Kesän lukuisat aarteet

On syksy, talvi,

          kevät, kesä, kuitenkin

on tämä päivä:

      kuinka sokeana se

               nousee valaisten kaiken.

      

               - Arto Lappi

Kesän kirjallisia kohokohtia

Kaunis kesä on kääntymässä loppuun. Voisin sanoa, että kesä oli kesä. Se tuntui siltä joka kohdaltaan - ja tuntuu vieläkin.

Tällaisen kotiäiti-kirjabloggaajan kesään kuului yllättävän paljon mukavaa luettua elämää kaiken muun elämän lisäksi. Muu elämä tuntui kyllä välillä vyöryvän tsunamin lailla estämään harrastustani, mutta valoisat kesäyöt pelastivat monta kirjaa. Hikinen kirjastoreissu lasten kanssa jäi myös ikuisesti mieleeni - lukeminen nostaa sykettä.

Kesän (toukokuun alusta elokuun loppuun) kirjallisia kohokohtia olivat neljä lukupiirikokoontumista. Ensimmäinen kokoontuminen 9.5. pidettiin jo keväisen aurinkoisessa säässä pihalla, ja käsiteltävänä oli loistava Jose Saramagon Elefantin matka. Voisi myös vertauskuvallisesti ajatella (osaako kirjabloggaja muuten ajatellakaan), että siitä alkoi tämän lukijan kesämatka kirjasta toiseen - loistavaa  luettavaa nimittäin riitti. Toinen lukupiirikokoontuminen oli meillä, ja se vietettiin Sergei Dovlatovin Matkalaukun hengessä. Lukupiiritapaamisesta syntyi myös osallistuminen Lurun luvut -kirjablogin Lue ja syö -haasteeseen. Se oli hauska toteuttaa.

Kolmas lukupiirikokous oli kesäleiriystävien tapaaminen, jossa saatoimme päätökseen edellisen lukuvuoden teeman, eli skottikirjallisuuden, ja valitsimme lukuvuodelle 2013-14 uuden teemamaan, joka on nyt Irlanti. Jos kaikki menee suunnitelmien mukaan, niin ensi kesänä pääsen kirjalliselle matkalle Dubliniin hyvien ytävien seurassa.

Neljäs lukupiriikokoontuminen oli Helsingissä ja siellä keskusteltiin kesän sykähdyttävimmästä kirjasta: Benedict Zilliacuksen Kertomus kadonneesta saaresta kävi syvälle sieluun. Kirja oli vähällä aiheuttaa minulle lukujumin, sillä en yksinketaisesti halunnut päästää sen tunnelmasta irti. Nautiskelin siitä pari viikkoa ja bloggasin rästiin jääneitä kirjoja, kunnes sain taas jotain luettua.

Kesän kohokohtia olivat myös Blogistanian kesälukumaratonit, joista ensimmäistä seurasin kotikatsomosta, mutta toiselle pääsin osallistumaan itsekin 24.7.2013. Maraton onnistui kuin onnistuikin ja sain lukea suhteellisen rauhassa: vain vauvan imettäminen ja serkkupojan vierailu hiukan hidastivat lukutahtia. Kolme kokonaista luettua kirjaa oli kuitenkin mukava saavutus, varsinkin kun yhtenä kirjana oli vuoden huippuihin singahtanut Leena Krohnin Hotel Sapiens.

Helsingin Sanomien 2000-luvun parhaan kotimaisen kirjan äänestys toukokuussa ja kymmenestä eniten ääniä saaneesta kirjasta kertovan juttusarjan seuraaminen oli mukava kesän rytmittäjä. Äänestyksen voiton vei Sofi Oksasen Puhdistus mielestäni täysin ansaitusti. Lopullinen 100 parhaan lista oli myös kutkuttavaa luettavaa, johon varmasti vielä palaan.

Koko kesän olen seurannut ahkerasti muita kirjablogeja. Voitin myös arvonnoissa kolme kirjaa: Kirsin kirjanurkasta voitin Jari Tervon Jarrusukan, Tarinoiden taikaa -blogista Satu Taskisen Täydellisen paistin ja Opuscolosta Tua Harnon Ne, jotka jäävät. Kiitos arvontaemännille!

Kesän hienot käännöskirjat

Kesän käännöskirjoista viisi nousee yli muiden: José Saramagon Elefantin matka, John Irvingin Minä olen monta ja Yiyun Lin Kulkurit olivat hienoja, hienoja kirjoja; Haruki Murakamin Sputnik-rakastettuni sinetöi käännöskirjojen loistokkuuden ja Sergei Dovlatovin Matkalaukku sai hyrisemään naurusta. Olin tyytyväinen lukija.

Ainut lukemani ulkomainen klassikko oli John Glasworthyn Omenapuu, joka oli kaunis ja herkkä rakkaustarina. Luin sen osana lukumaratonia ja pidin siitä kovasti. Galsworthyn kirjoittaman Forsytein tarun haluaisin seuraavaksi käsiini.

Lisäksi luin Nawal el Saadawin Herra ex-ministerin kuolema, joka oli mielenkiintoinen ja yhteiskunnallinen novellikokoelma. El Saadawi on feministi ja rohkea egyptiläinen nainen.

Kesän kotimaiset luetut

Luin yllättävän vähän kotimaisia romaaneja tänä kesänä, siihen nähden, miten paljon kotimaista kirjallisuutta olen blogiaikanani lukenut. Silti kaikista kesän kirjoista ylitse muiden nousi Benedict Zilliacuksen Kertomus kadonneesta saaresta. Se oli kaunis ja koskettava kirja, jonka lumoa on vaikea ylittää. Leena Krohnin Hotel Sapiens oli myös häikäisevän hyvä kirja. Krohn pääsi lempikirjailijoideni listalle upealla teoksellaan. Kolmas loistava kotimainen sekoitti tajuntani elokuun lopussa, ja se oli Inka Nousiaisen Kirkkaat päivä ja ilta, joka liikutti minua sydänjuuria myöten.

Satuin alkukesästä lukemaan pitkään lukulistallani olleen Katja Ketun Kätilön, ja teos tuli Hesarin äänestyksessä 8:nneksi. Kätilö-postaukseni onkin ollut blogini luetuin teksti tänä kesänä, ja taitaa keikkua ykkösenä nytkin, vaikka itse kirja ei omalle Top 10 -listalleni noussutkaan.

Vilja-Tuulia Huotarisen uusin runokoelma Seitsemän enoa sekä kosketti että viihdytti, ja Arto Lapin kokoelma Kukko puussa toi hyvän, leikkisän mielen. Runotkin oikeastaan kuuluvat kesään, vaikka varsinaista kesälukemista olisivatkin ehkä perinteiset runot. Muutama kokoelma niitäkin tuolla odottelisi... Miksi luen kuitenkin suhteellisen vähän runoja, jotka aina sykähdyttävät?

Virpi Pöyhösen Hän rakastaa minua oli hyvä lukukokemus, vaikkei kesän parhaisiin nousekaan. Heidi Köngäksen Hyväntekijä jäi melko laimeaksi lukukokemukseksi. Ehkä vertasin sitä liikaa upeaan Dora Doraan.

Kesän dekkarit

Luin kesällä yhdeksän dekkaria, koska dekkarit kuuluvat perinteisesti kesälukemistooni. Kaikki nämä olivat varsin hyviä: Åke Edwardsonin Melkein kuollut mies, Jo Nesbøn Kukkulan kuningas, Anna Poznanskin Vii5i ja Antti Tuomaisen Parantaja. Ihan ykkösiksi näistä nousivat Melkein kuollut mies ja yllättävä geokätköily-utuusdekkari Vii5i.

Sen sijaan amerikkalaisen Gillian Flynnin kohudekkari Kiltti tyttö jäi aika hämmentävänä mieleeni. Luin sen nimittäin todennäköisesti aivan väärin. Koska se ei dekkarina ollut häikäisevä, aloin nähdä sen satiirina amerikkalaisesta unelma-aviolittosta ja mediamyllytyksestä. Viihdyin sen parissa ja taivastelin amerikkalaista ajatusmaailmaa, mutta dekkarina teos ei ollut mielestäni hohdokas, vaikka aivan kelvollinen olikin.

Viveca Stenin Sisäpiirissä oli viihdyttävä perusdekkari ja Alexander McCall Smithin Botswanan iloiset rouvat oli taattua Mma Ramotswe -laatua. Ainakin yksi Mma Ramotswe kuuluu kesään! (Tämän dekkarin aloitin jo helmikuussa synnytyslaitoksella, jonne jouduin sen jättämään, kun piti siirtyä salin puolelle - ikimuistoinen kirja siis.) Skotlantilaisen Philip Kerrin Liekit Berliinissä aloitti Berlin noir -sarjan ja haluaisin lukea jatkoa tälle sarjalle, jahka sitä ehditään kääntää. Pekka Hiltusen Vilpittömästi sinun oli perusteellisen kerrontansa takia pettymys dekkariksi, mutta mielenkiintoisia kysymyksiä sekin herätteli - ja kiinnostuksen kirjailijan uusimpiin teoksiin.

Rakas tietokirja

Kesäkuussa sain käsiini Katja Jalkasen ja Hanna Pudaksen kirjablogikirjan Rivien välissä. Luin sen siltä istumalta. En ole iässäni lukenut mitään tietokirjaa vastaavalla innolla, melkein liikuttuneena. Sain kirjasta paljon uusia ideoita, joita yritän toteuttaa syksyn mittaan. Mutta niistä siis lisää sitä myötä, kun ja jos saan niitä toteutettua.

Kesän lanut

Luin kesän aikana ääneen satoja sivuja lastenromaaneja. Luetuista kirjoista koukuttavimmiksi nousivat tietysti J. K. Rowlingin Harry Potter ja salaisuuksien kammio sekä Harry Potter ja Azkabanin vanki. Erich Kästnerin Töpö ja Anton sekä Aapelin Vinskit olivat viehättäviä tuulahduksia viime vuosisadan puolivälistä ja kiinnostivat myös lapsia.  Ihastuttavin ja liikuttavin lastenkirja oli Hellevi Salmisen Kuinka pikku Täplästä tuli iso koira. Muistan ikuisesti automatkan, jonka aikana itkin aivan pakahtuakseni tyttäreni kanssa tämän kirjan äärellä. Ainoana kuvakirjana postasin Chris Haughtonin suloisen Ihan hukassa -kirjan, vaikka muitakin kuvakirjoja luettiin pitkin kesää.

Nuortenkirjasivistystäni paikkailin muutamalla uutuudella ja innostuin valtavasti kahdesta tämänvuotisesta kirjasta: Laura Lähteenmäen Iskelmistä ja Jussi Siirilän Barrikadikesästä. Sari Peltoniemen Haltijan poika oli myös laadukasta luettavaa.

Vilja-Tuulia Huotarisen Valoa valoa valoa ei tehnyt minuun toivottua vaikutusta. Pidin kirjaa synkkänä ja vähän teennäisenäkin. Tuulahdus 1800-luvultakin osui nuortenkirjaviikkoni kohdalle: suosikkiskottini R. L. Stevensonin Musta nuoli, joka ei ollut aivan kirjailijan muun tuotannon tasoinen, tai ehkä vanha suomennos oli vähän kömpelö. Sen sijaan Kirsti Kurosen 4x100, Hellevi Salmisen Hello, I love you ja Jussi Siirilän Sekaisin Kreikasta eivät tehneet suuren suurta vaikutusta, mutta luin niitä vallan mieluusti. Ne olivat helppolukuisia ja mukavia luettavia, vaikka eivät häikäisseetkään. Täytyykö kirjan aina häikäistä?

