Sivut

perjantai 22. huhtikuuta 2016

Kirjaostosvinkkejä Kirjan ja ruusun päiväksi 23.4.2016

Kirjan ja ruusun päivänä 23.4. ihmisten toivotaan ryntäävän kirjasostoksille vakavin aikein. Suomessa päivän kunniaksi saa kirjakaupoista ostoksilleen kylkiäisenä erikoiskirjan, jos ostaa kirjoja 15 euron edestä. Teos on saatavilla vain Kirjan ja ruusun päivänä. Tänä vuonna lahjakirja on Ronja Salmen ja Jami Nurmisen Onks noloo? -lastenkirja. Tällä erikoisteoksella kirjakaupat juhlistavat lukemista ja houkuttelevat lapsia lukemaan.

Lukukeskuksen vuosittainen Lukuviikko jatkuu sunnuntaihin saakka (18. - 24.4.2016) ja tänä vuonna sen teemana on ollut Monta tietä tarinaan. Olen vinkannut viikolla lukemista 8-vuotiaalle pojalle ja ottanut osaa #pojatkin lukee -kampanjaan. Anna-tyttö vinkkasi Neropatin päiväkirjoista, jotka sopivat sekä pojille että tytöille luettavaksi.

Nyt on vuorossa muutama kirjavinkki, joita kannattaa katsella sillä silmällä huomenna kirjakaupassa. Tsekkaa myös Lukupiirin kirjavinkit täältä.


1. Hannu Väisänen: Elohopea, 2016

Anteron saagan 5. osa ei jätä ketään kylmäksi.


2. Terhi Rannela: Frau, 2016

Frau sopii erityisesti historiasta kiinnostuneille lukijoille, mutta tempaisee varmasti lukijan kuin lukijan mukaansa.


3. Jarmo Ihalainen: Mitä miehen pitää, 2016

Erityisesti miehille sopiva kirja, joka koskettaa naislukijoitakin. Kirja kertoo huutolaispoika Kelpon tarinan ja vähän myös nyky-Mikan elämästä.


4. Jukka Viikilä: Akverelleja Engelin kaupungista, 2016

Esteetikkojen ja arkkitehtuurista kiinnostuneiden toivekirja. Kaunista kieltä ja historiaa.


5. Svetlana Aleksijevitš: Tšernobylistä nousee rukous, (uusin painos 2015)

Viime vuoden nobelistin yhteisöromaani, jota ei saa ohittaa. Tšernobylin ydinvoimalaonnettomuus tapahtui 30 vuotta sitten, 26.4.1986.


6. Nadja Sumanen: Rambo, 2015

Kerrassaan hyvä nuortenkirja, viime vuoden Finlandia Junior -voittaja, joka sopii sekä tytöille että pojille.


Kuulin juuri lapsiltani toiveen saada tuo Onks noloo? -kirja omaksi, joten taidan siis lähteä kirjaostoksille minäkin. Luulenpa, että katseeni kääntyy kohti dekkaritarjontaa, sillä nyt voisi olla kunnon rikostarinan vuoro. Huomiseen!


Hyvää Kirjan ja ruusun päivää!



torstai 21. huhtikuuta 2016

Jarmo Ihalainen: Mitä miehen pitää

Jarmo Ihalainen: Mitä miehen pitää, 2016
Kustantaja: Atena
Kansi: Elina Warsta
Sivuja: 254
Mistä sain kirjan: arvostelukappale



 - Olet sitten siellä.
 - Olen.
 - Sinun takiasi minä. 
 - Joo. (S. 216 - 217.)

Näin Kelpo puhelee pojalleen Aimolle jätteässään hänet Rauha-tadille asumaan ja lähtiessään itse tienaamaan talorahoja. Lähes samoilla sanoilla Kelpon äiti hylkäsi hänet huutolaiseksi noin 20 vuotta aiemmin.

Jarmo Ihalaisen Mitä miehen pitää -kirja herätti kiinnostukseni Atena-kustantamon esitteestä. Esitteen mukaan kirjassa kerrotaan Kelpo-nimisestä huutolaispojasta ja tämän lapsenlapsesta Mikasta. Erityisesti huutolaispojan tarina kiinnosti minua, koska pappani oli sellainen. Kirjan lukemisesta tulikin minulle sukellus oman sukuni historiaan.

Kirja alkoi niin intensiivisesti, että itkin jo luettuani pari sivua. Kelpon kohtalo on kova, mutta ei onneksi aivan toivoton, sillä Kelpo on selviytyjä. Melko pian lukiessani päätin, että oman Kalle-pappani huutolaisaika ei ollut noin pahaa aikaa. Päätin, että ajattelen papalleni onnellisemman lapsuuden, tai muuten en pysty lukemaan kirjaa. Tämä ajatus kantoi eteenpäin, ja alkoihan Kelpon elämäkin siitä sujua.

Kirjan alussa eletään vuotta 1910. Kelpo on noin kymmenenvuotias joutuessaan ensimmäiseen huutolaispaikkaansa. Vuonna 1910 oma pappani oli 9-vuotias ja joutunut huutolaiseksi ehkä vähän nuorempana. Pappani isä oli lähtenyt Amerikkaan ja jättänyt vaimonsa ja viisi lastaan kotimaahan. Lähtikö hän etsimään perheelleen onnea vai lähtikö hän etsimään omaa onneaan? Pitikö muiden tulla perässä vai pitikö hänen tulla takaisin rikkaana miehenä elättämään perheensä vai aikoiko hän vain paeta paikalta? Tätä ei tiedä kukaan, eikä isopapan kohtalosta Amerikassa ole mitään tietoa.

Kelpolla ei ole isää, mutta äiti ja pikkuveli kyllä on. Äiti jättää Kelpon huutolaiseksi: - Kunhan vain muistat. Olla. (S. 7.) Miksi hän hylkää poikansa? Mitään tarkkaa syytä ei kerrota, paitsi että olosuhteet ovat köyhät. Kelpo tuntuu kuitenkin hyväksyvän äitinsä teon ja toivookin hänelle ja pikkuveljelle parempaa elämää, nyt kun hän ei enää ole äidin ruokittavana. Ruokaa hän ei saa tarpeeksi isäntäperheessäänkään, joten lukija näkee Kelpon äidin teon julmuuden hyvin läheltä. Kelpon on elettävä asian kanssa koko elämänsä ja opittava olemaan mies ihan omin neuvoin.

