maanantai 10. helmikuuta 2020

Minna Canth: Papin perhe

Minna Canth: Papin perhe, 1952 (ilmestynyt ensimmäisen kerran 1891)
Kustantaja: Otava
Sivuja: 141
Mistä sain kirjan: omasta hyllystä




Tartuin Minna Canthin Papin perheeseen viime vuoden Helmet-lukuhaastetta suorittaessani (kirjan nimessä on ammatti). Samalla teoksella osallistun Mitä luimme kerran -blogin Joka päivä on naisten päivä -lukuhaasteeseen, johon yritän lukea mahdollisimman monta naisten kirjoittamaa klassikkoteosta.

Olen lukenut näytelmän aiemmin joskus opiskeluaikoina, ja kun nyt ryhdyin kirjoittamaan blogikirjoitusta siitä, huomasin, etten ole blogiaikanani lukenut yhtäkään loistavan Minna Canthin teosta. Miltä Minna Canth maistuu nyt, 25 vuotta myöhemmin?

Papin perhe ei ole ollut suosikkini Canthin draamoista, sillä se ei ole ollenkaan niin raastava, kuin mihin olen Canthin näytelmissä tottunut. Minna Canthin Työmiehen vaimo (1885) ja Kovan onnen lapsia (1888) menevät suoraan kansan keskuuteen, köyhien ja alistettujen ihmisten katon alle. Ne ovat realistisen kirjallisuuden kirkkaita edustajia: niiden kuvauskohteena ovat työläiset, joiden elämän raadollisimmatkin yksityiskohdat kerrotaan. Papin perhe, vuodelta 1891, puolestaan kertoo säätyläisperheen elämästä - voiko heillä nyt oikeasti mitään draaman aineksia elämässään ollakaan?

Näytelmän alkuasetelma on kyllä suhteellisen herkullinen: On vanhasuomalaisuutta edustava pappi, Henrik Valtari, ja hänen vaimonsa Elisabeth, joka elää miehensä rinnalla hiljaa kapinoivana vaimona. Heillä on kolme lasta: Jussi, Hanna ja Maiju. Sanomattakin on selvää, että lapsilla on omia ajatuksiaan maailmanmenosta, ja kotona kiehuu draaman aineksia.

Näytelmään on leivottu 1800-luvun lopun poliittiset näkemykset vanhasuomalaisten ja nuorsuomalaisten kiistoista. Perheen poika Jussi on omaksunut yliopistossa nuorsuomalaisten ajatuksia tasa-arvoisesta äänestysoikeudesta ja naisten aseman parantamisesta, eikä suostu töihin isänsä vanhoilliseen lehteen. Aiheen ympärillä käyty dialogi saa isä Henrikin näyttämään taantumukselliseslta, mutta myös tunteettomalta isältä. Näkemyserojen takia isä kieltää poikansa.
Naisasiaa edustaa perheen nuorin tytär, Maiju, joka haaveilee nayttelijättären ammatista.

Perheen Hanna-tytär puolestaan käy opettajaopistoa, mutta kun isä on ryhtymässä vanhoillisen sanomalehden osakkaaksi, hänellä ei enää olisi varaa kouluttaa tytärtään. Isä aikoo vaatia Hannan keskeyttämään opintonsa. Äiti yrittää puolustaa tytärtään:
Elisabet: Hanna raukka! Kuinka  hän mahtaa tulla tästä pahoilleen.
Pastori: Hm - ikävä kyllä. Mutta minkä sille voi?
Elisabet: Niin ahkera kuin hän on ollut, ja niin suurella halulla koettanut edistyä.
Pastori: Ahkera hän on, sen kyllä myönnän, mutta lahjoja - niitä häneltä puuttuu.
Elisabet: Mistä sen tiedät? Et siitä koskaan ole selkoa ottanut. 
Pastori (kohottaa olkapäitään): Näkeehän sen. (S. 44.)

Papin perheen ongelmat eivät varmastikaan ole aikansa jokaisen suomalaisen perheen ongelmia, vaan heijastelevat nimenomaan suomalaisen älymystön kahtiajakautuneisuutta. Henrikin kautta Canth esittelee sitä maailmankuvaa, josta miehet yrittivät pitää kiinni kynsin hampain. He luulivat vilpittömästi olevan isänmaalle hyödyksi säilyttämällä jumalaisen maailmanjärjestyksen, jossa vain miehillä on kykyä ratkaista valtiollisia asioita, tai vain korkeammat säädyt voivat viisaudessaan päättää maan yhteisistä asioista. Jussin näkemys tasa-arvoisesta yhteiskunnasta tuntuu romuttavan kaiken turvallisuuden, johon aiemmat sukupolvet ovat tottuneet.

Maijun kamppailu itsenäisyyteen on kiinnostavaa seurattavaa, vaikka hänen hahmostaan saisi kyllä enemmänkin irti. Hänen sielullinen herkkyytensä ja epävakaa tunne-elämänsä on kuvattu syiksi siihen, että näyttelijän ura kiinnostaa häntä. Onneksi hänestä löytyy myös tomera puoli, joka saa hänet toimimaan.

Nyt kun Louise M. Alcottin Pikku naisia -romaanista (1868 - 1869) tehty uusin, Greta Gervigin ohjaama, elokuvaversio pyörii elokuvateattereissa, en voi olla vertaamatta Jon ja Maijun taiteellisia kutsumuksia. Millaista käytöstä naisilta odotettiin 1800-luvun lopulla? Voiko nainen omistautua taiteelle ja elää itsenäisen elämän ilman avioliittoa? Kumpikin näistä nuorista naishahmoista etsii onneaan ensisijaisesti jostain muusta kuin rakkaussuhteesta. Se on oikeasti rohkeaa, itsenäistä naisena olemista. Alcottin ja Canthin sanoma on selvä: naiset pystyvät, naiset voivat.

Elisabeth ja Hanna jäävät näytelmässä sovittelijoiden rooliin ja sellaisina tahdottoman oloisiksi myötäilijöiksi. Heissä voi kuitenkin nähdä myös orastavan naisten aseman muutoksen. Elisabet moittii miestään ja vakuuttaa, että nuorsuomalaisten ajatuksissa on järkeä. Hanna on päässyt opiskelemaan ja lähtenyt jo itsenäisen naisen tielle. Hän käy myös tärkeitä, ihanteellisia keskusteluja Jussi-veljensä kanssa. Jussi puolestaan suhtautuu Hannaan suorastaan alentuvasti ja syyttää lempeää äitiään isän liiallisesta myötäilystä - naisilla oli vielä pitkä matka kuljettavana siihen, että heidät otettaisiin vakavasti.



Papin perhe on luettu ainakin näissä kirjablogeissa: Kirjakaapin kummitus ja Kaikkia värejä.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Kiitos kommentista!