Lewis Trondheim ja Stéphane Oiry: Maggy Garrisson 1: Hymyile vähän, Maggy

Trondheim Lewis: Maggy Garrisson 1, Hymyile vähän, Maggy 2017
Kuvittaja: Oiry Stéphane
Suomentaja: Anssi Rauhala
Kustantaja: Sininen jänis
Sivuja: 48
Mistä sain kirjan: lainasin kirjastosta



Nyt taisin osua kertaheittämällä pieneen aarteeseen. Instagramin kuvavirrasta bongasin Maggy Garrisonin ja innostuin heti. Voiko näistä kuvauksista muuta kuin innostua: Dekkarisarjakuva, jonka päähenkilö on nuori nainen. Sijoittuu Lontooseen.

Ei muuta kuin albumi varaukseen kirjastosta.

Ahmaisin teoksen yhdeltä istumalta. Koska Maggy on niin hyvä tyyppi. Koska piirrosjälki ja tarina vetävät vastustamattomasti noir-tyyliin. Koska pääsin brittitunnelmaan.

Olinkin vähän yllättänyt, kun etsin taustatietoja teoksesta: tekijät ovatkin ranskalaisia! Olisin pannut pääni pantiksi heidän britteytensä puolesta. Löytyi myös iloinen uutinen, että Maggy-sarjakuvia on jo ilmestynyt kaksi lisää. Toivon, että Sininen jänis julkaisee suomeksi myös ne - ja pian. Lisäksi googlailemalla kävi ilmi, että Kvaak-sarjakuvayhteisö oli äänestänyt Maggy Garrisonin viime vuoden parhaaksi käännössarjakuvaksi.

Onpas tämä Maggy nyt suosittu henkilö, vaikka hän on aivan tavallinen nuori nainen. Nyt ei olla povikuningattaria, eikä bimboja, eikä toimita miesten ehdoilla. Maggy on pikemminkin syrjäytymisvaarassa oleva hahmo. Hän on työtön, tupakoiva, hiukan ylipainoinen sinkku, joka ei myöskään sylje lasiin. Mutta Maggy tuntee oman arvonsa, on neuvokas ja rohkea tyyppi. Hän ottaa elämänsä ohjat omiin käsiinsä, kun tilaisuus osuu kohdalle. Ja sehän osuu: Maggy saa työpaikan yksityisetsiväfirman sihteerinä, ja kun pomo osoittautuu nyhjäkkeeksi, Maggy päättää selvittää tapaukset itse.

Taskuun alkaa kerääntyä mukavasti massia, mutta sitten Maggy huomaa sekaantuneensa vähän suurempaan juttuun, kun ovelle ilmestyykin uhkaava parivaljakko, joka on vastuussa pomon hakkaamisesta. Meneekö Maggylla sormi suuhun? No ei mene.

Noir-henkeen kuuluu, että laillisuuden rajat venyvät, eivätkö sankarihahmotkaan ole puhtaita pulmusia. Mikä on oikein ja mikä on väärin? Oman edun nimissä moraalikysmyksissä pitää vähän joustaa. Kehen voi luottaa ja kehen ei? Sehän selviää vain luottamalla. Riskejä on pakko ottaa.

Kuvien noir-henki syntyy tummilla sävyillä, joihin punainen tuo hehkua. Maggyn olemus on täynnä karismaa. Hän pitää päänsä pystyssä, vaikka elämä ei ole ruusuilla tanssimista, ja hän todellakin tietää sen. Voiko hänestä olla pitämättä, vaikka häneltä harvoin saa hymyä osakseen?

Suomentaja Anssi Rauhala on myös tehnyt vakuuttavaa työtä. Teksti on sujuvaa ja kuitenkin ilmeikästä, kuten hyvässä sarjakuvassa pitää olla.

Loppua kohti sarjakuvan tunnelma kiihtyy ja jännitys tihenee, aivan kuten dekkarissa pitääkin. Enkä voi kuin ihailla Maggyä, pitää häntä vähän sankarinakin, vaikka hän varmastikin itse kieltäytyisi kaikesta ihailusta ja kohauttaisi vain olkiaan - ja pyytäisi ehkä tarjoamaan tuopillisen.

Heittäydyin muutama viikko sitten mukaan Hurjan hassun lukijan Sarjakuvahaasteeseen, ja nyt olen siis jo lukenut kolme teosta sitä varten: Graig Thompsonin Habibin, Johanna Vehkoon ja Emmi Niemisen Vihan ja inhon internetin ja nyt tämän Maggy-albumin. Pari sarjakuvateosta tuossa odottaa vielä pinossa, joten aloitus on ollut vauhdikas, kun vertaa tilannetta viime vuoteen, jolloin en lukenut sarjakuvia edes yhden albumin vertaa, en varmaan edes yhtä kokonaista Aku Ankkaa pojilleni.

Maggy Garrissonin ensimmäinen osa on arvioitu ainakin näissä blogeissa: Tähtivaeltajablogi, Kvaak ja Kirjavinkit. Helmetin vuoden 2018 lukuhaasteeseen kuittaan teoksella kohdan 3. Kirja aloittaa sarjan.

Leena Krohn: Kadotus

Leena Krohn: Kadotus, 2018
Kustantaja: Teos
Kansi: Marjaana Virta
Sivuja: 159
Mistä sain kirjan: arvostelukappale



Kirjavuoteni kohokohta on varmasti tässä: Leena Krohnin Kadotus. Olen aiemmin lukenut Krohnin kirjat Hotel Sapiens, Mehiläispaviljonki. Kertomus parvista, Erehdys ja Kotini on Riioraa, jotka jokainen ovat olleet säkenöivän hyviä lukukokemuksia. (Olen lukenut myös Donna Quijoten, mutta se odottaa vielä tuossa blogijonossa vuoroaan.) Krohnin teokset ovat - loistavia.

Nyt ollaan löytötavaratoimistossa, Kadotuksessa, johon kadotetut tavarat päätyvät. Kadotus ei ole toimiston oikea nimi, mutta toimiston virkailija, jonka ajatuksia seurataan kirjan kehyskertomuksena, on nimennyt toimiston siten. Nimi viittaa paitsi kadotettuihin tavaroihin, myös virkailijan asemaan, sillä hänkin on kuin kadonnut elämästään, ajautunut lähes unohdettuun toimistoon muiden kadonneiden tavaroisen joukkoon. Seuraava askel hänen työurallaan olisi joutua kaatopaikalle töihin.

