Jack Cheng: Kosmoksessa tavataan

Jack Cheng: Kosmoksessa tavataan, 2017 Alkuteos: See You in the Cosmos, 2016 Suomentaja: Terhi Kuusisto
Kustantaja: Aula & Co
Kansi: Jason Henry
Sivuja: 324
Mistä sain kirjan: joulupukki toi lapsille

Jack Chengin Kosmoskessa tavataan valikoitui vuoden ensimmäisen lukupiirin kirjaksi saatuaan täydet viisi tähteä Aamulehden arvostelussa. Kun sitten menin ostamaan kirjaa tamperelaisesta kirjakaupasta, se oli loppuunmyyty juuri samaisen arvostelun ansiosta. Kirja-arvosteluilla on todellakin merkitystä!

Hankin kirjan lopulta joulupukin pakettiin 12-vuotiaille kaksosilleni, ja he lukivatkin kirjan heti joululomalla. Ahmaisivat sen. Se on hyvän kirjan merkki, sillä aika kranttujahan nuo ovat  - ja hirvittävän tietoisia kirjallisesta maustaan. Lukevat kyllä armottoman paljon, mutta eivät mitä tahansa, mitä heille yritän tyrkyttää.

Kosmoksessa tavataan vei kyllä minunkin sydämeni saman tien. Ihastuin sen päähenkilöön, 11-vuotiaaseen Alex Petroskiin, joka on kiinnostunut raketeista ja päättää valmistaa oman tervehdyksensä ulkoavaruuden asukkaille, kuten hänen esikuvansa, Carl Sagan, teki vuonna 1977. Sagan lähetti tuolloin Voyager-luotaimen mukana kultaisen äänilevyn avaruuteen. Siihen on tallennettu muun mussa tervehdyksiä eri kielillä.

Nyt Alex lähtee Sharf-rakettifestivaaleille laukaistakseen oman rakettinsa ja sen mukana kultaisen iPodinsa tervehdyksineen avaruuteen. Hän on suunnitellut tarkasti, millaisia ääninäytteitä haluaa avaruuteen lähettää. Matkaseuranaan hänellä on Carl Sagan - hänen oma koiransa, jonka hän on siis nimennyt idolinsa mukaan.

Matka on alusta lähtien arvoituksellinen. Vaikka Alex tallentaa matkan etenemistä iPodilleen, hän ei selvästikään kerro kaikkea. Hän on epäluotettava kertoja. Lukijan mieleen nousee kysymyksiä: Miksi 11-vuotias matkustaa yksin koiransa kanssa? Eikö kukaan kysele hänen peräänsä? Kotona on äiti ja Los Angelesissa veli, Ronnie. Alexin isä on kuollut. Vai onko? Rakettifestivaaleilta matka jatkuukin selvittämään isän arvoitusta. Jotain löytyy, jotain katoaa.

Vähitellen Alexin ympärille alkaa kertyä ihmisiä, jotka auttavat häntä toteuttamaan unelmaansa. Alex nimittäin on niin vilpitön, että paatuneetkin sydämet alkavat lämmetä hänen seurassaan. Hän saa ihmisten parhaat puolet esiin.

Jotta on the road -meininki olisi tarpeeksi mielenkiintoinen, tarvitaan erikoisia tyyppejä matkaseuraksi. Tällainen on muun muassa Zed, joka on tehnyt vaitiololupaksen. Matkaan saadaan  hauskoja tilanteita, kun Zed raapustaa puheenvuorojaan liitutaululle ja Alex vastailee niihin puhumalla. Aikuisten monimutkainen maailma kohtaa 11-vuotiaan suoraviivaisemman järjestyksen monella muullakin tavalla matkan aikana.

Kirjan kerronta on toteutettu Alexin iPod-taltioinneilla. Hän kertoo iPodille tarinaansa ja kuvaa ympäristöä ja havaintojaan, eli pitää ikään kuin päiväkirjaa. Välillä äänessä on vain Alex, välillä kerronta on dialogia. Kerrontaratkaisu toimii yllättävän hyvin. Terhi Kuusiston suomennos on sujuvaa, ja kokonaisuus mutkatonta luettavaa.

Lukupiirikirjana teos herätti positiivisia ajatuksia. Paikalla olleet lapsetkin (10-13-vuotiaat) olivat lukeneet kirjan ja olivat kaikki pitäneet siitä. Vaikka kirja käsitteli surullisia aiheita, se jättää toiveikkaan olon. Suureksi teemaksi nousee huolenpito, joka on ilman muuta ihmisyyden ydintä ja onnellisuuden ehto. Tämän kirjan lukeminen tekee hyvää kaikenikäisille.

Kosmoksessa tavataan on luettu ainakin näissä kirjablogeissa: Kirjapöllön huhuilua, Luetut.net, Kirjakko ruispellossa, Yöpöydän kirjat, Eniten minua kiinnostaa tie ja Hemulin kirjahylly. Kuittaan kirjalla Helmetin vuoden 2018 lukuhaatseen kohdan 47. Kirja kerrotaan lapsen näkökulmasta.

Craig Thompson: Habibi

Craig Thompson: Habibi, 2012
Alkuteos: Habibi, 2011
Suomentaja: Ida Takala
Sivuja: 665
Mistä sain kirjan. oma ostos



Craig Thompsonin Habibi tarttui mukaani eräästä kirja-alelaarista. En voinut vastustaa sitä. Kirja painaa ainakin kilon ja siinä on sivuja sarjakuvateokselle ennätykselliset 665, mutta kun selailin kirjaa, jäin sen kuvituksen ja itämaisen tunnelman lumoihin.

Tuhannen ja yhden yön tarinat oli yksi lapsuuteni kiehtovimmista kirjoista. Mummulassa oli hieno, ornamentein koristeltu kirjasarja, jonka luin vähitellen läpi. Löysin siitä jännittävimmät tarinat, joita olin koskaan kuullut - vain Suomen kansan suuri satukirja pääsi lähellekään samaa vaikutusta. En tosin tiedä, olisiko minun annettu koskaan ruveta lukemaan noita Šeherezadin kertomia tarinoita, jos kukaan aikuinen olisi niitä etukäteen lukenut. Sadut olivat nimittäin sen verran eroottisia, että välillä punastelin itsekseni. Paljon meni varmasti ohikin.

