Joka päivä on naisten päivä -klassikkohaaste 8.3.2020

Kuva: Mitä luimme kerran -blogi

Mitä luimme kerran -blogissa on puolentoista vuoden verran pyörinyt tärkeä lukuhaaste nimeltään Joka päivä on naistenpäivä, jonka tarkoitus on nostaa esiin naisten kirjoittamia klassikoita.

"Onko niitä?" saattaa joku kysyä, ja aivan aiheellisesti, sillä klassikoiksi nousevat ne teokset, jotka muistetaan ja joita luetaan. Ei riitä, että kirja on loistava ja ansaitsisi siksi paikkansa kaanonissa. Kirjaa pitää lukea yhä uudestaan, ja yhä uusien sukupolvien on sitä luettava. Naisten kirjoittamien kirjojen tapauksessa se tarkoittaa, että yhä uusien naisten ja yhä uusien naissukupolvien on niitä luettava. Tunnettu tosiasia on, että naisten kirjoittamia kirjoja lukevat lähinnä naiset, kun taas miesten kirjoittamia kirjoja lukevat sekä miehet että naiset.

Viime vuonna onnistuin lukemaan haasteeseen vain neljä teosta mutta nyt otin haasteen paremmin haltuuni ja onnistuin lukemaan jopa 10 kirjaa. Tässä lukemani kirjat:



Sarjakuvaklassikko:


Alison Bechdel: Lepakkoelämää (1992 - 1993)

Sarjakuvataiteilija Alison Bechdell tuli tunnetuksi Lepakkoelämää-sarjakuvillaan, jotka olivat ensimmäisiä naisten välisiä rakkaussuhteita käsitteleviä sarjakuvia. Sarjakuvissa seurataan ajankohtaisia poliittisia ilmiöitä ja eletään tavallista arkea iloineen ja suruineen. Suosittelen näitä luettavaksi kenelle tahansa.

Bechdel on kirjoittanut myös loistavia omaelämäkerrallisia sarjakuvaromaaneja: Hautuukoti (2006) ja Äideistä parhain (2012), jotka ovat hyvää vauhtia nousemassa klassikoiksi - elleivät jo sitä ole. Suosittelen molempia!



Klassikkonäytelmiä: 


Minna Canth: Papin perhe (1891)

Minna Canth on ensimmäinen suomalaisnainen, joka haastoi miehisen kirjallisuuden kaanonin. Hän edustaa kirkkainta realismia Suomen kirjallisuudessa, ja hänen selkeä päämääränsä oli osoittaa yhteiskunnallisia epäkohtia ja saada aikaan parannuksia. Papin perheessä papin hupakko tytär, Maiju, kipuilee nuoren naisen emansipaatiossaan, koska haluaa näyttelijäksi. Samaan aikaan Maijun veli kapinoi vanhasuomalaista isäänsä vastaan. Canthmaiseen tyyliin näytelmä on tiukasti kiinni ajan poliittisissa ilmiöissä.


Eve Ensler: Vaginamonologeja (1998)

Eve Enslerin Vaginamonologeja antaa vaginallisille henkilöille puheenvuoron. Ensler haastatteli monologiaan varten satoja naisia, jotka kertoivat hänelle avoimesti seksuaalisuudestaan ja suhteestaan vaginaansa. Se suhde on vaiettu ja epämääräinen, usein myös häpeällinen. Aika on ehkä ajanut näytelmän uhon ohi, mutta edelleen se on ajankohtainen siinä suhteessa, että naisiin kohdistuva väkivalta jatkuu  ja seksuaalisuuteen liittyvä tieto on usein vääränlaista.





Maria Jotuni: Miehen kylkiluu (1914)

Maria Jotuni on jäänyt turhaan Minna Canthin varjoon. Hänen näytelmissään on terävää sarkasmia, jonka kohteeksi joutuvat niin perinteiset roolimallit kuin romanttinen rakkaushömpötyskin. Miehen kylkiluussa hierotaan naimakauppoja ja irvaillaan romanttiselle rakkaudelle, joka on oikeastaan aikamoinen ansa naiselle.





Klassikkoromaaneja: 



Ágota Kristóf: Iso vihko (1986)

Kristófin Iso vihko sijoittuu Unkarin rajaseuduille toisen maailmansodan aikaan. Se kertoo kaksospoikien raadollisesta selviytymiskamppailusta. Teos nosti ilmestymisaikanaan kohun, koska se kertoo niin suoraan sodan julmuuksista seuduilla, jotka on unohdettu. Kirjailijan tyyli on pelkistetty ja äärettömän vaikuttava - ja kirjan aihe on aina ajankohtainen.



