle Figueira Castello Rodrigoon. Siellä Portugalin matkaseurue kohtaa arkkiherttuan itävaltalaiskyrassieerit, joiden on määrä saattaa elefantti Espanjaan Valladolidiin, jossa arkkiherttua odottaa. Valladolidista matka jatkuu rannikolle Rosasiin, jossa elefantti ja koko kuninkaallinen seurue pakataan laivaan, joka jatkaa Genovaan. Genovasta lähdetään kohti pohjoista, Alppien yli Wieniin. Matka on pikä, ja se tehdään elefantin kävelyvauhtia.

Historialliseen tositapahtumaan pohjautuva tarina voisi olla pelkkä matkakertomus ja sellaisenaankin kovin erikoinen. Mutta Elefantin matka on paljon enemmän. Se on satiiri, jossa terävän katseen alle joutuu politiikka ja katolinen kirkko sekä ennen kaikkea ihmisluonto kaikkine pikkumaisuuksineen ja heikkouksineen. Ja jotenkin kummasti naurettavassa valossa esittätyy myös nykyaika. Miten Saramago tekee sen? Se on taikaa: Ratsastustaidottomana ja niin muodoin, kuten huomaamme, elävänä esimerkkinä liiallisen ammatillisen erikoistumisen kielteisistä seurauksista, härkäpaimen kiipesi vaivalloisesti kersantin hevosen lautasille ja lähti matkaan supisten niin hiljaisella äänellä, että tuskin kuuli itsekään, loputonta isä meidän -rukousta, se kun oli hänen lempirukouksensa, koska siinä sanotaan että anna meille meidän velkamme anteeksi.

Saramagon luoma kertojan ääni on aivan poikkeukselisen viehättävä. Se on itseironinen, mutta myös arvonsa ja valtansa tunteva. Kertoja tekee itsensä näkyväksi lukijalle, tunnustaa vajavaiset kykynsä, mutta saattaa täysin itsevaltaisesti myös häivyttää henkilön tarinasta: Kuuluu vain plop, ja hän on tiessään. Välillä kertoja johdattaa lukijan jonkin yksityiskohdan jäljille ja kohta hän juoksuttaa lukijaa, että lukija saisi matkaseurueen pääjoukon kiinni, eikä eksyisi sumussa tai jäisi lumivyöryn alle Alppien solissa. Verbin monikon I persoonamuoto on tehokas tapa saada lukija myötämieliseksi kertojalle: Täytyy tunnustaa heti tässä vaiheessa, että tietty ironinen ja vähättelevä sävy, joka on ollut havaittavissa näillä sivuilla aina kun olemme puhuneet itävallasta ja itävaltalaisista, ei ole ollut pelkästään loukkaavaa vaan selvästi epäoikeudenmukaista. Se ei ole tosin ollut tarkoituksemme, mutta tiedämmehän, miten näissä kirjoitusasioissa yksi sana vetää usein mukaansa toisen vain siksi että ne sointuvat hyvin yhteen, minkä vuoksi kunnioitus joutuu tekemään monesti tilaa ajattelemattomuudelle, etiikka estetiikalle, jos nyt sitten niin juhlavilla sanoilla on sijaa tällaisessa kertomuksesssa, eikä siitä sitä paitsi ole edes hyötyä kenellekään. Tällaisista syistä sitä tulee lähes huomaamatta hankkineeksi itselleen vihollisia tässä elämässä.

Elefantin matka oli riemastuttava ja hieno kirja. Minulle siitä jäi hykerryttävä ja ylevä olo yhtä aikaa. Kun selailin kirjaa vielä lukupiirikokoontumista varten, hekottelin ääneen. Tämän postauksen kirjoittaminenkin on hauskaa. Olo on kutkuttava, koska tuntee lukeneensa hyvä kirjan.

Lukupiirikirjaksi Elefantin matka oli erinomainen, sillä suurin osa oli ihastunut kirjaan eli pääsi nauttimaan lukemisesta. Toisaalta kirja jakoi mielipiteet: yhdelle piiriläiselle Elefantin matka meni kirjojen Top 10 -listalle, yksi piiriläinen ei päässyt kirjoitusasun erikoisuudesta yli, eikä pitänyt kirjasta. Tästä syystä keskustelua syntyi paljon, sillä jouduimme oikeasti ruotimaan, mikä kirjasta teki niin hyvän. Saramagon tuotanto sai varmasti lisää lukijoita. Kertomus sokeudesta ja Kertomus näkevistä ovat kuulemma vielä parempia kuin tämä, joka tämäkin oli loistava.

