Suosikkidekkareitani vuosien varrelta

Monet monituiset kerrat olen ihmetellyt, mikä kumma saa minut, tuiki tavallisen humanistin, kuuliaisen kansalaisen ja neljän lapsen äidin, tarttumaan vapaahetkinäni dekkareihin. Eikö minua viihdyttäisi paljon paremmin romanttinen kirjallisuus, jossa uskotaan ikuiseen, lempeään ja rakkauden täyteiseen elämään, jossa on rinnalla se oikea, suuri rakkaus, jonka kanssa jaetaan arjen ilot ja surut? Sen sijaan ahmin murhia ja kummallisia rikoksia, hengästyn trillerien menossa, ihailen poliisien, salapoliisien tai etsivien työtä. Pelkään ja jännitän, kääntelen sivuja kuin huumattuna, ja pihisen kiukusta, jos joku tulee häiritsemään juuri jännittävimmällä hetkellä. Tiskit, pyykit ja pölyt jäävät jonnekin toiseen todellisuuteen, kun eläydyn mutkikkaaseen rikosvyyhtiin.

Kaikki alkoi jo alakoulusta, jolloin ahmin Enid Blytonin nuortenkirjasarjoja. Niissähän aina ratkottiin arvoituksia, joskus kunnon rikoksiakin. Suosikkejani olivat Seikkailu-sarja ja Salaisuus-sarja. Seikkailu-sarja, koska kirjat olivat mukavan paksuja, ja Salaisuus-sarja, koska niissä pukeuduttiin taitavasti valepukuihin. Luin toki kaikki saatavilla olevat Viisikot ja paljon myös SOS-kirjoja, joita pidin vähän lapsellisina. Lisäksi ahmin Kolme etsivää -sarjaa, josta kilpailin luokan poikien kanssa. Luokan kirjastoreissuilla nimittäin ryntäsimme ensimmäisenä katsomaan, oliko niitä palautettu hyllyyn. Ne olivat paljon jännittävämpiä kuin Neiti etsivä -sarjan kirjat, jotka kyllä nekin luin melkein kaikki. Tosin niitä on tainnut ilmestyä pilvin pimein lisää sitten 70-luvun lopun.

Nykyisin on sentään jotain rajaa rikoksillani, sillä en enää pysty lukemaan lapsiin kohdistuvista rikoksista ja raaimmat murhatarinat jätän suosiolla kesken. Yhden Patricia Cornwellin olen lukenut ja se riitti sitä lajia, sillä kirja oli mielestäni huonosti käännetty ja rikokset niin järkyttäviä, että en kestänyt enempää. Liian äijämäinen jännitys ei myöskään pure minuun, joten esimerkiksi Reijo Mäeltä olen lukenut vain yhden Vares-kirjan. Myös Ilkka Remeksen trillerit olen ohittanut viime vuosina, vaikka esimerkiksi Pääkallokehrääjä on edelleen yksi parhaita ikinä lukemiani jännäreitä. Ehkä iän myötä trillerien viehätys ylipäätään on vähentynyt, vaikka nyt Dekkariviikolla luinkin yhden uutuuden, Joakim Zanderin Uimarin.

Mitä sitten tekee hyvän dekkarin? Onko olemassa jokin kaava, jonka avulla voi tunnistaa lukukelpoisen jännityskirjan? Minulle tärkeitä ovat ainakin nämä asiat:

1. Juoni

Dekkarin juoni on kaiken a ja o. Jos juoni ei koukuta, on aivan turha käännellä murhatarinoiden sivuja, koska syvempää sisältöä niissä ei ehkä olekaan. Yllätystä ja vauhtia tarvitaan. (Tosin tästäkin periaatteesta on omalla suosikkilistallani pari poikkeusta. Niistä myöhemmin lisää.)

Juonenkuljetuksen mestari ylitse muiden on tietysti murhamamma Agatha Christie, mutta nykydekkaristeista Henning Mankell, Åke Edwardson, Jo Nesbo ja Ann Cleeves, sekä uusin tuttavuuteni Jussi Adler-Olsen ovat hyviä esimerkkejä. Kotimainen juonenkehittelijä yli muiden on viime vuosina ollut Jari Järvelä. Tarina kulkee, eikä lukija pääse pitkästymään.

2. Karismaattiset henkilöhahmot

Dekkarisarjojen menestys pohjautuu usein karismaattiseen rikoksen ratkaisijaan, olipa hän sitten salapoliisi, etsivä tai, kuten nykyään useimmiten, poliisi tai jopa naispoliisi. Pohjoismaisissa dekkareissa usein keskiössä on koko rikostutkimusryhmä, jonka jokaisella jäsenellä on omat ongelmansa ja vahvuutensa. Heidän henkilökohtaiset elämänsä on kuvattu hyvin todentuntuisesti, ja ihmissuhdekiemuroita riittää.

