Vielä ehtii lahjoittaa lukutaitoa!

Suomen pakolaisavun lukutaitokampanjaan ehtii osallistua vielä tänään.

Luettua elämää lupasi lahjoittaa 4 euroa jokaisesta syyskuun aikana luetusta kirjasta. Kirjoja kertyi kahdeksan, joista kaikista en ehtinyt bloggaamaan. Lahjoitan kuitenkin kampanjaan luvatut 32 euroa.

Lahjoita sinäkin lukutaitoa!

Laura Lindstedt: Oneiron

Laura Lindstedt: Oneiron, 2015
Kustantaja: Teos
Kansi: Jussi Karjalainen (ulkoasu), Aki-Pekka Sinikoski (kuva)
Sivuja: 432
Mistä sain kirjan: arvostelukappale


Laura Lindstedtin Oneiron on syksyn mielenkiintoisimpia kirjauutuuksia. Lindstedtin esikoisteos Sakset oli Finlandia-ehdokkaana vuonna 2007, ja kirjailija on kirjoittanut tätä uutta kirjaansa 8 vuotta. Työ tekijäänsä kiittää, ja kyllä kiittää lukijakin.

Oneiron sijoittuu tuonpuoleiseen, ja teoksen alaotsikkona on määritelmä: Fantasia kuolemanjälkeisistä sekunneista. Hyvä, että on määritelmä, sillä Oneiron pakenee kaikkia tavanmukaisia, totuttuja proosan määritelmiä. Suostun siis lukijana siihen, että kirja on fantasia, ja se onkin erikoinen, puhutteleva ja häiritsevän hyvä fantasia. Perusidea on tässä: seitsemän naista seitsemästä eri maasta kohtaa loputtomassa valkoisuudessa ja yrittää selvittää, miten he sinne päätyivät. Näyttää siltä, että mystikko Emanuel Swedenborgin (1688 - 1772) taivasnäkymä on toteutunut ja he ovat kuolleet. Tilanteen kanssa on vain elettävä - tai oikeastaan kuoltava lopullisesti.

Oneironin alku oli vähällä näännyttää minut. Sinä-passiivissa kirjoitetut ensi sivut ja väkivalta saivat minut ymmälleni. Onko tällaista pakko lukea? Mitä tästä tulee? Kirjailija paiskaa lukijankin tuonpuoleiseen, ja siitä tuleekin sitten vaikka mitä. Sivut alkoivat kääntyillä melkoista tahtia, kun naisten elämäntarinat alkoivat purkautua. Viimeistään tässä kohtaa olin myyty: Ei nimittäin ole olemassa ainuttakaan elävää olentoa, jolla ei olisi salaista surua vollotettavanaan, ei ketään, joka ei sisimmässään odottaisi lupaa päästää suruaan irti (s. 44).

Oneiron on paljon. Se voi olla liikaakin. Se voi olla liikaa kuolemaa, tai ehkä pikemminkin liikaa elämää, jos se tuonpuoleisessa jatkuu. Oneiron haastaa nykyihmisen: kuoleman keskelle kun ei millään ehtisi pysähtyä ahdistumaan, mutta kuolemaa tätä kirjaa lukiessa on pakko miettiä. Mutta Oneiron on paljon muutakin. Se on loistokasta tarinankerrontaa, yllätyksiä ja älyä, jotka tekevät lukemisesta nautinnon. Kulttuurisista viittauksista voisi saada ähkyn, mutta voi myös keskittyä tarinoihin, joissa voi nähdä itsensä monestakin kulmasta ja juuri keskellä omaa arkeaan ja matkaansa tuonpuoleiseen, koska Oneiron kertoo naisista, siis minustakin.

Lindstedt on velho. Seitsemän tarinaa keritään taitavasti esiin. Eri maista tulevat naiset ovat persoonia, jotka kantavat tarinoissaan kaikkien naisten tarinoita. Voisiko afrikkalaisnaisen unelma olla mitään muuta kuin Maimunalla on - ainut mahdollisuus? Millainen slaavilaismaatuska Polina polisija onkaan! Entäs hollantilainen, mököttävä syöpäpotilas Vlbgis! Näin järkevä Nina valmistautuu kaksosten äidiksi. Rosa Imaculadalla on puolestaan sydän paikallaan. Satumetsän nuori, kaunis keijukainen, Ulrike - kuinka paljon elämätöntä elämää häneltä jääkään.