Habibi heitti minut uudestaan keskelle Tuhannen ja yhden yön tarinoita. Se kertoo Dodolan ja Zamin tarinan. Dodola on kuin Šeherezad, joka kertoo tarinoita ja lumoaa niillä kuulijan. Aluksi kuulijana on Zam, pieni orjapoika, jonka Dodola pelastaa omakseen. Tarinoillaan Dodola kutoo turvaverkkoa Zamille ja kasvattaa häntä. Myöhemmin Dodolasta tulee sulttaanin suosikki ja haaremin kaunein kukka, joka lumoaa sulttaanin persoonallaan.

Habibin kuvasto on aluksi (ja myöhemminkin) hämmentävän eroottista. Naisen (Dodolan) vartalo on kuvattu esteettisenä, haluttavana ja salaperäisenä. Kuvissa heijastuu teoksessa kuvattujen miesten katse: riisuva ja riistävä, himokas ja alistava. Naisena ahdistun. Dodola on seksilelu, himojen kohde. Hänen kipakka luonteensa vain kiihottaa miehiä.

Onneksi Dodolalla on muitakin rooleja kuin katseen kohteena oleminen. Hän on suojelija ja lapsiäiti sekä tarinankertoja - ja tarinoita riittää. Thompson on kerännyt ja kuvittanut niitä Vanhasta testamentista ja Koraanista. Hän kertoo pyhien kirjojen tarinoita rinta rinnan, ja johdattaa kuuntelijan (Zamin) ja lukijan hienoilla kuvillaan niiden maailmoihin.

Thompson tuntuu hallitsevan myös itämaisen runouden. Kirjainten esteettisyys, niiden taika on vangittu tarinoihin ja kuviin luontevaksi osaksi. Käärmeestä tulee kirjaimia, aalloista tulee kirjaimia... Kirjaimet ja sanat ovat osa uskontoa ja pyhyyttä. Ne suojaavat ja parantavat. Tulee mieleen Kalevala ja loitsut, joita siihen on kerätty. Sanan mahti on tunnistettu kaikissa kulttuureissa.

Habibin alussa ollaan aavikon ja ohi kulkevien karavaanien armoilla. Sitten siirrytään sulttaanin haaremiin. Vielä silloin sijoitin tarinan jonnekin kauas menneisyyteen, noin tuhannen vuoden päähän. Yhtäkkiä kuitenkin siirrytään Wanatolian kaupungin kujille, ja siellä onkin jätettä modernista maailmasta ja jokunen autokin tulee kuvaan. Ollankin siis nykyajassa. Eletään vesikriisin keskellä, ja maailma on hukkumassa saasteeseen. Teoksesta tulee myös kannanotto luonnon puolesta.

Habibi on paljon kaikkea: se on runsas, kiehtova ja sydäntä lämmittävä; se on myös ylidramaattinen ja siirappinenkin. Sen kuvakerronta on esteettisyydessään henkeäsalpaavan kaunista, salaperäistä ja lumoavaa, mutta sitten taas rumaa ja kauhistuttavaa. Esimerkiksi ihmisten ja luonnon riisto on kuvattu juuri niin rumana kuin se on.

Dodolan ja Zamin tarina jää elämään. Thompsonin voi kehua jatkavan Tuhannen ja yhden yön tarinoiden perinnettä kunniakkaasti. Habibin kanteen valittu kuva kertoo paljon näiden kahden orvon tarinan suuresta voimasta - vilpittömästä rakkaudesta, jonka varaan maailma laskee kaiken toivonsa.


Teos on luettu ainakin näissä kirjablogeissa: Mari A:n kirjablogi, Sallan lukupäiväkirja, Booking it some more, Järjellä ja tunteella, Maailmassa monta ja Oota mä luen tän eka loppuun. Kuittaan teoksella Helmetin vuoden 2018 lukuhaasteen kohdan 12. Sarjakuvaromaani.

Elena Ferrante: Amalian rakkaus

Elena Ferrante: Amalian rakkaus, 2005
Alkuteos: Amore molesto, 1992
Suomentaja: Taru Nyström Abeille
Kustantaja: Avain
Kansi: Satu Paakkala
Sivuja: 151
Mistä sain kirjan: lainasin ystävältä


Elena Ferranten nimi ei paljon esittelyjä kaipaa. Hän on varmastikin tämän hetken kuumimpia kirjallisia nimiä maailmalla, ja hänen Napoli-sarjansa on niittänyt mainetta ja kunniaa myös Suomessa. Vähemmän tunnettu on hänen esikoisteoksensa, Amalian rakkaus, joka on ilmestynyt alun perin vuonna 1992, mutta käännetty suomeksi vasta vuonna 2005 kirjailijan toisen romaanin, Hylkäämisen päivät, menestyksen jälkeen.

Amalian rakkaus on tyyliltään täysin erilainen kuin Napoli-sarja, joka perustuu realistiseen kerrontaan. Amalian rakkaus on surrealistinen, maalaileva ja salaperäinen. Se jättää lukijan tulkittavaksi, mikä tarinassa on totta, mikä unta, mikä kuvitelmaa? Tunnelma on painajaismainen teoksen alusta loppuun.

Kirja sijoittuu Napoliin, jonne Delia on saapunut äitinsä hautajaisiin. Äiti, Amalia, on hukkunut Delian syntymäpäivänä ja Delia tuntee, että kuolemassa on jotain epäselvää. Alkaa Delian matka muistoihin, vanhan kotikaupungin synkille kujille, ullakoille ja kellareihin sekä lapsuudenperheen kammottavaan tunnelmaan.

Napoli, sen patriarkaalinen henki, suoranainen rumuus ja seksuaalisesti latautunut ilmapiiri, luovat ahdistavat puitteet Delian surulle ja kaipaukselle. Jokin on piilossa koko ajan, Amalian elämä on arvoitus. Tunnelma tihenee, ja pimeys puristaa Deliaa ja lukijaa.

Muistan samanalaisen tunnelman eräästä toisesta Italiaan sijoittuvasta kirjasta, nimittäin Ian McEwanin Vieraan turvasta. Se sijoittuu Venetsiaan, ja vaikka olen lukenut sen noin 10 vuotta sitten, en vieläkään ole siitä toipunut. Se on ehkä kammottavimpia lukukokemuksiani, ja huomasin, että Amalian rakkautta lukiessani hidastin lukutahtia loppua kohden, koska pelkäsin jotain yhtä kauheaa.