Kalle-pappani perheen kohtaloksi kävi lopulta jokin kulkutauti, johon perheen äiti ja kaksi lasta kuolivat. Jäljelle jääneet kolme lasta sijoittuivat miten sattuu. Vanhin oli kai jotenkuten työikäinen ja nuorin sijoitettiin sukulaisiin (hänen kohtalonsa oli ilmeisesti surullisin) ja pappani joutui huutolaiseksi. Millaisessa perheessä hän oli "orjana"?

Kyselin äidiltäni tarkempia tietoja pappani kohtalosta, ja hän vakuutti, että ilmeisesti huutolaispaikka oli ollut hyvä, koska pappa piti vielä aikuisenkain yhteyttä taloon. Pappani ei myöskään ollut millään tavalla katkera ihiminen. Sen verran äiti on kuitenkin aina puhunut, että papalleni oma perhe oli äärettömän tärkeä, koska hänellä ei lapsena sellaista ollut.

Ihalaisen kirjaa lukiessani oivalsinkin, mitä tarkoittaa se, että sukupolvien ketju kantaa taakkojaan tai onneaan aina "seitsemänteen polveen". Mitä miehen pitää -kirjassa Kelpon elämänvaiheet heijastuvat hänen lapsenlapseensa Mikaan. Kelpo neuvoo pojanpoikaansa ihan suoraankin, mutta ennen kaikkea Mika etsii omaa miehenä olemistaan, kuten Kelpokin aikoinaan. Suhde omiin lapsiinkin toistuu: Kelpon äiti hylkää lapsensa, Kelpo hylkää oman lapsensa ja Mika on avioeroisä, joka näkee lapsiaan vain joka toinen viikonloppu.

Meidän perheessä Kalle-papan huutolaisuus näkyy edelleen, mutta se näkyy sillä tavalla hyvänä asiana, että pappa osasi arvostaa omaa perhettään. Hänen huolenpitonsa näkyy hänen esikoislapsessaan eli minun äidissäni ja se on siirtynyt meihin kahteen sisareen. Mitään tärkeämpää ei ole kuin pitää huolta läheisistä ihmisistä, jotka meille on annettu huolehdittaviksi. Meillä on ymmärrys siitä, että kaikki he voivat kadota milloin vain. Huutolaisuus on jättänyt meille tämän tiedon.

Jos joku jaksoi lukea tämän pohdinnan tänne asti, on varmaan oivaltanut, että Mitä miehen pitää -kirjasta tuli minulle tärkeä kirja. Kelpon tarina teki siitä minulle läheisen. Kirjan minäkertojan, nykyajan Mikan, kipuiluista sen sijaan en jaksanut oikein innostua. Tuntui, että nämä jutut on niin nähty. Pientä ruikutuksen makuakin on ilmassa, me naiset kun olemme niin itsekkäitä ja ovelia. Enemmän kuin mieheksi kasvamisesta haluaisin lukea kirjoja ihmiseksi kasvamisesta, mutta ymmärrän, että tällaiselle miespohdinallekin on tarvetta - pohdinhan minäkin paljon naisena olemista ja "rooleja, joihin en mahdu". Mitä miehen pitää on siis ehdottomasti ennen kaikkea miesten kirja, mutta kyllä sen saattoi nainenkin lukea vallan mielihyvin. Sivut kääntyilivät nopsaan tahtiin ja Kelpoa kohtaan syttyi suuri kunnioitus, kuten koko Suomea rakentanutta sukupolvea kohtaan.




Lukukeskuksen Lukuviikon teemana on tänä vuonna Monta tietä tarinaan. Mitä miehen pitää -kirjan tarinaan sukelsin oman sukuni kautta. Kirja on luettu ainakin näissä blogeissa: Tuijata.Kulttuuripohdintoja, Kulttuuri kukoistaa ja Eniten minua kiinnostaa tie. Kuittaan kirjalla HelMetin vuoden 2016 lukuhaasteen kohdan 45. Suomalaisesta miehestä kertova kirja.

Kiitän kustantajaa arvostelukappaleesta.

keskiviikko 20. huhtikuuta 2016

Anna esittelee: Jeff Kinneyn Neropatin päiväkirjat

Heippa, olen Anna 10 v! Tykkään todella paljon lukemisesta. Joskus saattaa mennä yömyöhäänkin, kun ei malta lopettaa kesken.

Tässä ajattelin esitellä teille suosikkisarjani: Neropatin päiväkirja. Tämän kirjaimellisesti nerokkaan sarjan on keksinyt ja kirjoittanut Jeff Kinney. Neropatin päiväkirja on sarjakuvakirja, jossa kuvatkin ovat hauskoja.

Parasta Neropatin päiväkirjoissa on huumori. Kirjasarjassa seikkaileva Gregory "Greg" Heffley joutuu nolosta tilanteesta aina vain nolompaan. Gregin perheeseen kuuluu äiti, isä, isoveli Rodrick ja pikkuveli Manny, jotka aiheuttavat vain lisää harmia Gregin elämään.

Gregin paras kaveri Rowley on hiukan lapsellinen persoona, jota Greg käyttää lähinnä "apurinaan". Greg ja Rowley ovat hyvin läheisiä, ja vaikka ystävyydessä on sekä hyviä että huonoja päiviä, Greg saa aina "apurinsa" takaisin.

Suosittelen kirjasarjaa kaiken ikäisille tytöille ja pojille, jotka pitävät huumorista ja yllättävistä käänteistä, joita Gregin elämä on pullollaan.




P. S. Anna jakoi lukuvinkkejä myös viime vuoden Lukuviikolla.

tiistai 19. huhtikuuta 2016

Lukuvinkkejä 8-vuotiaalle pojalle




Kirjoitin viime vuoden Lukuviikolla ekaluokkalaisen poikani lukemisesta otsikolla Miten houkutella 7-vuotias poika lukemaan? Tänä vuonna ei enää tarvitsekaan kirjoittaa aiheesta Miten houkutella 8-vuotias poika lukemaan?, sillä poika kyllä lukee. Oikeastaan hän lukee koko ajan, jos ei pelaa pleikkaa tai kännykkää tai urheile tai katso televisiota. Hänellä on nimittäin Aku Ankka tai Aku Ankan taskukirja edessään kaiken muun ajan. Ongelma on nyt siinä, miten saada hänet lukemaan kirjoja. (Ja joskus myös siinä, miten saada hänen otteensa irtoamaan taskarista, kun hän istuu ruokapöytään.)