Pieniä erikoisuuksia

Blogini Viikon suosituimmat tekstit -listalla keikkui koko kesän yllätys vailla vertaa: Merete Mazzarellan Fredrika Charlotta o. s. Tengström. Kansallisrunoilijan vaimo -elämäkerta. Tietokirjapostauksen en olisi ikinä uskonut nousevan noin suosituksi. Muut kesän suosikkitekstit ovat olleet Helsingin Sanomien äänestyksessä pärjänneitten kirjojen arvioita. Tämä kertoo tietysti siitä, että ihmiset seurasivat artikkelisarjaa ja etsivät kirjoista heti lisätietoja. Hyvä, että kirjallisuus kiinnostaa.

Alkukesästä etsin kovasti seksuaalista identiteettiä, sillä peräti neljässä kesäkirjassani käsiteltiin homoutta:  Irvingin Minä olen monta -kirjassa, Salmisen Hello I love youssa, Huotarisen Valoa valoa valoa -kirjassa ja Kurosen 4x100-kirjassa. Irvingin kirjalla on selvä yhteiskunnallinen missio, mutta aloin jo miettiä, voiko Suomessa enää kirjoittaa nuortenkirjaa ilman homo-teemaa. Onneksi joitain muitakin teemoja noista nuortenkirjoista löytyi.

J. K. Rowling, Vilja-Tuulia Huotarinen, Jussi Siirilä ja Hellevi Salminen osallistuivat kesänviettooni peräti kahdella opuksella kukin. Kiitos heille ja muillekin kirjailijoille mainiosta lukukesästä!

Pekka Hiltunen: Vilpittömästi sinun

Pekka Hiltunen: Vilpittömästi sinun, 4. painos, 2012
Kustantaja: Gummerus, 2012
Sivuja: 424
Vuoden johtolanka 2012
Mistä sain kirjan: oma ostos



Mari muokkasi maailmaa mieleisekseen, pala kerrallaan. Sen täytyi olla raskasta. Jos oli mahdollisuus muuttaa asioita, mitkä kaikista asioista valitsi muutettavaksi?

Pekka Hiltusen Vilpittömästi sinun kertoo kahdesta suomalaisnaisesta Lontoossa. Lia on jättänyt Suomen ja työskentelee eräässä lontoolaisessa aikakauslehdessä grafiikkona. Eräänä aamuna hän ohittaa työmatkallaan rikospaikan, eikä saa uhria mielestään. Samoihin aikoihin hän tapaa syntymäpäiväillanvietossaan salaperäisen Marin, älykkään suomalaisnaisen, joka pystyy näkemään ihmisistä asioita.

Pian käy ilmi, että Marilla on oma yritys, Studio, joka parantaa maailmaa. Yritys valitsee jonkin epäkohdan maailmassa ja tekee järjestelmällisesti työtä asian muuttamiseksi. Välillä työ on toimimista lain äärirajoilla, mutta Marin alaisia, firman viittä työntekijää se ei haittaa. Ja totisesti näyttää siltä, että maailma hiukan aina paraneekin.

Niin, jos voisi parantaa maailmaa, mistä aloittaisi? Eipä aikaakaan, kun Liakin on mukana muuttamassa maailmaa. Hän alkaa selvittää rikoksen uhrin henkilöllisyyttä ja päätyy vapauttamaan latvialaisia prostituoituja helvetillisistä olosuhteista. Tietenkin oman henkensä uhalla. Mari puolestaan työskentelee Englannin nousevan äärioikeistopuolueen johtajan, Arthur Friedin, kaatamiseksi. Hän pelkää Friedin nousevan ensin Britannian hallitukseen ja yhdistävän sitten eurooppalaiset äärioikeistopuolueet yhä vahvemmaksi rintamaksi.

Kirjassa seurataan siis oikeastaan kahta jännitystarinaa ja kirjassa on kaksi päähenkilöä. Lian yksinäistä elämää seurataan lähemmin, mutta Marikin saa välillä oman äänen. Silloin kerronta muuttuu preesensiin ja juoneen tulee lisää sähköä juuri Marin näkijänlahjojen myötä. Naisten ystävyys on kuvattu hyvin.

Vilpittömästi sinun kuvaa hienosti myös suomalaisuutta: yksinäisyyttä, sisukkuutta ja konstailematonta ystävyyttä ja rehellisyyttä. Nämä piirteet korostuvat vieraassa ympäristössä ja voivat näyttää eksoottisilta ulkomaisen lukijan silmissä. Ja kukapa olisikaan parempi vaihtoehto korjaamaan naisiin kohdistuvaa väkivaltaa kuin suomalaisnaisten parivaljakko!

Ikävä kyllä kirja hajoaa jotenkin rönsyilevään kerrontaan, sillä vaikka kirjassa on kaksi juonta, niiden väliinkin ehditään tuumailla liikaa. En myöskään pitänyt kirjaa erityisen jännittävänä missään kohtaa. Roistot olivat roistoja kilometrien päähän ja toimivat täysin ennalta-arvattavasti. Kirja kärsi mielestäni myös uskottavuudesta: salaperäinen Mari on jopa liiankin salaperäinen ja häikäilemätön, ja mistä ihmeestä hän on saanut rahat toimintaansa. Mutta nyt kun kuvittelen, kuinka kirja kääntyisi elokuvaksi Lontoon kaduille, niin kyllä tästä kirjasta saisi vetävän toimintaleffan tai tv-sarjan pari ensimmäistä osaa. Studion työntekijöiden taustoistakin saisi vielä paljon irti.

Parasta kirjassa oli kuitenkin pohdinta siitä, kuinka näemme ympärillämme paljon pahuutta ja asioita, joiden ohi kuljemme välinpitämättöminä. Voisiko asioille oikeasti tehdä jotain, antaa asian koskettaa ja tulla kohti? On helpompaa kulkea ohi, vähän harmitella väkivallan uhriksi joutunutta naista (joka on ehkä omasta syystään joutunut uhriksi) tai antaa äärioikeiston mesota rasistisia mielipiteitään (eihän niitä kukaan vakavasti ota). Enkä nyt tarkoita, että pitäisi perustaa maailmanparannusfirma tai jahdata roistoja, kuten kirjan sankarittaret tekevät, mutta ainakin voisi herätä huomaamaan, että väkivallan siemen kylvetään jo puheessa tai hiljaisessa hyväksynnässä.

Hiltuselta on ehtinyt ilmestyä toinenkin osa tähän kirjasarjaan, Sysipimeä, ja haluaisin lukea sen. Monissa arvioissa sitä on pidetty jännittävämpänä kuin tätä. Haluaisin myös nähdä, syveneekö ihmiskuvaus ja saadaanko mielenkiintoisista sivuhenkilöistä enemmän irti. Lisäksi Hiltuselta on juuri ilmestynyt aivan erityyppinen kirja, Iso, jonka ainakin Annika on jo ehtinyt arvioida.

Blogeissa Vilpittömästi sinun -kirjaa on arvioitu paljon. Esimerkiksi Lumiomenan Katja ja Norkku pitivät kirjasta. Kirsi moitti ja kehui samoja juonellisia piirteitä kuin minäkin ja Liisakin kaipasi jännitystä.

Inka Nousiainen: Kirkkaat päivä ja ilta

Inka Nousiainen: Kirkkaat päivä ja ilta, 2013
Kustantaja: Siltala
Sivuja: 125
Mistä sain kirjan: lainasin kirjastosta




Iida kuunteli liikkeitä ihonsa alla ja eräänä iltana hän tuli ajatelleeksi, että ne eivät olleet vain lapsen liikkeitä vaan toisen maailman liikkeitä, sen maailman, jota hän pystyisi pitelemään lähellään niin kauan kuin se olisi hänen kehonsa suojissa. Mutta kun se tulisi ulos, se tulisi vain kasvaakseen pois hänen otteestaan, omaksi todellisuudekseen, poluiksi joista hän ei olisi kuullutkaan, seuduiksi joilla hän ei osaisi liikkua, joissa olisi lopulta vain jotain etäisesti tuttua, sillä tavalla ettei voi olla varma onko paikassa ollut joskus aiemmin vai muistuttaako se vain jotain paikkaa unesta. (S. 103.)

Inka Nousiaisen Kirkkaat päivä ja ilta vei minulta jalat alta. Kirja liikutti minussa jotain ikiaikaista. Ja että tähän loppukesän kirkkaisiin päiviin osui juuri tämä kirja - olen onnellinen!

Pitkin kesää olen lukenut Nousiaisen uutuudesta kiittäviä blogiarvioita, joten tartuin kirjaan aikamoisin odotuksin. Yritin toki hengitellä rauhallisesti ja hillitä odotuksiani ennen aloittamista, mutta kirja piti itse huolen siitä, että hillintää ei tarvittu. Olin mennyttä ensi sivuilta alkaen.

Inka Nousiaisen kieli on kaunista. Se on niin kaunista, että kyynel tulee silmään muutamissa kohdissa ihan vain tunteesta, jonka pysähtynyt kuva luo, sillä kuva ei tarkennu vain kuvattuun hetkeen, vaan se vangitsee myös tulevaisuuden:
- - Tämä oli heidän paikkansa. Iidan hiukset juurtuivat maahan samoin kuin Elias juurtui häneen. Heidän yhteen painuneiden sormiensa lomasta kiemurtelisi ajan kuluessa esiin heiniä ja hentoja kukkia.
   (Ja kun joku joskus myöhemin kulkisi täällä, kulkijan silmissä häilähtäisi nopea kuva joka saisi sen pysähtymään, kiertämään kohdan jossa he nyt makasivat. Autuaan tietämättöminä siitä että oli juuri törmännyt heidän muistoonsa.) (S. 80-81.)

Kirkkaat päivä ja ilta kuvaa elämän jatkumona. Nousiainen kuvaa luonnollisena sen, miten mennyt hengittää meissä ja miten samalla myös tuleva hengittää meissä. On oikeastaan sama, miten ihmiset kohtaavat, sillä heidän kohtaamisestaan voi kertoa monta tarinaa - mutta tärkeintä on, että he kohtaavat.

Kirjassa seurataan kahta juonta, kahden miehen ja kahden naisen kohtaamista. Toinen tarina on Iidan ja Eliaksen rakkaustarina kesästä 1938 kevääseen 1940. Tarinaan sekoittuu jotain heitä suurempaa - sota. Mutta heidän rakkautensa ylittää senkin, jollakin tavalla. Iida kohtaa Eliaksen sillalla hehkuvan kuumana kesäpäivänä vuonna 1938, ja tietää heti, että he kuuluvat yhteen. Rakkaustarina on pakahduttavan kaunis, ja sen voima läpäisee kaiken muun elämän: Iida sulki silmänsä ja kuvitteli Eliaksen lepäävän siinä hänen kanssaan. Hän avasi silmänsä niin nopeati että kuva jäi vielä hetkeksi olemaan, katosi viiveellä antaen hänen silmänräpäyksen ajan katsella kuunvalossa hohtelevaa olkapään kaarta. (S. 96.)