Blogeissa Tarinauttisen hämärän hetket ja Vielä yksi rivi pidettiin kovasti Elefantin matkasta. Kulttuuri kukoistaa -blogissa kirja on "täydellinen". Toisaalta Luettua-blogin Sanna ei pitänyt kirjoitustyylistä, jonka koki hankalaksi seurata. Minä toivon Saramagon kirjoille paljon lukijoita, ja olen nyt onnellisesti heidän joukossaan!

Alexander McCall Smith: Botswanan iloiset rouvat

Alexander McCall Smith: Botswanan iloiset rouvat, 2007
Alkuteos: In the Company of Cheerful Ladies, 2004
Suomentaja: Jaakko Kankaanpää
Kustantaja: Otava
Sivuja: 344


Elämä ilman tarinoita ei olisi elämää lainkaan. Eikö tarinoissa kerrottu juuri siitä, mikä oli kaikille yhteistä, eivätkö juuri tarinat yhdistäneet elävät kuolleisiin, ihmiset eläimiin, kansan maahan?

Alexander McCall Smithin Botswanan iloiset rouvat on Mma Ramotswe tutkii -sarjan kuudes osa. Naisten etsivätoimisto nro 1 on siinä taas vauhdissaan - tai voisi pikemminkin sanoa, että yhtä lepposisassa vauhdissaan kuin tähänkin asti.

Kun päätin pitää toukokuun alussa viihdekirjaviikon, niin tämä kesken jäänyt Mma Ramotswe -kirja kutsui luokseen. Kirja jäi kesken Taysin synnytysosastolla 4A, koska minun piti siirtyä synnytyssaliin. Pitelin kirjasta kiinni vielä, kun minua alettiin siirtää saliin, sillä en pystynyt enää kävelemään, mutta kirjasta en olisi halunnut luopua. Se oli pakko jättää osastolle, jonka kirjahyllystä sen lainasin odotellessani synnytyksen käynnistymistä.

Nyt lainasin kirjan kirjastosta ja onpa taas niin hyvä mieli, kun sain sen luettua. Kirja oli hyväntuulinen, aurinkoinen ja ilahduttava, kuten kaikki sarjan kirjat ovat tähän asti olleet. Kirjoja lukee mukava hymy huulillaan ja sydän täynnä hyvää tahtoa.

Aikanaan tartuin kirjasarjan ensimmäiseen osaan odottaen jännittävää dekkaria. Toisin kävi. Jännistystäkin oli mutta mukavan humoristisesti ja pienieleisesti. Tärkeämmäksi nousi viisas ja rauhallinen Mma Ramotswe sekä afrikkalainen - botswanalainen - elämänasenne. Kuvittelin, että nyt kohtaan aitoa afrikkalaista tunnelmaa. Olin aivan järkyttynyt, kun kuulin, että kirjalija ei ole afrikkalinen eikä edes nainen, vaan tätä kevyttä sarjaa ja paljon muutakin tehtaileva skottimies. Ajattelin, että minua oli huijattu.

Silti olen sitä mieltä, että jokaisen lukutaitoisen kannattaisi pysähtyä vähintään kerran vuodessa muutamaksi tunniksi Mma Ramotswen seuraan. Botswanan paras naisyksityisetsivä Mma Ramotswe, hänen apulaisena Mma Makutsi ja Mma Ramotswen aviomies, Botswanan paras autonkorjaaja, J. L. B. Matekoni ovat hyviä ihmisiä. He kunnioittavat toisiaan ja suhtautuvat kunnioittavasti kaikkeen elämään ympärillään. Lisäksi kirjoissa on kiireetön elämäntahti, joka auttaa hengittämään rauhallisesti (vaikka kuinka supistelisi).

Botswanan iloiset rouvat -kirjassa etsitään sambialaista pankkiiria, selvitetään autokorjaamon apupojan rakkauselämää, käydään tanssikurssilla, kadotetaan Mma Ramotswen pieni, valkoinen pakettiauto sekä palkataan autokorjaamolle uusi työmies. Mma Ramotswen entinen aviomies, paha Note Mokoti saapuu myös maisemiin. Heidän viimeinen kohtaamisensa kuvataan niin herkästi, että sain kyyneleet silmiini.