Kyllähän Akkarienkin avulla sanavarasto laajenee ja mielikuvitus kehittyy, ja kehittyykin hyväksi. Miksi sitten Aku Ankkojen lisäksi olisi kuitenkin hyvä lukea muutakin?

Sarjakuviin verrattuna kirjan etuna on pitkän tarinankaaren seuraaminen. Loogisen - tai epäloogisen - juonenkulun seuraaminen tekee mielikuvitukselle hyvää. Oman loogisen tekstin tuottamiseen, siis kirjoittamiseen, tarvitaan tarinan kerronnan malli. Puhumattakaan siitä, että näinä nopean mielihyvän aikoina paksun kirjan lukeminen kehittää myös sinnikkyyttä ja pitkäjänteisyyttä.

Olen ikuistanut tämän jutun kuviin joitakin Kalle-poikani tänä vuonna lukemia kirjoja. Eiväthän ne vielä kovin paksuja kirjoja ole, ja kaikissa taitaa olla myös kuvitusta. Odotan aikaa, jolloin kuvia ei enää tarvittaisi ollenkaan, vaan pojan mielikuvitus hoitaisi sen puolen. Joka tapauksessa kirjoja on jo melko paljon. Viime vuodesta pojan kirjallinen maku on myös kehittynyt: enää kirjan ei tarvitse olla pelkästään hauska, vaan se voi olla myös jännittävä. Poika lukee 1 - 3 kirjaa viikossa, ja se on niin hyvä juttu, että melkein itkettää.

Edelleen Kalle saa jokaisesta lukemastaan kirjasta puoli tuntia peliaikaa ja lahjonta toimii hyvin. Ihailen vanhempia, jotka ohjaavat lapsensa luontevasti lukemaan, mutta minä en ole niin taitava äiti. Olen kyllä lukenut kaikille lapsilleni heidän syntymästään lähtien, mutta jos en olisi ruvennut lahjomaan lukutaitoista poikaani, hän ei lukisi kirjoja. Tämä on vähän sama asia, kuin jos en rajoittaisi hänen peliaikaansa, hän ei tekisi mitään muuta kuin pelaisi. Ohjailen poikani elämää, koska olen hänen äitinsä. Näillä mennään.

Lahjonnalla otan tietysti sen riskin, että pojalle ei synny omaa tahtoa lukemiseen. Se riski olisi olemassa, vaikka en häntä lahjoisikaan - ja silloin se olisi vielä suurempi. Nyt näen kuitenkin kaikista tärkeimpänä poikani lukutaidon kehittymisen, ja sen kehittymisen aika on nyt, kun häntä saa vielä lahjottua. Jotain edistystä on myös tapahtunut. Poika nimittäin löysi Jeff Kinneyn Neropatin päiväkirjat (siskojensa opastuksella) ja on niihin aivan hurahtanut. Jossain vaiheessa hän hämmästyi itsekin:  - Äiti, tässähän oli yli 200 sivua!

Nyt hän on lukenut jo neljä Neropattia, eikä häntä haittaa, että peliajan saavuttamiseen menee jo vähän enemmän aikaa kuin sadan sivun tarinoita lukemalla. Koska Neropatteja on suomennettu jo kymmenen, niin lukemista riittää. Todennäköisesti niitä luetaan myös useaan kertaan, jos siskojen mallin mukaan mennään. (Neropateista on myös luvassa arvio tällä viikolla.) Pojan lukemiset on siis vähäksi aikaa taattu.

Lapsi tarvitsee lukutaitoa, ja nykypäivänä yhä parempaa lukutaitoa, koska tekstiä on joka puolella yhä enemmän ja opiskelu sujuu edelleenkiin suurimmaksi osaksi lukemalla. Lukutaidon harjoittelua tarvitsevat varsinkin sellaiset lapset, joille lukeminen on vaikeaa, sillä tutkimusten mukaan lukihäiriötä voi lieventää vain lukemalla.

Erityisesti poikien lukemisesta on syytä olla huolissaan, joten kaikki vinkit kiinnostavista ja pojille sopivista kirjoista ovat tervetulleita.

Tässä vielä lista kuvien kirjoista:

Colfer Eoin: Legenda Pottu-Mäkisestä
Kirkegaard Ole Lund: Kumi-Tarzan
Larry H. I.: Zac Power -sarja
McCall Smith Alexander: Akimbo-sarja
Parvela Timo: Pate-kirjat
Parvela Timo ja Sortland Björn: Kepler62-sarja
Tapola Katri: Väinämö sisäkentillä
Tuomola Johanna: Kivalan etsivät -sarja


Hyvää Lukuviikkoa!



maanantai 18. huhtikuuta 2016

Lukupiirin lukuvinkit Lukuviikolle

































Kaikki alkoi Olavi Paavolaisen Synkästä yksinpuhelusta...


Meitä on seitsemän lukupiiriläistä, ystäviä vuosien takaa. Kymmenen vuotta sitten päätimme perustaa lukupiirin, ja se aloitettiin kirjalla, joka sattui olemaan erään piiriläisen lukupinossa päällimmäisenä ja jota kukaan ei ollut aiemmin lukenut. Sittemmin Olavi Paavolaisen Synkkis on saanut monta seuraajaa, ja luulenpa, että kukaan meistä ei arvannut, kuinka tärkeä asia lukupiiristä meille vielä tulee.

Meillä on vakiintunut protokolla, josta ei poiketa - ja siihen kuuluvat erottamattomasti myös hyvä ruoka ja juoma. Kokoonnumme noin seitsemän kertaa vuodessa vuorotellen jokaisen kotona. Illan emäntänä tai isäntänä on hän, joka valitsi kirjan. Valitsija saa myös kunnian aloittaa keskustelun kirjasta. Kun pääruoka on syöty ja kyseinen kirja on käsitelty (ja paljosta muustakin on keskusteltu), siirrytään jälkiruokaan, jonka aikana seuraava isäntä tai emäntä paljastaa kirjavalintansa. Kirjan pitää olla sellainen, jota kukaan ei ole aiemmin lukenut.

Kymmenen vuoden aikana olemme lukeneet 55 sellaista kirjaa, jota kukaan ei ollut aiemmin lukenut - siis 55 uutta kirjaa. Keskustelu on ollut vilkasta, ja illat ovat olleet hauskoja. Aina kirjoista ei ole oltu samaa mieltä, mutta se ei haittaa. Moni kirja on syventynyt keskustelun myötä, ja lukemisesta on tullut sosiaalinen harrastus.

