Marja-Leena Mikkola: Anni Manninen

Marja-Leena Mikkola: Anni Manninen, 4. painos, 2000
Kustantaja: Otava, 1977
Kuvitus: Kaarina Kaila
Sivuja: 190



- Ei tämä mitään taikajuomaa ole, Muttiska sanoi. - Tämä on luonnon omaa valmistetta, jolla minä voin lääkitä eläinten haavoja. Ja ehkä joidenkin ihmistenkin... Ei taikuttaa ole, lapsikulta. On vain äärimmäistä herkkyyttä, läpinäkyvyyttä.

Marja-Leena Mikkolan Anni Manninen on satuklassikko 1970-luvulta. Anni Manninen on 7-vuotias tyttö, joka aikoo isona noidaksi. Siihen hänellä onkin jo varsin hyvät edellytykset, sillä hänellä on punaiset hiukset ja vihreät silmät sekä kyky puhua eläinten kanssa. Öisin hän seikkaileekin satujen maailmoissa valkoisella Sumu-Hevosella, tapaa metsän eläimiä ja keskustelee heidän kanssaan, kohtaa suolla Suoprinssin ja Metsäkissan sekä pääsee tutustumaan myös oikeisiin noitiin.

Annin oikeassa elämässä on yksi huoli ylitse muiden ja se on pohjoiseen kadonnut isä, josta ei ole kuulunut vuosiin yhtään mitään. Äiti on onneton ja yrittää elättää perheensä, eli itsensä ja lapsensa, Lassen ja Annin, tekemällä raskasta työtä tehtaassa. Kotipihan eukot tekevät sekä Annin että Annin äidin elämästä entistä kipeämpää ilkeillä vihjailuillaan. Eipä ihme, että pihassa asustava koira, Teri, tuntuu turvalliselta kaverilta ja salaperäinen, mutta kiltti Muttiska on kaikista kiehtovin aikuinen, varmaankin noita.

Anni saa Teriltä tietoja eläinten oloista lähialueella. Eläinten murheena on saastunut jokivesi, joka ajaa ne etsimään uusia asuinsijoja. Anni auttaa eläimiä valloittamaan Lehilammen uudeksi kotipaikakseen. Mutta se ei vielä riitä. Miten saadaan saastunut joki puhdistettua? Siihen tarvittaisiin oikeat sanat, joita Anni käy kysymässä itseltään Luontoäidiltä. Mutta Luontoäiti sanookin, että ihmisten on itse löydettävä oikeat sanat.

Annin elämä on sekoitus taikuutta ja todellisuutta. Lukijana olisin kaivannut täydellisempää heittäytymistä satumaailmaan, sillä Annin yölliset seikkailut selittyivät mielestäni liian selvästi uniksi. Kun edellisenä satuklassikkona luin lasten kanssa Aili Somersalon Mestaritontun seikkailut, joka oli täydellinen heittäyminen satumaailmaan, tämä 70-lukulainen järkevä selitys taikuudelle tuntui vähän tylsältä. Toisaalta Annin huoli luonnosta ja eläimistä on myös hyvin 70-lukulaista. Annia voisi pitää valistuneena luontoaktivistina ennemmin kuin pienenä noitana. Annissa on äärimmäistä herkkyyttä ja empatiakykyä. Kirjan ehdoton opetus on siinä, että lapsia pitäisi arvostaa, sillä heissä on paljon viisautta.

Kirjan loppu on silkkaa todellisuutta, jossa ihmiset alkavat toimia ihan oikeasti luonnon puolesta. Ehkä tällaisia pieniä noitia, kuten Anni, tarvitaan herättämään aikuiset toimimaan. Annin inspiroimana isoveli Lasse nimittäin löytää Luontoäidin vaatimat "oikeat sanat" joen pelastamiseksi. Hän laatii vetoomuksen vedenpuhdituslaitoksen rakentamiseksi, ja hankkeesta tuleekin totta. Soturin ja Neidon tarinakin näyttää saavan onnellisen lopun, mutta siihenkin tarvitaan lasten neuvokkuutta.

Luin Anni Mannista ääneen lapsille, mutta kaikki lapset eivät jaksaneet seurata tarinaa alusta loppuun. Toinen kaksostyttö kuunteli vain pätkiä sieltä täältä, samoin viisivuotias poika kuunteli, kun sattui paikalle. Isin lukemat avaruustarinat tai Tatut ja Patut veivät voiton tästä pitkästä tarinasta. Sinnikkäin kuuntelijani viehättyi paitsi Annin hahmosta myös kirjan kuvituksesta. Kaarina Kailan kynänjälki on äärimmäisen herkkää ja satumaista. Siinä on salaperäisyyttä, joka näyttää syntyneen pelkällä hipaisulla.

Tunnistin sadusta paljon viittauksia muihin satuihin. Liisa Ihmemaassa -sadusta muistutti taikajuoma, joka vei Annin eri aikaan ja paikkaan. Monien perinteisten satujen tapaan suo oli mitä taianomaisin paikka (kuten esimerkiksi Mestaritontun seikkailuissa). Kärpiltä vallattu Lehilampi vei ajaukset Kenneth Grahamen Kaislikossa suhisee -kirjan tapahtumiin, sillä siellä kärpät pitivät hallussaan Rupikonnan taloa. Näin Kalevalan päivän kunniaksi Luontoäidiltä haettavat sanat tietysti muistuttivat Antero Vipusesta. Kokonaisuudessaan Anni Mannisen tarinasta jäi oikein hyvä mieli, vaikka välillä kysyttiinkin vähän sinnikkyyttä, että pääsimme eteenpäin. Perusteellinen ja hidastempoinen kerronta rauhoitti iltaa, mutta nykykirjallisuus tuntuu vetävän pitemmän korren. Silti - edes ripaus taikuutta tekee aina hyvää.