Toinen tarina on Iidan siskon, Edlan, ja nuoren palomiehen, Viljamin, kohtaaminen nykyajassa. Edla on yksinäinen vanhus ja odottaa kuolemaa, Viljami on puolestaan saanut merkittävän tekstiviestin. Edla ja Viljami kohtaavat suojatiellä - eräänlainen silta sekin. Jokin selittämätön voima yhdistää heidätkin. Edlan elämä on jäänyt polkemaan paikalleen syyllisyyteen ja suruun: "Ihmisen voi menettää monella tavalla", hän sanoo. Viljami on myös tekemässä tärkeän valinnan elämässään: valitsemassa syyllisyyden ja vastuun kantamisen välillä.

Kirjassa on kolme päähenkilöä, joiden kautta tarinaa kerrotaan: Iida, Edla ja Viljami. Kaikkia heitä tarvitaan, jotta tarinat voidaan kertoa ja jotta jatkumo tulisi näkyväksi. Kirjan juonessa on piirteitä, jotka muistuttivat Ian McEwanin Sovituksesta mutta myös Arne Nevanlinnan Mariesta. Sota paiskaa ihmiset keskelle menetyksiä ja elämä vain jatkuu, jonkinlaisena, jotenkin. Kohtaamiset jatkuvat.

Nousiaisien kuvaukset talvisosdan aikaisesta elämästä nostivat mieleeni oman sukuni tarinoita. Kotirintaman elämän kuvaukset olivat samoja, joita mummuni kertoi: kuinka arkea elettiin ilman miehiä ja kuinka papin vierailua pelättiin. Mummuni ja pappani yhteiselämän alku on ajallisesti Iidan ja Eliaksen rakkaustarinan tahtista, esikoispojan syntymää myöten. Edlan kokema sisaren menetys toi mieleen sukuni menetetyt sisarukset, Iidan raskausaika toi mieleen omat raskaudet tuntemuksineen.

Kun Nousiainen kirjoittaa, kuinka Edla annostelee suruaan, jotta jaksaisi elää tai kuinka vanhat ihmiset saattavat ottaa kättelijän käden omiensa väliin, tunsin omat suruni ja tunsin pappani kädet omani ympärillä. Kaikki tässä kirjassa oli tunnistettavaa. Kirkkaat päivä ja ilta tuli minua lähelle, iholle ja sisimpään asti.

Tämä kirja on tänä kesänä jo toinen omat muistot herättavä kirja, siis hyvin tärkeä ja vaikuttava kirja. Lukukokemus jää mieleen myllertämään moneksi päiväksi ja tuo rakkaat ihmiset, paikat ja tarinat kosketusetäisyydelle. Benedict Zilliacuksen Kertomus kadonneesta saaresta toimi näin ja nyt Kirkkaat päivät ja ilta vaikutti samoin. Lukeminen on tänä kesänä ollut vahvahduttava harrastus.

Jos jokin nyt tulisi, mistä se tulisi? Tuolta missä laskevan auringon juova oli paksuimmillaan vai tuolta mistä kantautui selkeää puhetta veden yli? Tuolta missä puiden rivissä oli kolo kuin puuttuva hammas vai tuolta missä kala töytäisi vedenpintaa jättäen jälkeensä renkaiden laajenevat kehät? (S. 92).

Kirkkaat päivä ja ilta -kirjaa on blogattu paljon. Kirjan kaunista kieltä on kehuttu, sen ansiot on huomattu, mutta juonta on jonkin verran kritisoitu. Linkitän tähän muutania blogeja, mutta näitä on paljon lisää: Unni ja Sara ovat kokeneet kirjan yhtä vahvasti kuin minäkin, Anni pitää Nousiaisen kirjoista ja tästä myös, Joana oli myös miettinyt mummoaan, Lumiomenan Katjan mielestä kirja oli jopa liiankin kaunis, Kirsi ihaili Nousiaisen taitavaa suomea, Amman mielestä kirja ei ollut kirja juuri hänelle, mutta toivoo, että monelle on. Ja minulle tämä oli.

Chris Haughton: Ihan hukassa

Chris Haughton: Ihan hukassa, 2010
Alkuteos: A Bit Lost, 2009
Kustantaja: Lasten keskus
Suomentaja: Tuula Korolainen
Mistä sain kirjan: lainasin kirjastosta



Aikaisemmin  tänä vuonna löysin kirjastosta aivan sattumalta irlantilaisen Chris Haughtonin Voi sinua, Sulo! -nimisen ihastuttavan lastenkirjan. Silloin minulle selvisi, että kirjailijalta on ilmestynyt jo aikaisemminkin yksi suomennettu lastenkirja. Niinpä osasin etsiä sitä kirjastosta. Ja voi lasten riemua, kun tätä Chris Haughtonin Ihan hukassa -kirjaa on luettu!

"Tuo pikkupöllö on niin söpö!" kuului viisivuotiaan pojan suusta heti ensimmäisen lukukerran jälkeen. Sittemmin sama huudahdus kuului myös isonsiskon suusta. Kummasti tällainen hauska ja hellyttävä kuvakirja uppoaa vielä tokaluokkalaisillekin. Kirja on luettu nyt kymmenisen kertaa. Ja luettaneen taas tänä iltana ja huomenna ja...

Kirja kertoo pikkupöllöstä, joka putoaa unissaan turvallisesta pesästään. Hän tapaa avuliaan oravan, joka luulee tietävänsä, mistä pöllöparan äiti löytyy. Äidin löytäminen ei ole kuitenkaan aivan niin yksinkertaista, kuin itsevarma orava luulee, tuntomerkit nimittäin johtavat harhaan. "Jep, jep", hokee orava ja yrittää uudelleen. Onneksi etsintään saadaan apujoukkoja. Lopussa kuvattu yhteinen keksihetki sai lapseni haaveilemaan kekseistä ja sitten henkäisemään pikkupöllön horjahtaessa uudestaan: "Huu-UUI!" Kirjaan siis eläydyttiin vahvasti.

Kirjan kuvitus on selkeä ja rakentuu ruskeasävytteisistä kuvista. Eläimet on kuvattu ilmeikkäästi, ja suuret silmät kertovat monenlaisia tunteita. Vaikka eläimet on hahmoteltu näennäisen yksinkertaisesti, niihin on vangittu vilpittömyyttä ja luonteenmukaista liikettä. Kuvat ovat retrotyylisiä ja niistä on karsittu kaikki turha.

Lastenkirjahyllyn Rouva Huu on aivan ihastunut Ihan hukassa -kirjaan, ja hänen blogissaan on myös lisätietoa kirjailijasta. Kirjojen keskellä -blogin Maija on arvioinut molemmat Haughtonin kirjat ja ollut niihin yhtä ihastunut kuin lapseni ja minäkin. Maija piti Ihan hukassa -kirjasta enemmän, mutta minulle vielä läheisemmäksi kävi suloinen Sulo-koira, jonka touhuissa näen paljon oman poikani toimintaa. Poika itse varmaan samaistuu äitiään etsivään pikkupöllöön enemmän kuin koheltavaan Suloon. Joka tapauksessa nämä kirjat käyvät suoraan sydämeen kaikille lukijoille.

Työväenkirjallisuuden päivä 24.8.2013

Pääsin piipahtamaan Työväenkirjallisuuden päivä -tapahtumassa 24.8.2013 Työläismuseo Werstaalla täällä kotikaupungissani Tampereella. Päivään oli järjestetty paljon mielenkiintoisia esitelmiä teemana Työ ja työttömyys. Mieluusti olisin istunut niitä kuuntelemassa, mutta nyt pikainen neljän tunnin päivälomani kului lähinnä tunnelmia haistellessa. Väinö Linnan aukio suorastaan säteili syysauringossa.

Jonkin aikaa sentään ehdin istua katsomossa: Ystäväni houkutteli minut kuuntelemaan, kun Matti Salminen esitteli kirjoittamaansa uutta Pentti Haanpää -elämäkertaa. Salmista haastatteli  Hannu Taanila, jonka värikästä sanailua olikin varsin mukava kuunnella, ja paljon uutta tietoakin sain.

Pentti Haanpää on kirjailija, jonka tuotannosta en osaa sanoa juuri mitään, sillä olen lukenut häneltä vain Yhdeksän miehen saappaat -teoksen, josta nyt kuulin, että se olisi alun perin ollut Seitsemän miehen saappaat, mutta jotta teos ei yhdistyisi Seitsemään veljekseen, Haanpää oli lisännyt pari lisätarinaa kirjaan. Yhtä hyvin teos olisi lopulta voinut olla vaikka Kymmenen miehen saappaat. Tämä kertoo jotain Haanpään tuotteliaisuudesta ja tarinaniskennän taidosta.

Haanpää on piippolalainen kirjailija, ja olen nähnyt Nivalassa hänestä kertovan oopperan Joutilas mies. Olen jo kauan ajatellut, että minun olisi syytä tutustua kotiseutuni kirjailijakuuluisuuden tuotantoon, ja luulenpa, että lokakuussa, kun aion pitää kotimaisten klassikoiden kuukauden, luen myös hänen kirjojaan. Edes yhden lisää. Mitä kirjoja häneltä suosittelisitte?

Haanpää-innon lisäksi poimin Työväenkirjallisuuden päivästä pari kassillista kirjoja mukaani. Rosebudin pöydästä löysin pinon pokkareita: Tove Janssonin Kesäkirja, Miina Supisen Liha tottelee kuria, Kari Enqvistin Olemisen porteilla, Joel Lehtosen Putkinotko ja Paul Austerin Mies pimeässä ja Matkoja kirjoittajakammiossa -yhteisnide. Putkinotko jää heti tuohon klassikkokuukauden kirjojen pinoon odottamaan lokakuuta ja Janssonin säästän ensi kesään. Loput luen, kunhan ehdin...

Varsinainen herkkupöytä olikin sitten Savukeitaan kattama pienten käännöskirjojen myyntipöytä. Löysin sieltä James Joycen teoksia, Oscar Wilden esseitä, R. L. Stevensonia ja Wislawa Szymborskan Täällä-runokokoelman. Näistä Joycet, Wilde ja Stevensonit liittyvät lukupiirin Skotlanti- ja Irlanti-teemoihin. Szymborska puolestaan on lempirunoilijani, jonka viimeisimmäksi runokokoelmaksi jäi tuo ostamani Täällä. Pienenä jälkiruokana löysin vielä Tulenkantajat-kirjakaupan pöydästä Jaan Kaplinskin runokokoelman Olen kevät Tartossa, jonka on suomentanut runoilija Arto Lappi. Tartossa olin tasan vuosi sitten lukupiirimatkalla ja aivan vasta luin runoilija Arto Lapin runoja, joten tämäkin kirja tuntui suorastaan kutsuvan minua luokseen. Hieno päivä kerta kaikkiaan! Nyt lukemaan.