Suurimman palan kerronnasta haukkaa amerikanjuutalainen performanssitaiteilija Slomith. Hänen tarinassaan ei ole kyse pelkästään juutalaisen naisen tarinasta, vaan naisen mahdollisuuksista patriarkaalisuuteen perustuvassa maailmassa ylipäätään. Millaisia rajoja naisilla on ylitettävänään? Millaisiin malleihin pitää sopia?

Oneiron ei suostu rajoihin. Unessa, tuonpuoleisessa, naisten tarinat kuullaan, ja ne halutaan kuulla. Ne ovat arvokkaita, ja lopulta ne täytyy kokea loppuun asti. On rumaa, on kaunista, on juoppoa, on sairasta, on yksinkertaista sydäntä ja älykästä luentoa. Välillä on runoa ja välillä on näytelmämuotoista dialogia, kuten Aleksis Kiven Seitsemässä veljeksessä, jossa romaani vielä haki muotoaan. Nyt on myös lehtileikkeitä, uutisia, kirjeitä ja kuolinilmoitus. Lindstedt uudistaa romaanin muotoa ja kerrontaa.

Oneiron haastaa katsomaan naisia silmiin. Se on feministinen romaani kiireestä kantapäähän, sen huumorikin on perifeminiinistä, syvän mustaa: Polina luki itseään varten. Hän ei, esimerkiksi, odottanut elämänsä miestä, jonka korvaan valuttaisi kuiskutellen sivistyksensä hunajan, sillä hän tiesi hyvin, että Venäjällä naisia oli kymmenen miljoonaa enemmän kuin miehiä ja että parhaat oli jo viety päältä, siitä hän oli tehnyt runsaasti empiirisä havaintoja. Hän ei kaivannut rinnalleen Ketä Tahansa. Ei juoppoja työttömiä surkimuksia, elättivariksia, hyväksikäyttäjiä, roistoja. Hän luki itseään varten, niin kuin jotkut naiset laittautuivat vain itseään varten. (S. 198.)

Kirja oli lukupiirikirja, joka jakoi mielipiteet kahtia. Kolme lukijaa piti kirjasta, kolme ei pitänyt, eikä jakauma noudattanut sukupuolijakaumaa. Romaanin liika oli liikaa kolmelle, kirjaan kaivattiin huumoria ja sitä pidettiin liian tehtynä. Kolme ihailijaa antoivat naisten tarinoiden viedä, löysivät kirjasta huumoria ja ihastelivat kulttuurisia viittauksia, erityisesti juutalaisuuden tuntemusta.

Minä iloitsen siitä, että Oneiron on romaani, joka rikkoo romaanikerronnan perinteitä, sen maskuliinista maailman kokemusta ja järkeä, sillä Oneiron on älykkäästi ja tuntevasti feministinen teos. Pelkään pahoin, että siinä on liikaa naisia joillekin mieslukijoille - ja ikävä kyllä myös monelle naislukijalle. Tottumuksista on vaikea oppia pois, ja romaanitaiteen sisäisestä miehisestä äänestä on vaikea luopua. Ja totta kyllä, minäkin rakastin John Williamsin Stoneria ja hämmennyin Laura Lindstedtin Oneironista. Mutta tämä hämmennys tekee tavattoman hyvää. Riemastun siitä.


Oneiron on luettu ainakin näissä blogeissa: Ilselä, Ullan luetut kirjat ja Lukutoukan kulttuuiblogi.

Kiitän kustantajaa arvostelukappaleesta!

Michel Houellebecq: Halujen taistelukenttä

Michel Houellebecq: Halujen taistelukenttä, 2009
Alkuteos: Extension du domaine de la lutte, 1994
Suomentaja: Ville Keynäs
Kustantaja: WSOY
Kansi: Laura Rahinantti
Sivuja: 151
Mistä sain kirjan: omasta hyllystä




En pidä tästä maailmasta. En todellakaan pidä. Yhteisö, jossa elän, inhottaa minua: mainokset kuvottavat, tietojenkäsittely oksettaa. Työni atk-asiantuntijana on pelkkää esimerkkien, lähteiden, kriteerien ja rationaalisten päätelmien kopioimista. Siinä ei ole mitään järkeä. Se on suoraan sanoen pikemminkin negatiivista ja tarpeetonta neuronien kuormittamista. Tämä maailma tarvitsee kaikkea muuta paitsi lisää tietoa. (S. 81.)