Johan Bargum: Syyspurjehdus

Johan Bargum: Syyspurjehdus, 2011
Alkuteos: Seglats i september
Suomentaja: Marja Kyrö
Kustantaja: Tammi
Sivuja: 120



Tällaisena päivänä ei tarvinnut pitää kiirettä. Tällaisena päivänä ei tarvinnut miettiä, pitäisikö genuaa ehkä skuutata vai pitäisikö levankia siirtää hiukan luuvarttiin. Tällaisena päivänä sai istua hiljaa paikallaan sormi peräsinpinnalla ja ajatella ajatuksia, joita ajatellaan syksyllä, kevyen lounaistuulen hivellessä purjeita ja veden liplattaessa hiljaa keulassa.

Johan Bargumin Syyspurjehdus on tarina kahdesta miehestä ja yhdestä naisesta. Iäkkäät miehet, Olof ja Harald, lähtevät yhdessä syyspurjehdukselle. Päivä on tarkoitukseen ihanteellinen. Epäselväksi jää, kumpi on alun perin ehdottanut yhteistä matkaa. Matkalta ei kuitenkaan palaa takaisin kuin toinen heistä.

Miehiä yhdistää nainen, Elin, joka on ensin ollut naimisissa Haraldin kanssa, mutta sitten eronnut ja mennyt naimisiin Olofin kanssa. Olof kuvaa rakastumistaan Elinin, jo naimisissa olevaan naiseen, rakkaudeksi ensisilmäyksellä. Elinistä tulee hänelle koko elämän sisältö. Harald puolestaan on mies, joka jätetään ja joka luopuu vaimostaan lopulta kiristyksen tuloksena.

Avioero jää kuitenkin painamaan Eliniä, joka on katolinen, kuten Haraldkin. Hän tuntee tehneensä suuren synnin erotessaan ja kirjan lopussa käy ilmi, että hän yritti vielä korjata tilanteen elämässään. Korjaaminen ei onnistu, ja Elin kuolee epäselvissä olosuhteissa, koska hänen autonsa syöksyy ulos tieltä.

Vaikka kirja on lyhyt, vain 120 sivua, siinä kuvataan kahden miehen elämä hyvin pienin elein. Olofista välittyy yksinkertainen, periaatteellinen, ehkä jopa pakkomielteinen mies. Hän on mies, joka on tottunut saamaan, mitä haluaa, mutta on luonteeltaan mielikuvitukseton ja vanhanaikainen. Harald on puolestaan täysin omistautunut työlleen, puurtaa firmassa päivät ja yöt, tekee kaikkensa työntekijöidensä ja firmansa eteen. Vaimon lähtö on hänelle katkera asia, mutta hän selviää siitä hukuttamalla itsensä työhön.

Tarina kerrotaan siten, että syyspurjehduksen jälkeen Olof kertoo tarinaansa poliisille ja Harald puolestaan on kirjoittanut ajatuksistaan kirjeen. Kirja jakautuu näiden osien välillä noin puoliksi. Haraldin kohtalo ei selviä kummankaan miehen kertomuksesta, eli tarinan loppu jää auki. Se sijaan Elinin ajatusmaailma selkiytyy molempien tarinoiden kautta. Ollessaan naimisissa Haraldin kanssa hän on ollut selkeästi syrjässä Haraldin elämästä, itsestäänselvyys, jonka edelle on mennyt koko firma. Kun Harald joutuu laman vuoksi myymään purjeveneensä, Eliniltä ilmeisesti katoaa viimeinenkin yhdistävä asia Haraldiin. Elin on selvästi yksinäinen ihminen.

En yhtään ihmettele, että hän ihastuu venesatamassa Olofiin, jonka elämän ja huomion keskipiste hänestä tulee. Hän ikään kuin vaihtaa purjevenettä. Näyttää siltä, että yksinäisyys väistyy ja hän on valinnut oikein, vaikka samalla toimii uskoaan vastaan. Vähitellen synnintunto käy sietämättömäksi, eikä Olof tunnu ymmärtävän vaimonsa henkistä tilaa ollenkaan. Olofin suoraviivainen elämänasenne jättää Elinin taas yksinäiseksi.

Kirja oli sujuvasti kerrottu, yllätyksellinenkin. Jäin pohtimaan avioliittoja, joissa eletään yksinäisinä yhdessä. Sen sijaan katolisuus tuntui hiukan päälleliimatulta teemalta. Kolmiodraama oli riipaiseva ilman sitäkin. Sitä paitsi tunnen monta suomalaista, joille evankelis-luterilainenkin avioliitto on niin pyhä, että siitä ei erota, koska se olisi syntiä. Tämäkin olisi riittänyt Elinin synnintuntoon, ja olisi minulle ollut paljon uskottavampi tarina.

Syyspurjehdusta on kehuttu paljon blogeissa, esimerkiksi Kirjavan kamarin Karoliina ja Luetut, lukemattomat -blogin Liisa kehuvat kirjaa kovasti. Mielestäni tämä onkin lukemisen arvoinen kirja ja tunnelmaltaan vangitseva, kuten Karoliina ja Liisakin kuvailevat. Olisin ehkä pitänyt tästä enemmänkin, jollen juuri olisi lukenut Skiftesvikin Tuulenpesää, jossa eletään myös meren armoilla - ja tehdään tiliä elämän kanssa, kuten tässäkin. Tuulenpesä vain kohisi kohti vielä kovemmin kuin Syyspurjehdus.


Osallistun tällä kirjalla Sinisen linnan kirjaston Avioliittojuonia-lukuhaasteeseen.

Joni Skiftesvik: Tuulenpesä

Joni Skiftesvik: Tuulenpesä, 4. painos, 1995
Kustantaja: WSOY, 1990
Kansi: Olavi Hankimo
Sivuja: 203



Hän ajatteli, ettei tässä ollut mitään järkeä; lapsen piti kärsiä isänsä takia vilua ja olla kuoleman vaarassa aaltojen paiskottavana.
   Joku soimasi häntä itseään. Soimaajalle hän sanoi uudelleen ja uudelleen, ettei se tiennyt lähimainkaan kaikkea, jos se katsoi vain tätä päivää ja heitä kolmea ihmistä aaltojen välissä. Katseen piti kantaa kauemmas, puhkaista monta seinää, kääntää monta selittäin seisovaa ihmistä, katsoa niitä silmiin, kysellä ja kuunnella, mitä niillä kaikilla oli sanottavaa.