Arto Lappi: Kukko puussa

Arto Lappi: Kukko puussa. Mitallisia runoja, 2002
Kustantaja: Sammakko
Kansi: Riikka Majanen
Sivuja: 153
Mistä minulle: omasta hyllystä


Varpunen kävi
koputtamassa lasiin
ja minun oli
juostava ulos heittämään
muutama kuperkeikka.

Tällä runolla alkaa Arto Lapin riemastuttava runokokoelma Kukko puussa. Voiko tällaisista runoista olla pitämättä? Innostuin kaivamaan Arto Lapin runokirjan hyllystäni, kun Poplaarin Pekka kertoi lukeneensa Lapin kokoelmia pitkin kevättä ja kesää. Muistin, että minullekin on jäänyt Lapin runoista hyvä mieli ja hetihän oli tarttuva kirjaan kiinni. Ai että teki hyvää lukea hienoja runoja kesälukemisena!

Olen aikanani saanut kirjaan signeerauksen ja etulehdelle runoilijan vain minulle (?) kirjoittaman haikun. (Tähän kohtaan tekisi mieli piirrellä rivi sydämiä, sillä niin iloiseksi signeeraus ja runo minut tekivät, kun ne vuosien jälkeen löysin.):
Naakkaparvet - kuin
ukkospilviä taivaan
sineä vasten.

Arto Lappi on kirjoittanut jo useita runokokoelmia. Hän kirjoittaa mitallisia runoja, lähinnä tankoja ja haikuja, jotka ovat mitastaan huolimatta vapaita kuin taivaan linnut.

Luulin, että omistan Lapin runoja useamman kokoelman verran, mutta hyllystäni löytyikin vain tämä Kukko puussa. Olen kyllä lukenut Lapin runoja enemmänkin, sillä muistan innostuneeni näistä valtavasti. Nyt tuli haiku haalia näitä enemmänkin luettavaksi - ja mieluiten heti paikalla.

Lapin runot ovat ainakin tässä kokoelmassa suurimmalta osaltaan luontoon liittyviä. Vaikka Lapin käyttämät runomitat ovatkin perinteisiä, japanilaisia runomittoja, niin teemojensa puolesta ne istuvat suomalaiseen runoperinteeseen. Ajatukset lähtevät lentoon pienistä oivalluksista. Runoilija on tarkka havannoitsija ja tutkiskelee ympäristöään lempeä ja ihmettelevä hymy huulillaan. Luonnon kunnioitus henkii runokokoelman jokaisella sivulla. Minusta ihaninta näissä runoissa on kiireettömyys. Kuva on pysähtynyt ja hetken tunnelma saa vaikuttaa kaikessa rauhassa. Ilo valuu mieleen, haikeus saapuu jälkimakuna.

Kukko puussa -kokoelman ensimmäinen osa koostuu pienistä, oivaltavista eläinhavainnoista ja niistä tulevat mieleen runoilija Risto Rasan luontorunot. Yksi runoista onkin Risto Rasalle omistettu. Toisessa osassa runoilija on jo mukana aistimassa tuulen, veden, kivet ja metsän. Kirjoittaminen ja runoilijaminä astuvat myös mukaan runokuviin:
Minun tieni
ei ole tie ensinkään,
pikemminkin jotain
syötävää, kupillinen
teetä, kannu olutta.

Kolmas osa on rakkausrunoja, joiden tunnelmasta nämä pari säettä kertova mielestäni olennaisen:
      ei ole ollut päivää
ettemme olisi toisiamme rapsutelleet.
  
Neljännessä kokoelman osassa palataan luontokuviin ja viidennessä osassa päivä painuu kohti iltaa. Siinä yhdistyvät leppoisasti kuu, viini ja ystävät:
Kirja, viiniä,
ikkunassa kuu. Mitä 
enää enempää
voisi toivoa, paitsi
toisen pullon viiniä.

Kokoelman viimeinen, kuudes osa, on proosarunon ja tankan mainio yhdistelmä, eräänlainen testamenttien taistelu. Lukija voi sulkea kirjan kannen tyytyväisenä hymyillen: tuli luettua suomalaista nykyrunoutta ja ymmärrettyä joka sana. Eihän tämä ole ollenkaan vaikeaa! Olo on levollinen ja huojentunut, sillä kaikki tärkeä elämässä mahtuu muutamaan tavuun.

Lapin runoista on kirjoittanut paitsi Poplaarin Pekka myös Hys, äiti lukee nyt! -blogin Tii, joka on lukenut kokoelman Oravan portaat. Hänkin oli ilahtunut runoista, muttei ehkä aivan niin paljon kuin minä.

Skottikirjallisuuden lukuvuosi

Lukupiirin Skotlanti 

Kuulun kolmeen lukupiiriin, jotka ovat keitaitani arjen erämaassa. Miten ihanaa on tavata ystäviä ja keskustella kirjoista! Lukupiireissä yhdistyy monta rakasta asiaa: ystävät, kirjat ja hyvä ruoka.

Kesäleiriystävien lukupiiri on toiminut nyt kolme vuotta periaatteella, että luetaan kokonainen vuosi jonkin maan kirjallisuutta ja sitten tehdään matka kyseiseen maahan. Teemavuosina on vietetty Ruotsi-, Viro- ja Skotlanti-vuodet. Skotlannin-matka ei nyt kuitenkaan toteutunut, sillä liian moni suunnitelma osui päällekkäin, eikä kukaan sitten päässyt lähtemään matkaan. Minun matkani esteenä oli puolivuotias poju sekä kolme muuta pientä kesälomalaista.

Kotisohvalta olen kuitenkin vähän kurkistellut skotlantilaismaisemia.  Pari viikkoa sitten katselin viimeisimmän James Bond -leffan, Skyfallin, ja kyllä siinä skottikartano pantiin palasiksi melko tehokkaasti. Että siis James Bondkin on juuriltaan skotti - no totta kai. Lisäksi tv-sarja Ylämaan kettu on vilautellut karuhkoja ja kauniita maisemia ja skottimurretta. Pieniä murusia Skotlannista on siis välittynyt kotinurkkiin myös tv-ruudusta.

Tämän kesän lukupiiritapaamisessa listasimme vuoden aikana luettuja kirjoja ja päätimme uuden kohdemaan. Uudeksi lukumaaksi valittiin lopulta Irlanti. Nyt kaikkien mielessä siintävät Irlannin vihreät nummet ja kirjailjoiden Dublin - ehkä vähän myös hyvässä seurassa nautittavat Guinness-tuopilliset. Ensi kesänä viikonloppumatka Vihreälle saarelle onnistunee minultakin.

Lukemani skottikirjat

Oma ihastukseni skottikirjallisuuteen syttyi pari vuotta sitten Ann Cleevesin Shetlanti-dekkarisarjan pohjalta. Olen vuosia haaveillut pääseväni Edinburghin teatterifestivaaleille, näkeväni Skotlannin Ylämaat ja pääseväni maistelemaan mallasviskejä. Cleevesin lempeät ja viihdyttävät dekkarit luettuani olen haaveillut pääseväni Shetlantiinkin. Kaikki tämä jäi nyt vielä näkemättä, mutta ehkä haavematka toteutuu joskus. Ainakin olen lukenut ahkerasti skottikirjallisuutta. (Jos tarkkoja ollaan, niin Ann Cleeves ei ole skotlantilainen, vaan asuu Pohjois-Englannissa, mutta on ollut töissä Shetlanninsaarilla mm. lintubongareiden suosimassa majakassa, jollaiseen Sininen sarastus -kirja sijoittuu.)

Luin vuoden aikana yhteensä 14 skottikirjaa. Skottikirjallisuuden tähtihetkiä minulle olivat R. L. Stevensonin kirjat, joita luinkin peräti neljä: Musta nuoli, Aasin kanssa matkalla Sevennien vuorimaalla, Itsemurhaklubi ja Huomispäivän lauluja. Satuja aikuisille. Tuntui kuin olisin tavannut Stevensonissa ystävän vuosisadan takaa. Olen aiemmin lukenut Stevensonin Tohtori Jekyll ja herra Hyde -kirjan, joka oli yllättävän hyvä ja moderni kirja vielä nykylukijallekin. Nyt viihdyin Aasin kanssa matkalla ja Itsemurhaklubilla erityisen hyvin. Myös Huomispäivän laulut olivat viehättäviä ja outojakin tarinoita. Musta nuoli oli turhan kömpelösti käännetty ja ehkä jo aikansa elänyt nuortenkirja. Stevensonin Aarresaari jäi vielä lukematta, vaikka Mauri Kunnaksen version tuosta legendaarisesta seikkailusta olenkin lukenut ääneen monet kerrat tänä vuonna.

Toinen 1800-luvun skotlantilainen kynäniekka, Walter Scott, tuli tutuksi Ivanhoe-klassikollaan. Vihdoin sain luettua hyllyssäni jo kauan maanneen klassikon, ja kirjasta jäikin vallan hyvä mieli. Se oli romanttista, historiallista kerrontaa, jossa seikkailivat ritarit ja kuningas Richard Leijonanmieli, Robin Hood ja tietysti Ivanhoe ja kauniit neidot.

Nykylastenkirjallisuuden hittinikkaria, J. K. Rowlingia olivat lukeneet lähes kaikki lukupiiriläiset, minäkin nyt kolmen ensimmäisen Harry Potterin verran. Rowlingin uusin kirja, Paikka vapaana, jäi minulta lukematta, mutta muut lukupiiriläset olivat lukeneet sitä. Kaikki heistä ovat aikoinaan lukeneet myös Potterinsa. Toinen lastenkirjailija, jonka teoksen luin, oli Kenneth Grahame, jonka Kaislikossa suhisee oli iki-ihana kirja ystävyydestä. En ollut kirjaa aiemmin lukenutkaan, mutta nyt luin sen lapsilleni ääneen.

Itse yritin haalia myös käsiini skottidekkareita, sillä olen sitä mieltä, että dekkarit kertovat usein yhteiskunnasta enemmän kuin perinteiset lukuromaanit. Niinpä luin Ian Rankinin, Denise Minan ja Philip Kerrin dekkareita, yhden jokaiselta. Ian Rankinin Riippuva puutarha kertoi alamaailman välienselvittelyistä, eikä jaksanut innostaa. Denise Minan Veripelto puolestaan oli varsin kiinnostava dekkari, joka sijoittui 1980-luvun Glasgow'hun ja parani lukemisen aikana. Philip Kerrin Liekit Berliinissä sijoittuu 1930-luvun Berliiniin, joten se ei paljon skotlantilaisuutta valaissut. Eikä skotlantilaisuus paljoa avautunut Alexander McCall Smithin Botswanan iloiset rouvat
-dekkaristakaan. Mutta viihdyttäviähän nämäkin dekkarit olivat.

Ian McEwanin Sovitus kuuluu löyhästi skottikirjaillisuuteen, koska kirjailijan isä on skotlantilainen. McEwan ei paljon esittelyjä kaipaa. Hän on yksi tämän hetken suosikkikirjailijoistani, ja Sovitus on aivan loistava kirja. Eräs lukupiiriläinen oli ehtinyt jo lukea McEwanin uusimman, Makeannälän, mutta minä en ole vielä saanut kirjaa käsiini.

Skotlannista Irlantiin

Jäiköhän joku skottikirjailijasuuruus nyt lukematta? Vinkatkaa, jos huomaatte jonkun puuttuvan! Mieluusti pitäisin skotitkin lukulistoillani.

