Laura Lindstedt: Oneiron, 2015
Kustantaja: Teos
Kansi: Jussi Karjalainen (ulkoasu), Aki-Pekka Sinikoski (kuva)
Sivuja: 432
Mistä sain kirjan:
arvostelukappale
Laura Lindstedtin
Oneiron on syksyn mielenkiintoisimpia kirjauutuuksia. Lindstedtin esikoisteos
Sakset oli Finlandia-ehdokkaana vuonna 2007, ja kirjailija on kirjoittanut tätä uutta kirjaansa 8 vuotta. Työ tekijäänsä kiittää, ja kyllä kiittää lukijakin.
Oneiron sijoittuu tuonpuoleiseen, ja teoksen alaotsikkona on määritelmä:
Fantasia kuolemanjälkeisistä sekunneista. Hyvä, että on määritelmä, sillä
Oneiron pakenee kaikkia tavanmukaisia, totuttuja proosan määritelmiä. Suostun siis lukijana siihen, että kirja on fantasia, ja se onkin erikoinen, puhutteleva ja häiritsevän hyvä fantasia. Perusidea on tässä: seitsemän naista seitsemästä eri maasta kohtaa loputtomassa valkoisuudessa ja yrittää selvittää, miten he sinne päätyivät. Näyttää siltä, että mystikko
Emanuel Swedenborgin (1688 - 1772) taivasnäkymä on toteutunut ja he ovat kuolleet. Tilanteen kanssa on vain elettävä - tai oikeastaan kuoltava lopullisesti.
Oneironin alku oli vähällä näännyttää minut. Sinä-passiivissa kirjoitetut ensi sivut ja väkivalta saivat minut ymmälleni. Onko tällaista pakko lukea? Mitä tästä tulee? Kirjailija paiskaa lukijankin tuonpuoleiseen, ja siitä tuleekin sitten vaikka mitä. Sivut alkoivat kääntyillä melkoista tahtia, kun naisten elämäntarinat alkoivat purkautua. Viimeistään tässä kohtaa olin myyty:
Ei nimittäin ole olemassa ainuttakaan elävää olentoa, jolla ei olisi salaista surua vollotettavanaan, ei ketään, joka ei sisimmässään odottaisi lupaa päästää suruaan irti (s. 44).
Oneiron on paljon. Se voi olla liikaakin. Se voi olla liikaa kuolemaa, tai ehkä pikemminkin liikaa elämää, jos se tuonpuoleisessa jatkuu.
Oneiron haastaa nykyihmisen: kuoleman keskelle kun ei millään ehtisi pysähtyä ahdistumaan, mutta kuolemaa tätä kirjaa lukiessa on pakko miettiä. Mutta
Oneiron on paljon muutakin. Se on loistokasta tarinankerrontaa, yllätyksiä ja älyä, jotka tekevät lukemisesta nautinnon. Kulttuurisista viittauksista voisi saada ähkyn, mutta voi myös keskittyä tarinoihin, joissa voi nähdä itsensä monestakin kulmasta ja juuri keskellä omaa arkeaan ja matkaansa tuonpuoleiseen, koska
Oneiron kertoo naisista, siis minustakin.
Lindstedt on velho. Seitsemän tarinaa keritään taitavasti esiin. Eri maista tulevat naiset ovat persoonia, jotka kantavat tarinoissaan kaikkien naisten tarinoita. Voisiko afrikkalaisnaisen unelma olla mitään muuta kuin Maimunalla on - ainut mahdollisuus? Millainen slaavilaismaatuska Polina polisija onkaan! Entäs hollantilainen, mököttävä syöpäpotilas Vlbgis! Näin järkevä Nina valmistautuu kaksosten äidiksi. Rosa Imaculadalla on puolestaan sydän paikallaan. Satumetsän nuori, kaunis keijukainen, Ulrike - kuinka paljon elämätöntä elämää häneltä jääkään.
Suurimman palan kerronnasta haukkaa amerikanjuutalainen performanssitaiteilija Slomith. Hänen tarinassaan ei ole kyse pelkästään juutalaisen naisen tarinasta, vaan naisen mahdollisuuksista patriarkaalisuuteen perustuvassa maailmassa ylipäätään. Millaisia rajoja naisilla on ylitettävänään? Millaisiin malleihin pitää sopia?
Oneiron ei suostu rajoihin. Unessa, tuonpuoleisessa, naisten tarinat kuullaan, ja ne halutaan kuulla. Ne ovat arvokkaita, ja lopulta ne täytyy kokea loppuun asti. On rumaa, on kaunista, on juoppoa, on sairasta, on yksinkertaista sydäntä ja älykästä luentoa. Välillä on runoa ja välillä on näytelmämuotoista dialogia, kuten Aleksis Kiven
Seitsemässä veljeksessä, jossa romaani vielä haki muotoaan. Nyt on myös lehtileikkeitä, uutisia, kirjeitä ja kuolinilmoitus. Lindstedt uudistaa romaanin muotoa ja kerrontaa.
Oneiron haastaa katsomaan naisia silmiin. Se on feministinen romaani kiireestä kantapäähän, sen huumorikin on perifeminiinistä, syvän mustaa:
Polina luki itseään varten. Hän ei, esimerkiksi, odottanut elämänsä miestä, jonka korvaan valuttaisi kuiskutellen sivistyksensä hunajan, sillä hän tiesi hyvin, että Venäjällä naisia oli kymmenen miljoonaa enemmän kuin miehiä ja että parhaat oli jo viety päältä, siitä hän oli tehnyt runsaasti empiirisä havaintoja. Hän ei kaivannut rinnalleen Ketä Tahansa. Ei juoppoja työttömiä surkimuksia, elättivariksia, hyväksikäyttäjiä, roistoja. Hän luki itseään varten, niin kuin jotkut naiset laittautuivat vain itseään varten. (S. 198.)
Kirja oli lukupiirikirja, joka jakoi mielipiteet kahtia. Kolme lukijaa piti kirjasta, kolme ei pitänyt, eikä jakauma noudattanut sukupuolijakaumaa. Romaanin liika oli liikaa kolmelle, kirjaan kaivattiin huumoria ja sitä pidettiin liian tehtynä. Kolme ihailijaa antoivat naisten tarinoiden viedä, löysivät kirjasta huumoria ja ihastelivat kulttuurisia viittauksia, erityisesti juutalaisuuden tuntemusta.
Minä iloitsen siitä, että
Oneiron on romaani, joka rikkoo romaanikerronnan perinteitä, sen maskuliinista maailman kokemusta ja järkeä, sillä
Oneiron on älykkäästi ja tuntevasti feministinen teos. Pelkään pahoin, että siinä on liikaa naisia joillekin mieslukijoille - ja ikävä kyllä myös monelle naislukijalle. Tottumuksista on vaikea oppia pois, ja romaanitaiteen sisäisestä miehisestä äänestä on vaikea luopua. Ja totta kyllä, minäkin rakastin
John Williamsin Stoneria ja hämmennyin Laura Lindstedtin
Oneironista. Mutta tämä hämmennys tekee tavattoman hyvää. Riemastun siitä.
Oneiron on
luettu ainakin näissä blogeissa:
Ilselä,
Ullan luetut kirjat ja
Lukutoukan kulttuuiblogi.
Kiitän kustantajaa arvostelukappaleesta!