Joni Skiftesvikin Tuulenpesä iski minulta jalat alta. Kirja on kertomus eräästä avioliitosta, tai oikeastaan kahdesta. Se on myös selviytymistarina ja tarina isästä. Se on väkevästi kerrottu, toisaalta eleetön ja koruton, mutta toisaalta niin täynnä ihmisten karua elämää, että siihen ei voi olla eläytymättä.

Kirjan alussa Ruotsissa asuva Pauli Häikiö jää työttömäksi ja palaa kotiseudulleen Suomen pohjoiseen rannikkopitäjään. Hän käy isänsä haudalla Kemissä ja etsii käsiinsä isänsä kuolemaan liittyvät kuulustelupöytäkirjat. Hän haluaa selvittää, mitä oikein tapahtui vuonna 1942, kun hänen perheensä lähti venepakolaisiksi Ruotsiin.

Tarina etenee kaikkitietävän kertojan kertomana Paulin, Paulin isän ja äidin näkökulmista. Paulin isä ja äiti, Jahvetti ja Niina, elävät niukkaa elämää Niinan äidin vanhassa mökissä meren rannalla vuonna 1942. Mökki on kuin tuulenpesä, siellä on kylmää ja märkää ja tuuli käy sen läpi. Vaikka Jahvetti on arvostetun kirvesmiehen poika, häneltä eivät korjaustyöt suju. Hän kulkee lastausmiehenä satamissa. Jahvetti on kotiutettu jatkosodasta iäkkäänä miehenä, mutta kesällä 1942 hän saa kutsukirjeen takaisin rintamalle. Sinne hän ei kuitenkaan tahdo, vaan haluaa pelastaa perheensä Ruotsiin.

Tähän asti kaikki kuulostaa varsin hyvältä. Mutta Jahvetin ja Niinan rakkaus on tukehduttava: Jahvetti on äärettömän mustasukkainen, väkivaltainen ja ailahteleva. Niina olisi hänet hylännytkin jo seurustaluaikana, mutta ei kerta kaikkiaan päässyt miehestä enää irti, varsinkin, kun hänen kampurajalkainen äitinsä kehottaa häntä ottamaan lusikan kauniiseen käteensä.

Jahvetin mustasukkaisuuden taustalla on hänen isänsä Kaunon ja äitinsä Selman avioliitto. Selma pettää jatkuvasti miestään, mutta hyväluontoinen Kauno ei  edes yritä lähteä, vaikka Jahvetti pyytää isäänsä jättämään Selman. Jahvetti vihaa äitiään ja palvoo isäänsä ja on mustasukkainen isänsä puolesta. Tämän kaiken hän vie mukanaan omaan avioliittoonsa - sekoittaa välillä äitinsä ja vaimonsa, näkee näkyjä.

Kaikki kulminoituu venepakolaismatkaan. Matka on pakahduttavaa luettavaa, kuten koko perheen elämä on ollut siihenkin asti. Perhe joutuu tietenkin myrskyn riepottelemaksi, ja kaikki kärjistyy katastrofiksi. Lopulta jää vain soutuvene: Kun Pauli painautui häntä vasten, hän ei enää noussut tuhdolle soutamaan ja kerjäämään lisää voimaa, hän siveli poikaansa verisin kämmenin ja antoi kaakkoistuulen kuljettaa venettä.

Tuulenpesä on ollut Finlandia-ehdokkaana vuonna 1990, jolloin voiton vei Olli Jalosen Isäksi ja tyttäreksi. Skiftesvikin kirjoja on kertynyt hyllyyni, mutta jostain syystä olen jättänyt ne tähän asti lukematta. Kiittelen Facebookin haastetta "Koen 13 uutta kotimaista kirjailijaa vuonna 2013", joka sai minut vihdoin tarttumaan näihinkin lukemattomiin kirjoihin. Olin tästä löydöstä enemmän kuin vaikuttunut. Loistava kirja!


Osallistun tällä kirjalla Sinisen linnan kirjaston Avioliittojuonia-lukuhaasteeseen.

Siri Hustvedt: Amerikkalainen elegia

Siri Hustvedt: Amerikkalainen elegia, 2008
Alkuteos: The Sorrows of an American, 2008
Suomentaja: Kristiina Rikman
Kustantaja: Otava
Kannen kuva: Getty Images
Sivuja: 362


Ajattelin herra T:tä, hänen isäänsä ja isoisäänsä ja omaa isääni ja isoisääni ja niitä aikaisempia sukupolvia, jotka asuttavat meidän sisällämme olevaa henkistä maaperää, ja hiljaisia hetkiä, jolloin aaveet häilyvät ohitsemme tai puhuvat niin hiljaa ettemme kuule mitä ne sanovat.

Siri Hustvedtin Amerikkalainen elegia on parhaimmillaan henkistä yhteyttä menneisiin sukupolviin, yhteisöllisyyttä, välittämistä ja toisten auttamista. Päähenkilönä ja minä-kertojana on Erik Davidsen, norjalaissukuinen psykiatri ja psykoanalyytikko. Hänellä on hyvin läheinen suhde siskoonsa Ingaan ja tämän tyttäreen Soniaan. He kaikki asuvat New Yorkissa, vuotta 2003. Erik on eronnut ja Inga on leskeytynyt, ja nyt heidän isänsä on kuollut. Isän jäämistöstä löytyy salaperäinen kirje, jonka arvoitusta he alkavat selvittää.