Pöydälläni on vielä yksi skottikirja korkkaamatta, mutta mieleni on jo vahvasti irkkukirjallisuudessa. Yhden irlantilaisopuksen olenkin jo tänä vuonna lukenut, nimittäin iki-ihanan lastenkirjan, Chris Haughtonin Voi sinua, Sulo! -kirjan. Nyt kaipaisinkin uusia vinkkejä teiltä lukijoilta: keitä irlantilaiskirjailijoita te suosittelisitte?

Aapeli: Vinski 1 ja 2. Koko kaupungin Vinski ja Vinski ja Vinsentti

Aapeli: Vinski 1 ja 2. Koko kaupungin Vinski; Vinski ja Vinsentti, 3. painos, 1995
Kustantaja: WSOY (Koko kaupungin Vinski, 1954; Vinski ja Vinsentti, 1956)
Kuvittaja: Maija Karma
Kansi: Liisa Holm, (kuva Maija Karma)
Sivuja: 250
Mistä sain kirjan: omasta hyllystä


Vinski ei vastannut mitään. Hän vain polkaisi muina miehinä oikealla jalalla vasemman isoavarvasta ja ajatteli ajatuksissaan voimakkaasti: "Päin seiniä."
  Samassa hän oli kadonnut.

Sukupolveni (ja muutaman aiemmankin sukupolven) lapset eivät ole selvinneet lapsuudestaan ilman Vinskiä. Luulenpa, että me kaikki olemme salaa polkaisseet oikealla jalalla vasemman jalan isoavarvasta ja tokaisseet "Päin seiniä!" - ainakin minä olen. Silti en tiedä ketään muuta kuin Vinskin, joka olisi oikeasti muuttunut näkymättömäksi. Mutta Vinskillä olikin apteekkarilta saatua näkymättömyyspulveria, joka tietysti auttoi asiaa.

Aapeli, oikealta nimeltään Simo Puupponen (1915 - 1967), oli savolainen kirjailija, lehtimies ja pakinoitsija. Vinski-kirjojen ohella hänen muita tunnettuja teoksiaan ovat Siunattu hulluus ja Pikku Pietarin piha, jota pidetään hänen pääteoksenaan. Aapeli oli lämminhenkisen huumorin taitaja ja aikanaan varsin suosittu kirjoittaja.

Muistan lukeneeni Vinski-kirjat kannesta kanteen jo seitsemänvuotiaana. Lukutaito oli minulle niin merkittävä ja huikaiseva elämys, että päätin lukea Nivalan kirjaston lastenkirjahyllyn läpi A:sta Ö:hön. Urakka on edelleen kesken. Silloin se päättyi Enid Blytoniin, jonka kirjasarjoja en koskaan saanut kokonaan luettua, koska kirjat olivat koko ajan lainassa ja Edgar Rice Burroughsiin, jonka Tarzaneita kyllä luin, mutta Mars-sarja oli jo ylivoimainen pienelle tytölle. Mutta Aapeli taisi olla hyllyssä ensimmäisenä. Samoihin aikoihin televisiossa näytettiin elokuvat Koko kaupungin Vinski ja Vinski ja Vinsentti, jotka olivat parasta lastenohjelmaa siihen aikaa. Muistan vieläkin, miten Vinski tosiaan  sanoi "Päin seiniä!" ja katosi elokuvassa (aika kömpelön näköisestihän se kävi, mutta katosi kuitenkin). Samoin olen nähnyt tv-elokuvat Siunatusta hulluudesta ja Pikku Pietarin pihasta. Mutta kirjoina ne ovat edelleen kokematta.

Vinskien kerronta on elävää ja sympaattista. Koko kaupungin Vinski on täynnä pientä anarkiaa ja poikaviikarin seikkailua. Vinski ostaa apteekkarilta ranskalaista näkymättömyyspulveria - ja loppu on Hömpstadin kaupungin historiaa. Mikä voisikaan olla hauskempaa, kuin näkymättömänä päästä sekaantumaan vähän joka asiaan ja tehdä jekkuja! Juoruilevat kukkahattutädit saavat opetuksen ja Lutikkalinnan laiskat äijät pannaan töihin. Lopulta Vinskistä tulee koko kaupungin sankari. Eipä ihme, että viisivuotias poikani pyysi jo kesken kirjan lukemisen: "Äiti, tämä kirja pitää lukea uudestaan." Näkymättömyyspulveri on keksintö vailla vertaa.

Vinskissä ja Vinsentissä puolestaan on kuvattu lisää seikkailuja, jotka onnistuvat, kun kaverina on Vinsentti, puhuva harakka. Tosin aikuisethan eivät Vinsentin puhetta ymmärrä, mutta Vinski ymmärtää. Taas aikuisten tärkeily ja hienostelu saavat huutia ja nyt seikkaillaan sirkuksessa ja selvitetään oikea rikossarja. Maailmasta tulee tosiaankin aidompi ja oikeudenmukaisempi paikka, kun asialla on punahiuksinen, reipashenkinen sankari: - - Joka luuli, että Vinskin päättäväinen leuka johtui yksinomaan muutamista vielä vähän vajaakasvuisista rautahampaista, erehtyi kokonaan; luonteesta se johtui.
 Tätä luonteenkuvausta ei ole tähän tuhrattu ensinkään turhaan ja suotta-aikaisesti ja vain kirjan paksuuden lisäämiseksi niinkuin enimmäkseen tehdään, vaan sanoaksemme kerta kaikkiaan suoraan ja halkinaisesti, ettei Vinski suinkaan ollut mikään sellainen tossu ja mamman mymmeli, jollaisiksi tämänikäisiä kilttejä poikia usein paha kyllä luullaan. Ei sinne päinkään. (S.65-66.)

Maija Karman kuvitus Vinski-kirjoissa on elävyydessään vertaansa vailla. Aapeli on kirjoittanut kuviin itsenäiset kuvatekstit, joissa hän kommentoi piirustusten yksityiskohtia ja tekee kirjailijana itsensä näkyväksi. Tapahtumien kommentointi oli samantyylistä  kuin Erich Kästnerin Töpö ja Anton -kirjassa, joten se on ilmeisesti ollut lastenkirjallisuuden tyylikeino 1900-luvun alkupuolella. Muistan tällaisia selittäviä kuvatekstejä useistakin WSOY:n Lasten toivekirjaston kirjoista.

Loppuun siteeraan kirjailijan ajatuksia ammatistaan. Näin näkymätön Vinski nimittäin panee Lutikkalinnan laiskoja äijiä ojennukseen ja kohtaa kirjailijan:
 - Entäs sinä, pieni siimahäntä, mikä sinä sitten olet miehiäsi? Vinski kysyi lopuksi siltä vähänlännältä.
 - Minä olen kirjailija.
 - Mikä se sellainen on?
 - Se on sellainen ihminen, joka on vähän parempi ihminen kuin muut ihmiset ja kirjoittaa kirjoja, paljon kirjoja!
 - Miksi et sitten ole kirjailemassa?
 - Kyllä minä olen ajatellut alkaa heti, kun olen oppinut kirjaimet. (S. 92-93.)

Benedict Zilliacus: Kertomus kadonneesta saaresta

Benedict Zilliacus: Kertomus kadonneesta saaresta, 3. painos, 1990
Alkuteos: Båten i vassen, 1990
Suomentaja: Oili Suominen
Kustantaja: Kirjayhtymä
Kansi: Liisa Holm
Sivuja: 194
Mistä sain kirjan: oma ostos



Viimeisen kesäpäivän tuoksu on syysleimun tuoksu.
  Leimukukan, floksin, tuoksu on omalaatuinen, samalla miellyttävä ja raskaan surullinen. Siinä on hyvin viehättävä parfyymi, mutta mukana on myös katoavaisuuden hajua, se tuo mieleen mädät omenat ja märän mustan mullan, jonka joukossa on kesäkukkien jo kellastuneita ja kuihtuneita varsia ja lehtiä.

Benedict Zilliacuksen (1921 - 2013) Kertomus kadonneesta saaresta on täydellinen kirja. Ei sen enempää eikä vähempää. Miten näin hienosta kirjasta voi oikeastaan kirjoittaakaan? Mieli on täynnä syvää, harrasta tunnelmaa: rakastan tätä kirjaa.

Benedict Zilliacus oli ammatiltaan toimittaja, käsikirjoittaja ja kääntäjä, joka kuoli viime keväänä 92 vuoden ikäisen. Hän työskenteli Hufvudstadtsbladetissa vuosina 1948-1982. Kertomus kadonneesta saaresta on ollut Finlandia-palkintoehdokkaana vuonna 1990, jolloin voiton vei Olli Jalosen Isäksi ja tyttäreksi.

Kirja kertoo nimensä mukaisesti kadonneesta saaresta, Viipurinlahden Hapenen saaresta. Hapenen saaren omisti Benedict Zilliacuksen isä, Emil Zilliacus (antiikin kirjallisuuden professori ja runoilija), ja siellä sijaitsi Hapenen kartano, jossa perhe vietti kesänsä ja joulunsa. Kertomus kadonneesta saaresta on Benedict Zilliaucksen omaelämäkerrallinen muistelmateos saaresta ja siellä vietetystä ajasta. Kirja sijoittuu vuoteen 1934 ja kuvaa saarta ja sen elämää 13-vuotiaan pojan näkökulmasta. Oikeastaan se ei sijoitu vain yhteen kesään, vaan on kertomus lapsuuden kesistä ja kertomus lapsen rakkaudesta saareen.

Kirja ei ole kuitenkaan vain kertomus kadonneesta saaresta, se on myös kertomus kadonneesta kartanosta, kadonneesta Karjalasta ja kadonneesta Viipurista. Se on kertomus kadonneesta elämäntavasta. Mutta se ei ole kertomus kadonneesta lapsuudesta, sillä Benedict Zilliacuksen lapsuus elää tässä kirjassa, sen jokaisessa sanassa ja lauseessa.

Kun Benedict Zilliacus juoksee pienenä poikana Hapenen saaren rannoilla ja metsissä, hänet voi nähdä siellä ja hänen leikkeihinsä voi osallistua: hän kääntelee rakentamansa laivan ruoria, ajaa pyörällä omaa rallirataansa tai leikkii siskonsa kanssa puumajassa. Samalla tuntee hänen leikkinsä jännityksen ja innon.

Koko saaren, koko onnellisen lapsuuden, voi aistia. Kun antaa mielensä seurata pojan havaintoja, näkee kaiken edessään: ruokojen välissä puikkelehtivat salakat, hohtavat sudenkorennot.  Saaren voi haistaa: Lämmin jyväntuoksu leyhähtää tuulessa joka puhaltaa ulapalta.  Lapsuuden voi tuntea  ihollaan: Ja minä istun pitkät ajat myllytornin hiljaisuudessa pöydän ääressä ja annan käteni tutkiskella, mitä hopeanharmaan pöytälevyn syyt saattaisivat kertoa kartanon menneisyydestä.