Michel Houellebecqin nimi on tullut vastaani siellä ja täällä, erityisesti nuorten miesten arvostamana ja ihailemana kirjailijana. Ensimmäisen kerran törmäsin hänen nimeensä Tommi Melenderin Antiaikalainen-blogissa ja nyt, kun vertaan Melenderin romaania Ranskalainen ystävä tähän Houellebecqin romaaniin, näen niissä paljon yhteistä. Houellebecq on selvästi vaikuttanut Melenderin tyyliin. Se tyyli on hyvin miehinen ja nihilistinen, väkivaltainen ja absurdi. Ja epäilemättä ylivertaisen älykäs - ainakin nuorten miesten mielestä.

Kun etsin ennen lukukokemustani kirjailijasta tietoa, törmäsin määritelmiin, joissa Houellebecqiä kuvaillaan termeillä "Ranskan vihatuin kirjailija" tai "kulttikirjailija" tai "Ranskan kirjallisuuden paha poika". Mitenkähän tällainen keski-ikäinen kukkahattutäti mahtaa pärjätä kauhukakaran kanssa? Jotain yhteistä löytyi kuitenkin heti kirjan alussa:
    Kokonainen lukemisen täyttämä ihmisikä olisi ollut toiveideni täyttymys, tiesin sen jo seitsenvuotiaana. Maailman kudos on tuskallinen ja riittämätön, eikä siihen näköjään voi vaikuttaa. Uskon todellakin, että pelkkä lukemisen täyttämä elämä olisi sopinut minulle paremmin.
    Sellaista minulle ei suotu. (S. 14.)

Tähänpä se sielujen sympatia sitten jäikin. Luin kirjan kyllä mielenkiinnolla, sillä minun ei tarvinnut lukea montakaan sivua Halujen taistelukenttää, kun aloin vertailla päähenkilöä Albert Camus'n Sivullisen päähenkilöön, Mersaultiin. Nämä nuoret miehet ovat sukulaissieluja: tunteettomia, yksinäisiä, syrjäytyneitä ja vastenmielisiä ihmisiä. Heidän vastenmielisyytensä syntyy pääasiassa siitä, että he näkevät kaikki ihmiset ympärillään yhdentekevinä tai jopa halveksittavina. Elämä ei tunnu miltään, ihmiset eivät tunnu miltään.

Halujen taistelukentän voi lukea myös sairaskertomuksena. Teoksen päähenkilö, 30-vuotias it-alan insinööri masentuu uskottavasti. Paha olo lisääntyy sivu sivulta, ja viimeiset sivut ovat oikeastaan täyttä tuskaa.

Välillä huomasin tavoittavani jotain nuorten miesten ajattomasta, yhteisestä kaipauksesta: vastikään lukemassani Mika Waltarin Suuri illusioni -kulttiteoksessa haaveiltiin täydellisen rakkauden toteutumisesta 1920-luvulla, ja yhtäkkiä, tässä  1990-luvun ranskalaisessa kulttiteoksessa, pohditaan myös tuollaisen rakkauden mahdollisuutta: Rakkaus viattomuutena tai kykynä illuusioihin, kykynä tiivistää vastakkainen sukupuoli yhteen ainoaan rakastettuun olentoon...(s. 111). Molemmissa kirjoissa päädytään ajatukseen, että illuusio on mahdoton - Waltari kuitenkin päätyy lopputulokseen paljon kiihkeämmin ja kauniimmin sanakääntein kuin Houellebecq. Näitä kulttikirjoja yhdistää myös Pariisi. Siinä missä Mika Waltarille Pariisi oli unelmien kaupunki, moderni, sykkivä ja kiehtova, Michel Houellebecq toteaa: Saapuminen Pariisiin on aina yhtä synkkä (s. 81).

Halujen taistelukentässä on paljon mustaa huumoria, pinnallisen elämänmenon kritiikkiä, ihmissuhteiden vaikeutta ja elämän tarkoituksettomuutta. Välillä ei tiedä, pitäisikö tälle kaikelle itkeä vai nauraa: Olen elänyt niin vähän, että kuvittelen helposti etten kuole. Tuntuu epätodennäköiseltä, että ihmiselämä voisi supistua näin vähään. Sitä kuvittelee tahtomattaankin, että ennemmin tai myöhemmin tapahtuu jotakin. Se on paha erehdys. Elämä voi hyvin olla sekä tyhjä että lyhyt. Päivät kuluvat köyhinä, jättämättä minkäänlaista jälkeä tai muistoa, ja sitten yhtäkkiä päättyvät. (S. 48.)