Isän kuolema ja surun värittämät unet ajavat Erikin yhä syvemmälle yksinäisyyteen. Hän rakastuu alakerran jamaikalaissukuiseen vuokralaiseensa Mirandaan ja kiintyy hänen tyttäreensä Eggyyn. Samalla hän sekaantuu Mirandan epämääräiseen rakkaussuhteeseen, jonka seurauksena joutuu itsekin vainotuksi. Inga-sisko puolestaan selvittää myös kuolleen kirjailijamiehensä salaisuuksia ja yrittää selvitä sekä omasta että tyttärensä surusta.

Ingan tytär, Sonia, on äärettömän traumatisoitunut tornien romahduksesta, jonka hän on kokenut vain muutaman korttelin päässä WTC:stä ja nähnyt kaiken: Toinen vuosipäivä avasi Soniassa sisäisen murtuman, särön, jonka kautta hän päästi ulos häntä kaksi vuotta järkyttäneen räjähdyksen. Tulipätsi, jossa niin moni oli palanut kuoliaksi, joka oli pakottanut ihmiset ulos, pakottanut heidät hyppäämään ikkunalaudoilta, jotkut palavina, oli jättänyt lähtemättömiä kuvia sisarentyttären sieluun. -- Sonia ei halunnut maailmaa, jossa rakennukset sortuivat ja jossa sotia sodittiin syyttä suotta.

Amerikkalainen elegia sukeltaa amerikkalaisten sukupolvien traumoihin. Ja trauman aiheitahan riittää: norjalaisten siirtolaisviljelijöiden kokema lama Minnesotan preerioilla, II maailmansota, avioerot, leskeytymiset, syyskuun 11. 2001. Vähemmästäkin tietysti syntyy sielullisia vammoja, joita pitää purkaa psykiatrin vastaanotolla tai psykoanalyysissa. Yhtenä tärkeänä surujen käsittelytapana esitellään unet ja Erikin potilaiden tilitykset, joita vasten Erik yrittää ymmärtää myös itseään ja joutuu kääntymään terapeutin puoleen.

Mutta miksi tästä kaikesta jää niin kovin pinnallinen kuva, kuitenkin - vaikka aiheet ovat niin syvällisiä? Kirjan kielikin on sujuvaa ja kauniisti suomennettua. Teos on totinen yritys kuvata amerikkalaista selviytymistä, mutta miksi se ei kosketa. Ehkä minun on suomalaisena maalaistollona vaikea eläytyä newyorkilaisen älymystön ja taiteilijoiden itsekeskeisyyteen ja yksinäisyyteen. Mietin myös, kuinka paljon psykiatreja suomalaiset olisivat tarvinneet kansalaissodan, talvisodan ja jatkosodan jälkeen. Amerikkalaisesta elegiasta jää sellainen olo, että vain amerikkalaiset ovat kärsineet ja kärsivät tässä maailmassa, mutta myös selviytyvät, sankarillisesti.

Tämä kirja oli ensimmäinen Hustvedtiltä lukemani kirja. Blogeissa, esim. Kuutar lukee  ja Aamuvirkku yksisarvinen, tätä ei pidetäkään hänen parhaana teoksenaan, joten ehkä palaan kirjailijan tuotantoon jollain muulla teoksella myöhemmin.

Laskiaissunnuntaina - haastettuna ja haastajana

Sain tällaisen blogi-haasteen Matkalla Mikä-Mikä-Maahan -blogin Annalta ja panenpa tämän sitten kiertämään eteenpäin... Kiitos Annalle!


Tämän pienen haasteen tarkoitus on löytää uusia blogeja ja auttaa huomaamaan heitä, joilla on alle 200 lukijaa:


                                     1. Jokaisen haastetun pitää kertoa 11 asiaa itsestään.

2. Pitää vastata myös haastajan 11 kysymykseen.

3. Haastetun pitää keksiä 11 kysymystä uusille haastetuille.

4. Heidän pitää valita 11 bloggaajaa jolla on alle 200 lukijaa.

5. Sinun pitää kertoa kenet olet haastanut.

6. Ei takaisin haastamista

 

Tässä 11 asiaa itsestäni:

1. Olen onnellisesti kolmen lapsen äiti.
2. Pystyn vaihtamaan  Nivalan murteelle heti, kun pikkusisko soittaa.
3. Asun toista kierrosta Tampereella.
4. Suosittelen Pyynikin näkötornia ja munkkikahvilaa kaikille!
5. Lukeminen on rakkain harrastukseni.
6. Matkustaminen on myös mielestäni ihanaa!
7. Liikuntakaan ei ole minusta hassumpaa.
8. Ja jos vielä pääsisin teatteriin ja elokuviin useammin...
9. Ja sitten jos joskus ehtisin tehdä vähän käsitöitä.
10. Keittelin 20 litraa omenahilloa syksyllä.
11. Nyt lähden leipomaan laskiaispullia.

Tässä Annan kysymykset ja vastaukseni niihin:

 1. Mitä sinun tekisi mieli syödä juuri nyt?

Sushi tai pepperoni-homejuusto-pitsa maistuisivat. Raaka kala ja homejuusto ovat olleet kiellettyjen listalla kohta 40 viikkoa...

2. Ranta- vai kaupunkiloma?

Rantalomalle lähtisin lasten kanssa ja kaupunkilomalle aikuisten seurassa.

3. Mielenkiintoisin asia, jonka olet oppinut tänä vuonna?

Olen oppinut niin paljon kaikkea. Mutta mielenkiintoisin kirjoihin liittyvä asia taitaa olla heräämiseni kotimaisen nykykirjallisuuden laatuun. Olen pitkän aikaa ajatellut, että suomalainen kirjallisuus on ollut vain muutaman huippunimen hallussa.

4. Mitä kirjaa et mistään nimessä suosittelisi ystävällesi? Miksi?

En suosittelisi kenellekään Juha Ruusuvuoren Nokian nuoriso-ohjaajaa. Se oli niin sekava, että lukuhalut menevät pitkäksi aikaa. (Ks. edellinen vastaus.)