Onnellisen lapsuuden taustalla on suomalainen kartanoelämä ja sivistyneistön elämäntyyli 1930-luvulla. Vaikka perheen varallisuus on romahtanut, elämänlaadusta pidetään kiinni. Kartanossa on paljon työntekijöitä, rakennuksia ja puisto sekä uutena yrityksenä hedelmätarha. Vieraita käy paljon ja heille tarjotaan parasta. Tuntuu, että kaikelle toimelle on talossa aikansa ja paikkansa, historian ja hyvien tapojen tuoma varmuus ja ripaus eurooppalaista sivistystä.

Luonto on läsnä kaikessa, mitä ihmiset tekevät: veneillään, telttaillaan, uidaan, puita käydään tervehtimässä ja jopa syödään pihalla tammen alle katetussa pöydässä. Aikuiset hoitavat vastuunsa ja velvollisuutensa, mutta myös nauttivat elämästään. Ja voi sitä saunomisen rauhaa, joka tässä kirjassa kuvataan! Jotain suomalaisuudesta on menetetty, kun meillä on kiire joka paikassa.

Kirja on täynnä lapsen elämisen riemua, herkkyyttä ja onnellisuutta. Siihen on vangittu tasapaino, joka syntyy oman paikan tuntemisesta ja turvallisuudesta: Yläilmojen musta hiljaisuus poreilee ja laulaa, jokaisen tähden paikka taivaankannella on sinä hetkenä merkitystä täynnä, ja minä itse ja minun perheeni ja tämä hankiin hautautunut karjalainen kartano olemme osa sfäärien ja ajan arvoituksellista vuorovaikutusta.

Kirja humahtaa syvälle sieluun. Se herättää lukijan omat, onnelliset lapsuusmuistot. Lukija tuntee paljaat varpaansa peltotiellä, näkee ojanpientareiden kukat, tuntee ihollaan viileän veden, joka pinnalta on paljon lämpimämpää kuin syvemmällä jaloissa,  kuulee oman lapsuutensa pääskysten liverryksen mummulan pihalla.

Kertomus kadotetusta saaresta oli kesän lukupiirikirja. Lukupiirikokoontumisessa keskusteltiin vilkkaasti, ei pelkästään kirjasta vaan omista lapsuusmuistoista. Yhdelle kuvausta oli kuitenkin liikaa - kartanon lukuisat veneet ja niiden tarkka kuvailu oli jo turhan tarkkaa. Varsinaisesti toimintaa on viimeisen 15 sivun ajan. Mutta suurin osa piiriläisistä oli vaikuttunut kirjasta ja suorastaan kiintynyt siihen. Teosta oli luettu nautiskellen.

Tästä tuli kirjahyllyni aarre - lukunautinto, jonka toivoisin omien lasteni lukevan. Lukiessani muistelin oman lapsuuteni onnellisia hetkiä, ja toivottavasti hekin muistavat aikanaan samanlaisia, kirkkaita, kauniita ja hohtavia hetkiä. Tämän kirjan lukemisen jälkeen oloni on seesteinen ja onnellinen - lähes pyhä. Haikeana mietin kaikkea rakastamaani ja sen katoamista. Kunpa mahdollisimman moni löytäisi tämän kauniin taideteoksen.

Jo Nesbø: Kukkulan kuningas

Jo Nesbø: Kukkulan kuningas, 4. painos, 2011
Alkuteos: Hodejegerne, 2008
Kustantaja: Johnny Kniga, 2009
Suomentaja: Outi Menna
Sivuja: 326
Mistä sain kirjan: oma ostos


Jo Nesbøn Kukkulan kuningas alkaa tehokkaasti kolariautosta. Mutta miten kolariautoon on päädytty? Sitä alkaa kertoa kirjan päähenkilö, minäkertoja Roger Brown. Hän on Kukkulan kuningas: hän on kaupungin paras headhunter eli kykyjenetsijä ja omasta mielestään hän on erehtymätön. Hän osaa valita sopivan henkilön vaativimpiinkin työtehtäviin, sillä hän hallitsee kuulustelumenetelmät, joilla hakijat todella testataan. Testosteronin voi melkein haistaa päähenkilön askelista. Mies on täynnä uhoa ja omahyväisyyttä. Hänellä on kaunis vaimo, mahtipontinen asunto ja loistelias ura. Kaiken lisäksi hän osoittautuu oikeaksi pikkunilkiksi. 

Olen Jo Nesbø -fani, paljastettakoon se heti tähän alkuun. Nesbøn dekkarit vaikuttavat minuun kuin Henning Mankelin dekkarit aikoinaan: sanon hyvästit kunnon yöunille ja antaudun lukemaan. Mutta Kukkulan kuningas ei vienyt yöunia. Olin jopa vähällä jättää kirjan kesken, koska kirja ei tuntunut tarjoavan minulle mitään, mikä kiinnostaisi. Testosteronin yliannostus ja rikollisen moraali eivät vain, eivät millään, kosketa tällaista keskiluokkaista äiti-ihmistä ja rehellistä veronmaksajaa.

Mutta onneksi pääsin yli alun vastenmielisyyden puistatuksista. Nesbøn teksti on nimittäin taloudellista ja etenee kuin juna. Kesken matkan juna vaihtoikin suuntaa ja siinä kohtaa vauhti kiihtyi hurjaksi. Lopulta olin mukana niin kovassa kyydissä, etten olisi halunnut, saati uskaltanut, hypätä poiskaan: Riippumatta siitä missä heräisin seuraavana aamuna, tiesin että minulla olisi murha omallatunnollani. Harkittu murha. (S. 244.)

Ja niin vain kävi, että Nesbø korjasi koko potin. Kirjasta jäi tyytyväinen virne kasvoille. Nesbø siis hallitsee tällaisen veijarimaisenkin rikoskirjallisuustyylin. Silti hän ei tingi vauhdista eikä jännityksestä, vaan yllätyksiä riitti loppuun asti. Ja jollakin tavalla kirjailija onnistui tekemään pikkunilkistään sen verran sympaattisen, että hänelle alkoi toivoa lisää elinaikaa.

Roger Brown sai kuin saikin lukijan puolelleen. Mutta minulle Nesbøn muiden dekkareiden sankari, karismaattinen Harry Hole, on sankari vailla vertaa, vaikkei hänkään ole mikään pyhäkoulupoika. Kukkulan kuningas oli lukulistallani seuraavana, sillä olen yrittänyt lukea kirjailijan tuotannon ilmestymisjärjestyksessä. Nyt pääsen jatkamaan Nesbøn tuotantoa eteenpäin, eikä tullutkaan pelkäämääni mahalaskua. Nesbøltä on taas ilmestynyt uusi kirja, mutta minulla on lukematta vielä monta edellistäkin.

Kukkulan kuningas on luettu myös blogeissa Aamuvirkku yksisarvinen ja Nenä kirjassa, joissa molemmissa kirjasta on pidetty. Kyllä tässä voi taas kiitellä pohjoismaista jännityskirjallisuutta.

Erich Kästner: Töpö ja Anton

Erich Kästner: Töpö ja Anton, 2. painos, 1954
Alkuteos: Pünktchen und Anton, 1931
Kuvittaja: Walter Trier
Suomentaja: Toini Jännes
Kustantaja: WSOY
Kansi: Maija Karma
Sivuja: 152
Mistä sain kirjan: lainasin ystävältä

Erich Kästnerin Töpö ja Anton on ollut ystäväni lapsuuden lempikirjoja. Niinpä hän toi kirjan meillekin lainaan. Tuntuikin virkistävältä tarttua Harry Pottereiden keskellä saksalaiseen, 1900-luvun alun lastenkirjallisuuteen. Kerronta ja tapahtumat ovat verkkaisempia ja monin tavoin viattomampia kuin Potterin maailmassa.

Erch Kästner (1899-1974) on saksalainen kirjailija ja erityisen tunnettu lastenkirjailijana. Hänen tunnetuin suomennettu teoksensa taitaa Töpön ja Antonin ohella olla Lisen ja Lotten salaisuus, jonka muistan lapsena lukeneeni. Töpöä ja Antonia en ollut aiemmin lukenutkaan, mutta Lisen ja Lotten salaisuudesta pidin aikoinaan oikein paljon. Molemmat kirjat on julkaistu WSOY:n Lasten toivekirjastossa, josta löysin varhaisnuoruudessani monia aarteita.

Kästner oli pasifisti ja on sanomattakin selvää, että hän oli vaikeuksissa Saksan natsihallinnon aikana. Hän ei kuitenkaan lähtenyt maanpakoon, mutta oli julkaisukiellossa toisen maailmansodan ajan. Tässä on jo lyhyen ajan sisään toinen kirjalija, johon olen törmännyt ja joka on tuotannollaan kapinoinut kotimaansa hallitusta vastaan ja joutunut mielipiteidensä vuoksi vaikeuksiin. Juuri lukemani novellikokoelman Herra ex-ministerin kuolema ja muita novelleja kirjoittaja Nawal El Saadawi taistelee edelleen mm. naisten aseman parantamiseksi Egyptissä.

Kästnerin kerronta on lempeää. Töpö ja Anton kertoo ystävyksistä, jotka ovat tutustuneet hiukan epämääräisissä olosuhteissa, jos Töpön vanhemilta kysytään. Tomera Töpö on kävelykeppitehtaan johtajan, Herra Pokan tytär. Töpön äiti on puolestaan hienosteleva seurapiirirouva. Kummallakaan ei ole aikaa lapselleen, ja niinpä lastenneiti ottaakin Töpön iltaisin mukaansa tienaamaan ylimääräisiä rahoja tulitikunmyynnillä. Samassa puuhassa on Antonkin. Mutta toisin kuin Töpö, Anton on todella rahan tarpeessa. Hänen äitinsä on nimittäin sairas, ja Antonin pitää huolehtia heistä molemmista. Juoneen alkaa sekoittua myös roistomainen lastenneidin miesystävä, ja Töpö ja Anton pääsevät salapoliisihommiinkin.

Joka toinen luku kirjassa vie juonta eteenpäin, joka toinen puolestaan on kirjailijan opetuksia ja huomioita. Pelkäsin, että nykylapset eivät jaksa seurata kirjailijan kommentteja, mutta ne toimivatkin hyvinä keskustelunavauksina. Oli kuin kirjailija olisi testannut lasten luetun ymmärtämistä ja vaatinut heitä miettimään moraalisia kysymyksiä. Esimerkiksi Töpön äidin tärkeilevää ja itsekästä käytöstä kritisoidaan heti alussa: Ja nyt kysyn: Kuka näistä henkilöistä on miellyttänyt teitä ja kuka ei ole? Saanko sanoa oman mielipiteeni? Töpö miellyttää minua aika lailla ja paksu Bertta myös. Herra Pokasta en voi vielä muodostaa mielipidettä. Mutta Töpön äitiä en voi sietää. Siinä rouvassa on jotain hullusti. - - Tuo rouva laiminlyö velvollisuutensa, eikö totta?

Paitsi velvollisuutta, kirjassa pohditaan esimerkiksi ystävyyttää, itsehillintää, rehellisyyttä, rohkeutta ja köyhyyttä. Hyviä aiheita nykypäivänkin keskusteluihin. Kirjailijalla on myös varsin mainio kuvaus lurjuksista: Vesa Viikari on lurjus. Tämän inhimillisen eläinlajin edustajia tavataan jo lastenkin joukosta. Se on aivan erikoisen murheellista. Lurjuksen tuntee varsin helposti. Jos joku on laiska ja samalla vahingoniloinen, salakavala ja ruoan- ja rahanahne  ja vilpillinen, silloin voi huoletta lyödä vetoa kymmenen yhtä vastaan, että asianomainen on lurjus.