Kirjoissa on paljon lämmintä huumoria, jota syntyy vanhoista tutuista aineksista: Mma Ramotswen perinteinen ruumiinrakenne, Mma Makutsin 97 %:n arvosanalla suoritettu sihteerikoulu, rooibos-tee ja miesten ja naisten erilaisuus: Olisi silti hyvä, jos hän [Mma Makutsi] löytäisi mukavan miehen, siis jos sellaisia miehiä yhä oli jäljellä, vaikka juuri siitä asiasta Mama Ramotswella alkoi olla yhä vahvempia epäilyksiä. Pientä valkoista pakettiautoa ei varmaankaan ollut varastanut kukaan nainen. Sen oli vienyt joku mies. Ja epärehellinen sambialainen pankkiiri - hän oli niin ikään mies. Miehillä oli paljon tunnollaan, hän mietti, paitsi tietysti J. L. B. Matekonilla ja herra Polopetsilla ja edesmenneellä Obed Ramotsewella. Oli siis myös hyviä miehiä, mutta heitä piti etsimällä etsiä. Ja missä hyvät miehet piileksivät silloin, kun joku etsi aviomiestä, hän ihmetteli.

Kaiken keskellä Mma Ramotswe muistelee isäänsä ja kotikyläänsä, kunnioittaa vanhoja ihmisiä ja botswanalaisia perinteitä, huolehtii adoptoiduista lapsistaan, on kohtelias työtovereilleen ja aviomiehelleen ja murehtii näkemäänsä kurjuutta: Hätää kärsiviä oli paljon jopa Botswanan kaltaisessa onnekkaassa maassa. Oli kuin kärsimyksen säiliöt eivät olisi koskaan voineet tyhjentyä, ja kaikesta edistyksestä huolimatta oli aina ihmisiä, joilla ei ollut työtä, asuntoa tai tarpeeksi ruokaa. Ja kun sellaisesta kärsimyksestä kuuli, etenkin jos se kosketti niitä, jotsta tunsi tavalla tai toisella olevansa vastuussa, sitä oli vaikea työntää pois mielestään.

Mma Ramotswe on vastustamaton persoona! Vaikka aito afrikkalaisuus ei ehkä olekaan aivan tätä, niin jotain länsimaisesta tehokkuudesta ja itsekkyydestä poikkeavaa McCall Smith on kirjoihinssa luonut. Kääntäjä Jaakko Kankaanpää on ilmiselvästi myös sielultaan afrikkalainen. Konstailematon ja maanläheinen ajatuksenjuoksu välittyy lukijalle - ja sitten saa nautiskella Botswanan kuumasta auringosta.

Viveca Sten: Sisäpiirissä

Viveca Sten: Sisäpiirissä, 2013
Alkuteos: I den innersta kretsen, 2009
Suomentaja: Sirkka-Liisa Sjöblom
Kansi: Anna Makkonen
Sivuja: 362



Mikä oli saanut Julianderin tavoittelemaan niin kiihkeästi kaikkia perinteisen menestyksen merkkejä, Thomas aprikoi samalla kun pappi julisti rauhan vainajan sielulle. Viehättikö häntä kilpailu sinänsä vai havitteliko hän palkintoja? Nauttiko hän hienosta asianajajan arvosta, korkeasta palkasta, veneistä ja autoista vai olivatko ne vain kuollutta materiaa, joka menetti lumonsa, kun metsästyksen jännitys oli ohi?

Viveca Stenin Sisäpiirissä on monin tavoin hyvin perinteinen dekkari. Päähenkilö, rikostarkastaja Thomas Andreasson, on sinnikäs tutkija, joka selvittää Kuninkaallisen purjehdusseuran jäsenen murhaa. Hän on yksityiselämässään vasta eronnut ja surullinenkin, keski-ikäinen mies. Apunaan hänellä on hyvä ystävä, asianajaja Nora Linde, jonka avioliiton kiemuroista tulee kirjaan omat kuvionsa.

Kuninkaallisen pursiseuran varapuheenjohtaja Oscar Juliander ammutaan Swan-aluksensa ruoriin purjehduskilpailujen lähtölaukauksen kajahtaessa. Miksi menestynyt ja omahyväinen, mutta pidetty Juliander haluttiin ampua juuri voittoisalla hetkellä? Kun Julianderin elämää aletaan penkoa, sieltä löytyy kaikenlaista epämääräistä, mitä rahan takaa voi löytyä. Kohta murhataan toinenkin pursiseuran jäsen ja ihmissuhdekuviot alkavat paljastua.