Lukuviikon kunniaksi järjestin lukupiiriläisille Whatsapp-gallupin. Kysyin gallupissa, miksi he suosittelisivat lukupiiriä harrastukseksi ja lisäksi pyysin lukusuositukset perusteluineen jokaiselta. Tässä vastauksia:


Miksi kannattaa perustaa lukupiiri?


Lukupiiri kannattaa harrastuksena, koska tulee tartuttua kirjoihin, joita ei muuten välttämättä lukisi ja ennen kaikkea siksi, että kirjapiiri tuo luettuun kirjaan jokaisen oman kokemuksen ja kasvattaa luettua kirjaa. Lisäksi näkee ystäviä, joita ei muuten näe.

Saa hyvän syyn tavata säännöllisesti kavereita. Saa jutella pidäkkeittä kirjoista samanhenkisten seurassa. Oppii perustelemaan ja muuttamaan mielipiteitään. Lukumaku avartuu. Saa hyvää ruokaa.

Hyvä tilaisuus tavata kavereita ja samalla tulee luettua kirjoja, joihin ei muuten tarttuisi.

Tulee luettua uusia (venäläiset klassikot!) kirjoja ja lukupiiri tukee säännönmukaista lukuharrastusta ja ystävien tapaamista. 

Kirjasta saa niin paljon enemmän kuin jos lukisi sen "yksin". Eli meidän yhteisöllinen tapa lukea: kirja on kaikille sama ja lukukokemus samanaikainen.  

Lukupiiri - something totally different. 

Luetusta kirjasta tulee keskustelun myötä aina vaan parempi, koska jokainen lukija on huomannut erilaisia asioita. Ennen kaikkea lukupiiri on hauska harrastus, koska rakkaat ystävät viettävät kiireetöntä aikaa yhdessä. 



Lukupiirin lukuvinkit: 


Nainen, 45: John Irving: Ystäväni Owen Meany

Kokemus, jonka soisi kaikille. Maailma olisi ehdottomasti parempi paikaa, jos kaikki lukisivat tämän kirjan erilaisista ihmisistä, anteeksiannosta ja - rikkumattomasta ystävyydestä kaikesta huolimatta. 


Nainen, 44: John Williams: Stoner

Mitä se on, kun elää omilla arvoillaan riittävän hyvän elämän.


Mies, 43: Douglas Adams: Linnunradan käsikirja liftareille

Anarkistista ajattelua. Asioita voi ajatella eri näkökulmista. 


Mies, 45: Michael Cunningham: Illan tullen

Öinen New York, keski-ikäisen miehen elämän tarkoituksen etsintä, kauneuden kaipuu, elämän pienet sattumukset. 


Mies, 60: Muriel Barberry: Siilin eleganssi
                  
Tää maailma tarvitsee lämpöä ja välittämistä. 


Nainen, 48: Lauri Viita: Moreeni

" - - vaarojen kumpujen harjujen välitse, louhujen lomitse, oksien alitse, mökistä mökkiin ja kartanoon, lehdosta lettoon ja ojasta allikkoon"


Nainen, 45: Petri Tamminen: Meriromaani

Häpeä ja pelko saattelevat ihmisen elämää, mutta niin tekee myös onni. Ehkä vain hetkittäin, mutta kuitenkin. 



Näiden vinkkien myötä:

Hyvää Lukuviikkoa!



lauantai 16. huhtikuuta 2016

John Steinbeck: Hiiriä ja ihmisiä


John Steinbeck: Hiiriä ja ihmisiä, 11. painos, 2002 (I suomenkiel. painos 1963)
Alkuteos: Of Mice and Men, 1937
Suomentaja: Jouko Linturi
Kustantaja: Tammi
Sivuja: 134
Mistä sain kirjan: omasta hyllystä



 - Kerro talostakin, George, Lennie pyysi.
 - Tietty - meillä olisi pikkuinen talo ja siinä kummallekin oma huone. Pieni pullea rautaliesi ja talvella siinä pidettäisiin tulta. Eikä maata ole niin paljon, että täytyisi rehkiä liikaa. Kuusi seitsemän tuntia päivää kohden kukaties riittäisi. Ei enää olisi pakko paiskella ohrasäkkejä yhtätoista tuntia päivässä. Ja kun kylvetään sato maahan - no jumalauta, mehän myös korjaisimme sen. Tiedettäisiin, mitä maasta nousee.
 - Ja kaneja, Lennie sanoi innoissaan.  - Ja minä hoitelisin niitä. Kerro, kuinka hoitaisin, George. (S. 73.)

Steinbeckin Hiiriä ja ihmisiä on niitä kirjoja, joitten lukemisen jälkeen maailma ei enää ole sama. Jotain liikahtaa pysyvästi.

Luin parikymppisenä Steinbeckin lähes koko suomennetun tuotannon, myös tämän Hiiriä ja ihmisiä -teoksen - ja hain opiskelemaan kirjallisuutta. Kirjailija Olli Jalonen luki kirjan ilmeisesti lukioikäisenä - ja hänestä tuli kirjailija. Tänä keväänä luin nimittäin Olli Jalosen omaelämäkerrallisen romaanin Miehiä ja ihmisiä, jossa Steinbeckin kirja on yksi keskeisimpiä motiiveja. Kirjojen teematkin tietysti yhtenevät. Voisi siis väittää, että Hiiriä ja ihmisiä voi paaluttaa lukijansa koko loppuelämän.

Jalosen romaanin luettuani halusin elvyttää nuoruuden lukumuistoni. Steinbeckin kirjaahan ei tarvinnut lukea kuin muutama sivu, kun jo ymmärsi, että nyt luetaan maailman parasta kirjallisuutta. Nuorena janosin sitä lisää, ja janoan edelleen. (Hyvät vanhemmat, mikäli haluatte, että lapsenne hankkii itselleen jonkin rationaalisen uran, suojelkaa lapsianne kirjallisuudelta! Ainakin hyvältä kirjallisuudelta! Ainakin Steinbeckilta!)