Krohnin teksti on täynnä havaintoja, joita on pakko pysähtyä miettimään. Nykymaailman arvot (ovatko ne arvoja) näyttäytyvät naurettavina, ja silti ansaittuina kuvina ihmisestä itsestään. Kirjailija pukee ironian muotoon vakavaa sanomaa, melkeinpä saarnaa: Kaatopaikka on totuuden paikka. Sillä on itseoikeutettu sijansa ihmiskunnan suurenmoisimpien instituutioiden: akatemioiden, museoiden, parlamenttien, katedraalien ja oikeusistuimien rinnalla.  - - Siellä on totuutemme, sillä siellä on salaisuutemme. Sen, minkä me haluaisimme unohtaa, maa kyllä muistaa. Se, mitä me yritämme hävitää, tulee hävittämään meidät. Se, minkä me hylkäsimme, paljastaa, mitä kerran himoitsimme, mitä teimme, keitä olimme ja mikä on kohtalomme. (S. 120 - 121.)

Kadotus on myös helvetti, kadotus, jonne joudutaan, jos tehdään syntiä. Satiiria syntyy siitä, että kirjan nimi viittaa myös taidetapahtumaan, josta kaikki löytötavarat ovat peräisin. Kyseessä on Taiteiden yötä muistuttava tapahtuma, jossa nähdään ja koetaan kaikkea kummallista: toinen toistaan absurdimmat performanssit, vellovat ihmismassat, hajut, äänet, valot... - Kaikki täällä on feikkiä ja petosta, isä sanoi. - Illuusiota. Valhetta ja huijausta. Se juuri on perusidea, se on taiteen syvin ydin. (S. 130.)

Aika lähellä kadotusta ollaan. Kas kun ei kadoteta myös ihmistä, ihmisyyttä itseään! Vai mikä on tuo kaksiulotteiseksi litistynyt ihmishahmo - ehkä varjo vain tai ehkä todellisempi kuin kaikki muut ihmiset? Tarkemmin katsottuna jotkut ihmiset muistuttavat epäilyttävästi jo eläimiä. Kafkan Muodonmuutos on ehkä jo täällä.

Kirja on jaettu tarinoihin, jotka on nimetty löydettyjen tavaroiden mukaan. Toimistoon tuodaan muun muassa sateenvarjo, korvakoru, kännykkä, käärmeennahka ja talutushihna, jotka kaikki on kadotettu taidetapahtumassa. Virkailija ottaa tavarat vastaan ja miettii niiden alkuperää, ja seuraavaksi tarina siirtyykin keskelle taidetapahtumaa ja lukija saa tietää, kuka tavaran kadotti.

Kirjan rakenne on toimiva. Toimiston virkailijasta paljastuu jotain, mutta ei kaikkea. Myös ihmiset, joiden kokemuksia taidetapahtumassa, Kadotuksessa, seurataan, ovat kiinnostavia hahmoja. Heidän kauttaan esiin nousevat erilaiset elämänasenteet ja -filosofiat: suhtautuminen taiteeseen, elämään ja muihin ihmisiin.

Henkilöistä ei suinkaan kerrota kaikkea, vain välähdyksiä. Paljastuu yksinäisyyttä, epäilystä, toivoa, syvää inhimillisyyttä. Tässä juuri on Krohnin taito: hän tuo lukijan silmien eteen kaiken ihmisen tuottaman roskan ja turhuuden ja siitä huolimatta, hän jaksaa nähdä myös ihmisen sisimpään. En tule koskaan unohtamaan Kadotuksessa kuvattua Kärpästen rouva -performanssia.

Äkkiä voisi väittää, että Krohnin ihmiskuva on synkkä ja pessimistinen, mutta ei se ole. Hänen huumorinsa pehmittää kaiken. Ihmisten turhamaisuus, ahneus ja pinnallisuus saavat sivalluksia, jotka ovat vähintäänkin ansaittuja. Piikit osuvat. Krohn vaatii ihmisiltä valpautta ja ajattelua: Mitä oikein olet tekemässä, ihminen? Onko tämä tarpeellista? Onko tämä ainoa totuus?

Krohn ei kuitenkaan jätä lukijaa yksin kysymyksiensä keskelle, hän tarjoaa myös vastauksia: - - Sillä jotta ihmiset eivät tulisi hulluiksi, he tarvitsevat vähän hulluutta. He tarvitsevat juuri sitä, mikä ankarasti ajatellen on tarpeettominta, kuten leikkiä, taikaa ja unennäköä. Tarpeettomin on kaiken tarpeellisen perusta, niin minä ajattelen. Siitä, mikä on leikkiä, alkaa todellisuus, siitä, mikä on unta, syntyy tarmo ja työ, ja kaikki se mikä on kaunista, on elävää, toimivaa, ikuista. (S.123.)

Krohnin lukeminen on ravistelevaa ja kylmäävää. Se on myös hauskaa, vapauttavaa ja äärettömän lohduttavaa: Usein sanotaan, että ihmisen pitäisi elää tässä ja nyt. Miksi pitäisi? Eläimen on aina elettävä tässä ja nyt, ei ihmisen tarvitse. Jos tässä ja nyt on silkkaa piinaa, hän voi edes hetkeksi mennä pois. Joko sinne, mikä kerran oli tai kerran tulee olemaan tai maahan, jota ei ole missään. (S. 46.)

Kiitän kustantajaa arvostelukappaleesta!

Kadotuksen on lukenut myös Suketus. Helmetin vuoden 2018 lukuhaasteessa kuittaan kirjalla kohdan 49. Vuonna 2018 julkaistu kirja.

Krohn on mielestäni Suomen paras kirjailija, enkä ole mielipiteineni yksin, sillä esimerkiksi Sivumennen-kirjapodcastissa väitetään samoin. Podcastin 45. jakson lopussa Jonna Tapanainen ja Johanna Laitinen lupasivat, että ensi kerralla he keskustelevat Suomen parhaasta kirjailijasta ja tajusin heti, että sen täytyy olla Leena Krohn. Huokaisin onnellisena, kun kävi ilmi, että niin olikin. Suosittelen siis kuuntelemaan Sivumennen -podcastin 46. jakson. (Kuten kaikki muutkin jaksot.)