Perinteisen, hyvän dekkarin tavoin epäiltyjä on lopulta vain muutama, mutta siitä huolimatta murhaaja säilyy yllätyksenä loppuun saakka. Muitakin yllätyksiä lukijalle tarjoillaan, sillä kaikki ei ole sitä, miltä ensin näyttää. Murhan motiiveja riittäisi niitäkin: mustasukkaisuus, raha, maine, kosto tai vallanhimo. Murhautkimuksen ohessa kirjassa seurataan taustatarinaa, jossa kuvataan hienostopiirien kasvatin tunneköyhää elämää. Vasta lopussa selviää, kuka tämä kasvatti on.

Eri asia sitten on, onko murhan sosiaaliseksi ympäristöksi valittu Kuninkaallinen pursiseura tarpeeksi mielenkiintoinen "sisäpiiri" tällaiselle tavalliselle, keskiluokkaiselle lukijalle. Ökyrikkaat ruotsalaiset ja heidän tyhjä elämänsä ei oikein jaksanut vetää. Naissuhteet, petokset, ahneus, huumeet, kulissit... Hohhoijaa. Toisaalta dekkarissa pohditaan enemmänkin teemaa "tuoko raha onnen". Nora Linden aviomies ja pursiseuran jäsenet tuntuvat tavoittelevan yläluokan ulkoisia tunnuspiirteitä hinnalla millä hyvänsä. Pääseekö ihminen lopulta syntyperäänsä pakoon?

Parasta dekkarissa oli miljöö, eli Sandhamn Tukholman ulkosaaristossa. Joku patriootti minussa myös heräsi, kun kuvattiin Suomessa valmistettavia Swan-purjeveneitä. On meillä siis jotain, joka kiinnostaa ruotsalaisia!

Käännöksen teksti oli helppolukuista ja sujuvaa. Hiukan jäin ihmettelemään sanontaa "laulaa täyttä kaulaa", eikös yleensä lauleta "täyttä kurkkua", mutta muuta erikosta en käännöksessä huomannut. Sten kuuluu epäilemättä siihen taitavien ruotsalaisdekkaristien sarjaan, joka tuntuu naapurimaan ehtymättömältä luonnonvaralta. Voisin lukea hänen dekkareitaan lisää, kunhan niitä käännetään. Päähenkilöt Thomas ja Nora tuntuvat jo vanhoilta tutuilta.

Kirjan on lukenut ainakin Hanna blogissa Kirjainten virrassa. Hänen mietteensä olivat hyvin samantapaisia kuin omani.

Maalis-huhtikuun luettua

Maalis-huhtikuu 2013 kului lähinnä vauvaa hoitaen, joten luettua elämä on ollut aika vähän. Yhteensä luin parin kuukauden aikana kahdeksan aikuisten kirjaa ja 11 lastenkirjaa.

Aikuisten kirjoista ehdottomasti paras oli Hannu Väisäsen Taivaanvartijat. Sellaista aistien ilotulistusta ei voi vastustaa. Kirja oli sekä älykäs että hauska. Lainasin kirjan Vippi-lainaksi kirjastosta, mutta haluan sen ehdottomasti myös omakseni. Jospa joulupukki viimeistään toteuttaisi toiveeni.

Toiseksi paras elämys oli Kristiina Harjulan esikoisteos Pispalan kiviä, joka jäi mieleeni aitona ajankuvauksena. Tampereen murre ja pispalalainen tunnelma olivat mukavaa luettavaa. Hyvää, nautinnollista luettavaa olivat myös R. L. Stevenssonin Aasin kanssa matkalla Sevennien vuorimaalla ja Merete Mazzarellan Silloin en koskaan ole yksin. Sekä Stevenson että Mazzarella ovat nykyisin luottokirjailijoitani. En ole pettynyt vielä yhteenkään heidän teokseensa, vaikka ne ovat olleet hyvin erilaisia. Marja-Liisa Vartion Se on sitten kevät oli vähän kuivakas, mutta yllättävän puhutteleva kirja. Se jäi mieleeni muhimaan. Dekkareita en lukenut kuin yhden, Ann Cleevesin Kuolonkukkia, joka ei ollut mitenkään häikäisevä, eikä Shetlanti-sarjan veroinen, mutta hyvää viihdettä kuitenkin.