Ystävykset George ja Lennie ovat epäsuhtainen parivaljakko. George on pieni ja nokkela, Lennie iso ja yksinkertainen. He kiertävät maatilalta toiselle työn perässä, mutta joutuvat tavan takaa liemeen Lennien takia. Lennie nimittäin haluaa paijata kaikkea pehmeää, mutta hänen paijauksensa muuttuu helposti liialliseksi. Ongelma käy ilmi heti kirjan alussa, ja se luo kirjaan sellaisen jännitteen, että lukija alkaa pelätä pahinta. Miten tässä vielä  käy? Oloa ei helpota yhtään se, että muutaman sivun luettuaan lukija on jo täysin kiinnitetty molempiin miehiin. Georgea täytyy ihailla ja häneen luottaa kuin kallioon; Lennielle toivoisi pelkkiä hyviä ja ymmärtäväisiä ihmisiä ympärille. Maailmassa on kuitenkin aika vähän Georgen kaltaisia miehiä, ja lukija tietää sen.

Hiiriä ja ihmisiä on periaatteessa miesproosaa, melkeinpä äijäproosaa. Se on miehen kirjoittama kirja, jossa päähenkilöt ovat miehiä ja sivuhenkilöt ovat miehiä yhtä henkilöä lukuun ottamatta. Tätä yhtä poikkeavaa sivuhenkilöä kutsutaan muun muassa nartuksi. Minusta on vuosien varrella kasvanut yhä vakaumuksellisempi feministi, ja se on asia, joka oikeastaan rajoittaa nykyään lukukokemuksiani, suorastaan häiritsee niitä, sillä olen yhä herkempi sukupuolisesti värittyneille teksteille. Miksi en kuitenkaan edes hätkähdä Steinbeckin asetelmaa?

Steinbeckilla on kyky riisua ihmisensä aivan paljaiksi, siihen pisteeseen, jossa sukupuoli ja ihonväri katoavat ja jää jäljelle silkkaa ihmisyyttä. Se kohta, jossa kaikki ihmiset ovat tasa-arvoisia. Pinnan alta paljastuu yksinäisyyttää, pelkoa ja unelmia, jotka eivät koskaan toteudu. Ystävyys ja unelmat saavat elämän tuntumaan hetkellisesti merkityksellisiltä, mutta niillä on hintansa.

Uusi lukukokemukseni Hiiristä ja ihmisistä oli vähintään yhtä vaikuttava kuin ensimmäinen. (Hakisin varmasti uudestaankin lukemaan kirjallisuutta.) Ihailen taituruutta, jolla Steinbeck kehittelee jännitettä, luo henkilökuvansa ja ajattoman ihmisyyden, joka saattelee lukijan vereslihalle. Loppua on melkein mahdotonta lukea. Tarina kerrotaan lähes pelkällä dialogilla, johon on upotettu muutama taidokas luontokuvaus. Sen enempää ei tarvita. Siinä on tarpeeksi.

John Steinbeck on yksi amerikkalaisen realistisen proosan kulmakivistä. Samaan ryhmään kuuluvat tietysti Ernest Hemingway ja Raymond Carver sekä viime vuosina esiin kaivettu John Williams, jonka Stoner on saanut nykylukijatkin huokailemaan onnellisina. Kaikki he ovat maineensa ja kunniansa ansainneet. Heidän perillisenään voisi pitää John Irvingiä, jonka tuotannossa on samaa ihmisyyden sanomaa ja tarinankerronnan taitoa. Kaikki nämä miehet voisin saman tien luetella lempikirjailijoinani. Täytyykö minun siis luopua feministin sotisovastani ja myöntää nyt aivan julkisesti, että ilman miehiä elämäni olisi paljon tylsempää?


Hiiriä ja ihmisiä on varmaankin yksi maailman luetuimpia kirjoja. Se on luettu myös blogeissa Kannesta kanteen, Tarukirja, Tahaton lueskelija, Ikkunan takana, Orfeuksen kääntöpiiri ja Aamuvirkku yksisarvinen. Kannattaa lukea myös Kirjojen keskellä -blogin Maijan tulkinta tästä klassikosta. Se on osa kirjabloggaajien tempausta plagiointia vastaan.

Kuittaan kirjalla HelMetin lukuhaasteen 2016 kohdan 39. Nobel-voittajan kirjoittama kirja

lauantai 9. huhtikuuta 2016

Hannu Väisänen: Elohopea

Hannu Väisänen: Elohopea, 2016
Kustantaja: Otava
Kansi: Anna Lehtonen
Sivuja: 363
Mistä sain kirjan: arvostelukappale


Hannu Väisäsen Elohopea on viides osa hänen omaelämäkerrallista romaanisarjaansa, joka kertoo Antero-nimisen oululaispojan elämästä. Nyt päästään Pariisiin.

Ei sinne kuitenkaan noin vain päädytä, vaan sinne kypsytään. Ensin Antero koettaa siipiään musiikin alalla ja opiskelee vakavin aikein laulua. Ammattilaulajaa hänestä ei kuitenkaan tule. Kun kuvataiteilijan työkään ei tunnu lyövän leiville, Antero palaa kotikaupunkiinsa Ouluun: Tässä on entisellä merenpohjalla makaava, verilettujen ja muun vaakasuoran ruoan matala kaupunki, josta ainoastaan yksi vesitorni kohoaa esiin. Sillä on vauraudestaan huolimatta vain kaksi vuodenaikaa, kaamos ja kuollut kausi. Tervalla ja sittemmin sellun lemulla rikastunut kaupunki, joka ei mieluusti ota takaisin sitä, joka ei ole menestynyt. (S. 54.)

Antero palaa vain huomatakseen olevansa valmis lähtemään. Pariisiin. Mukaan lähtee entisestä elämästä vain tädin vanha tarjotin.

Jos lukija odottaa romantisoitua Pariisi-kuvausta, villiä taiteilijaelämää tai suurta menestystä, joka tarttuuu kuvataiteilijan takinliepeeseen, hän pettyy. Pariisi on tyly, melkeinpä julma, kaupunki. Sen kadut ovat harmaita, sade yhtä märkää kuin muuallakin ja ihmiset vähintäänkin kummallisia. Pienin askelin Antero asettuu asumaan, ehkä jopa kotiutuukin. Hän hakee taiteeseensa - ja elämäänsä - vapaana kimmahtelevaa elohopeaa.

Antero myös pyöräilee öisessä Pariisissa, kuten hän pyöräili aikanaan Oulussakin. Kirjan kappale, jossa hän esittelee öisen Pariisin, soi sävelenä: - - alan taas kuunnella pyöräni aikaansaamaa omalaatuista musiikkia, vaihteiden, ketjujen, jarrujen, kumien ja soittokellon yöllistä kaanonia (s.186). Jos joskus vielä pääsen Pariisin, aion ottaa tuon kirjan kappaleen matkaoppaakseni.