Tunnistin kirjasta paljon asioita, joita olen Italiassa kohdannut: miehet, jotka julkisissa kulkuvälineissä iskeytyvät kiinni naisiin, katujen meteli, kiihkeä tunnelma ja röyhkeät huutelut. Ferrante osaa kuvata ne hyvin elävästi ja yhtä puistattavasti, kuin ne turistina olen joskus kokenut sekä Roomassa että Napolissa. Kirjan vaikuttavin kohtaus oli sijoitettu Napolin kaduille, jossa ihmiset pakenevat toisiaan kaatosateessa. Pystyin näkemään sen silmissäni.

Delian painajaiset ovat miesten ja seksuaalisuuden värittämiä. On oma isä, jota Delia inhoaa, on eno, joka haukkuu kuollutta sisartaan, on lapsuudenystävä Antonio, joka ilmestyy takaisin Delian elämään. Kummallinen Caserta tuntuu olevan arvoituksen ydin, mutta mikä hänen toiminnassaan on silkkaa hulluutta ja pakkomiellettä, mikä ehkä kuitenkin jotain säälittävää. Delia käy kohti menneisyyttä ja kohtaa sen silmästä silmään.

Kauneinta ja koskettavinta kirjassa on suru, jota Delia kokee. Hän kaipaa äitiään, vaikkei ole koskaan oppinut häntä oikein tuntemaan. Hän olisi halunnut aikanaan suojella äitiään isältään, kaikelta pahalta, mutta onkin ehkä palavassa rakkaudessaan tehnyt itse jotain kamalaa. Amalian ja Delian persoonien sulautuminen on kirjassa kuvattu vangitsevasti. Delia janosi Amalian rakkautta, mutta ketä Amalia rakasti. Oliko Amalian rakkautta olemassakaan?

Lukunautintona Ferranten esikoisteos ei nouse Napoli-sarjan tasolle. Se ei ole helppolukuinen eikä mitenkään looginen, vaan poukkoilee sinne tänne. Taideteoksena se on kuitenkin vahva. Suomentaja Taru Nyström Abeille on saanut tunnelman vangittua myös suomennokseen: Oli yksinkertaista ja viatonta kuvitella olevansa "minä " vain sen takia että olin kerran syntynyt naisen kohdusta. En ollut edes saanut mukaani juuri mitään tästä naisesta. Oli kuin minua ei olisi olemassakaan. (S 66).


Amalian rakkaus on luettu ainakin näissä blogeissa: Kulttuuri kukoistaa, Täysien sivujen nautinto, Tuijata. Kulttuuripohdintoja ja Oksan hyllyltä. Reader why did i marry him -blogin Omppu oli myös tunnistanut kirjan mcewanmaisen tunnelman. Kuittaan kirjalla Helmetin vuoden 2018 lukuhaasteen kohdan 23. Kirjassa on mukana meri.

Kokemuksia lukuaikapalvelusta ja muita kirjallisia kuulumisia

Lukeminen ei näköjään ole mikään staattinen harrastus. Sitä luulisi, että kun lukee kirjoja, niin siinä se koko harrastus sitten on. Mutta ei. Oma lukemiseni on muuttunut elämäni aikana suuntaan jos toiseenkin. Opiskeluajan parhaita asioita oli herääminen naisten kirjoittaman kirjallisuuden marginaaliseen asemaan ja sen ainutlaatuiseen merkitykseen minulle, naiselle. Feminismi jäi lukuharrastukseeni.

Lukupiirien jäsenyyden myötä ja kirjablogin perustamisen jälkeen olen herännyt lukemisen sosiaalisuuteen. Miten hienoa on vaihtaa ajatuksia kirjoista toisten lukutoukkien kanssa! Miten hienoa on löytää uusia lukuvinkkejä blogeista tai Facebook-ryhmistä!

Viimeisin lukemisvillitykseni on Storytel-lukuaikapalvelu, jonka minulle esitteli P. S. Rakastan kirjoja -blogin Sari. Kokeilin Storytelin asiakkuutta ensin kuukauden verran ja jäin pysyväksi asiakkaaksi. Alkuvuosi on ollut täynnä intoa tästä uudesta löydöstä, jossa on tarjolla lähes rajaton määrä kuunneltavaa tai luettavaa. Palvelu tarjoaa paljon uutuuskirjoja sekä e- että äänikirjoina, ja kun on kuukausimaksaja, ei haittaa vaikka aloittaisi miljoona kirjaa ja antaisi niiden roikkua omassa kirjahyllyssään keskeneräisinä, kunnes taas on oikeassa fiiliksessä jollekin tietylle kirjalle.

Erityisen hauskaa on ollut automatkoilla, joilla lapset ovat kuunnelleet Supermarsuja, Harry Pottereita tai Mauri Kunnaksen kirjoja. Miten kätevää, ettei tarvitse pelätä hukkaavansa perinteisen äänikirjan CD-levyjä! Kuopuskin rauhoittuu kuuntelemaan tarinoita, ja toistelee parhaita paloja meille muille vielä kauan aikaa jälkeenpäinkin. Esiteineille kelpaavat jo joskus aikuisten dekkarit.

Storytelin palvelussa onnistuu sekin, että vaihtaa kirjan formaatin kesken kaiken. Jos äänikirjaa haluaa lukea e-kirjana, se jatkuu kuunnellusta kohdasta. Yhtäkään kirjaa en tosin ole vielä kokonaan lukenut e-kirjana, sillä en jaksa tihrustaa kirjaa puhelimen näytöltä. Äänikirjat ovat olleet palvelun paras anti minulle.

Alkuvuoden lukuintoni on ollut suorastaan lukemisen hurmaa. Helmetin uusi lukuhaaste on hyvässä vauhdissa, viime vuoden runohaaste on kesken, mutta uusikin on jo aloitettu. Osallistuin kirjabloggaajien klassikkohaasteeseen ja äänestin Blogistanian parhaat kirjat -äänestyksessä. Yritän kaiken ohessa pienentää blogijonoani, joka on nyt 31 opuksen korkuinen. En millään tunnu pääsevän ajantasalle luettujen ja blogattujen kirjojen kanssa. Viime vuoden hurja lukutahtini (joka johtui pitkästä sairaslomasta) kasvatti blogijononi melkoiseksi vuoreksi, jota valloitan vähitellen.