Pienoisina pettymyksinä jäivät mieleen A. S. Byattin Ragnarök. Jumalten tuho sekä Mikko-Pekka Heikkisen Terveiset Kutturasta. Molemmat olivat hyviä kirjoja, mutta ilmeisesti odotin niiltä vielä paljon enemmän.

Lukuviikon kunniaksi järjestin blogissani lastenkirjaviikon. Oli aivan ihanaa kirjoittaa tämänhetkisistä kirjatunnelmista parhaat palat. Jos en aina nimittäin ehdi lukea omaa kirjaa, niin lastenkirjat pyörivät silti arjessa koko ajan. Parin kuukauden aikana luin paljon lastenkirjoja. Vanhat rakkaat Tammen kultaiset kirjat ja Kaarina Helakisan Elli velli karamelli ovat jo oman lapsuuteni aarteita. Itselleni uusi klassikko oli Oiva Paloheimon Tirlittan. Lasten kirjahyllystä fiilistelin lasten kanssa  Camilla Mickwitzin Mimosa-kirjalla (kirpputorilöytö), Mauri Kunnaksen Vampyyrivaarin tarinoilla (lahjakirja vuosien takaa) ja Mika Waltarin Kiinalaisella kissalla, joka oli uusi hankinta. Kirjastosta löytyneitä uutuuksia olivat Enna Airikin Haavemaa, joka sopii erityisesti tytöille luettavaksi ja Chris Haughtonin Voi sinua, Sulo!, joka upposi viisivuotiaalle pojalleni.

Hannele Huovin Vauvan vaaka on pakahduttavan kaunis cd-kokonaisuus, jossa suurin osa runoista on Soili Perkiön säveltämiä. Olen kuunnellut levyn lähes puhki kaikkien vauvojeni kanssa. Lasten aarteita on uusin aarteemme, jossa on sekä kehtolauluja että ennen kaikkea satuja, joita kuunnellaan meillä nyt päivittäin. Lastenkirjaviikkoni päättyi J. K. Rowlingin Harry Potter ja viisasten kivi -kirjan esittelyyn. Nyt meillä onkin muutamaksi vuodeksi iltalukemista, jos luen kaikki Potterit lapsilleni ääneen. Nyt on toinen osa puolivälissä.

Lukupiirit ovat tietysti pyörineet koko ajan. Kokoontumisia osui tälle ajalle kolme. Kirjoina olivat Lundbergin Jää, jonka luin jo vuodenvaihteessa, Mazzarellan vapaavalintainen teos ja Heikkisen Kuttura-kirja. Blogielämäni on vilkasta, vaikken itse aina kirjoitakaan. Tässä koneen äärellä istun aika paljon imettämässä vauvaa, sillä hyvä työtuoli takaa hyvän asennon - ja samalla luen tietysti paljon muiden blogeja. Mikä ilo ne ovatkaan! Kommenttejakin olen kirjoitellut ahkerasti, sillä osallistun kirjablogistien kommentointipiiriin, jossa jokaiselle blogistille arvottiin kolme blogia aktiivisesti seurattaviksi. Lisäksi sain Ammalta ja Annalta haasteet, joihin aion vielä vastata.

Kirjahankintoja olen tehnyt tasaiseen tahtiin, vaikka lukutahti onkin hidastunut.
Hullujen päivien kirjapinot täytyi käydä katsastamassa ja löytyihän sieltä vaikka mitä (löydöt kuvassa). Suomalaiseen kirjakauppaan tein täsmähyökkyksen ja kävin ostamassa John Irvingin uusimman romaanin kirjakerhon hintaan. Kirjaston poistomyynnistä ostin kaksi Eeva Tikan kirjaa, euron kappale. Tikkaa on kehuttu blogeissa paljon, joten uskaltauduin sijoittamaan niihin tuon huikean rahasumman.

Haasterintamalla on tyyntä. Sain jo suoritettua "Koen 13 uutta kotimaista kirjailijaa" -haasteen helmikuussa. Uusia kotimaisia kirjailjoita kertyi nyt kuitenkin lisää: Airik, Harjula, Heikkinen, Paloheimo ja Vartio. Lukupiirin skottikirjallisuus-teemaan tuli kaksi kirjaa lisää: Rowlingia ja Stevensonia, kumpikin kuitenkin jo vanhoja tuttuja kirjailijoita. Seuraavaksi vietän dekkariviikon, sillä yksi dekkari tuossa odottaa postausta ja Byattin jälkeen päätin keskittyä hetkeksi viihteeseen.