Kannattaa käydä lukemassa blogista Taas yksi kirjablogi lisää Houellebecqistä. Halujen taistelukenttä on luettu myös Kirjanurkkauksessa.

Kuittaan kirjalla HelMetin Kirjan vuosi 2015 -lukuhaasteen kohdan 10. Suositun kirjailijan ensimmäinen kirja. Kirja on poimittu Kirjasammon sivuilta.

Pekka Kytömäki: Ei talvikunnossapitoa

Pekka Kytömäki: Ei talvikunnossapitoa, 2015
Kustantaja: Sanasato
Kansi: Anna Kytömäki
Sivuja: 91
Mistä sain kirjan: oma ostos



On olemassa riemullista runoutta, ja sitä on tässä kokonaisen kirjan verran. Luin Pekka Kytömäen tuoreen kokoelman Ei talvikunnossapitoa yhdeltä istumalta ja hymyilin koko ajan suu korvissa. Kerrottakoon heti, että minulla on kunnia tuntea runoilija Pekka Kytömäki, tamperelainen kirjabloggaaja, jonka Poplaari-blogiakin kannattaa käydä kurkkimassa. Arvioni on siis tuplasti hehkuttava, sillä iloitsen paitsi runokokoelman hyvyydestä myös blogiystävän onnesta. Hän on nyt runoilija!

Pekan Facebook-kaverina olen jo jonkin aikaa seurannut runoilijan kehittymistä. Runoja alkoi putkahdella Pekan seinälle noin vuosi sitten, ja ne saivat aina hyvälle tuulelle. Nyt ne ovat kansissa.

Ei talvikunnossapitoa esittelee hyvin tutun oloisen, vaatimattoman, mutta terävän runoilijahahmon, joka pukee ajatuksiaan haikuihin:

Elämästähän
en paljon tiedä, vähän
kirjoitan tähän. (S. 9.)

Vähän, lupaa runoilija, ei enempää - mutta siinä on juuri sopivasti. Maailman voi nähdä sanojen kautta, ja maailmankuvansa voi istuttaa muutamaan sanaan. Tämä runous toimii, ei ole vaikeaa, eikä hienostele. Runo puhuu, lukija kuulee.

Jos Pekka Kytömäen siskon, Anni Kytömäen esikoisteos Kultarinta on tuttu ja mieluinen teos, voin vakuuttaa, että silloin kannattaa lukea myös velipojan runot. Nämä sisarukset tuntevat luonnon ja antavat sen tulla liki:

Paju aukaisee
uniset silmunsa ja
kevät naukaisee. (S. 22.)


Pinta värähtää.
Särki kuiskaa ilmoille
salaisuutensa. (S. 15)


Runoihin on usein kätketty yllätys. Yllätys voi olla ajatuksellinen tai kielellinen leikki, joka herättää lukijan. Asioita voi katsoa hiukan vinosti ja nähdä niissä taas vähän enemmän. Haikuun kätketty riimi tai kielellinen oivallus hymyilyttää:

Ihminen hyvä,
älä jyrää heikkoja.
Suvaitse vaisuus. (S. 39.)


Luontokuvaajana Pekka Kytömäki astelee Risto Rasan ja Arto Lapin poluilla, mutta jättää omat askelmerkkinsä hyvin vahvasti polun varteen. Nämä runot käyvät suoraan suomalaisen sieluun.

Kaikki Kytömäen runot eivät ole haikuja, ja niissä voi aavistella jo jotain tulevaa. Toivon runoilijalle täyttyviä runovihkoja paljon lisää!





Kuittaan Pekan runoilla HelMetin Kirjan vuoden 2015 -lukuhaasteen kohdan 23. Kirja, jonka pystyt lukemaan päivässä.

Mika Waltari: Suuri illusioni

Mika Waltari: Suuri illusioni, 17. painos, 1995; ilmestynyt I kerran 1928
Kustantaja: WSOY
Kansi: Kirsikka Mänty
Sivuja: 263
Mistä sain kirjan: omasta hyllystä


Miten saatoin kuvitella kaiken tuon. - Loistojunan lyhyen, jyrisevän, pehmeästi keinuvan vaunurivin, - semafoorien silmät ja vaihdelyhtyjen sadat loistavat valot suurella ratapihalla, vieraan kaupungin, suurkaupungin tulimeren, reklaamien loiston suurten hotellien seinillä. Ja Caritaksen, - solakkana, ihmeellisenvärisin silmin, - puuterihuisku kädessä tietysti ennen asemalle tuloa... (S. 99.)