Viime vuonna innostuin myös Sivumennen-kirjapodcastin kuuntelemisesta. Odotan aina kuumeisesti uutta jaksoa ja nautin suunnattomasti älykkäästä ja inspiroivasta kirjakeskustelusta, jota Jonna ja Johanna siellä käyvät sujuvaan tyyliinsä. Kirjablogien ohella Sivumennen-podcast on nykyään suuri lukukannustajani.

Alkuvuoden ehdottomia helmiä ovat olleet Elena Ferranten Ne jotka lähtevät ja ne jotka jäävät, Lucia Berlinin Siivoojan käsikirja ja muita kertomuksia, Maria Jotunin Huojuva talo, Koko Hubaran Ruskeat tytöt, Zadie Smithin Swing Time, Anni Kytömäen Kivitasku ja Anja Erämajan Töölönlahti. Jos vuosi jatkuu samaan tahtiin, tästä on tulossa kaikkien aikojen lukuvuosi. Lukeminen on yhtä juhlaa!

Katja Seutu: Kuusilla mittaan aikaa

Katja Seutu: Kuusilla mittaan aikaa, 2017
Kustantaja: Wsoy
Kansi: Martti Ruokonen
Sivuja: 64
Mistä sain kirjan: lainasin kirjastosta



Katja Seudun Kuusilla mittaan aikaa on herkkä ja kaunis runoteos. Se tarttui kirjastosta mukaani hienon nimensä ansiosta. Nimi viittaa luontoon, ja sinne suurin osa kokoelman runoista kiinnittyykin. Toinen kiinnekohta Seudun runoissa on aika: hetket, ajan kuluminen, ajan venyminen. Joissain runoissa kuuset ja aika kietoutuvat yhteen, kuten teoksen nimi lupaa.

Kun pimeys tulee
ajan rantareittiä 
hitaammin,
keskityn olemaan lämmin,
lasken poistuneita kuukausia.
Moni asia on siirtynyt paikoiltaan,
kaislikko, ei,
Eila Hiltusen veistos
ei,
kuuset, kyllä,
vuori, kyllä, kyllä.           (S. 25.)


Kuulun heihin, joiden mielestä runous ei olisi runoutta ilman luontoyhteyttä. Viimeksi ihastuin Anja Erämajan Töölönlahti-kokoelmaan, jonka osat oli nimetty vuodenaikojen mukaan. Helsinkiläisissä maisemissa liikkuu myös Katja Seudun runous. Suomalaisen runouden luontoyhteys on jatkumo, johon voi laskea ainakin nämä runoilijat: Aleksis Kivi, Eino Leino, Aaro Hellaakoski, Sirkka Turkka, Eeva Kilpi, Johanna Venho, Risto Rasa, Arto Lappi, Pekka Kytömäki...  Katja Seutu liittyy mukavasti tähän jatkumoon, ja tuo siihen oman hienoisen sävynsä.

Kuusilla mittaan aikaa ei ole suurten tunteiden runoutta, vaan pikemminkin pienten yksityiskohtien ja pienten onnen ja surun hetkien keräämistä. Mahtipontisuus on näistä runoista kaukana, ja siksi ne tulevat lähelle. Pienet havainnot pysäyttävät hetken ja tekevät niistä elettäviä: Näin voi sietää aikaa (s. 5).

Runojen havainnot jäävät kuitenkin osittain sitoutumatta toisiinsa, joten lukukokemuksesta ei synny mieleeni yhtenäistä kaarta. En anna sen kuitenkaan haitata, vaan tartun siihen, jonka tunnistan: kuusen muotoon, kuusen huminaan ja sen tuomaan kiinnekohtaan, vakaaseen (koti)kuuseen. Runon minä käskee tekemään juuri niin, koska se on elämisen ehto, arkitodellisuutta:
Kuusien luona seisominen
ei ole romanttinen idylli
vaan asiallista mittausvälineen
luo hakeutumista (s. 58).

Runoissa on viittauksia teoksiin, joita runon minä lukee. Niissä mainitaan muun muassa Runeberg ja Kivi, Aino Sibeliuksen kirjeitä, otteita teoksesta Työtä ja rakkautta. Kansanmiesten päiväkirjoja 1834 - 1937. Chuangtsen Joutilaan vaelluksesta on peräisin ajatus isosta puusta turvana ja rauhoittajana. Runoilija on kerännyt kirjallisuudesta ajatuksia, jotka puhuttelevat häntä ja puhuttelevat myös kokoelman lukijaa. (Teoksen lopussa on lähdeluettelo ajatusten alkuperästä.) Runon minä kuitenkin kehittää ajatuksia eteenpäin, aivan omikseen.

Katja Seudun runot ovat rauhoittavia. Ne eivät hötkyile mihinkään, vaan houkuttelevat hidastamaan. Niistä henkii lohtua ja turvaa. Eräs runo kuuluu lyhyesti näin: Koko ajan kuuluu kirkasta läpäisyä (s. 63). En tiedä teistä, mutta minulle tässä on selvä kehotus yrittää kuunnella vähän tarkemmin, erottaa elämän hälystä sen olennaisin ydin.



Kuusilla mittaan aikaa on osunut myös Tuijan hyppysiin. Vuoden 2018 Helmetin lukuhaasteeseen teos sopii kohtaan 2. Kotimainen runokirja. Osallistun teoksella myös Ompun #runo18-haasteeseen.

Helmi Kekkonen: Vieraat

Helmi Kekkonen: Vieraat, 2016
Formaatti: äänikirja
Lukija: Krista Putkonen-Örn
Kesto: 4 h 52 min
Kustantaja: Siltala
Mistä sain kirjan: latasin Storytelista




Helmi Kekkosen Vieraat valikoitui kuunneltavakseni Storytel-lukuaikapalvelusta vuodenvaihteessa, kun latasin puhelimeeni palvelun ilmaisen kokeilukuukauden. En ollut aiemmin lukenut Kekkosen teoksia, mutta blogimaailma oli herättänyt jo kiinnostuksen niitä kohtaan. Romaanin kesto (kai näin voi sanoa äänikirjasta) tuntui sopivan lyhyeltä sekä ennestään tuntemattoman kirjailijan tuotantoon tutustumiselle että Sorytelin kokeilulle.