Marisha Rasi-Koskinen: Eksymisen ja unohtamisen kirja

Marisha Rasi-Koskinen: Eksymisen ja unohtamisen kirja, 2017
Kustantaja: WSOY
Kansi: Jussi Karjalainen
Sivuja: 253
Mistä sain kirjan: lainasin kirjastosta


Marisha Rasi-Koskisen Eksymisen ja unohtamisen kirja on kaunis ja surullinen kirja. Eksyminen käy nopeasti, unohtaminenkin käy. Silti on aina jotain, joka säilyy, vaikka ei mitään muuta niin paljon haluaisikaan kuin unohtaa. Asiat voivat mennä niin monella tavalla väärin, että jonkin niistä on oltava oikea (s. 164).

Kirjailija on taitava. Hän on niin taitava tarinanpunoja, että ihmettelen, miksi hänestä ei pidetä enempää meteliä. Hänellä on aivan oma äänensä, joka kietoo mukaansa. Perinteinen realistinen kerronta taipuu hänen käsissään kohti maagista realismia, ja silti lukija saa lukea vaikka kuinka tosissaan ja poimia kirjasta vain tarinan. Tarinan pinnan alla risteilevän selittämättömän voi tulkita, jos haluaa ja miksi haluaa, mutta sen voi jättää ihan vain rauhaankin tai peräti huomaamatta.

Minulle se pinnan alla liikkuva, selittämätön on tärkeintä ja upottavinta. Miten muistot syntyvät, miten ne jäävät ja haihtuvat? Miten kadotaan tai eksytään? Kadotaanko kuitenkaan? Löydetäänkö jotain, jota ei osattu etsiäkään? Rasi-Koskinen jättää lukijan mietittäväksi yhteydet ihmisten välillä, näkymättömät siteet, jotka voivat käydä liian raskaiksi. Sillä kun mitä tahansa siirtää, kun pienimmänkin muiston paikkaa vaihtaa, menneisyys muuttuu, elämän palaset liikahtavat paikoiltaan, ja niiden mukana se mitä kutsutaan tulevaisuudeksi (s. 14).

Lukiessani Eksymisen ja unohtamisen kirjaa elin kummallisessa olotilassa. Yhtä aikaa olin innoissani upeasta kirjasta, sen taiten punotusta tunnelmasta. Samalla olin pohjattoman surullinen. Taika on kertojarakenteessa. Kirjassa on nimittäin kaksi kertojanäkökulmaa, jotka molemmat ovat lapsen näkökulmia. On Julia ja on Jan.

Koska lapsen maailmassa on paljon leikkiä ja kuviteltua, omanlaistaan järjestystä, lukijalle jää ulkopuolisen aikuisen ja järkeilijän rooli. Se rooli on pakahduttava paikka. Tässä jos missä on kirjallisuutta, joka herättää valtavia myötätunnon hyökyjä. Välillä en ole varma, kestänkö eläytyä niin vahvasti, kuin kertoja vaatii.

Äiti oli joskus sanonut, että  jokaisesa ihmisessä on kaikki eletyn elämän vuodet, samassa ihmisessä kaikenikäiset ihmiset sisäkkäin, lapset ja aikuiset. Ne keskustelevat toistensa läpi, nekin jotka ovat niin pieniä etteivät pysty puhumaan, ne tuntevat toistensa tunteet. Sillä jokaisessa ihmisessä on kaikki mitä hän on kantanut sisällään, joka ainoa keskustelu ja kosketus, jokaiset kasvot jotka on nähnyt, jokainen peili josta on heijastunut, jokainen sana, jokainen uni, jokainen kyynel, ne kaikki ovat siellä sisällä. Ne ovat kehossa, muistoina joista vain osalle on olemassa sanoja. Ei ihme jos joskus itketti ilman syytä. (S. 57.)

Kun lopulta suljin kirjan kannet, jäin pitkäksi aikaa kirjan tunnelmaan. Tavoitan sen tunnelman nytkin tässä, vaikka lukemisesta on jo jonkin verran aikaa. Kirjan päähenkilöt nousevat elävinä eteeni, ja pystyn näkemään kohtauksia kirjasta kuin elokuvasta: sadepäivän leikit autossa, tivolin upean maailmanpyörän... Itku alkaa pakkautua silmiin. Näin toimii vahva kirjallisuus.



Eksymisen ja unohtamisen kirja on luettu myös blogeissa Kirja hyllyssä, Kirjapolkuni, Pieni kirjasto, Ullan luetut kirjat, Lukutoukan kulttuuriblogi, Luetut, lukemattomat, Reader, why did I marry him, Usva, Kosminen K ja Kirjaluotsi. Kirja uppoaa Helmetin vuoden 2018 lukuhaasteessa kohtaan 24. Surullinen kirja.

Lukuvinkkejä 10-vuotiaille pojille

Perinteisesti olen Lukuviikolla kirjoittanut poikani lukemisesta, sillä poikien lukuinnon hiipuminen alkaa olla valtakunnallinen ongelma. Miten käy äidinkielenopettaja-lukuintoilija-äidiltä oman pojan kasvattaminen lukijaksi? Ei mitenkään helposti.

Olen blogannut aiheesta tähän mennessä otsikoilla Miten houkutella 7-vuotias poika lukemaan?,  Lukuvinkkejä 8-vuotiaille pojille ja  Lukuvinkkejä 9-vuotiaille pojille. Nyt ollaan siis jo 10-vuotiaita.

Tähän asti olen lahjonut poikani lukemaan: hän on saanut lukemistaan kirjoista peliaikaa. Joku kommentoikin blogiini, että hän ei itse missään nimessä lahjoisi lasta lukemaan, sillä lapselle ei silloin synny omaehtoista intoa lukemisharrastukseen. Jaahas. Tilastojen  mukaan näyttää siltä, että suomalaispojat on jätetty sankoin  joukoin odottamaan oman lukuinnon syttymistä, ja odottelun tulokset näkyvät poikien lukutaidon romahtamisena. Kannattaisiko vanhempien kuitenkin yrittää tehdä jotain?

Jos nyt olen mennyt pilaamaan poikani lukuinnon hänen loppuelämäkseen, niin kannan siitä täyden vastuun. Kuten nyt kannan vastuuni hänen lukutaitonsa kehittymisestä lahjomalla häntä lukemaan.

Sitä paitsi, jos en vaatisi pojalta mitään kehittävää toimintaa, hän pelaisi koko ajan Minecraftia tai katsoisi YouTubesta videoita siitä, kun joku toinen pelaa Minecraftia. Niissä hommissa lukutaito ei kehity pätkän vertaa.