Leena Krohn: Tainaron (1985)

Suomen paras kirjailija on tässä: Leena Krohn. Jaksan hämmästellä sitä, miksi hänet vaietaan Suomessa lähes olemattomaksi, sillä jos hän olisi esimerkiksi ruotsalainen tai saksalainen kirjailija, hän olisi jo Nobel-ehdokas. Onko kielialueemme liian pieni, jotta Krohnia kannattaisi markkinoida maailmalle, vai onko syynä kenties se, että Krohn ei tee itsestään numeroa. Hän ei esiinny julkisuudessa kuin äärimmäisen harvoin, ja suomalainen kirjaelämä hengittää lehdistön henkilöjuttujen tahdissa enemmän kuin kirjallisuuden laadun tahdissa.

Tainaronia kuvatessa mitkään ylisanat eivät ole liikaa. Se on kokeilevaa kirjallisuutta 1980-luvulta, mutta on yhä tuoreen tuntuinen. Se on säkenöivä, ironinen, inhimillinen ja eläimellinen. Se on aikaansa edellä. Jos se ilmestyisi nyt, se olisi kansainväinen hitti, koska se osoittaa ruohonjuuritasolla, että ihminen on osa luontoa ja kaikki mikä luonnossa tapahtuu, tapahtuu myös meille. Se on fantasiaa, scifiä ja totta.


Harper Lee: Kuin surmaisi satakielen (1960)

Harper Leen mestariteos Kuin surmaisi satakielen kertoo elämästä pienessä alabamalaisessa kaupungissa 1930-luvulla. Tapahtumat kerrotaan 8-vuotiaan tytön, Scoutin, näkökulmasta.  Scoutin päivät täyttyvät mielikuvituksellisista leikeistä isonveljen kanssa. Vähitellen hänen turvalliseen lapsuuteensa alkaa tulla säröjä. Scoutin isä on saanut työkseen puolustaa oikeudessa mustaa miestä, jonka yhteisö on tuominnut ennen kuin mitään on näytetty oikeudessa toteen. Yhdysvaltain perustuslain kohta ihmisten yhdenvertaisuudesta joutuu koetukselle.

Margaret Mitchell: Tuulen viemää (1936)

Tuulen viemää on klassikko, joka sävähdyttää yhä uusia sukupolvia paitsi historiallisena sotaromaanina myös päähenkilönsä ansiosta. Scarlett O'Hara taistelee omat taistelunsa  etelävaltiolaisena naisena, ja kasvaa omaa kipeää kasvuaan ärsyttävänä, haavoittuvana ja esimerkillisen sinnikkäänä. Unohtumaton, sitä tämä kirja on.





J. K. Rowling: Harry Potter ja viisasten kivi (1998) ja Harry Potter ja salaisuuksien kammio (1998)

J. K. Rowlingin Harry Potter -sarja on nuori klassikko, mutta klassikko yhtä kaikki. Ensimmäisen osan ilmestyminen vuonna 1998 oli maailmanlaajuinen sensaatio ja menestystarina vailla vertaa. Pottereihinsa Rowling on luonut kiehtovan taikamaailman, jota ei voi vastustaa. Harry Potter on sankarina samaistuttavan tavallinen ja vaatimaton ja saa varmasti kaikki lapset ja aikuiset ympäri maailmaan tuntemaan itsensä sankareiksi taistelussa pahan voimia vastaan.

Fantasikirjallisuuden klassikkokirjailijat ovat perinteisesti olleet miehiä ja lyhentäneet nimensä nimikirjaimiksi: J. R. R. Tolkien ja C. S. Lewis. Tähän ketjuun J. K. Rowling istui saumattomasti - paitsi, että paljastui naiseksi.  Aivan varmaa on, että nimikirjaimet helpottavat kirjojen lukijakunnan laajentamista myös poikien keskuuteen. Luen sarjaa nyt kuopukselle, 7-vuotiaalle eskaripojalle, ääneen. Meidät on molemmat lumottu.


Näiden naisten kirjoittamien klassikoiden myötä toivotan kaikille hyvää naistenpäivää ja hyvää tasa-arvon päivää! Joka päivä on naistenpäivä, joka päivä on tasa-arvon päivä!