Vieraat on episodiromaani, jossa kokonaisuus hahmottuu vaihtuvien kertojien kautta pala palalta. Kertojanäkökulma muuttuu tiiviiseen tahtiin, ja uudet näkökulmat paljastavat romaanihenkilöistä salattuja puolia. Keskeinen henkilö on Senja, joka on illan - ja oikeastaan koko kirjan - emäntä. Hän on järjestänyt illalliset lähipiirilleen osoituksena siitä, että on selviytymässä suuresta pettymyksestä.

Kirjan alkuun on latautunut pientä dekkaritunnelmaa, kun Senja ihmettelee, missä hänen miehensä Lauri viipyy, vaikka tämän piti vain nopeasti käydä ostamassa lisää kukkia. Varsin pian Lauri jää taka-alalle, ja keskiöön nousevat henkilöiden väliset suhteet ja elämisen vaikeus.

Toistuvana motiivina kirjassa on kaupungin yli lentävät kuumailmapallot, jotka häivähtävät henkilöiden näkökentässä. Lähes jokaisen huomio kiinnittyy niihin kesken juhliin valmistautumisen.

Henkilöitä on paljon: On Senja, joka kärsii lapsettomuudesta ja on hänen naapurinsa Anna, jolla on ihana pieni poika Toivo, johon Senja on leimautunut. On Senjan äiti, näyttelijä Ulla Leino ja Senjan miehen sisko, Iiris. On myös Senjan sydänystävä, Alva. Lisäksi näyttämölle tupsahtaa pari nuorta naista, joilla ei juurikaan näytä olevan muun ryhmän kanssa tekemistä. Miespuoliset kertojanäänet ovat Senjan miehen, Laurin, ja Alvan avomiehen, Danielin. Molemmilla on omat salaisuutensa ja perisuomalainen tyyli jättää asiat puhumatta.

Vieraat on romaanin nimenä monimerkityksinen. Senja on kutsunut kotiinsa vieraita. Tilaisuuden pitäisi olla kevyt ja iloinen, mutta alusta asti tunnelma on ikävä, sillä Senja ei tunnu olevan kuitenkaan aivan kunnossa. Vieraiden mukana sisään tupsahtelee lisää painostavaa tunnelmaa. Vähitellen käy ilmi, että paitsi että ihmiset ovat tulleet vieraiksi illalliskutsuille, he ovat loppujen lopuksi myös vieraita toisilleen, vaikka suhteiden luulisi olevan kovinkin lämpimät.

En pitänyt kenestäkään henkilöstä tässä kirjassa, mikä ei sinänsä haittaa lukukokemusta. Olen lukenut paljon kirjoja, joissa ihmiset eivät ymmärrä toisiaan ja toimivat äärettömän itsekkäästi, kuten tässäkin kirjassa. Ihmissuhteet perustuvat joskus valheisiin ja pimittämiseen tai suoranaiseen julmuuteen. Julmimpana Vieraissa koin Senjan äidin, joka ei hyväksynyt tytärtään ollenkaan ja oli ollut erittäin huono äiti myös pienelle Senjalle. Senjan lapsuuden muistot ja edelleen jatkuva äidinikävä ovat riipivää luettavaa ja selittävät paljon Senjan luonnetta.

Romaani oli rakenteeltaan kiehtova ja kunnianhimoinen kudelma. Harmittaa, etten silti syttynyt tarinoille enkä henkilöille. Henkilöiden ongelmat tuntuivat moneen kertaan luetuilta, jotenkin liian ilmeisiltä ja selitetyiltä. Lisäksi traumaattisia kokemuksia oli nyt minulle liikaa. Jatkoin kirjan loppuun, koska halusin tietää, miksi Lauri ei palannut kukkien ostoreissulta. Vieraat siis piti lukijan otteessaan ja uteliaana loppuun saakka.



Kuittaan Vieraat-romaanilla Helmetin vuoden 2018 lukuhaasteen kohdan 38. Kirjan kannessa on kulkuneuvo. Idean sain Lumiomenan Katjalta, joka oli hoksannut tämän vähän eksoottisemman kulkupelin. Myös Kaisa V, Omppu, Suketus, Jonna, Maria, Tuija, Hanna, Tiia,  Krista <3, Ulla <3, Arja, Kosminen K ja Laura ovat lukeneet kirjan.

Anja Erämaja: Töölönlahti

Anja Erämaja: Töölönlahti, 2013
Kustantaja: WSOY
Kansi: Anna Makkonen
Sivuja: 89
Mistä sain kirjan: lainasin kirjastosta



Näin se minulta
juoksuksi menee, 
radan vartta, 
aidan viertä, 
sillan yli, 
mäkeä ylös, ohi
sinisen huvilan, - - (s.9).


Näin alkaa Anja Erämajan runokokoelma Töölönlahti. Se on takakansitekstinsä mukaan intervallijuoksu ympäri lahden ja halki elämän. Aluksi teksti on aseteltu tasaisiin säkeisiin, mutta heti kokoelman toisella sivulla se alkaa kaartua ikään kuin Töölönlahden rantojen muotoon. Alkulämmittelyn jälkeen tahti kiihtyy ja juoksu löytää rytminsä. Välillä tekstistä voi löytää hengityksen paikkoja - sanojen välit muodostavat tasaisen kuvion, jonka voi tulkita vaikka sisäänhengityksen mahdollisuudeksi: ja tässä kohtaa voi hidastaa, kävellä ohi kyltin, säkeessä neuvotaan (s. 22) tai Tässä palaudutaan, kerätään voimia. Kädet roikkuvat velttoina kahta puolta. (S. 59.)