Lahjominen on kannattanut. Sitä ei enää tarvita, vaan poika lukee, koska kirjat ovat niin hyviä. Hän lukee joka ilta ennen nukahtamistaan, hän lukee aina, kun häneltä on viety kännykkä käsistä, hän lukee autossa, vessassa, ruokapöydässä... Eniten hän lukee Aku Ankan taskukirjoja, mutta hän lukee myös muuta. Kannattiko siis lahjoa? Kyllä. Kannattaa myös luottaa siihen, että ajan myötä kirjat ovat niin hyviä, että pojan omakin into syttyy. Siihen asti - lahjo!

Vuosi sitten päätin ruveta ottamaan kuvia pojan lukemista kirjoista, mutta enhän tietysti muistanut kuvata kuin touko-kesäkuun kirjoja. Tuolloin luettiin koulun lukuhaastetta varten aika erilaisia kirjoja, ehkä suurimpina löytöinä David Walliamsin kirjat Gansterimummi ja Poika ja mekko, jotka molemmat tuntuivat herättävän melkoisesti tunteita pojan päässä. Ihan mahtavaa!

Myös Jari Mäkipään Masi Tulppa. Pääsy kielletty -kirja maistui viime vuonna. Timo Parvelan ja
Björn Sortlandin Kepler 62 -sarjaakin poika luki, mutta into hiipui jostakin syystä. Pitänee yrittää uudestaan...

Eoin Colferin Legenda maailman tuhmimmasta pojasta ja Legenda Pottu-Mäkisestä tuli myös luettua. Ne olivat sopivan ohuita, kuulemma. Samoin Timo Parvelan muutama Ella-kirja luettiin samasta syystä. Ohuista kirjoistahan sai nopeasti ansaittua peliaikaa...

Koulun lukudiplomi uudistui tänä keväänä, ja painostin pojan tekemään sen. Siihen sai valita kirjoja eri aihepiireistä, ja poikani luki muun muassa Aapelin Koko kaupungin Vinskin ja Kirsi Kunnaksen Tiitiäisen satupuun. Selvästikään klassikoiden lukeminen ei sujunut niin ketterästi kuin uusien kirjojen tavailu. Sen sijaan lukudiplomiin luettu tietokirja, Raili Mikkasen ja Laura Valojärven Suomen lasten linnakirja kiinnosti poikaa ihan aidosti. Meidän pitäisi kuulemma kesällä lähteä retkeilemään Suomen linnoissa.

Vuoden luetuimpia kirjoja ovat kuitenkin olleet viime vuoden tapaan Jeff Kinneyn Neropatin päiväkirjat, joita poika lukee uudestaan ja uudestaan. Ne on hankittu omaan hyllyyn ihan kaikki, ja seuraavaa suomennosta odotellaan kieli pitkällä. Myös perheen tyttäret lukevat näitä kirjoja edestakaisin, joten hankinta on joka euron arvoinen.

Toinen jatkuvasti kesken oleva kirjasarja on Harry Potter -sarja, josta poika on lukenut kolmea ensimmäistä osaa vuorotellen ja yhä uudestaan. Jim Kayn kuvittamat painokset ovat hänen suosikkejaan, vaikka kuvittamattomatkin painokset hän on lukenut. Juuri viime viikolla kuulin hänen huokaavan Kayn kuvittaman kirjan äärellä, miten hieno eräskin kuva oli. Harry Pottereita ovat myös perheen tyttäret lukeneet siihen tahtiin, että kuvittamattomista painoksista irtoilevat jo kannet. Myös tämän kirjasarjan hankkiminen omaan hyllyyn on ollut joka euron arvoista.

Edelleen siis pojan kirjoissa pitäisi olla kuvia, ja parasta olisi, jos kirjat olisivat myös hauskoja. Mikäs siinä. Kirjastosta löytyy, kun vähän malttaa etsiä.

Seuraava suunnitelmani on palata lahjonnan pariin, ja luvata jotain tosi kivaa, jos poika malttaa lukea pari kuvittamatonta kirjaa, nimittäin Jack Chengin Kosmoksessa tavataan -kirjan, jonka olen itse hyväksi todennut, ja Jacob Wegeliuksen Merten gorilla -kirjan, joka vaikuttaa kunnon seikkailuromaanilta.

Näillä mennään.

Anna vinkkaa Lukuviikolla

Annan lukemat kirjat vuonna 2018

Hei, olen Anna. Tykkään kaikenlaisten kirjojen lukemisesta, mutta en niistä kirjoittamisesta. Siksi näin lyhyt teksti. Sori.

Tänä vuonna olen lukenut paljon hyviä kirjoja:

Riikka Ala-Harja: Kahden kaupungin Ebba

Becky Albertalli: Minä, Simon, homo sapiens

Ali Benjami: Mitä sain tietää meduusoista 

Jack Cheng: Kosmoksessa tavataan

Suzanne Collins: Nälkäpeli-trilogia 

Karin Erlandsson: Helmenkalastaja
Anu Hallava: Valpuri Vaahteran maaginen korva

Vuokko Hurme: Kiepaus

Sophie Kinsella: Kadonnut, Audrey
Kai Korkea-Aho ja Ted Forrsröm: Zoo: Viraalit nerot 
Adrienne Kress: Kätketty ovi

Anne Leinonen: Kirjanoita
Kristina Ohlsson: Lasilapset

R. J. Palacio: Ihme sekä Auggie ja minä

Jukka-Pekka Palviainen: Suunnaltaan vaihtelevaa tuulta

Siri Pettersen: Kupla

Philip Ridley: Dakota

Katariina Romppainen: Sori vaan se on totuus 

Sarah Rubin: Alice Jones koodaa ja ratkoo, Näkymätön vihje

Louis Sachar: Paahde

Annika Sandelin: Yokon yökirja 1 ja 2 

Lina Stoltz: Huomenna ei tarvitse pelätä

Zoe Sugg: Girl Online -trilogia

Angie Thomas: Viha jonka kylvät

Maria Turtschaninoff: Maresi: Punaisen luostarin kronikoita 

Jacqueline Wilson: Tähdeksi syntynyt

Suosittelen näitä kirjoja yläkouluikäisille. Parhaimpia näistä kaikista olivat Girl Online -kirjat, Nälkäpelit, Viha jonka kylvät ja Helmenkalastaja.

