Joel Haahtela: Naiset katsovat vastavaloon

Joel Haahtela: Naiset katsovat vastavaloon, 2001
Kansi: Päivi Puustinen
Sivuja: 199
Mistä sain kirjan: omasta hyllystä



Mäen talo on valaistu ja lämmin. Ravut ovat helakanpunaisia ja tarjoiluvati aseteltu vihreäkuvioiselle pöytäliinalle riisipaperilampun alle. Jimi on sekoittanut gintonicit. Kaikki ovat hilpeällä tuulella, varsinkin Klaus, joka on saaliista hyvin ylpeä, varsinainen sankari. He maistelevat juomia hitaasti. Heillä ei ole kiire. (S. 61.)

Joel Haahtela on kirjailija, jonka tuotanto on järjestelmällisesti livahtanut ohitseni. Monta kertaa olen ollut tarttumaisillani kirjailijan teoksiin, mutta aina on jokin muu kirja kiilannut ohitse. Viime vuosina olen vähän jopa säästellyt hänen kirjojaan, koska blogiaikanani olen törmännyt niin ylistäviin arvioihin niistä, että odotukset ovat vain nousseet.

Arvatkaapa harmittiko - suorastaan hävetti - kun Hämeenlinnan kirjojen yössä tapasin kirjailijan ja minun oli myönnettävä, etten ollut vielä lukenut yhtäkään hänen teoksistaan. Kotona tartuin heti toimeen, sillä Haahtelan Naiset katsovat vastavaloon on ollut hyllyssäni kymmenisen vuotta.

Mitä sain? Sain kepeän, eurooppalaisen tunnelmaromaanin henkäyksen. Kirja oli helppolukuinen, kuin höyhenen leijailu auringonvalossa. Mietin jo, onko tämä minun makuuni turhankin kevyttä, mutta sitten eteeni tuli tällainen kuvaus: Kaksi naista istuu keittiössä, jonka verhot ovat vaaleankeltaiset, auringon haalistamat. Kohta niihin tarttuisi talven pimeys, niin kuin ihmisten mieliin ja valosta tulisi vain kaukainen muisto, joka kutistuisi kohti keskitalven hiljaista hetkeä. (S. 82.)

Tällaisten lauseiden ansiosta olin valmis seuraamaan Lilianin ja Klausin ensimmäistä aviovuotta vaikka maailman tappiin. Kirja pysäytti ajan pieniin hetkiin, joiden takaa saattoi aistia suuria, yksityisiä oivalluksia.

Myönnän että Haahtelan tyyli kilpailee kovin raskaassa sarjassa minun mieltymyksissäni. Olen leimautunut kotimaisen kirjallisuuden painoon. Kesän vaikuttavimmat kirjat minulle olivat Anni Kytömäen Kultarinta ja Tove Janssonin Kesäkirja. Kultarinnan luonnonkuvaus, joka jatkaa perinteistä suomalaisen kirjallisuuden luontokuvausta ja jonka tunnistin myös Kesäkirjasta, on jotain, josta en saa tarpeekseni. Olen myös vankkumaton kansankuvauksen ihailija. Siinä lajissa taas Joelin kaima Lehtonen on sykähdyttänyt minua sydänjuuriani myöten Putkinotkollaan. Kuinka Lilian ja Klaus pystyisivät ikinä kilpailemaan Rosinan ja Juutaksen kanssa? Vaarana on pinnallisen hipaisun tuntu. Mutta. Voihan ihminen ihastua. Ja luulenpa, että näin tässä nyt kävi. Ihastuin 70-lukuiseen, ylemmän keskiluokan painottomaan elämään, joka viihtyy tuokioissa, aistii elämän valoja ja varjoja kovin herkästi.

Onhan Haahtelan tyylissä jotain tuttua. Ensimmäisenä mieleeni nousi Monica Fagerholmin Ihanat naiset rannalla, joka teki minuun aikanaan suuren vaikutuksen. Siinäkin kerrotaan kauniiden naisten ystävyydestä ja astellaan hymy hymyltä kohti tragediaa. Haahtela on kuitenkin keveämpi, leijailee sisätiloissa ja taloissa, aistii tilan. Toinen kirjan päähenkillöistä Klaus on lupaava arkkitehti, joka näkee muovissa tulevaisuuden. Ja samalla tavalla kuin muovi on osoittautunut kuplaksi, myös Klausin ja Lilianin avioliitto osoittautuu sellaiseksi. Yllättäen kirja onkin ajankuvauksena varsin onnistunut.

Naiset katsovat vastavaloon keskittyy rakkauden keveyteen, ensimmäisiin tuoreen avioliiton kuukausiin, joihin ulkomaailma viiltää salaperäisen särön. Kirja kertoo ihmisistä, joitten elämä tarvitsee särön, joitten elämän tyhjyys suorastaan huutaa ongelmia ja elämäntuntua. Ystäväpariskuntien kummalliset suhdekiemurat tuntuvat kiehtovan onnellista paria, on kuin ongelmat vetäisivät heitä puoleensa kuin valo yöperhosia.

Vaikka ihastuin tähän Haahtelan romaaniin, en vielä lisää kirjailijaa suosikkilistalleni. Luulen, että hänen uudemmat kirjansa säväyttävät syvemmältä. Aion ilman muuta lukea Haahtelan kirjoja lisää - varmaan kaikkikin.

Kirjan ovat lukeneet myös Mari A, Katja, Liisa, Karoliina ja Zephyr.