Maisemat vaihtuvat, tutut rakennukset vilisevät ohi. Välillä juoksija tuntee Oopperatalon seinien sisällä balettitanssijoiden liikkeet. Hän tekee havaintoja vastaantulijoista, sorsista, rakennustyömaista - kaikesta mitä silmä tavoittaa. Välillä mieleen välähtää laulujen sanoja englanniksi tai suomeksi, riimit lähtevät valloilleen. Välillä hahmotellaan äänimaisemaa:
  juoksijoiden ropina,
pyöräilijöiden kilinät,
   dynamojen suhina,
          sähköä syntyy,
        puheen sorinaa,
                   repliikkejä - - (s. 28)

Runon minä juoksee Töölönlahtea ympäri ensin syksyllä, sitten talvella ja lopulta vielä keväälläkin. Teoksen osat on nimetty koettujen vuodenaikojen mukaan: Syksy, Talvi ja Kevät.  Nyt ollaan suomalaisen runoperinteen ytimessä, jossa vuodenaikojen vaihtelu ja luonto tulevat vastaan tavalla tai toisella. Runon minän mieli ja runojen tunnelmat heijastelevat vuodenaikoja. Selvimmin tämä näkyy talvessa, joka on surun aikaa. Juoksija miettii silloin kuolemaa. Töölönlahden maisema pysyy periaatteessa samana, mutta muuttuu vuodenaikojen vaihtuessa. Myös runon kertoja muuttuu: juoksija juoksee, mieli on vapaa ja vapautuu yhä enemmän, kun tullaan kohti kevättä. Kesästä ei kerrota, mutta se lupailee helpotusta oloon, ehkä jopa jotain railakasta.

Liikkeen ja sanojen yhdistäminen on kiinnostavaa ja kiehtovaa. Samantyyppistä riemastuttavaa kerrontaan on Henriikka Tavin Esim. Esa -runokokoelmassa, jossa runon minä pyöräilee työmatkansa ja hänen ajatuksensa seurailevat maisemaa ja tekevät siitä havaintoja, mutta samalla tajunnanvirta toimii omaan vastustamattomaan rytmiinsä - voiko ajatuksilleen mitään, sillä sieltä niitä pulppuilee, jostain matkan varrelta?

Erämajan lenkkipolulla käy samoin. Yhtäkkiä ollaankin olemassaolon keskiössä, surraan ja iloitaan. Mietin, miten runoilija on tekstinsä luonut: Onko hän kenties puhunut lenkkinsä aikana itsekseen, puhunut ääneen havaintojaan ja tajunnanvirtaansa ja nauhoittanut puheensa? Onko hän kenties lenkin jälkeen istunut alas ja kirjoittanut mietteensä? Oli miten oli, lopputulos on vastustamattoman todentuntuista, aitoa runon, ruumiin ja mielen liikettä ja rytmiä. Jotenkin uutta ja oivaltavaa runoutta, jota luen innoissani. Niin juuri: olen innoissani.  Ehkä vähän hengästynytkin - yritänhän pysyä juoksijan mukana.

Anja Erämajan esikoisrunoteos Laulajan paperit (2005) on proosarunoteos, jossa identiteetin etsintä on keskeisessä osassa. Erämajan omintakeinen ja vastustamaton huumori kukoistaa esikoiskokoelman joka sivulla. Se on itseironista, nokkelaa ja syvää. Niin on tässäkin kokoelmassa. Runoilija osaa katsoa paitsi maisemaa myös omaa sielunmaisemaansa mukavan vinosti. Yksityisestä tulee - askel askeleelta, säe säkeeltä - yleistä:
Pelkään huilaamista,
pelkään että huilareilta
nykäistään neliöt alta, 
taso laskee ja katto, 
joutuu konttaamaan,
ryömimään, käytävälle,
putkeen, viemäriputkeen,
lapset hunningolle,
joutuu vaihtamaan
pienempään, festivaalit
piknikkiin, Egyptissä piti käydä. (S. 48.)


Töölönlahti jättää rytminsä minuun. Tekisi heti mieli lukea lisää Erämajan runoja. Tekisi heti mieli lähteä juoksemaan:
                                               - - vasen, oikea
                                                  jalka osuu
                                               maahan, iskee
                                              maailmaan,
                                            luut tihenevät,
                                          syke tihenee,
                                        aine vaihtuu,
                                       asioita tapahtuu,
                                      palaminen,
                                    olen liekeissä,
                                   liikkeessä - - (s. 12).
                               



Erämajan kokoelma on luettu myös blogeissa Mari A:n kirjablogi (jossa on kuvituksena aurinkoisia otoksia Töölönlahden rannoilta), Kulttuuri kukoistaa, Kirja vieköön! ja Tuijata. Kulttuuripohdintoja. Kuittaan Töölönlahdella Helmetin vuoden 2018 lukuhaasteen kohdan 4. Kirjan nimessä on jokin paikka. Osallistun kirjalla myös Ompun #runo18-haasteeseen. (Tosin en ole vielä tehnyt koontia viime vuodenkaan runohaasteesta...)

Lucia Berlin: Siivoojan käsikirja ja muita kertomuksia

Lucia Berlin: Siivoojan käsikirja ja muita kertomuksia, 2. painos 2018 (suomeksi 2017)
Alkuteos: A Manual for Cleaning Women, 2015
Suomentaja: Kristiina Drews
Kustantaja: Aula &Co
Kansi: Sanna-Reeta Meilahti
Sivuja: 287
Mistä sain kirjan: oma ostos



Lucia Berlinin (1936 - 2004) Siivoojan käsikirja ja muita kertomuksia on ilman muuta viime vuoden  käännöskirjatapaus. Se sisältää 25 novellia, jotka on koottu kirjailijan 1970 - 1990-luvuilla kirjoittamista novelleista. Suomennokseen on lisätty myös alkusanat, johdanto ja lyhyt elämäkerta Lucia Berlinistä. Ne valottavat hyvin Berlinin erityislaatuista kirjailijauraa ja värikästä elämää, joista ei Suomessa ennen tätä julkaisua tiedetty juuri mitään. Yhdysvalloissa hänen uransa koki renessanssin, kun hänen novellinsa koottiin uudeksi kokoelmaksi vuonna 2015. Tapausta alettiin odottaa suomeksi, ja odotuksen lopputulos on lukijalle silkkaa karkkia. Kristiina Drewsin taitava suomennos viimeistelee herkkupalan.