Anteron onnettoman pieni, mutta sitäkin värikkäämpi, ystäväverkosto pitää toisistaan huolta, mutta elämä on julmaa. Rakkaus varsinkin. Kokotti on elättäjiensä armoilla, Jean-Jacques etsii kiihkoa Pariisin siltojen alta. Toiselle heistä käy lopulta hyvin. Kumpikin ystävä on kuvattu armottomasti kaikkine vikoineen, mutta myös suurella rakkaudella ja lämmöllä. Heidät voi nähdä ja kuulla edessään, heitä oppii rakastamaan. Surukin on yhteinen.

Elohopean kantava voima on musiikki. Antero kuulee sen kaikkialla, se liittyy kaikkeen ja nostaa esiin myös muut aistimukset. Oivalluksia satelee ja elämykset yllättävät. Vaikka Anteron kuulema musiikki ei olisi lukijalle tuttua (kuten ei minullekaan), Anteron sanallistamana musiikin voi melkein kuulla korvissaan. Lukija nauttii.

Väisäsen tyyli villiintyy kirja kirjalta. Elohopeassa arkisetkin tilanteet nousevat tuttuun tapaan lentoon, mutta nyt groteskit piirteet kasvavat, kaunis ja ruma kulkevat yhtä jalkaa. Välillä rumuus melkein musertaa: Mikä musiikki pannaan tässä kohdassa soimaan? Oi Sallimus, anna minulle oikea musiikki kuvaamaan vuosikausiiin pesemättömien lakanoiden värit, ainokaisen patjan kuoppaisuus, talon yksinäinen lysyyn maattu vuode, repaleisten ikkunaverhojen tummuneet laskokset ja laskosten välissä vaaleat auringon haalistamat raidat, joista ymmärtää verhojen olleen pitkään liikkumattta. Mikä musiikki pannaan soimaan limaisen vahaliinan ylle, pöydälle jolla on - surkeasti punotun pannunalusen päällä - ainakin kaksi vuotta seissyt, pannussaan kymmeniä kertoja lämmitetty höyste. (S. 235.)

Kirja kirjalta kiinnyn Anteroon yhä tiukemmin. Kun Antero Elohopean lopussa etsii rakkautta ja sellaisen lopulta löytää, olen minäkin onnellinen. Parin ensi tapaamisen kuvaus on niin herkkä, että huomaan pidättäväni hengitystä. Kirja päättyy metroasemalle, jonkin uuden ja lupaavan äärelle.

Olen blogiaikanani lukenut Väisäsen Finlandia-palkitun Toiset kengät -kirjan, joka on omaelämäkerrallisen romaanisarjan toinen osa. Taivaanvartijat, sarjan neljäs osa, oli minulle vuoden 2013 paras kotimainen kirja. Viime vuonna nautiskelin Väisäsen novellitaiteesta kirjassa Piisamiturkki ja muita kertomuksia. Erityisesti ihastuin hänen maagista realismia sisältäviin, Japaniin sijoittuviin tarinoihinsa.

Jonkinasteista maagista realismia syntyy siitä tavasta, jolla Antero - siis Väisänen - kokee ja kertoo maailman. Se on suomalaisessa kirjallisuudessa ainutlaatuista. Tässä on myös selitys sille, miksi Hannu Väisänen on lempikirjailijoitani: Yllättävät aistimusten ja mielikuvien yhdistelmät kiehtovat minua. Tavattoman arkinen tapahtuma kuorii esiin henkilön tai esineen tai paikan, ja tuo yhdistelmä hinaa kohta perässään musiikkikappaletta, väriä, ties mitä. Muistan heti useampia esimerkkejä. Melkein aina niissä on kyse banaalin ja ylevän yhdistelmästä. (S. 252.)



Elohopea on luettu Kirsin Book Clubissa, jossa Kirsi sekä arvioi kirjan että kertoo julkkareista, jotka olivat samalla myös näyttelyn avajaiset. Juhlissa on kovin lämminhenkinen tunnelma. Kuittaan kirjalla HelMetin vuoden 2016 -lukuhaasteen kohdan 4. Kirjassa rakastutaan.

Kiitän kustantajaa arvostelukappaleesta.

tiistai 5. huhtikuuta 2016

Jukka Viikilä: Akvarelleja Engelin kaupungista

Jukka Viikilä: Akvarelleja Engelin kaupungista, 2016
Kustantaja: Gummerus
Kansi: Jenni Noponen
Sivuja: 213
Mistä sain kirjan: arvostelukappale



1. huhtikuuta 1816

Kuluneet viikot olen vain piirtänyt. Varhaisesta aamusta olen istunut piirustusteni ääressä, ja kun aurinko nousee - talvisaikaan se tapahtuu hetkeä ennen lounasta - minulla on yleensä jo jotakin Ehrenströmille näytettävää, jos ei muuta niin akantuslehtiaiheinen kipsinauha tai tuolin jalka. Kaupungin rakentamnen on aloitettava jostakin. Metsä kasvaa kaikista kohdista yhtä aikaa. Samalla tavalla pidän työn alla useaa samanaikaista hanketta. (S. 13.)

Jukka Viikilän Akvarelleja Engelin kaupungista on tämän kevään kirjallisia helmiä. Se kertoo saksalaisesta Johan Carl Ludvig Engelistä (1778 - 1840), jonka keisari palkkasi rakentamaan Helsingin. Suomen sodan (1808 - 1809) seurauksena Suomi siirtyi Venäjän vallan alaisuuteen ja Helsingistä tuli Suomen uusi pääkapunki, koska Turku oli liian lähellä entistä emämaata. Helsinki piti myös rakentaa komeaksi, keisarin valtaa korostamaan. Engel saa siis tehtäväkseen jokaisen arkkitehdin unelman: Minä pääsin rakentamaan kaupungin, mutta niitä ei riitä kaikille arkkitehdeille (s. 123).

Työ alkaa. Kuuden vuoden päästä palataan Saksaan, Engel lupaa vaimolleen Charlottelle, joka ei viihdy pimeässä ja kylmässä merenrantakaupungissa. Kuinka käykään? Rakennettavaa riittää, ja Engelin kaupunki alkaa kohota. Saksaan ei koskaan palata.