  

Anja Erämaja: Ehkä liioittelen vähän

Anja Erämaja: Ehkä liioittelen vähän, 2016
Kustantaja: WSOY
Sivuja: 71
Kansi: Martti Ruokonen
Mistä sain kirjan: lainasin kirjastosta



Anja Erämajan Ehkä liioittelen vähän täydentää kuvaa uudesta lempirunoilijastani, ja näin Lukuviikon kunniaksihan sopii blogata lempirunoistaan, eikö vain? Olen nyt puolen vuoden aikana lukenut Erämajan runokokoelmat Laulajan paperit (2005) ja Töölönlahti (2013) sekä nyt tämän uusimman teoksen, vuonna 2016 ilmestyneen kokoelman Ehkä liioittelen vähän. Näiden perusteella puhun löydöstä, ja toivon, että monet muutkin löytäisivät Erämajan runoteokset.

Uusimmassa teoksessa on tietysti paljon tuttua: huumori, ilottelu ja vakavat aiheet risteilevät, on proosarunoa ja perinteistäkin runomuotoa. Uuttakin on: teksti kääntyy välillä ylösalaisin tai sivuttain, sitä on ladottu päällekkäin niin, ettei sanoista saa selvää - eikä siis ajatuksestakaan. Mutta runon puhuja ainakin yrittää:
Otan asioista selvää, katson ikkunasta ulos, siellä se taas on, sää. Seisoo siinä, säänä, mitä siitä voi sanoa. Mitä siitä saa selvää, laidasta laitaan himmeävaloinen, siihen kun herää, ei tiedä mihin on menossa, päivään vai yöhön. - - (S. 7.)

Nyt rakastutaan ja pelätään onnettomuuksia, kasvatetaan nuorta ja luetellaan asioita. Onko tämä nyt sitä tunne-elämää (s. 34)? Erämajan runoudessa tiivistyy ajan hektisyys ja suuret odotukset: On pysyttävä hengissä, pidettävä ääntä, huolta, loitolla käärmeet, karhut, pidettävä aikataulut, varttia yli (s. 32). Ihmisen pitäisi olla jotenkin mukana kaikessa - kuvatulvassa, arjessa, työssä, kotona, rakkaudessa. Ei ihme, että välillä ajatukset puuroutuvat tai alkavat pyöriä saman asian ympärillä. Pelottaa kaikki.

Elämä on epäilystä, sillä voiko mistään oikeastaan olla aivan varma tässä ajassa - varsinkaan rakkaudesta. Siihenhän niitä suuria odotuksia vasta liittyykin. Kansanperinteen runo Jos mun tuttuni tulisi asetti jo melkoiset vaatimukset rakkaudelle, ja Erämaja kyllä tuntee perinteen. Tällainen intertekstuaalisuus on riemastuttavaa, ja Erämajan runoissa sitä on paljon (kaikkea en varmasti tunnistakaan):  Luulen, minusta tuntuu, olen melko varma, että tässä on nyt sellainen iso rakkaus, sellainen rakkauspakkaus, tässä on sellaiset rakkausteipit, että pysyy kasassa vaikka olisi märät kädet - - Sellainen meininki, että ei väliä, vaikka olisi verta juonut, kuolema niskassa. (S. 10.)

Jotkin kokoelman runoista ovat kuin lauluja, säkeistömallisiakin. Haluaisin kuulla ne esitettyinä, sillä luulen, että niihin on olemassa myös sävel. (Erämaja on myös esiintyvä muusikko.) Tekstimuodossa säkeistömalliset runot eivät kuitenkaan tule minua niin lähelle kuin proosraunojen tai "muodottomien" runojen tajunnanvirta. Pidän niistä enemmän, koska niistä ei tosiaan tiedä, mihin niiden ajatuksenjuoksu vie.

Erämajan runot eivät hienostele. Esimerkiksi kuuden sivun mittainen proosaruno(sikermä) nimeltä Lähipuhelu alkaa minuutin kestävästä suudelmasta, kohta mietitään kuolemaan kuluvaa aikaa, pelataan pesistä ja joudutaan lopulta hirvikolariin. Ja kaikki tämä on täysin selvää ja loogista. Runoa on helppo lukea ja runon puhujan ajatukset tuntuvat täysin perustelluilta. Runous toimii parhaimmillaan juuri näin.

Välillä runon puhuja heittäytyy helppoheikiksi: Kato, sulla on siinä se elämä, miltä näyttää? Onks hyvä elämä, voisko olla parempi, voisiko sitä fiksata vähän? Kato, aina on parantamisen varaa, vai mitä, turhaa tuskaa ja murhetta. Mitä jos vietäis verstaalle koko homma. Se on jotenkin kallellaan, jotenkin himmee, pelosta himmee. Mitä jos putsattais vähän noita sun elämäsi päiviä? Pieni pintaremontti ei taida ihan riittää, sen verran on kertynyt elämänkokemusta, sen verran seinämiin pinttynyt turhaa faktaa ja luuloja. - - (S. 48.) Helppoheikkiä on helppo uskoa, sillä elämässä on paljon vikaa. Erämajan runoja lukiessa viat kuitenkin väistyvät naurun tieltä, ja joitakin asioita näkee ehkä vähän kirkkaammin. Ainakin hetken.



Ehkä liitoittelen vähän on luettu ainakin näissä blogeissa: Tuijata. Kulttuuripohdintoja, Reader, why did I marry him?, Kaikkea kirjasta, Kulttuuri kukoistaa, Kirjasähkökäyrä, Tekstiluola ja Kirja vieköön! Osallistun teksella Ompun runohaasteeseen ja kuittaan Helmetin lukuhaasteesta kohdan 19. Kirja käsittelee vanhemmuutta.

Lukuviikon kirjavinkit ja lempikirjalistoja

Kirjabloggaajan salainen toive on päästä kertomaan vastaantulijoille lempikirjoistaan. Lukuviikon koittaessa 16. - 22.42018 se on taas mahdollista - ainakin näin blogin välityksellä. Tänä vuonna Lukuviikon teemana on Mun tarina, ja nyt kerrotaan tarinoita omista lempikirjoista.

Oksan hyllyltä -blogin Marikan idean mukaan kirjabloggaajat vinkkaavat tänään tunnin välein lempikirjojaan, ja tässä ketjubloggauksessa olen nyt mukana. Lempikirjojen valinnan vaikeus on tietysti melkoinen, koska niitähän on paljon. (Olen kirjoittanut niistä ennenkin.) Tänä vuonna kerron viidestä lapsuuteni lempikirjasta, viidestä aikuisiän tajunnanräjäyttäjästä ja viidestä blogiaikani lempikirjasta.