Jos kulttikirjoista puhutaan, niin tässä on yksi ylitse muiden: Mika Waltarin Suuri illusioni (ilm. 1928), jota pidetään 1920-luvun uuden, suomalaisen kirjailijasukupolven kirkkaana kuvastajana. Kyse on tietysti Tulenkantajista. Mika Waltari oli taiteilijaryhmän nuorimmainen, ja hänen ohellaan siihen kuuluivat muun muassa sellaiset runoilijat kuin Katri Vala, Elina Vaara, Olavi Paavolainen ja Uuno Kailas. Iskulause "Ikkunat auki Eurooppaan" ja runollisempi kielikuva "nykyajan sininen kukka" kiteyttävät Tulekantajien taiteellisen ohjelman.

Nuoruuden innollaan Tulenkantajat olivat valmiit vaihtamaan koko suomalaisen kulttuurin maaseutumaiseman metropolien reklaamien väriloistoon ja automobiilien vauhtiin. Pääskysten liverryksen sijaan haluttiin kuulla moottorien pauhua. Toimittaja Korte kiteyttää 1920-luvun kulttuurihengen näin: " - - Tosiasia lienee, että runoileminen on tällä hetkellä eniten muodissa. Turhaan saa odottaa romaania tai proosaa, paitsi tietysti korvenraataja- ja rahvaskuvitelmia. Minä ainakin olen kyllästynyt hien ja tunkionhajuun ja tukkijätkäromantiikkaan. Mutta mitä voisi muuta odottaa. Suomihan on noin kymmenen tai kolmetoista vuotta jäljessä ajastaan. Kansalaissota..." (S. 21.)

Suuresta illusionista tuli tuo kaivattu proosateos, jossa ei ole jälkeäkään tunkionhajusta tai tukkilaisromantiikasta. (Pakko on kuitenkin mainita, että Waltarin kynästä on lähtöisin myös Kulkurin valssin, vuoden 1941 elokuvahitin käsikirjoitus, mutta silloinhan maailma oli jo toinen.) Suuren illusionin miljöönä ovat 1920-luvun Helsinki ja Pariisi ja niiden suomalsiet taiteilijapiirit. Rouva Spindelin paheellinen taiteilijasalonki ja sen kyyninen henkisyys, jossa nykyinen sukupolvi lasketaan jo kadotetuksi ja kaikki toivo pannaan nuoremman sukupolven varaan, kuvaa hyvin kansalaissodan kokeneen sukupolven pettymystä. Romantiikan kaikuna tavoitellaan kuitenkin puhdasta ystävyyttä ja puhdasta rakkautta, suurta illuusiota.

Teoksesta tuli Waltarin läpimurtoteos, sillä se saavutti heti nuorison suosion, ja tunnettu se on edelleenkin. Oman aikansa kuvaajana kirja on vailla vertaa, ja vaikka Waltarin itsensä kirjoittama esipuhe paljastaa, että hän myöhemmin suorastaan häpesi tätä teostaan, on hienoa, että hän säilytti tämän sellaisenaan, tyylipuhtaana ajankuvana.

Suuri illusioni on vilpitön teos. Sen lukeminen on hyppy 1920-luvulle, enkä voinut mitään sille, että näin päähenkilö Hartin hahmossa nuoren Mika Waltarin ja runoilija Hellas puolestaan sai mielessäni Olavi Paavolaisen ulkokuoren. Caritas, salaperäinen ja nykyaikainen seurapiirikaunotar, edustaa jazz-sukupolven vapaan naisen ihannekuvaa. Teoksessa kuohuu eurooppalainen henki, koneromantiikka ja Pariisin paheellinen elämä. Runoilija Hellas on aikansa puhdasverinen tuote, jonka tinkimätön sielukkuus on lopulta liian herkkä elämälle. Hartin tehtäväksi jää etsiä elämän tarkoitusta: Suuri tyhjyys valtasi iminut. Minä tunsin sen kaikin aistimin, kaiken tarkoituksettomuuden. - Minä elin - värisevin aivoin kerätäkseni kokemuksia, ahmiakseni aistimuksia, yhä uusia ja uusia, sulattaakseni ne toistensa yhteyteen ja sitten viedäkseni ne hautaan mukanani. Minkä tähden... mitä varten...? (S. 68)