5. Minkä kirjan toivoisit kaikkien maailman ihmisten lukevan?

Kunpa kaikki ihmiset voisivat lukea Ulla-Lena Lundbergin Jään. Se vaan kirkastuu koko ajan mielessäni.

6. Mitä bloggaaminen sinulle merkitsee?

Bloggaaminen on uusi harrastus, mielenkiintoinen ja virkistävä. Se on ollut vuorotteluvapaani henkinen pelastus. (Jossain vaiheessa luulin, että minulle kasvaa rätti kouraan kiinni täällä kotinurkissa.)

7. Mikä on lempivärisi ja miksi?

Lempivärini on taas vaihtunut. Nyt olen aivan ihastunut sinisen eri sävyihin.

8. Jos et olisikaan juuri siinä ammatissa kuin olet/ opiskelisi sitä alaa kuin opiskelet, mitä voisit tehdä sen sijasta?

Haluaisin opiskella lisää kieliä ja pääaineenani valtiotieteitä. Haluaisin johonkin työhön, jossa saisi olla aikuisten ihmisten kanssa tekemisissä, ehkäpä jopa kansainvälisesti.

10. Minkälaisessa talossa tai asunnossa asut?

Asun paritalossa. Talo on keltainen puutalo, aivan ihana.

11. Jos vain taivas olisi rajana ja rahaa kuin roskaa, minkälaisessa asumuksessa mieluiten asuisit? (yksityiskohdat ja mielikuvituksen käyttö plussaa!)

Aijai, puinen, isoikkunainen talo järven rannalla ja maaseudun rauhassa olisi oikea unelma! Talo olisi tietysti täynnä lapsia, kirjoja ja vilttejä ja tunnelmallisia takkoja. Vieraita lappaisi solkenaan ja minä osaisin kokata ihania aterioita ja kaikki olisivat aina hyvällä tuulella ja iloisia.

  

Kysymykseni haastamilleni blogisteille ovat kovin kirjallisia:

1. Mikä oli lapsuuden lempikirjasi, ennen kuin itse osasit lukea?

2. Mihin kirjasarjaan olet ollut koukussa nuorena?

3. Mikä oli nuoruutesi vaikuttavin kirja?

4. Onko joku joskus kritisoinut lukuharrastustasi? Kuka ja miksi?

5. Mikä on mielestäsi paras kirja-filmatisointi?

6. Mikä sitaatti tai ajatus on jäänyt mieleesi jostain kirjasta?

7. Mitkä kolme kirjaa haluaisit lastesi lukevan elämässään?
 

8. Eino Leino vai Pentti Saarikoski?

9. Missä luet mieluiten?

10. Dekkari vai romanttinen kirja? 

11. Ketä kirjailijaa arvostat aivan erityisesti?

Ja tässä haastamani blogit:

Sinisen linnan kirjasto

Luetut, lukemattomat

Täällä toisen tähden alla

Luen ja kirjoitan

kujerruksia

Lurun luvut

Kaiken voi lukea!

Kirsin kirjanurkka

Lukutuulia

Ilselä

Opuscolo

 

Haasteeseen ei tietenkään ole pakko vastata, mutta kivaahan tämä oli!  

Luistavaa laskiaista kaikille!

Suvi Valli: Ohijuoksija

Suvi Valli: Ohijuoksija, 2011
Kustantaja: Otava
Kansi ja kuvitus: Kirsti Maula
Sivuja: 113



Suvi Vallin runokokoelma Ohijuoksija on hämmentävä ja teemoja täynnä. Ja silti se on kaunis, rauhallinen ja soiva.

Runoja yhdistää muutama motiivi: saksan kieli, Saksan kulttuuri, joet (Kemijoki, Rein ja Kymijoki), musiikki, runous ja historia. Kaikki ikään kuin virtaa ja sekoittuu, kuten kirjan kannen ja kuvituksen rihmat. Välillä ollaan solmussa.

Sitaatit saksasta pitävät hereillä, istuvat runoihin ja ohjaavat lukijaa - ja tarjoavat mukavaa vaihtelua englannin ylivaltaan. Kokoelman alussa kerrotaan Anni-mummun suhteesta saksalaismieheen jatkosodan aikana :

Sanokoot että valitsin väärän puolen, oikeus ja vääryys ovat katsojasta kiinni
       niin kuin oikea                                                               ja vasen:
 isä tolkutti että nyt otat Anni lusikan joenpuoleiseen käteen,
syödessä olin aina joen puolella, kirjoittaessa pellon
                                                       posti kulki hitaasti
odotellessa ehdin naimisiin ja                            Suomi oli äkkiä puolensa valinnut
                                                        syyllinen

Runo "Auf dem Kemijokki" sekä teoksen osa "Kleine Anni" sitovat tämän kirjan Suomen historiaan, jatkosodan saksalaisyhteyksiin, joista olen vastikään lukenut sekä Jenni Linturin Isänmaan tähden -kirjassa että Heidi Köngäksen Dora, Dorassa. Oli yllättävää törmätä tuohon aikaan myös runoissa.

Mutta Vallin runot soljuvat eteen- ja taaksepäin jatkosodan ajasta. Runojen kertoja juoksee Reinin (Rhein) varrella, löytää Joseph von Eichendorffin runon, kirjoittaa Ludwig van Beethovenista ja tämän isästä sekä Johann Gottfried Seumesta, saksalaisesta valistuskirjailijasta, joka käveli Saksasta Suomeen vuonna 1805 onnettoman rakkauden ajamana. Schillerin runo "An die Freude" vilahtaa siellä täällä.

Teoksen taitos oli kutkuttava. Runoja saattoi lukea joko sivu kerrallaan tai aukeaman runot rivi riviltä aukeaman yli. Rihmoja syntyi paitsi tekstistä myös kauniista kuvituksesta.