Lapsuuteni ja nuoruuteni lempikirjat: 

Nämä kirjat ovat tehneet minusta lukijan, kirjallisuuden ahmijan, suurkuluttajan ja hypettäjän (=bloggaajan). Esimerkiksi Suomen kansan suuren satukirjan sadut olivat niin jännittäviä, että kun äiti ei ehtinyt niitä minulle lukemaan, aloin lukea satuja itse. Lukemaan oppimisen hetki on edelleen yksi vahvimpia lapsuusmuistojani, ja Väkevä Matti oli sadun nimi.

1. John Vernon Lord: Rullaluistin karkuteillä

2. Suomen kansan suuri satukirja

3. Antoine de Saint-Exupery: Pikku prinssi

4. L. M. Montgomery: Anna-kirjat

5. Anna-Leena Härkönen: Häräntappoase

Elämäni mullistajat: 

Joidenkin kirjojen lukeminen vaikuttaa elämään enemmän kuin osaa etukäteen aavistaa. Niiden kannessa pitäisi ehkä olla jonkinlainen varoitusmerkki, sillä niiden lukeminen voi olla kohtalokasta. Elämä muuttuu, asenne muuttuu, tietoisuus alkaa. Nämä kirjat ovat olleet minulle sellaisia:

 1. Aino Kallas: Sudenmorsian

2. Mika Waltari: Sinuhe egyptiläinen

3. Minna Canth: Työmiehen vaimo

4. Väinö Linna: Täällä Pohjantähden alla

5. John Irving: Kaikki isäni hotellit

Yksi kohtalokkaimpia lukukokemuksiani on ollut Aino Kallaksen Sudenmorsiamen lukeminen lukiossa. Kirja teki sellaisen vaikutuksen, että päädyin tekemään siitä Suomen kirjallisuuden graduni kahdeksan vuotta myöhemmin. Vaikuttavampaa kerrontaa ja kohtalokkaampaa tarinaa saa hakea. 

Opiskeluaikanani luin  kaksi sellaista kirjaa, jotka muuttivat yhteiskunnallista ajatteluani lopullisesti. Niiden jälkeen olin peruuttamattomasti eri ihminen. Ensimmäinen mullistava kirja oli Minna Canthin Työmiehen vaimo, joka opetti, miten naisten asema on rakennettu yhteiskuntaan. Minusta tuli feministi.

Toinen opiskeluajan mullistava teos on Väinö Linnan Täällä Pohjantähden alla, jonka jälkeen yhteiskunnallinen eriarvoisuus on ollut minusta pelottavaa. Kirja on vaikuttanut äänestämiseeni ja mielipiteisiini.

Mikä Waltarin Sinuhe egyptiläinen ja John Irvingin Kaikki isäni hotellit ovat vaikuttaneet ajatuksiini elämästä ja kirjoista. Sinuhen elämän kulku vallanpitäjien suosiosta kaiken menettämiseen kertoo ihmisen elämän pienuudesta. John Irvingin kerronnan vapaus ja elämän sattumanvaraisuus ja musta huumori vetäisivät puolestaan maailman mukavasti vinoon. Mikä on ihmisen osa kaiken keskellä?

Blogiajan viisi lempikirjaani:

Nämä kirjat ovat olleet blogiajan parhaiden joukossa, eli ne ovat nousseet viime vuosina lempikirjojeni alati laajenevaan joukkoon:

1. Mihail Bulgakov: Saatana saapuu Moskovaan

Tämä klassikko ei esittelyjä kaipaa. Vaikka lukemisesta on jo muutama vuosi, kirjan hulluus ja vakava sanoma kietoutuvat edelleen vastustamattomaksi kokonaisuudeksi mielessäni. Tässäkin on teemana ihmisten pelkuruus vallanpitäjien edessä, mutta myös suuri rakkaus, taide... Kaikki.


2. Riikka Pelo: Jokapäiväinen elämämme

Riikka Pelon Jokapäiväinen elämämme sivuaa samoja teemoja kuin Bulgakovin suurteos. Mitä ovat taiteen vapaus ja velvollisuus totalitaarisessa yhteiskunnassa? Taiteen merkitys ihmiselle huokuu sen joka sivulla.


3. Leena Krohn: Hotel Sapiens

Mitä me olemme? Mitä voisimme olla? Mihin olemme matkalla? Leena Krohn pakottaa ihmiset ajattelemaan. Hän on ehdoton suosikkikirjailijani suomalaisen kirjallisuuden kentässä, Nobel-tason taiteilija.

4. Hannu Väisänen: Taivaanvartijat

Hannu Väisäsen kerronta on hersyvää, liioittelevaa ja poskettoman hauskaa. Hänen omaelämäkerrallisista romaaneistaan on tullut suosikkejani, ja Taivaanvartijat hyppäsi veijarimaisuudellaan aivan ykköseksi.


5. Petri Tamminen: Meriromaani

Petri Tammisen Meriromaani olisi ollut minun valintani vuoden 2015 Finlandia-voittajaksi. Koska siinä on elämä.

Toivottavasti Lukuviikko tuo hyviä kirjoja kaikkien kirjan ystävien luettavaksi. Itselläni on kesken Leena Krohnin uusin teos, Kadotus, sekä Liv Strömqvistin sarjakuvateos Prinssi Charlesin tunne. Aivan huippuja molemmat.

Mikä kirja sinulle on kesken?


Tässä vielä blogit, jotka ovat mukana Oksan hyllyltä -blogin haasteessa vinkkaamassa lempikirjojaan:

klo 9.00: Kirja vieköön! -blogi

klo 10.00: Kirjapöllön huhuiluja -blogi

klo 11.00: Klassikkojen lumoissa -blogi

klo 12.00: Oksan hyllyltä -blogi

klo 13.00: Yöpöydän kirjat -blogi

klo 14.00: Bibbidi Bobbidi Book -blogi

klo 15.00: Kirjasähkökäyrä-blogi

klo 16.00: Lukijan roolissa -blogi

klo 17.00: Musteen jäljet -blogi

klo 18.00: Jokken kirjanurkka -blogi

klo 19.00: Luettua elämää -blogi

klo 20.00: Kaikkea kirjasta -blogi

klo 21.00: TuijaTa.Kulttuuripohdintoja -blogi

Maija Sirkjärvi: Barbara ja muita hurrikaaneja

Maija Sirkjärvi: Barbara ja muita hurrikaaneja, 2018
Kustantaja: Teos
Kansi: Marika Maijala
Sivuja: 236
Mistä sain kirjan: arvostelukappale



Maija Sirkjärven Barbara ja muita hurrikaaneja pääsi iskemään lukijalta ilmat pihalle. En meinaa uskoa ollenkaan, että kyseessä on esikoiskirja, sillä niin taitavasti Sirkjärvi vie lukijaa ihan miten haluaa.