Teoksen kyynisyys ja elämän tarkoituksettomuus suorastaan huvittaa nykylukijaa. Kirjailijahan oli vain 20-vuotias, kun teos ilmestyi.  Siitä huolimatta kirja ei ollut Waltarin esikoisteos. Waltarilta oli nimittäin jo aiemmin ilmestynyt teos Jumalaa paossa, jonka Suomen merimieskirkko julkaisi vuonna 1925 kirjailijan ollessa 17-vuotias.  Mika Waltarin (1908 - 1979) ura on Suomen kirjallisuuden historiassa vertaansa vailla sekä menestykseltään että tuotannon laajuudeltaan. Waltari saavutti jo elinaikanaan vankkumattoman suosion ja nousi nuoresta Tulenkantajasta maan arvostetuimpien ja luetuimpien kirjailijoiden joukkooon. Hänen tuotantonsa käsittää suvereenisti kaikki mahdolliset tekstilajit proosasta näytelmiin, sarjakuvakäsikirjoituksiin (Kieku ja Kaiku) ja satuihin.

Pienenä yksityiskohtana kirjasta jäi mieleeni kohtaus, jossa Hart tapaa junassa komean saksalaisnuorukaisen. Nuori mies uskoo eurooppalaisuuteen ja haaveilee yhtenäisestä Euroopasta. Hän ei missään nimessä halua korostaa saksalaisuuttaan. Mitenkähän tällaisille idealisteille kävi Saksassa 10 vuotta myöhemmin - vaihtoivatko he ihanteensa vai vaiennettiinko heidät? Miten 1920-luvun toiveikkaasta, eurooppalaisesta hengestä päädyttiin maailmanhistorian tuhoisimpaan sotaan?Tästä uskomattomasta ihmisyyden tappiosta syntyi myöhemmin Waltarin pääteos Sinuhe egyptiläinen (1945).

Vaikka Mika Waltari myöhemmnin vähätteli läpimurtoromaaninsa taiteellista arvoa, minä lumouduin sekä tarinasta että Waltarin kielestä. Teoksen kielikin on tietysti aikansa kuva lennokkaine ajatusviivoinen, mutta se on selkeää ja värikästä, vahvasti kaunokirjallista ja omaäänistä. Janoan lisää Waltarin varmaa, kaunista kerrontaa!



En tiedä, olisinko koskaan saanut tätä kulttiteosta lutuksi, ellen olisi tarttunut lukuhaasteeseen. Kirja on toki ollut hyllyssäni jo parikyummentä vuotta odottamassa sopivaa hetkeä, mutta viimeinen kipinä puuttui. Nyt kuittaan Waltarin teoksella HelMetin Kirjan vuosi 2015 -lukuhasteen 4. kohdan luetuksi: Kirja, jonka kirjoittaja oli alle 25-vuotias, kun kirja julkaistiin. Taas kerran voin todeta, että haaste toi uuden kirjan eteeni. Uusimmassa Parnassossa (4/2015) Annamari Arrakoski-Engardt kirjoittaa lukuhaasteiden puolesta otsikolla Kirja, johon en olisi tiennyt tarttua, ja hänen huomionsa tuntuvat kovin tutuilta. Eläköön lukuhaasteet!

Suuresta illusionsta ovat kirjoittaneet myös Anki, Karoliina ja Booksy.

Lahjoita lukutaitoa!

Tule mukaan lahjoittamaan lukutaitoa!

Saitko selvää otsikosta? Onneksi olkoon! Sinulla on hallussasi taito, joka ei ole itsestäänselvyys.

Suomen Pakolaisapu kampanjoi syyskuun ajan lukutaidon puolesta. Kampanja alkaa tänään 8.9.2015, ja sen tavoitteena on 450 lukutaidon lahjoittaminen pakolaisille. Lahjoittaminen onnistuu Suomen Pakolaisavun sivuilta.

Luettua elämää osallistuu keräykseen lahjoittamalla 4 euroa jokaisesta syyskuussa lukemastaan kirjasta. Haastan myös jokaisen lukijani mukaan kampanjaan.

Lukutaito on ovi parempaan huomiseen. Aukaise se muillekin.