Sitten voisi kysyä, paljonko ymmärsin runoista. Ja paljonko runosta pitää ymmärtää, paljonko tuntea, paljonko antautua rikottujen lauseiden, jopa sanojen varaan, paljonko yrittää saada kokonaisesta ajatuksesta irti? Nykyrunon trendi tuntuu yhä enemmän olevan sellainen, jossa lukijalle heitellään täkyjä moneen suuntaan, mutta lukijan päässä ei ehkä synnykään mitään kokonaista kuvaa, pelkkiä rihmoja sieltä täältä.

Suoraan sanottuna minua välillä ärsytti vaikeaselkoisuus ja rikkonaisus, välillä syntyi oivalluksia, joita voisi kutsua kuviksi kaaoksessa. Valli osaa kutsua historian mukaan, sekoittaa sitä omaan elämäänsä. Sitähän me olemme, elämän ohijuoksijoita, kaikkien ohijuoksijoiden ketjussa. Taide ja ihmiskohtalot koskettavat meitä aikojen takaa. Ehkä elämä jääkin välähdyksiksi, eikä sen tarvitse muuta ollakaan.

-- on siis sattunut niin että reitit menivät ristiin riippuen historiasta

eikä historiaa ole kuin kirjoittajaa, ei sotkanmunaa
kuin runonlaulajaa on vain toistemme suut
ja mutkikkaat korvat maat meret luvuttomat kuvitelmat
                                joissa me voitamme aina

Janica Brander: Lihakuu

Janica Brander: Lihakuu, 2011
Kustantaja: Otava
Kansi: Päivi Puustinen
Sivuja: 142



Immi ajattelee, että on turha jakaa valintoja vääriin ja oikeisiin, koska elämää ei voi  verrata mihinkään arkiseen.

Janica Branderin Lihakuu on talven löytö! Se sisältää 10 novellia, joista kaikista pidin aivan valtavasti. Luin kirjaa herkutellen ja hitaasti, pari novellia päivässä. Ja nyt kun kirja on luettu, palaan novelleihin uudestaan ja luen merkitsemiäni kohtia, etsin tunnelmat. Tunnelmat ovat taianomaisia ja herkkiä. Ja miten hienoja virkkeitä! Lauseet ovat kirkkaita ja selkeitä, novelleissa ei ole mitään turhaa. Niukkuudesta huolimatta kieli kohoaa paikoin kuin runoudeksi, muttei etäiseksi tai vaikeaksi, vaan toteavan kauniiksi. Tyyli toi mieleeni Aki Ollikaisen Nälkävuoden selkeät virkkeet, joihin sisältyy paljon elämää.

Viidessä novellissa päähenkilönä on lapsi tai nuori. Mutta lapset eivät ole samanlaisia, eivätkä suinkaan yksinkertaisia tai alistuneita, vaikka aikuiset kohtelevat heitä välinpitämättömästi tai aliarvioiden. 'Maailman makuu' -novellissa valtio ilmoittaa tekstiviestillä maailmanlopusta. Silloin haetaan mummu paikalle ja isä tuo talouteen myös uuden rakkautensa, jonka kanssa haluaa viimeiset päivänsä viettää. Mitä siitä vaikka perheen äidille viimeisistä päivistä tuleekin yhtä painajaista. Perheen tyttö ja mummu tuntuvat ottavan maailmanlopun kaikkein viisaimmin ja toteuttavat yhdessä mummun viimeisen toivomuksen.

'Tummassa puussa' vaari pakottaa Siirin kiipeämään korkeaan puuhun, mutta väittää sitten kiipeämisen olleen Siirin oma idea. Isosisko ymmärtää Siirin hädän ja lohduttaa hurjan kokemuksen jälkeen. Siskokset lupaavat pysyä aina toistensa rinnalla: He letittivät toistensa hiukset toisiinsa kiinni, rusehtavat ja pellavanvaaleat. Niistä punoutui verkko, jota ei voi rikkoa.

Niminovellissa 'Lihakuu' poika elää keskellä riitaisaa ja rahavaikeuksissa olevaa perhettä. Hän joutuu jouluna etsimään äitinsä lumihangesta. Eipä siis ihme, että hän inhoaa lomia:
-- En tykännyt koulusta, mutta lomat olivat vielä pahempia. Silloin päivät eivät meinanneet loppua ja minua jännitti koko ajan. Äiti piti joka päivä yöpaitaa ja aamu ei erottunut kunnolla nukkuma-ajasta.
  Taivaalla roikkui painava kuu, mutta tähtiä ei näkynyt.
  Kuu oli syönyt ne kaikki, ahne ja paha Lihakuu.
  Tiesin, ettei äiti ollut tahallaan väsynyt ja isä pahalla tuulella.

Suosikeiksini nousivat kuitenkin novellit 'Sielumies', 'Penkit' ja 'Kotiinpaluu'. Ne ovat näennäisen eleettömiä mutta jollakin tavalla koko elämä. 'Sielumiehessä' kerrotaan avioparista, joka on kyläläisten mielestä liian onnellinen. Mies, Kalevi, on liian ystävällinen, liian työteliäs, liian hyvä aviomies: Eukot pelottelivat Saimia, ettei Kalevi olisi enää yhtä ihana kun he menisivät naimisiin. Mutta ei, Kalevi ei ollut sellainen. Kun Saimi pudotti kellertävän alttarileningin päänsä ylitse, Kalevi katsoi häntä kuin ritari. Heidän sanoissaan ei ollut ei koskaan, miksi et ja miksi taas. Kalevin kanssa oli vain kiitos, kyllä ja ihanaa.

Lopulta vaimo ei kestä ilkeitä kyläläisiä ja heidän kateuttaan ja silloin "Kalevi kasvatti siivet, jotka loistivat kaikissa väreissä. - - Kalevin siivet kantoivat perheen kaukaiseen maahan, jossa puhuttiin kolmen kielen sekameteliä, hikoiltiin ja hidastettiin sydämen tahtia iltapäivällä."