Kirjasta jäi oikein hyvä mieli. Lapsia selvästi kiehtoi ajatus siitä, että tämä on ollut ystäväni lempikirjoja hänen lapsuudessaan. Antonin sairas äiti ja Töpön rohkeus kiinnostivat. Kirja oli humoristinen ja sanasto oli herkullisen vanhahtavaa. Ai, että tekee hyvää lukea välillä ääneen tällaista lastenkirjallisuutta. Kaiken ei tarvitse olla vauhdiltaan pyörryttävää ollakseen kiinnostavaa.

Nawal El Saadawi: Herra ex-ministerin kuolema ja muita novelleja

Nawal El Saadawi: Herra ex-ministerin kuolema ja muita novelleja, 1990
Englanninkielinen alkuteos: Death of an Ex-Minister, 1987  (Kokoelman novellit on kirjoitettu vuosina 1969-1979, ilmestyneet kokonaisuutena 1980.)
Suomentaja: Pirkko Talvio-Jaatinen
Kustantaja: Kääntöpiiri
Kansi: Leila Nieminen
Sivuja: 94
Mistä sain kirjan: lahja ystävältä


Lukumaratonin kitalaenpuhdistusnovelleina luin Nawal El Saadawin novelleja kokoelmasta Herra ex-ministerin kuolema ja muita novelleja. Kirja on ollut hyllyssäni kauan, 20 vuotta, enkä ole saanut sitä luettua. Nyt egyptiläinen kirjallisuus tuntui erittäin ajankohtaiselta.

Kirjailija Nawal El Saadawin (1931) elämä on ollut melkoista taistelua. Hän on syntynyt Egyptissä ja on koulutukseltaan lääkäri. Hän on tunnettu feministi, joka on kirjoittanut sekä faktaa että fiktiota naisten asemasta arabikulttuurissa. Erityisesti hän on tehnyt töitä naisten ympärileikkauksen kieltämisen puolesta ja puolustaa naisten tasa-arvoa Epyptissä. Yhteiskunnallisten mielipiteidensä takia hänet erotettiin aikanaan Egyptin julkisen terveydenhuollon johtajan virasta. Hän muutti Yhdysvaltoihin, koska hän joutui fundamentalististen muslimiterroristijärjestöjen tappolistalle. Presidentti Anwar Sadatin aikana hän joutui myös vankilaan, josta hänet vapautettiin, kun Sadat murhattiin ja valta vaihtui. (Tiedot koottu Wikipediasta ja haastatteluista ym. internetlähteistä.)

Saadawin tunnetuin teos on arabinaisten asemasta kertova Eevan kätketyt kasvot (1977). Muita suomennoksia ovat Nainen nollapisteessä (suom. 1988) ja Imaamin tuho (suom. 1989). Saadawin tuotantoon kuuluu mm. omaelämäkerta, näytelmiä, romaaneja ja tietokirjallisuutta. El Saadawi on edelleen poliittisesti aktiivinen ja vaatii Egyptiin demokratiaa ja tasa-arvoa.

Herra ex-ministerin kuolema ja muita novelleja sisältää seitsemän novellia, joista neljä on selkeästi naisten alistettua asemaa kritisoivia, kaksi on rakkausnovelleja ja yksi on Yksityinen kirje taiteilijaystävälle, jossa taiteilija pohtii omaa identiteettiään - taidetta ja naiseutta. Kokoelman rakkausnovellit jäivät minulle etäisiksi. Enemmän pidin feministisistä novelleista, joista paljastuu patriarkaalisen maailmankuvan vankila ja tyhjyys. Miten epätoivoista miesten onkaan pitää valtaa käsissään!

Kokoelman niminovelli, Hänen ylhäisyytensä ex-ministerin kuolema, on rakennettu siten, että ex-ministeri makaa kuolinvuoteellaan ja kertoo elämänsä suuresta järkytyksestä äidilleen. Hänen elämänsä on suistunut raiteiltaan, kun hänen alaisensa, nainen, uskaltautui katsomaan häntä silmiin ja vastustamaan hänen mielipidettään.

Suuri rikos -novellissa lapsi joutuu todistamaan, kun hänen isänsä tappaa hänen äitinsä. Novellissa yritetään piirtää miehinen maailmankuva, eli selittää se, miten mies pystyy väkivaltaan. Novelli Miehinen tunnustus pyörii saman teeman ympärillä: Minä rakastin miehuuttani ja tajusin alusta alkaen, että se oli syy minun etuoikeutettuun asemaani. Minun oli jatkuvasti todistettava se, julistettava sitä, osoitettava se ihmisille jotta se olisi selvä ja näkyvä ja niin luja, ettei jäisi epäilyn sijaa. (S. 45.); Siksi avioliitto on olemassa. Miten mies voisikaan ilmaista suuttumustaan ellei avioliittoa olisi? Miehistä köyhinkin menee lopulta kotiin vaimonsa luokse olemaan vihainen ja tuntemaan että on mies. (S.47.)

Suuri rikos -novellissa on ehkä kaunein rakkaudentunnustus äidille, mitä olen koskaan lukenut: Mutta minun rakkauteni äitiin ei ole loppunut. Vain epätodelliset asiat ovat loppuneet, todelliset asiat eivät lopu koskaan. Minun rakkauteni äitiini oli niin todellinen, että ajattelin usein että minun äitini on minä. Se ei ollut vain uskomus vaan varmuutta hipova tunne. Hänen ruumiinsa ja minun ruumiini olivat yhtä. Tuo side minun ja äitini välillä on yhä olemassa, niin kuin silloin kun olin lapsi, sillä se mikä on todellista jää meille. (S. 32.)

Oikeudessa-novellissa ollaan oikeussalissa, jossa nainen istuu syytettynä hallitsijan vastaisista mielipiteistään. Kertojanäkökulma vaihtuu syytetystä ja raiskatusta tuomittavasta hänen äitinsä ja isänsä näkökulmiin. Äiti ja isä istuvat oikeussalissa kuuntelemssa tuomiota, ja käyvät läpi raskaita ajatuksiaan, kuten lähes tiedoton syytettykin. Äidin tuska tyttären kärsimyksestä on vahvahduttavaa: Vaikka he hautaisivat sinut maan uumeniin, tai rakentaisivat ympärillesi muurin savesta ja raudasta, tuntisin silti ilmanhenkäyksen sinun ihollasi kuin omallani. Joskus mietin, synnytinkö todella sinut, vai oletko sinä yhä minun sisälläni. Miten muuten voisin tuntea ilman kun se koskettaa sinua, ja nälän kun se raastaa sinua. Sinun kipusi on minun kipuni, kuin tuli joka polttaa minun rintaani ja vatsaani. Taivaan ja maan Luoja, miten sinun ruumiisi ja minun ruumiini kesti sen kaiken?

El Saadawin novellikokoelman novellit eivät ole kaunokirjallisesti erityisiä. Mutta niiden aiheet ovat puistattavia. Tällainen pohjoismaisessa demokratiassa ja tasa-arvossa kasvanut nainen ei voi edes kuvitella, millaista on elää alistettuna ja vaiennettuna. Arabimaiden kuohunta johtaa toivottavasti demokratian voittoon. Demokratia on nähdäkseni ainut keino myös naisten aseman paranemiselle arabikulttuureissa. Rohkea, ihailtava nainen tämä Nawal El Saadawi!

Tässä se on: 2000-luvun paras kotimainen romaani

Kärkikymmenikkö

Sofi Oksasen Puhdistus voitti ylivoimaisesti Helsingin Sanomien järjestämän äänestyksen, jossa valittiin 2000-luvun paras kotimainen romaani. Voittaja ei varmasti yllättänyt ketään. Tämän päivän, 6.8.2013, Helsingin Sanomissa on Sofi Oksasen haastattelu siitä, miten hänen menestysromaaninsa on syntynyt.

Kuka tahansa sai äänestää viittä suosikkiaan kymmenen parhaan listalle. Näistä ensimmäiseksi valittu sai viisi pistettä, seuraava neljä ja niin edelleen. Kaikkiaan äänestäjiä oli 2 344. Tässä ovat kaikki 10 parhaimmaksi äänestettyä kirjaa ja niiden saamat pistemäärät:

1. Sofi Oksanen: Puhdistus   4 004
2. Ulla-Lena Lundberg: Jää (Is)   2 982
3. Kjell Westö: Missä kuljimme kerran   2 739
4. Kari Hotakainen: Ihmisen osa   1 599
5. Rosa Liksom: Hytti nro 6   1 459
6. Kari Hotakainen: Juoksuhaudantie   1 352
7. Johanna Sinisalo: Ennen päivänlaskua ei voi   841
8. Katja Kettu: Kätilö   834
9. Antti Hyry: Uuni   813
10. Aki Ollikainen: Nälkävuosi   718

Hesarin juttusarja 10 parhaan kirjan synnystä oli kesän kohokohtia minulle. Odotin joka tiistai uutta listan kirjaa ja luin hykerrellen kirjailijoiden tarinoita kirjoittamisprosesseistaan. Erityisesti mieleeni jäi Antti Hyryn haastattelu, joka tuntui hyvin aidolta ja lämpimältä. Kaiken kaikkiaan tuntui siltä, että suomalaiskirjailijat suhtautuvat nöyrästi menestykseensä ja tuntuvat vähän ihmettelevän, että miten tästä näin hyvä kirja pääsi syntymäänkään.

Näiden kymmenen parhaan listalta minulla on lukematta Kari Hotakaisen Ihmisen osa, jonka aion ilman muuta lukea mahdollisimman pian. Toivottavasti monelle muullekin kävi niin, että tuli pakottava tarve lukea listattuja kirjoja. Sillä toivottavasti kotimainen kirjallisuus sai juttusarjan myötä paljon uusia lukijoita tänä kesänä.

Mitä äänestin?

Oma viiden parhaan kirjan listani näytti toukokuussa tältä, joten voin todeta, että 10 parhaan joukkoon näistä pääsi peräti kolme:

1. Sofi Oksanen: Puhdistus
2. Hannu Väisänen: Taivaanvartijat
3. Ulla-Lena Lundberg: Jää
4. Aki Ollikainen: Nälkävuosi
5. Olli Jalonen: 14 solmua Greenwichiin

Erityisen iloinen olen siitä, että Hannu Väisäsen loistava Taivaanvartijat pääsi 100 parhaan kirjan listalla sijalle 40, vaikka se on ilmestynyt vasta tänä vuonna. (Olikohan listan ainut vuoden 2013 kirja?) Povaan ja toivon Taivaanvartijoille menestystä loppuvuoden kirjapalkintojen jaossa. Muutenkin Väisänen pärjäsi hienosti listalla, sillä hänen kirjoistaan myös iki-ihanat Vanikan palat ja Toiset kengät ovat siellä. Olli Jalosen upea 14 solmua Greenwichiinkin oli sijalla 50 ja hieno Poikakirja sijalla 29.