Tässä suosikkihahmojani vuosien varrelta:

Enid Blytonin Salaisuus-sarjan Pulla
Enid Blytonin Viisikko-sarjan Pauli ja Tim
Agatha Christien neiti Marple
Agatha Christien Hercule Poirot
Ann Cleevesin Jimmy Perez
Arthur Conan Doylen Sherlock Holmes
Åke Edwardsonin Erik Winter
Arnaldur Indridasonin Erlendur
Martti Yrjänä Joensuun Timo Harjunpää
Seppo Jokisen komisario Koskinen
Leena Lehtolaisen Maria Kallio
Henning Mankellin Kurt Wallander
Jo Nesbon Harry Hole (jolle olen kirjoittanut kirjeen)
Fred Vargasin Jean-Baptiste Adamsberg
Mika Waltarin komisario Palmu

3. Miljöö

Joidenkin dekkarisarjojen tapahtumapaikat alkavat elää omaa elämäänsä. Agatha Christien romaaneissa on menneen ajan Britannian henki, ja Arthur Conan Doylen luoman Sherlock Holmesin Lontoo on legendaarinen. Baker Streetillä Holmes tulee vastaan joka nurkan takaa. Kiehtovia miljöitä ovat myös Anna Janssonin Maria Wern -sarjan Gotlanti tai Alexander McCall Smithin luoman Mma Ramotswan Botswana.

Arnaldur Indridasonin sankari Erlendur on kiehtova hahmo, mutta lähes yhtä merkittävä osa Indridasonin kirjoissa on Islannilla, joka näyttäytyy kirjoissa karuna ja kauniina. Vastaavanlainen vaikutus lukijaan on Ann Cleevesin Jimmy Perezin kotisaarilla, eli Shetlannin saarilla. Åke Edwardsonin sankarin Erik Winterin kotipaikka on Göteborg, mutta mielestäni sarjan paras kirja on Kivinen purje, joka sijoittuu Skotlantiin, oikeastaan siis Cleevesin miljööseen.

Voisiko muuten Henning Mankellin Kurt Wallander asua misään muualla kuin Ystadissa? Kun ajattelinkin Wallanderia, näen hänet kävelemässä yksin Ystadin rannoilla. En ole paikkakunnalla koskaan käynyt, mutta siellä se Wallander vain kävelee.

4. Kaikki muu kummallinen

Kaikella muulla tarkoitan yllättäviä teemoja tai näkökulmia, joita hyvissä dekkareissa joskus tulee vastaan, vaikka kuinka luulisi lukeneensa jo kaikenlaiset stereotyyppiset ratkaisut läpi. Viime vuosien ykkösiäni ovat olleet ranskalaisen Fred Vargasin ja islantilaisen Arnaldur Indridasonin dekkarit. Kumpikaan suosikkidekkaristeistani ei perusta vetovoimaansa juonien vetävyyteen, joten tämän kriteerilistani ykkösasia oikeastaan kumoutuu tässä täysin.

Sekä Vargasin että Indridasonin kerronta on hyvin verkkaista. Päähenkilöt ovat epätavallisia mietiskelijöitä, joiden elämä kulkee kummallisia polkuja. Jean Baptiste Adamsberg mittailee Pariisin katuja ja tuntee olevansa ulkopuolinen, maalainen. Hänen menneisyydessään on salaperäinen, suuri rakkaus. Erlendurkin on yksinäinen ja hänenkin menneisyydessään on suuri arvoitus, joka painaa hänen mieltään. Molemmat sankarit toimivat epäloogisesti ja vaistonvaraisesti. Heidän kauttaan pohditaan paljon syntyjä syviä.



Nyt, kun rupesin muistelmaan lukemiani hyviä dekkareita, huomaan, että aika monta tuntia olen viettänyt lain tuolla puolen ja valvonut öitäni ties missä epämääräisessä seurassa. Kesät ja lomat ovat minulle dekkarien aikaa. Niiden avulla saa nollattua aivonsa tehokkaasti kaikista työpaineista, koska ne vievät niin totaalisesti mennessään. Toivoisin jatkuvasti vinkkejä hyvistä, uusista dekkareista.


Dekkariviikon kunniaksi Kirja hyllyssä -blogin Kaisa V on myös muistellut dekkarihistoriaansa. Kirsin kirjanurkasta puolestaan löytyy aina uusia dekkarivinkkejä.