'Penkit'-novellissa kerrotaan isän ja pojan yhteisistä avantouintireissuista. Poika on eroamassa ja tarvitsee isäänsä tuekseen. Isä ymmärtää, että hänen oma vaikea avioliittonsa on ollut sen väärti, että hän sai juuri tämän pojan. Kun pojan elämä alkaa taas sujua, hän peruu viikottaisen yhteisen avantouinnin. Pettynyt isä kuitenkin hyväksyy tämän ja osaa olla poikansa puolesta onnellinen. Novelli on suorastaan sydäntäsärkevä ja viisas.

Ehkäpä juuri se, että Lihakuun novelleissa oli välittämistä ja toivoa, teki niistä niin viehättäviä lukea. Jokin taika nosti ne arjen yläpuollelle. Esimerkiksi 'Kotiinpaluussa' mielenterveyspotilas palaa hoidon jälkeen kotiin ja ottaa haparoivia askelia toipumisen tiellä. Ja kuinka ollakaan, hän saa arjesta kiinni, vaikka rakkaus tuottaa pettymyksen. Hän saa itseluottamusta ja löytää oman tehtävänsä.

Branderin ote on varma. Kaikissa novelleissa piirtyy kokonainen ihmiselämä muutamalla virkkeellä ja muutamien tapahtumien kautta. Perheet ja ihmissuhteet paljastuvat repliikeissä ja kohtaamisissa. Paljon ei tarvita, ehkä hiven taikuutta ja uskoa, ja kaikki on taas hiukan paremmin.

Lihakuusta ovat pitäneet myös Ilselän Minna ja Jos vaikka lukisi... -blogin Anu. Sen sijaan Salla jäi kaipaamaan novelleihin vielä jotain. Minua nämä säväyttivät juuri näin.

 

Hyvää Runebergin päivää kaikille lukijoille!

Runebergin päivän kunniaksi oli ilo blogata hyvä kotimainen kirja. Alun perin haaveilin bloggaavani suomalaista runoutta, mutta Suvi Vallin runoteos Ohijuoksija vaatiikin enemmän lukuaikaa, joten bloggaan sen kunhan ajatukset vähän muhivat. Lohduttaudun sillä, että Janica Branderin kieli kohosi paikoin lähes runoudeksi, ja siitä syystä myös sitaatteja oli tänään näin paljon.

Ja toinen helmikuun kirjallisista tavoitteistakin toteutui: nämä runebergintortut. Nam!

Jari Järvelä: Mistä on mustat tytöt tehty?

Jari Järvelä: Mistä on mustat tytöt tehty?, 2009
Kustantaja: Tammi
Kansi: Markko Taina (kuvat Miska Reimaluoto)
Sivuja: 322


Nuohoojan työssä on monia etuja.
  Nuohoojalla on ensinnäkin ylhäinen ammatti, korkealla piipunnokassa. (Vaikka oonkin nyt uunissa.) Mä olen kaupungin aatelinen.
  Lisäksi taikauskon korkeus ylittää kolareiden kohdalla hotelli Tornin lipputangon nupin korkeuden. Mulla on ihmiskunnan ammateista se, joka on kerännyt kainaloidensa alle kaikista painavimman annoksen yliluonnollisia hituja. Ei siis hikeä, vaan imusolmukkeissa kihisevää mustaa voimaa. Näin naiset uskoo, ja miten ne uskoo, täten on. -- Nuohooja on naisihmiselle elävä jäniksenkäpälä ja nelilehtinen apila. -- Tosi onnenkalu.

Jari Järvelän teos Mistä on mustat tytöt tehty? on erikoinen kirja. Sen päähenkilö ja minä-kertoja on nokikolari Katariina Hämäläinen eli Rööri Hämähäkki, 18-vuotias nokikolarin tytär. Kuten tekstiotteesta voi nähdä, Rööri kertoo tarinaansa osittain puhekielisesti, kielikuvia viljellen, liioitellen ja rönsyillen. Kirjan alussa hän on todellakin uunissa, jonne Murhaaja on hänet tunkenut polttaakseen hänet elävältä. Rööri on nimittäin nähnyt lapsena äitinsä murhan ja on viimein tunnistanut murhaajan.

Kirjan juoni on toisaalta elämäkerrallinen, toisaalta dekkarimainen. Minulle kuitenkin Röörin erikoisen elämän kerrontatapa nousi pääosaan, sillä se oli riemastuttavaa. Välillä olin nääntyä Röörin lavertelusta ja rönsyilystä, jatkuvasta kielellisestä tykityksestä, sitten taas nautiskelin hänen tarinoistaan ja tyylistään, jossa vilahtivat kaikki mahdolliset havainnot, yksityiskohdat ja kokemukset: nuohoojien yhteisö ja ammattitaito, heidän kesäretkensä erikoisia uuneja ihailemaan, Helsingin piiput ja katot, (katto)maiseman muuttuminen, naakanpesien hävittäminen piipuista, elämä ilman äitiä, punkkarit vastaan diinarit 1970-luvulla Helsingissä, Ruisrockin Clashin konsertti vuonna 1979, jalkapallomatsin kiihkeä tunnelma, elokuvassa avustaminen, jne.

En ole aikoihin lukenut näin rönsyilevää kirjaa, jossa ajatus ja oivallus seuraavat toistaan ja joka asiasta on jotain sanottavaa, kielikuvat pursuilevat ja ihastuttavat. Pienet tarinat paisuvat suuriksi, jokainen ihminen on erityinen persoona ja jokainen elämä täynnä kummallisuuksia. Yhtään normaalia tyyppiä kirjassa ei ollut - ainakin Röörin kerronta teki heistä erikoisia. Kirjasta paistoi kerronnan ja kirjoittamisen ilo, suoranainen kertomisen nautinto. Jollakin tavalla tuli mieleeni John Irvingin rönsyily.

Ostin tämän kirjan vuonna 2010 äidinkielen opettajien talvipäiviltä, jossa Jari Järvelä oli puhumassa kirjailijan työstään. Sain kirjailijalta myös omistuskirjoituksen kirjaani: "Elinalle, avaria taivaita." Miten hieno ja kirjaan sopiva omistuskirjoitus! Kirjailijan puhuessa hänen silmistään paistoi vilpitön innostus kirjoittamiseen, katse oli valpas ja tarkkaileva. (Luulenpa myös, että äikänopet pääsevät vielä sivujuonteeksi johonkin Järvelän kirjaan.)