Laadukasta kirjallisuutta

Vajaan vuoden mittaisen blogiurani aikana olen blogannut 100 suosituimman kirjan listalta peräti 12 romaania. Eipä siis ihme, että minulle on kuluneen vuoden aikana ollut tunne, että olen lukenut poikkeuksellisen hyvää suomalaista kirjallisuutta. (Ja jos kurkkaa tuota oikealla olevaa sivupalkkia blogini luetuimmista teksteistä, niin huomaa, että näistä kirjoista kirjoitettuja arvioita myös luetaan paljon.) Kaikista en toki ole aivan niin paljoa pitänyt, kuin mitä listasijoitus osoittaisi, muutamasta taas olisin pitänyt paljon enemmänkin... Luetteloin bloggaamaani kirjat tässä ja kirjoitan kirjan nimen perään teoksen sijoittumisen HS:n listalla:

Ulla-Lena Lundberg:  Jää (2)
Katja Kettu: Kätilö (8)
Aki Ollikainen: Nälkävuosi (10)
Arne Nevanlinna: Marie (12)
Sofi Oksanen: Kun kyyhkyset katosivat (26)
Miika Nousiainen: Vadelmavenepakolainen (27)
Hannu Väisänen: Taivaanvartijat (40)
Kristina Carlson: William N. päiväkirja (47)
Heidi Köngäs: Dora, Dora (48)
Miika Nousiainen: Maaninkavaara (51)
Riikka Pulkkinen: Vieras (64)
Tuomas Kyrö: Kerjäläinen ja jänis (88)

Sadan kirjan listalta laskin lukeneeni hiukan yli puolet, eli 52 romaania. Hetken jo ajattelin, että tässäpä olisi oivallinen haaste ryhtyä lukemaan lista täydeksi. Mutta sitten: Olen lukenut Jari Tervon Myyrän, enkä usko selviäväni Ohranasta enkä Troikasta. Arto Salmisen Varaston luettuani en millään haluaisi lukea hänen tuotantoaan enempää. Ehkäpä poiminkin listalta vain sellaiset, joita olen jo jonkin aikaa haaveillut lukevani - ja niitäkin riittää.

Mitä merkitystä listalla on?

Helsingin Sanomien toimittaja Antti Majander vertaili artikkelissaan, miten tavallisten lukijoiden ja kulttuuritoimittajien kirjalistat eroavat toisistaan, ja toteaa, että eroja oli, muta ei kovin paljon. Parhaiksi äänestettiin niitä, joista pidetään ääntä ja joita kehutaan joka puolella. Kirjakauppojen myyntitilastot puolestaan eroavat äänestyslistasta melko lailla, sillä esimerkiksi Ilkka Remes puuttuu parhaan sadan listalta kokonaan.

Kun katselin 100 parhaaksi äänestetyn kirjan listaa, nyökyttelin monen teoksen kohdalla hyväksyvästi. Mutta yhtä monen teoksen kohdalla ihmettelin lukijoiden makua: miten tämäkin kirja on äänestetty paremmaksi kuin tuo? Tässäpä juuri on listan idea, kuten Majanderkin toteaa - voi ainakin purnata. Ja mitä se purnaaminen tuo tullessaan? Se tuo tullessaan keskustelua hyvästä kirjallisuudesta: Mitä hyvä kirjallisuus on? Millaista sen pitäisi olla?

Voin tässä saman tien nostaa pari kirjailijaa, jotka olisivat mielestäni ansainneet enemmän listasijoituksia: Leena Krohn puuttuu 100 parhaan listalta kokonaan, vaikka ainakin hänen uusimpansa, Hotel Sapiens, on  häikäisevän hyvä. Leena Landerkin olisi mielestäni ansainnut enemmän pisteitä ja useampia kirjoja kuin Käskyn tälle listalle.

Vaikka taiteen arvoa ei voi mitata listasijoituksilla, niin näen tällaisen äänestyksen toimivan keskustelun herättäjänä ja tiedon lisääjänä. Ehkäpä listalta tulee poimittua jokin uusi tuttavuus, joka pääsee yllättämään. Kannattaa käydä kurkkimassa kirjablogien postauksia parhaista kirjoista. Ainakin Kirsin kirjanurkassa ja Kirjanaisessa tuloksia on jo kommentoitu.

Kiitos Helsingin Sanomille mielenkiintoisesta äänestyksestä!

Haruki Murakami: Sputnik-rakastettuni

Haruki Murakami: Sputnik-rakastettuni, 3. painos, 2012
Alkuteos: Supuutoniku no koibito, 1999
Suomentaja: Ilkka Malinen
Kustantaja: Tammi, 2003
Sivuja: 252
Mistä sain kirjan: oma ostos


Sumire ja minä olimme monessa suhteessa samanalaisia. Kirjojen ahmiminen oli meille yhtä luontaista kuin hengittäminen. Jokaisena vapaana hetkenämme asetuimme johonkin rauhalliseen nurkkaukseen ja käänsimme sivun toisensa perään. Japanilaisia romaaneja, ulkomaisia romaaneja, uutuuksia, klassikoita, avantgardesta eniten myytyihin - kunhan kirjassa vain oli jotakin älyllisesti kiihottavaa, me luimme sen.

Voiko tällaisesta kirjasta olla pitämättä? Haruki Murakamin Sputnik-rakastettuni alkaa lukemisen ylistyksellä ja siitä tulee lukemisen juhlaa. Kuinka lukeminen yhdistää ihmiset ja kuinka rakkaus erottaa heidät.

Kirjailijanurasta haaveileva Sumire ja nuori opettaja K ovat ystäviä, vaikka K on rakastunut Sumireen ja toivoisi jotain enemmän. (K on jopa lahjoittanut Sumirelle Nuuskamuikkus-mukin!) Sumire puolestaan rakastuu itseään huomattavasti vanhempaan naiseen, Miuhun. Rakastumisen myötä Sumire muuttuu. Hänen sisäinen ja ulkoinen minänsä alkaa etääntyä K:sta, kunnes hän katoaa kokonaan.

Kun Sumire todellakin katoaa pienellä kreikkalaisella saarella, K lentää sinne etsimään häntä. Hän löytääkin jotain - mutta mitä? Oikeastaan hän löytää tarinan toisestakin kadonneesta.

Sumire ja K ovat intohimoisia kaunokirjallisuuden lukijoita, kun taas tyylikäs bisnesnainen Miu lukee aivan eri tavalla: Miu tuskin vilkaisikaan kaunokirjallisuutta lukuun ottamatta tyhjänpäiväisiä viihdekirjoja ajankuluksi. En koskaan pääse eroon ajatuksesta, että se on kaikki keksittyä, hän selitti, joten en koskaan pysty tuntemaan minkäänlaista empatiaa henkilöhahamoja kohtaan. Olen aina ollut sellainen. Tästä syystä hänen lukemisensa rajoittui kirjoihin, joissa todellisuutta käsiteltiin todellisuutena. Enimmäkseen kirjoihin, joista oli apua hänen työssään.

Jos Miun onkin vaikea tuntea empatiaa "keksittyihin ihmisiin", niin kaunokirjallisuuden ystävillä on aivan päinvastainen ongelma. Välillä minunkin on vaikea muistaa, että kirjallisuuden hahmot eivät ole eläviä. Nytkin jännitin ihan tosissani, voisiko Sumiren ja Miun rakkaussuhde onnistua, vaikka heidän ajatusmaailmansa ovat niin erilaiset? Onko heidät tuomittu ikuisesti kiertämään omia ratojaan avaruudessa, pysymään Sputnik-rakastettuina toisilleen? Lopulta jäin pohtimaan, mitä Sumirelle oikein tapahtui.

Sumire yrittää sulautua Miun maailmaan ja alkaa muistuttaa häntä. Japanilaisesta boheemista alkaa tulla Miun kaltainen tyhjä kuori. (Se, että japanilaistyttö katoaa nimenomaan Kreikassa, länsimaisen sivistyksen kehdossa, on ehkä symbolista. Tai sitten ei. Ehkä Kreikan saaristoon on helppo kadota tai ehkä se on vain yksinkertaisesti ihanimpia paikkoja maapallolla.) Näin K kuvailee eurooppalaistunutta Miuta: Miu oli kuin tyhjä huone, josta kaikki olivat lähteneet. Jokin tavattoman tärkeä seikka - sama joka veti Sumirea puoleensa kuin pyörremyrsky, joka ravisutti sydäntäni seistessäni lautan kannella - oli kadonnut Miusta iäksi. Jäljelle ei ollut jäänyt elämä vaan sen poissaolo. Ei mitään elävästä olennosta, vain hiljainen muisto.

Sputnik-rakastettuni ei ole täydellinen kirja. Se on kaukana siitä. Rakenteeltaan se on vähintään epätasainen ja rosoinen. Siinä on kaksi päällekkäistä rakkaustarinaa, ja kolmannestakin vähän tunnelmia. Siinä liikutaan Tokiossa ja Kreikassa, rakastetaan kirjoja ja kirjoitetaan intohimoisesti, kunnellaan musiikkia, rakastutaan vääriin ihmisiin ja ollaan vähän opettajana ja rakastajanakin. Siinä on maagista realismia ja yritystä ymmärtää käsittämätöntä. Välillä heitetään suuria ajatuksia, välillä kuvaillaan piinallisen tarkasti naisten asuja. Ja silti - silti, sen rosoihin on mukava sovitella itseään, hämmästellä identiteetin rakentumista ja katoamista, tai jopa identiteetin jakautumista. Ehkäpä ymmärtää taas jotain rakastamisen vaikeudesta ja jostain omastakin kadonneesta rakkaudestaan.

Kirja sisälsi myös yllättäen sellaisen määritelmän opettajuudesta, joka kolahti minulle enemmän kuin mikään muu määritelmä ikinä: Seisoin luokkani edessä opettaen sille kielen, elämän ja maailman perusasioita, ja huomasin samalla opettelevani itse näitä perusasioita uudelleen näiden lasten mielen kautta. Oikein tehtynä tämä oli elähdyttävä kokemus. Suorastaan syvällinen. (S. 71.)

Sputnik-rakastettuni on samalla tavalla kuulas ja haikea kuin Murakamin Norwegian Wood. Kirjojen teemat ovat pitkälti samat: identiteetin etsintä, sielun mureneminen, nuori rakkaus, haparoivat ihmissuhteet. Siinä missä Norwegian Wood oli rakenteeltaan hallitumpi ja selkeämpi, Sputnik-rakastettuni viehätti rosoisuudellaan, enkä osaa panna kirjoja paremmuusjärjestykseen. Ehkä minun ei tarvitsekaan - kunhan vaan annan kirjojen henkilöiden elää.

Kirjablogeissa Murakamin kirjoja rakastetaan ja luetaan paljon. Eikä suotta. Ainakin Lumiomena,  Luetut, lukemattomat, Koko lailla kirjallisesti, Booking it some more,  P.S. Rakastan kirjoja ja Sinisen linnan kirjasto ovat arvioineet tämän kirjan. Mielipiteet vaihtelevat hyvästä loistavaan. Jos joku haluaa kruunata kesänsä vielä yhdellä hyvällä lukuelämyksellä, niin Sputnik-rakastettuni on varmasti sellainen.