Kokoelman ensimmäinen novelli, Kolme kuulustelua, on ikään kuin lämmittelyä. Siinä kuulustellaan hiukan outoja, mutta periaatteessa viattoman tuntuisia tyyppejä, jotka kaikki ovat olleet yhteyksissä Raimo Jotuniin. Mistä me puhumme, kun puhumme Raimo Jotunista? kysyy novellin minäkertoja (s. 7). Viittaus Raymond Carveriin ja hänen mestarinovelliinsa on ilmiselvä. Nimi Raimo Jotuni yhdistää sekä tuon amerikkalaisen novellitaitajan että kotimaisen novellitaiturin, Maria Jotunin. Esikuvat on paalutettu. Toisaalta: Raimo Jotunia syytetään kaikkiaan 22 rikosnimikkeestä (s. 33). Sirkjärvi taitaa vitsailla.

Varsinainen paukku on kokoelman toinen novelli, Ullan ja Banskun tuho, joka iskee ne ilmat pihalle. Noin vaan, yhtäkkiä. Mene hetki aikaa ennen kuin hengitys tasoittuu. Sen jälkeen lukeminen onkin yhtä railakasta menoa kokoelman loppuun saakka.

Sirkjärven novelleissa on vinkeää twistiä, joka kiertyy salakavalasti lukijan ympärille. Novellin päähenkilö ei välttämättä ymmärrä tapahtumista yhtään mitään, vaikka onkin niiden keskipisteessä. Eikö hän nyt huomaa, että hänen ympärillään tapahtuu kaikenlaista hämärää! Lukija kyllä huomaa vihjeet ja alkaa täydentää kuvaa. Alkaa pelottaa. Ja sitten - pum: pihalle tunkeutuu outoja tyyppejä, maaseudulla käydään kyseenalaista huutokauppaa tai Forssasta löytyy uhrialttari.

Joskus kertoja päästää lukijan pinteestä. Kertoja kertoo, tarina kehkeytyy, lukija täydentää aukkoja ja alkaa pelätä - ja sitten uhkaava tilanne vältetäänkin viime hetkellä. Lukijalla on helpottunut, mutta vähän huijattu olo. Meinasiko äsken sattua jotain tosi kammottavaa, vai kuvittelinko vain? Voin kuulla kirjailijan naurun tässä kohtaa.

Sirkjärven huumori on yhtä mustaa kuin hänen joidenkin henkilöidensä mieli. On kostonhimoa, mustasukkaisuutta, manaajan tarvetta, onnettomuusalttiutta, epätoivoista yritystä muuttua reippaaksi Southern belleksi...

Varmaa on, että arki uhkaa nyrjähtää. Tuttu muuttuu kummalliseksi. Oikeastaan mikään ei mene, niin kuin ehkä normaalisti menisi. Tai tiettyyn pisteeseen asti voi mennäkin aika tavallisesti, mutta sitten alkaa jokin juttu hiertää kuin kivi kengässä... Alkaa ärsyttää se kiinteistönvälittäjä, naapurin typerät vieraat... Meinaa mennä hermot. Jollakulla meneekin.

Sirkjärven huumorissa tunnistin jotain samaa kuin Sari Pöyliön novelleissa. Groteski meininki, silloin kun se tuodaan keskelle arkea, toimii virkistävästi. Huomaan, että uni karisee silmistä ja niskavillat nousevat pystyyn. Sitä rupeaa katsomaan omia kuvioitaan ja päähänpinttymiään eri silmin. Entäs jos tästä lähdettäisiin kulkemaan vähän vinoon? Missä menee oudon ja normaalin raja?

Näissä novelleissa tapahtumat paljastuvat vähitellen, mutta kaikkea ei kerrota koskaan. Vaaditaan lukijan mielikuvitusta täyttämään tekstin aukot. Pidän siitä, että kirjailija näin kunnioittaa lukijan mielikuvitusta ja antaa sille tilaa laukata. Se on riemastuttavaa laukkaa.

Kiitän kustantajaa arvostelukappaleesta!

Kirja on luettu jo näissä kirjablogeissa: Kirjojen keskellä, Reader why did I marry him?, Kosminen K ja Tekstiluola. Kuittaan kirjalla Helmetin vuoden 2018 lukuhaasteen kohdan 37. Kirjailijalla on sama nimi kuin perheenjäsenelläsi (tyttärelläni).

Emmi Nieminen ja Johanna Vehkoo: Vihan ja inhon internet

Emmi Nieminen ja Johanna Vehkoo: Vihan ja inhon internet, 2017
Kuvittaja: Emmi Nieminen

Kustantaja: Kosmos

Sivuja: 138

Mistä sain kirjan: lainasin kirjastosta

Nyt on järki pakahtua ja tunnesektorilla vielä ruuhkaisempaa. Luin Emmi Niemisen ja Johanna Vehkoon sarjakuvajournalismia edustavan teoksen Vihan ja inhon internet. Ihan ensin en yhdistäisi sarjakuvaa journalismiin tai journalismia sarjakuvaan, mutta nyt tuntuu, että muuten ei voisi ollakaan. Teos on nerokas. Se on faktaa niin havainnollisessa muodossa, että ihmettelen nyt, miksei sarjakuvaa käytetä journalimin kuvituksena enemmänkin.

Johanna Vehkoo on tutkinut internetissä vellovaa naisvihaa (misogyniaa) ja kirjoittanut aiheesta tarkkaa ja havainnollista journalistista tekstiä. Kirjassa haastatellaan vihapuheen kohteeksi joutuneita tutkijoita, toimittajia, poliitikkoja ja taiteilijoita, joita yhdistää se seikka, että he ovat naisia. Lisäksi he ovat esittäneet julkisesti mielipiteensä. Heihin kohdistuva vihapuhe - tai oikeammin verkkoväkivalta, joka terminä sopisi ilmiön kuvaamiseen paremmin - on karmeaa luettavaa. Emmi Nieminen on kirjoittanut solvauksia kuvituksen taustaksi, ja sieltä ne hyökkäävät myös lukijan kimppuun.