Akvarelleja Engelin kaupungista on päiväkirjaromaani. Engel kirjoittaa sitä öisin, eli se on oikeastaan yöpäiväkirja, johon hän merkitsee ajatuksiaan ja töidensä etenemistä. Ajatukset lentävät, kuten pitääkin: Tunteet ja ajatukset on tarkoitettu vain käväisemään ihmisessä. Tämän kiistäminen on terveydelle vaarallista, sillä seisovassa vedessä syntyvät kulkutaudit. Parhaat ystäväni muuttavat nauraen mielipiteitään. (S. 146.)

Kaikki Engelin ajatukset eivät ole kauniita. Häntä palelee, hänen töitään arvostellaan, tytär sairastaa, vaimokin on onneton. Mutta Engelin luomat rakennukset ovat kauniita, ja Viikilän Engelille lahjoittama kieli on häikäisevän kaunista. Virkkeet helisevät ja soivat. Niissä on myös onneksi taidokasta ironiaa: Minun ammatillinen tavoitteeni on päästä niin kauas omista taipumuksistani, että jonain päivänä tulen ylistäneeksi omaa rakennustani muistamatta, että olen sen itse suunnitellut (s. 86).

Viikilän teosta on kehuttu kirjablogeissa koko kevään ajan, ja tartuinkin kirjaan melkoisin odotuksin pääsiäisenä. Huomasin kuitenkin, että kirja uhkasi jäädä minulle etäiseksi. Kaunis kieli ei päästänytkään lähelleen. Kävi vähän kuin Riikka Pulkkisen teoksia lukiessa: kieli vie kaiken huomion eikä sen takaa tunnu tavoittavan mitään. Toisaalta muistelin myös Kristina Carlsonin päiväkirjaromaania William N. päiväkirja, jossa henkilökuva alkoi piirtyä vasta vähitellen. Päiväkirjamerkinnöille pitää antaa aikaa - päiviä, kuukausia, vuosia.

Onneksi ymmärsin myös ruveta googlettamaan Engelin rakennuksia. Miten paljon niitä onkaan! Yhtäkkiä Helsinki nousi silmieni eteen ja aloin kuvitella sen rakentamisen etenemistä. Löysin netistä akvarelleja, joita Viikilän teos sanallistaa. Historia vei mennessään.

Akvarelleja Engelin kaupungista on kirkasta kaunokirjallisuutta. Se on myös yleissivistävä kirja ja historian ja arkkitehtuurin harrastajan aarre. Kuka olisikaan parempi opas 1800-luvun alun Helsingin kallioille ja tuuliin kuin kaupungin luoja itse - ja kyllähän tuolla ahkeralla miehellä on myös jokunen ajatus työn merkityksestä ihmiselle:

 14. tammikuuta 1820 

En usko lainkaan niin sanottuun luonnolliseen elämään, josta kapakan runoilijat aina puhuvat. Uskon sitä vastoin että helpoin tapa välttää elämän tuska on keskittyä työhönsä, tehdä velvollisuutensa. Rahapalkkaa suurempi hyvitys on kohtalonkysymysten väistyminen taka-alalle. Miksi luulette ihmisten heräävän aikaisiin ja kiirehtivän virastoon ellei viisautta, aistielämää ja luonnollisuutta karkuun? (S. 55.)



Kirja on luettu ainakin näissä blogeissa: P. S. Rakastan kirjoja, Lumiomena, Tuijata.Kulttuuripohdintoja, Kirsin Book Club,  Kirjakko ruispellossa, Kaikkea kirjasta, Hemulin kirjahylly, Sinisen linnan kirjasto, Kulttuuri kukoistaa, Amman lukuhetki, Kaisa Reetta T. ja Hullu arkkitehti, jonka blogista löytyy niitä akvarelleja. Kuittaan kirjalla HelMetin vuoden 2016 -lukuhaasteen kohdan 4. Maahanmuuttajasta, pakolaisesta tai turvapaikanhakijasta kertova kirja.

Kiitän kustantajaa arvostelukappaleesta.

lauantai 2. huhtikuuta 2016

Terhi Rannela: Frau

Terhi Rannela: Frau, 2016
Kustantaja: Karisto
Kansi: Tuija Kuusela
Sivuja: 225
Mistä sain kirjan: arvostelukappale



- Takana tai rinnalla, Lina sanoi. - En ole vakuuttunut, ovatko vaimot ja lapset yleisesti ottaen kiinnostavia. Miehet pyörittävät historian rattaita, niin on aina ollut ja tulee olemaan, se on biologinen tosiseikka. Naiset istuvat kyydissä. Mutta poikkeustapauksiakin on. (S. 23.)

SS-kenraali Reinhard Heydrichin vaimo, Lina Heydrich (1911 - 1985) on kiinnostava vaimo, Frau. Terhi Rannela kirjoittaa hänestä niin vaikuttavasti, että luettuani romaania ensimmäiset 20 sivua aloin jo surra sitä, että minulla on enää 200 sivua jäljellä tätä lukemisen iloa. Yritin jopa hidastella kirjan lukemista, huonoin tuloksin, sillä kirja vei täysin mukanaan. Voin kai yhtä hyvin sanoa sen heti suoraan: Frau on täydellinen kirja.

Frau on Rannelan toinen historiallinen romaani ja samalla toinen aikuisten romaani. Muistan, kuinka pari vuotta sitten Rannela oli tamperelaisten kirjabloggaajien vieraana keskustelemassa Punaisten kyynelten talo -kirjastaan, joka kertoo Kambodzan julmasta historiasta. Hän oli ennen saapumistaan käynyt kirjaostoksilla ja esitteli Wendy Lowerin Hitlerin raivottaret -teosta, josta oli kovin innoissaan. Frau oli siis jo tekeillä, mutta puhuttiin vielä Kambodzasta.

Punaisten kyynelten talo on sekin hyvä kirja, mutta Frau on vielä parempi. Se on kerronnaltaan vielä tiiviimpi ja kirkkaampi. Rannelan kirjailijanääni on Fraussa valmis. Hän on löytänyt eleettömästä kerronnasta oman äänensä, tai oikeastaan lahjoittanut sen romaanihenkilöilleen. (Olen tosin lukenut Rannelalta toisenkin täydellisen kirjan, nimittäin  vuonna 2014 ilmestyneen Läpi yön -nuortenromaanin, josta tuli sydämeni kirja. Se on päiväkirjaromaani, joka pohjautuu kirjailijan omiin päiväkirjoihin ja kertoo nuoruudesta pienesssä maalaiskylässä ja kirjallisuuden opiskelusta Tampereella jotenkin hyvin tunnistettavasti.)