Lopuksi vielä pieni yksityiskohta kirjasta: Röörin isä on pienenä nokipoikana joutunut itse katkaisemaan oman jalkansa, koska juuttui piippuun Helsingin pommitusten aikana. Hän joutuu turvautumaan proteesiin loppuelämäkseen, mutta se ei tosiaankaan rajoita hänen elämäänsä nuohoojana eikä naistenmiehenä. Kun isä saa 15-vuotiaana oikein hienon, hyvän proteesin, sen tekijänä on Tikkakosken Suomi-konepistoolitehtaan aseseppä Abraham Kovalainen, joka on tietysti rauhan myötä joutunut vaihtamaan ammattia. Suomi-konepistoolin piipusta tulee isän proteesin sääri ja rumpulippaista nivelet.

Tämä yksityiskohta on esimerkki Järvelän kerronnasta - pienet tarinat kerääntyvät osaksi isompaa tarinaa. Pieni tarina olisi jäänyt minultakin yhdeksi lukuisista kirjan tarinavirrassa, ellen olisi juuri lukenut Antti Tuurin Pohjanmaata, jossa Suomi-konepistooli oli yhtenä motiivina koko kirjan ajan: sitä etsitään, se löydetään, sillä ammutaan, se piilotetaan ja varastetaan jne.

Oletteko koskaan törmänneet tällaisen aiheiden ketjuuntumiseen, kun luette kirjoja? Yhtäkkiä jokin yksityiskohta kirjassa muistuttaa edellisestä kirjasta, sitoo niitä yhteen, vaikkei kirjoilla pitäisi olla mitään aiheellista yhteyttä ja ne on vielä sattumanvaraisesti valittu. Minusta tuntuu, että näin käy vähän väliä.

Ja tähän on pakko linkittää kirjavideo tästä kirjasta, sillä katollehan tässä pitäisi ehdottomasti kiivetä.

Vuodenvaihteen valitut palat

 

Haaste, johon tartuin

Tammikuussa 2013 jatkoin itsekseni aloittamaani kotimaisten kirjojen lukemista kirjautumalla Facebookin haasteeseen "Koen 13 uutta kotimaista kirjailijaa vuonna 2013". Pääsin uudessa haasteessa hyvään alkuun, sillä ehdin lukea jo seitsemän itselleni uuden kirjailijan teoksia: Leena Krohnia, Antti Tuuria, Aili Somersaloa, Heidi Köngästä, Jenni Linturia, Tommia Melenderiä ja Arne Nevanlinnaa. 

Tammikuun vaikuttavimmat kirjat

Aivan ykköseksi lukemistani teoksista nousee Heidi Köngaksen Dora, Dora, jolle toivoisin paljon, paljon lukijoita. Aki Ollikaisen Nälkävuoden ja Leena Landerin Liekin lapset luin jo viime vuoden puolella, vaikka bloggasin ne vasta tammikuussa. Vuodenvaihteen vaikuttavimpien listalle ne kiilaavat ilman muuta.

Tammikuun parhaat lastenkirjat

Lastenkirjoista parhaiksi osoittautuivat uudet tuttavuudet eli Leena Krohnin Kotini on Riioraa ja Aili Somersalon Mestaritontun seikkailut. Kuvakirjoista haluaisin nostaa esiin Riina Katajavuoren ja Salla Savolaisen Mennään jo kotiin -kirjan, joka oli kotoisassa tunnelmassaan viehättävä.

Lukupiirit pyörivät

Ystävien lukupiiri kokoontui keskustelemaan Matias Riikosen Nelisiipisestä lokista (mutta Riikosta en voi laskea uuteen haasteeseen, koska luin kirjan jo viime vuonna). Lukupiirin kokous oli tammikuun huippukohtia. Uudeksi lukupiirikirjaksi valittiin Mikko-Pekka Heikkisen Terveiset Kutturasta.

Skottiteema-lukupiiriin luin Denise Minan dekkarin Veripelto, joka oli myös ainoa käännöskirja ja dekkari, jonka tammikuussa luin. Dekkariksi se olikin varsin pätevä, ja sijoittui eksoottisesti 1980-luvun Glasgow'hun.

Työpaikan lukupiiriin en päässyt. Siellä käsiteltiin Sofi Oksasen Kun kyyhkyset katosivat -kirjaa, jonka olen lukenut jo viime syksynä ja uudeksi kirjaksi valittiin Finlandia-voittaja, Ulla-Leena Lundbergin Jää, jonka jo olen lukenut senkin.

Vuodenvaihteen tunnelmat ja uudet suunnitelmat

Joulu-tammikuun parhaisiin lukukokemuksiini liittyivät jollakin tavoin lumi ja jää. Kirjat tuntuivat hyvin suomalaisilta ja jäivät hyvin mieleen tähän vuodenaikaan - lunta ja jäätähän on riittänyt myös ulkona. Kotimainen kirjallisuus on ollut suuri ilonaiheeni, sillä vuosi 2012 oli selvästi hyvä kirjavuosi ja lisäksi uusi lukuhaaste on pitänyt mielen vireänä ja paikannut aukkoja sivistyksessäni.

Nyt helmikuussa luulen lukemistahtini romahtavan, sillä perheeseemme on syntymässä vauva. Ehkä tämän kuun suunnitelmaksi riittää, että saisin edes jotain luettua jossain välissä. Runebergin päivänä pitää varmaan lukea lapsille Mauri Kunnaksen Koiramäen Martta ja Ruuneperi -kirjaa ja edes jokunen runo itse kansallisrunoilijalta - ja tietysti leipoa runebergintorttuja. Mutta siinäpä suurimmat kirjalliset suunnitelmat tälle kuulle.

Hyvää helmikuuta kaikille!