Ensi reaktioni oli epäusko. Voiko vuonna 2015 Suomessa joutua järjettömän ja pelottavan raiskaamisuhkailun tai huorittelun kohteeksi vain siksi, että on kirjoittanut blogikirjoituksen Anttilan mainonnassa esiintyvistä sukupuolirooleista? Näin kävi Emmi Nuorgamille. Tai siitä, että tutkii maahanmuuttoa, rasismia ja terrorismia? Näin kävi Karin Creutzille. Naisille.

Emmi Niemisen kuvitus tuo tummissa sävyissään naisten ahdistuksen lähelle lukijaa. Kun esimerkiksi Nuorgam kuvataan päälle kaatuvien leluhyllyjen välissä, ja kännykästä tulvivat järkyttävät haukkumasanat ympäröivät häntä, lukija voi saada aavistuksen siitä, miltä hänestä tuntuu. Yksilötasolla vihapuhe toimii niin, että se tuottaa häpeää ja pelkoa ja tähtää tietenkin siihen, että pelokas mieli murtuu, eikä uhri uskalla enää sanoa mitään. Vihapuheen kohde halutaan vaientaa. Nainen halutaan vaientaa. Onko meillä pohjoismaisessa tasa-arvossa ja suomalaisessa yhteiskunnassa tosiaankin tarkoitus sulkea naisten suut?

Haastattelujen lisäksi kirjassa on esitelty tutkimustuloksia vihapuheen lisääntymisestä ja siitä, että naiset joutuvat verkossa tapahtuvan häirinnän kohteeksi useammin kuin miehet. Kirjassa siteerataan muun muassa tutkija Atte Oksasen tutkimustuloksia,  jotka osoittavat, että vihapuuhesta on tullut valtavirtaa. Oksanen muistuttaa: Pohjoismaiset yhteiskunnat ovat olleet korkean luottamuksen ja vähäisen pelon maita, Avoin keskustelukulttuuri perustuu siihen, että on voinut luottaa muihin ihmisiin. Nettivihan yleistyminen uhkaa tätä. (S. 83.)

Osallistuin tammikuussa Äidinkielen opettajien liiton talvipäiville, jossa oli puhumassa historiantutkija Ville Kivimäki. Hän puhui otsikolla Väkivallan sanat ja varoitti siitä, että väkivallan sanat muuttuvat ennen pitkää väkivallan teoiksi. Siksi mitään vihapuhetta ei saa sietää. Siksi naisviha on vaarallista, ja siihen pitäisi jokaisen uskaltaa rohkeasti vastata. Samasta asiasta varoittaa myös Niemisen ja Vehkoon teoksessa nykykulttuurin tutkija Tuija Saresma: Vihapuhe voi muuttua fyysisiksi teoiksi todella helposti (s. 87.)

Vihan ja inhon internet kertoo julmia faktoja suomalaisesta vihapuheesta, mutta se tuo myös vihapuhujat lähelle. Toimittaja Vehkoo, joka on tietysti itsekin joutunut vihapuheen kohteeksi - koska on nainen ja osaa kirjoittaa mielipiteensä - lähetti Facebookissa viestin muutamalle kiusaajalleen ja kysyi suoraan, miksi he uhkailevat häntä: Onko sinusta siis OK käyttää rumaa kieltä ja toivoa toisen kuolemaa, jos koet, että hänen maailmankatsomuksensa on erilainen kuin sinun (s. 120)? Keskustelun edetessä käy ilmi, että nettiuhkailun taustalla on niin totaalinen empatian puute, että usko ihmiskuntaan uhkaa murentua. Kuvaavaa on keskustelun päättyminen: Vehkoo: Sinua ei siis kaduta, että olet lähetellyt ikävän sävyisiä viestejä? Vaan se tuntuu edelleen oikeutetulta? Uhkailija: Kenen mieli siitä paranisi, jos omat mielipiteet aiheuttavat suurta katumusta. (S. 122.) Lukijana tekisi mieli huutaa, että tappouhkauksien kohteen mieli voisi kyllä huomattavasti parantua!

Kirjassa neuvotaan myös, miten vihapuheen kohde voi toimia tai mistä hän voi hakea apua, jos joutuu vihapuheen kohteeksi. Vihapuhe pilkotaan osiin (musta pr, doxaus, uhkailu ja painostaminen, muodollinen häirintä, yhteistyökumppaneiden häirintä ja painostaminen) ja jo tällainen ilmiöiden nimeäminen auttaa käsittelemään asiaa. Lisäksi kirjassa esitetään selkeitä toimintaohjeita myös vihapuheen uhrien auttajille. Kun vihapuheen uhri tuntee  jäävänsä yksin, ei missään nimessä saa  mennä neuvomaan, että uhrin pitäisi kadota sosiaalisesta mediasta. Internet on meidän kaikkien yhteistä, julkista tilaa. Ei ole oikein sälyttää vastuuta uhrin niskaan ja kehottaa häntä poistumaan paikoista, joissa muut saavat vapaasti olla, kirjoittaa Vehkoo. (S. 133).

Jään odottamaan lakimuutosta, jossa sukupuoli sisällytetään rikoslakiin suojattuna ryhmänä. Vasta Vihan ja inhon internet -teoksen luettuani ymmärrän, että sellainen lakimuutos tarvitaan pian. Niin uskomattomalta kuin se vuonna 2018 tasa-arvon ihmemaassa, Suomessa, tuntuukin. Väitän kuitenkin, että jokainen voi tehdä jotain vihapuheen kitkemiseksi jo nyt. Ensimmäinen teko voisi olla Niemisen ja Vehkoon teoksen lukeminen - silmien avaaminen.



Vihan ja inhon internet on luettu esimerkiksi näissä kirjablogeissa: Reader, why did I marry him?, Kirjojen keskellä, Mitä luimme kerran, Bookisteaparty, Kirjanurkkaus, Yöpöydän kirjat, Kirjailuja, Bibbidi Bobbidi book  ja Sivutiellä. Sijoitan kirjan Helmetin vuoden 2018 lukuhaasteessa itseoikeutetusti kohtaan 17. Kirja käsittelee yhteiskunnallista epäkohtaa. Lisäksi osallistun teoksella Hurjan hassun lukijan Sarjakuvahaasteeseen.