Monet teoksen novelleista paljastuvat joiltain osin omaelämäkerrallisiksi, kun niitä vertaa Berlinin elämän tapahtumiin. Tosin kirjailija pukee kaiken niin loistokkaaseen fiktioon, että on lopulta aivan sama, mistä tarinat ovat peräisin. Lydia Davis kertookin novellikokoelman alkusanoissa, että Berlinin mielestä kaiken kertomisen ydin oli hyvässä tarinassa. Siksi tarinoissa on aina jotain liioiteltua ja yllättävää, jotain joka oikoo mutkia suoraksi ja nousee tavanomaisen yläpuolelle. Jotkin tarinat heittäytyvät jopa groteskiin menoon, kuten juoposta hammaslääkäri-isoisästä kertova Tohtori H. A. Moynihan, laittomalle meksikolaiselle aborttiklinikalle sijoittuva Tiikerinpuremia tai hoitovietin hurmoksesta kertova Oma jockeyni. Jos novellit eivät ole groteskeja, niin ne ovat vähintäänkin ilkikurisia, kuten esimerkiksi novellit Suru ja Hyvät ystävät. Berlinin huumori on välillä räkäistä naurua ja välillä vinoa hymyä.

Berlinin ihmiset on kuvattu persooniksi ennen kaikkea tekojensa kautta, ja he ajautuvat kummallisiin tilanteisiin sattumalta. Kirjailija ei ikinä sorru maalailemaan maisemaa tai henkilöitä sivutolkulla, mutta kun hän ihmisen kuvaa, se on sitten siinä: Bella oli luultavasti koko läntisen Texasin kaunein nainen, hän oli voittanut ainakin miljoona kauneuskilpailua. Pitkät, platinanvaaleat hiukset ja kellanruskeat silmät. Ja hänen hymynsä - tai oikeastaan hänen naurunsa, käheä, syvältä kumpuava nauru - se ilmaisi vilpitöntä iloa ja samalla salaa ilkkui kaikessa ilossa piilevää murhetta. (S. 116.)

Berlinin päähenkilönä on aina nainen: katolista koulua käyvä protestanttityttö, pienen Ben- nimisen vauvan äiti, useamman pojan äiti, eronnut nainen, yksinhuoltaja, ensiapupoliklinikan vastaanottovirkailija, siivooja, sisko... Novelleista rakentuu naisen koko elämänkaari tytöstä aina viisikymppiseksi naiseksi, joka osaa nauttia täysin siemauksin eteensä osuvista romansseista. Novellikokoelman lopussa aihepiirit rauhoittuvat, kun nainen vanhenee ja katkaisuhoidotkin ovat taakse jäänyttä elämää. Herkullisia yksityiskohtia riittää toki vielä viimeisissäkin novelleissa.

Kokoelman ihastuttavin mies löytyy novellista Todo luna, todo Año. Hän on César, joka opettaa novellin päähenkilön, Eloisen, sukeltamaan ja kalastamaan eräänä kuumana kesänä Meksikossa. Novellin lopussa Césarin hahmo saa pienen särön, mutta hänen luokseen palataan vielä novellissa Suru. Silloin César saa kunnian opettaa myös päähenkilön siskon sukeltamaan. Tosin päähenkilön nimi ei ole enää Eloise vaan Dolores... Mitä ihmettä! Sama nainen, samat muistot, mutta eri nimi.

Vaikka novelleissa saattaa olla samoja henkilöitä ja samoja tapahtumia, niin että tarinat verkottuvat, kertoja tekee itsestään epäluotettavan. Tekisi mieli tulkita Eloise ja Dolores Lucia Berliniksi, mutta kertoja on ottanut ohjat käsiinsä ja muistuttaa lukijaa siitä, että kertoja päättää:  Eloise voi olla Dolores tai Lucia tai sitten ei. Tärkeintä on tarina, niinhän se oli.

Kokoelman tarinat sijoittuvat Meksikoon, New Mexicoon, Texasiin ja Kaliforniaan. On kuuma ja hiekka pöllyää. Berlin kuvaa alkoholisteja, katkaisuhoitolaitoksia, pesuloita, ensiapupoliklinikan arkea, vanhenemista ja kuolemaa. Siivoojan käsikirja -novellissa annetaan käytännön ohjeita siivoojille, ja samalla syntyy poskettoman hauskaa, mutta myös koskettavaa kaunokirjallista proosaa.

Berlinin kynästä syntyy siis mitä vaan - etukäteen ei voi tietää, mihin tarina lopulta keskittyy tai mihin se päättyy. Joskus lopussa on yllätys, mutta useimmiten taas ei. Loppukaan ei ole niin tärkeä kuin tarina.

Yksi kokoelman hurjimpia tarinoita on Kaikki karkaa käsistä -novelli, joka on kertomus alkoholistiäidin viinantuskasta. Hänen yöllinen retkensä kaupungin halki viinakauppaan on puistattavaa luettavaa, mutta tarinan ikävin osa on edessä aamulla, kun äiti on saanut ryyppynsä ja on pystynyt aloittanut päivän kotityöt. Lakoninen loppu tiivistää alkoholistin perheen arjen.

En olisi haluunut Berlinin novellien ikinä loppuvan. Hän on novellistiikan mestari siinä missä Alice Munro, James Joyce tai Raymond Carver ovat. Syksyllä lukemani Hilary Mantelin Margaret Thatcherin salamurha kuuluu samaan taidokkaaseen novellitaiteeseen. Berlin on kuitenkin suurieleisempi kuin kukaan näistä muista mestareista. Hän vangitsee lukijan keskelle karheita tarinoitaan. Tähtiä ja pyhimyksiä -novellissa koulutyttö oivaltaa itsestään jotain: Sinä päivänä leikkikentällä minä tiesin, että en koskaan elämässäni kuuluisi joukkoon. En olisi ainoastaan erilainen kuin muut, minua ei ikinä hyväksyttäisi mukaan porukkaan. - - Kaikki siinä kentällä minun ympärilläni oli silkkaa symmetriaa ja oikeaa ajoitusta (s. 51). Mikään Berlinin novelleissa ei ole symmetristä eikä muutenkaan kohdallaan - mutta voi elämä, millaista proosaa siitä syntyy.



Siivoojan käsikirja äänestettiin toiseksi Blogistanian Globalia -sarjassa viime vuonna. Kirja on luettu ainakin näissä blogeissa: Kirjasähkökäyrä, Leena Lumi, Kulttuuri kukoistaa, Tekstiluola, Reader, why did I marry him, Lukuisa,  Mitä luimme kerran ja Pikkuseikkoja. Blogikirjoituksista minulle selvisi, että kokoelmaan on tulossa jatko-osa syksyllä, kun koko alkuperäisteos saadaan käännettyä. Berlinin lukeminen sei iis loppunutkaan tähän - maltan tuskin odottaa! Kuittaan kirjalla Helmetin vuoden 2018 lukuhaasteen kohdan 25. Novellikokoelma.