Rannela on tutkinut uusimman kirjansa aihetta neljä vuotta ja kirjoittanut työpäiväkirjaa, joka on ladattavissa hänen kirjailijasivuiltaan. Siinä hän kertoo työnsä etenemisestä ja valottaa kirjoittamisen tuskaa ja iloa. Jo päiväkirjan ensi sivuilla hän pohtii kirjallisuuden tehtävää: Yksi kirjallisuuden tehtävistä on muistuttaa (s.13). Tutkimustyö  kuljettaa häntä ympäri Eurooppaa, ja yhtäkkiä Lina Heydrich tuntuu tulevan myös Suomen mediassa vastaan. Laurent Binetin kirja HHhH - Heydrichin salamuran jäljillä ilmestyy suomeksi ja Lina Heydrichista kirjoitetaan lehdissä. Hän kun kytkeytyy myös Suomeen, sillä hänesta tuli vuonna 1965 Lina Manninen, teatterijohtaja Mauno Mannisen vaimo. Tuo avioliitto ei kestänyt pitkään, vaan Lina palasi synnyinsaarelleen, jossa eli loppuelämänsä.

Vaikka kirjan päähenkilö on Frau, Lina Heydrich, natsipyövelin natsivaimo, Rannela ei lankea tekemään hänestä tunteetonta hirviötä, vaan antaa hänelle vanhuuden ja historian, joita lukija joutuu jakamaan. Kirja alkaa vuodesta 1984. Ollaan saksalaisessa Todendorfin kylässä Fehmarnin saarella, jossa Lina asuu vanhuuden päiviään ja keskustelee kuolleen miehensä kanssa, pyyhkii pölyjä hänen kuolinnaamiostaan ja näkee hänestä unia. Mies joutui salamurhan uhriksi toukokuussa 1942, eikä Lina ole unohtanut häntä. Hän kaipaa Reinhardia.

Fraussa jännite kehittyy Linan nykyisyyden ja menneisyyden välille vaivattomasti ja vääjäämättömästi. Vuonna 1984 toimittaja Erich Richter saapuu haastattelemaan Lina Heydrichiä ja menneisyys alkaa keriytyä auki. Vuorotellen seurataan toimittajan ja Linan keskusteluja vuonna 1984 ja siirrytään vuoden 1942 tapahtumiin Prahaan. Heydrichin salamurhan hetket ja sen seuraukset kuvataan muutaman sivuhenkilön kautta, eikä lukija voi kuin pidättää hengitystään. Jännitys ja kauhu salpaavat hengen.

Toimittaja Erich Richter haluaisi kuulla katumuksen sanoja, saada selityksiä historian julmiin tekoihin, ehkä ymmärtää jotain, mutta  Fraun omatunto on puhdas ja hänen mielensä jää arvoitukseksi - on jo liukumassa pois. Silti monessa kohtaa lukija joutuu henkäisemään syvään: kun Lina kattaa pöytään parhaat kuppinsa, joita koristavat hakaristit tai kun Linan lipaston kyljessä voi nähdä daavidintähden, joka muistuttaa lipaston alkuperäisestä omistajasta. Kylmäävää, tarkkaa, taidokasta. Antaa yksityiskohtien puhua.

Lina Heydrich, liian nuorena leskeksi jäänyt neljän lapsen äiti on vielä vanhuudessaankin miestään kaipaava nainen, eikä tunne syyllisyyttä mistään. Hän on elänyt elämänsä parhaat vuodet Böömin ja Määrin protektoraatissa emännöidessään käskynhaltijan virka-asuntoa, juutalaisomistuksesta kaapattua palatsia ja sen puutarhaa, jota juutalaisvangit muokkasivat paratiisiksi. Hän oli luomassa saksalaista unelmavaltiota ja teki pyyteetöntä työtä isänmaansa kehittämiseksi. Hän menetti niin paljon ja kysyykin häntä haastattelevalta toimittajalta: - Oletteko koskaan ajatellut, miltä teistä tuntuisi, jos vaimonne murhattaisiin (s. 49)?

Lukija esittää mielessään vastakysymyksiä: Miltä mahtoi tšekeistä tuntua, kun Heydrich, Prahan teurastaja, siivosi Tšekkoslovakian poliittista ilmapiiriä natsimyönteiseksi ja tapatti kokonaisia perheitä? Miltä mahtoi lidiceläisistä tuntua, kun SS-miehet kostivat koko kylälle Heydrichin murhan? Miltä mahtoi miljoonista vainotuista juutalaisista tuntua? Näitä kysymyksiä Lina Heydrich ei kysy itseltään.

Ei se ympäristöstä ollut kiinni, vaan ajan hengestä - olisiko sekin liian yksinkertaistava selitys, ainahan ihmisellä oli mahdollisuus valita. Oliko? Ajattelulla oli rajat kuin taululla kehykset, vaikka ihminen luuli olevansa vapaa ja erityinen. Mitä tiettynä aikana oli mahdollista ajatella ja mitä ei? (S. 116.)

Fraun kansi on hätkähdyttävän hieno. Prahan ylle sijoitettu natsityylinen fontti ja lakastuva keltainen ruusu johdattavat keskelle erään Fraun elämän onnellisimpia vuosia ja  miljoonien ihmisten kärsimystä ja kuolemaa. Yksi kirjallisuuden tehtävistä on muistuttaa.



Viime vuosina olen lukenut vuoden parhaat kirjat jo keväällä, ennen varsinaista syksyn kirjasatoa. Vuonna 2013 häikäistyin jo keväällä Hannu Väisäsen Taivaanvartijoista vuonna 2014 vuorossa olivat Tommi Kinnusen Neljäntienristeys ja Anni Kytömäen Kultarintaviime vuonna ihastuin Petri Tammisen Meriromaaniin. Olen taas siinä onnellisessa tilanteessa, että vuoden paras taitaa olla jo tässä. Frauta on ainakin hyvin vaikea ylittää. Olen siitä yhtä vaikuttunut kuin Leena Lumi, ja kirjaa kiittelevät myös Lumiomena ja Bleue. Kuittaan kirjalla HelMetin vuoden 2016 -lukuhaasteen kohdan 49. Vuonna 2016 julkaistu kirja.

Kiitän kustantajaa arvostelukappaleesta.