Elena Ferrante: Ne jotka lähtevät ja ne jotka jäävät

Elena Ferrante: Ne jotka lähtevät ja ne jotka jäävät, 2018
Alkuteos: Storia di chi fugge e di chi resta, 2013
Suomentaja: Helinä Kangas
Kustantaja: WSOY
Kansi: Martti Ruokonen
Sivuja: 448
Mistä sain kirjan: oma ostos



Elena Ferranten Napoli-sarjan kolmas osa, Ne jotka lähtevät ja ne jotka jäävät, on silkkaa lukemisen juhlaa kannesta kanteen. Kirjassa on kohdallaan kaikki se, jota erinomaisessa kirjassa pitää olla: juoni etenee kiinnostavasti, henkilöhahmot ovat uskottavia ja kehittyvät koko ajan, ja kirjassa on myös yhteiskunnallinen sanoma. Lukijaa hemmotellaan, sillä useimmiten yksikin näistä piirteistä riittäisi luomaan hyvän kirjan.

Elenan ja Lilan ystävyys on edennyt 1960-1970-lukujen taitteeseen. Naisten elämää sekä Italian ja Euroopan kuohuvaa politiikkaa seurataan rinta rinnan. Kommunistiset ja fasistiset aatteet ajautuvat yhteenottoihin, joissa ei vältytä ruumiiltakaan. Lila käy vähän kuin vahingossa taisteluun työläisten olojen parantamiseksi ja ajautuu lopulta yllättävälle uralle. Elena puolestaan jatkaa kirjailijana, mutta kirjoittamisen eteen kertyy esteitä: perhe ja äitiys sitovat hänen arkensa.

Elenan avioliiton kautta seurataan naisen aseman kehittymistä Italiassa. Patriarkaalinen perinne on syvään rakennettu, ja vaikka Elenan mies on koulutettu ja periaatteessa moderni mies, ei hänkään pysty Elenaa vapauttamaan. Tarvitaan Elenan nuoruudenrakkaus, Nino, herättämään Elenan tietoisuus. Tällaisten keskustelujen kautta luodaan kunnon tarinaa:
  "Ja mikä minun rikokseni mahtaisi olla!"
  "Älykkyyden tuhlaaminen. Yhteiskunta, jossa naisen älyllinen energia tukahdutetaan kodin ja lasten hoitoon aivan kuin se olisi täysin luonnollista, on itsensä vihollinen edes tajuamatta sitä."
    Odotin hiljaa, mitä Pietro vastaisi. Mutta mieheni reagoi ironisesti: 
    "Elena voi käyttää älyllistä energiaansa milloin ja miten haluaa, kunhan hän ei vie aikaa minulta." (S. 386.)

Elenan ja Lilan ystävyys on edennyt uuteen vaiheeseen, koska molemmilla on lapsia huolehdittavanaan. Elena tuntee vastuuta myös ystävästään, mutta ei tunnu pääsevän hänen lähelleen. Edelleen naisten välillä on kummallinen sekoitus kateutta, pätemisen tarvetta ja ihailua. Napoli-sarjan kritisoijat usein ihmettelevätkin, mitä ystävyyttä naisten ystävyys oikein on, kun siinä on niin paljon negatiivista latausta. Onko se ystävyyttä ollenkaan?

Helppoa ystävyys ei todellakaan ole, mutta Elena ja Lila tarvitsevat toisiaan sekä älyn että tunteen tasolla. Heitä sitoo yhteen yhteinen lapsuus, Napolin köyhät korttelit ja oman paikan etsintä miehisen kulttuurin keskellä. Perinteiseen naisen malliin on vaikea asettua. Ystävät täydentävät toisiaan ja tuntevat kohtaloidensa kuuluvan yhteen, vaikka kumpikin käy omannäköisensä taistelun. Kaikki olennainen tiivistyy mielestäni Lilan reaktiossa, kun hän on lukenut Elenan uuden kirjan: älä enää koskaan luetuta minulla mitään, ei minusta ole sellaiseen, minulla on suuret odotukset sinua kohtaan, olen varma että pystyt parempaan, haluan että saat aikaan parempaa, sitä minä toivon kaikkein eniten maailmassa, sillä kuka minä olen, ellet sinä ole hyvä, kuka minä sitten olen? (S. 289.)

Napoli-sarjan kolmas osa on napakymppi, paras tähänastisista kolmesta suomennoksesta. Haluaisin sarjan viimeisen osan käsiini heti - mutta sitten taas toisaalta en haluaisi, koska siihen tämä ilo sitten loppuu. Helinä Kankaan suomennostyö on ollut luontevaa luettavaa, ja sivuja tulee ahmittua hirmuista vauhtia ja ne tuntuvat loppuvan kesken.

Eniten tässä kirjassa nautin Elenan avioliiton ja äitiyden kuvauksista ja yhteiskunnallisen kuohunnan jännitteistä. Yksityisen ja yleisen tietoisuuden herääminen on kiinnostavaa luettavaa. Ihmiset eivät jää paikoilleen, eivätkä alistu vanhoihin rooleihin. Syvään juurtuneet toimintamallit horjuvat, maailma muuttuu.

Elenan hahmo on tasaisen, älykkään ja tiedostavan naisen hahmo. Hän saa rohkeutta pikkuhiljaa ja löytää itseään pala palalta. Lilan kasvu on puolestaan repivää. Hän tempoilee tulisen luonteensa ajamana sinne tänne ja ajautuu tilanteisiin, joista selviää kuin ihmeen kaupalla karismallaan. Hän palaa suurella liekillä. Miten näiden naisten tarina päättyy? Lukijana en soisi sen päättyvän ollenkaan.



Ferranten uutuus on ehditty lukea jo ainakin näissä blogeissa: Leena Lumi, Rakkaudesta kirjoihin, Kirjojen keskellä, Tuijata. Kulttuuripohdintoja, Kirjaluotsi, Sanoissa ja sivuilla, Maailmankirjat ja Reader, why did I marry him, Donna mobilen kirjat ja Kulttuuri kukoistaa. Helmetin vuoden 2018 lukuhaasteeseen kuittaan kirjalla kohdan 17. Kirja käsittelee yhteiskunnallista epäkohtaa.