J. R. R. Tolkien: Hobitti eli sinne ja takaisin

J. R. R. Tolkien: Hobitti eli sinne ja takaisin, (3. tarkistettu laitos), 2012
Alkuteos: The Hobbit or There and Back Again, 1937
Kuvittaja: J. R. R. Tolkien
Suomentaja: Kersti Juva (1985)
Sivuja: 328
Mistä sain kirjan: omasta hyllystä





Tämä on kertomus siitä kuinka eräs Reppuli joutui seikkailuun ja yllätti itsensä sanomasta ja tekemästä ties mitä kerrassaan odottamatonta. Ehkä hän menetti naapuriensa kunnioituksen, mutta hän saavutti - no, saatte nähdä saavuttiko hän loppujen lopuksi mitään. (S. 8.)

Miten seikkailut alkavat? Vaikkapa siten, että kuulee oveltaan kolkutuksen ja kun avaa oven, sen takana seisoo kääpiö.

Bilbo Reppulin, maailman kuulun hobitin, seikkailu on seikkailu vailla vertaa. Se on fantasiakirjallisuuden suosion alku ja juuri, mielikuvituksen juhlaa ja kiistaton klassikko. Hobitti ilmestyi vuonna 1937 ja alkoi lähes välittömästi saavuttaa suosiota. J. R. R. Tolkien oli kuitenkin aloittanut varsinaisen mestariteoksensa, Taru sormusten herrasta -trilogian kirjoittamisen jo ennen Hobitin ilmestymistä. TSH ilmestyi vasta vuosina 1954 - 1955 ja oli oikeastaan klassikko jo syntyessään, sillä Hobitti oli siihen mennessä jo saavuttanut vankan suosion ja Tolkienilta odotettiin samantapaista tarinaa (Wikipedia-tietoa). Taru sormusten herrasta räjäytti potin ja on ohittanut suosiossaan Hobitin. TSH:n ovat lukeneet kaikki, siis aivan kaikki lukemista harrastavat ihmiset ja suurin osa niistäkin, jotka eivät lukemista harrasta. Paitsi minä.

Kuinkahan monesta suusta olen saanut kuulla kunniani ja kauhistelut siitä, kuinka äidinkielen opettaja voi olla pätevä ollenkaan, jos ei ole lukenut Tarua sormusten herrasta! Sama se, vaikka Cervantesin Don Quijote, Tolstoin Sota ja rauha tai Hugon Kurjat ovat lukematta, mutta että Taru sormusten herrasta!

Olenhan minä yrittänyt ja päässytkin Sormuksen ritareista Kahden tornin alkuun, mutta siihen jäi. Täsmälleen siihen, mihin Peter Jacksonin ohjaaman elokuvatrilogian ensimmäinen osa päättyy. Enkä voi kehua, että sivut olisivat lentäneet, vaikka tarina oli jo elokuvasta tuttu. Melkoista taistelua sekin oli. Nukahdin viimeistään pari sivua luettuani, ja on myönnettävä, että Taru sormusten herrasta ei ole mikään "page turner" meikäläiselle, ja koska sivuja on yli tuhat, urakka vähän kestää ja on ollut tauolla kymmenisen vuotta. Sen sijaan Taru sormusten herrasta -elokuvat ovat mielestäni äärettömän hyviä. En koskaan unohda mustien ratsastajien huokailuja, jotka elokuvassa nostivat niskavillat pystyyn.

Nytkin kävi niin, että näin ensin Hobitti-elokuvatrilogian viimeisen osan, ja pidin siitä valtavasti. Tällainen humanistin koulutuksen saanut, keski-ikäinen neljän lapsen äiti eläytyi viiden armeijan taisteluun niin, ettei ollut penkissä pysyä (Jackson ei ehkä arvannut, että kuuluisin varsinaiseen kohderyhmään). Smaug oli kauhea, puhumattakaan hiisistä. Tylsää hetkeä ei ollut.

Kun pääsin elokuvateatterin hämärästä päivänvaloon, päätös oli valmis: nyt aloitan saagan alusta ja luen ensin Hobitin ja sitten heti perään jatkan TSH:n loppuun. Jospa lukisin lapsille ääneen, niin homma ehkä etenisi järjestelmällisesti. Olen nimittäin aina ihaillut ihmisiä, jotka kertovat lukeneensa lapsilleen Tarun sormusten herrasta jo kun lapset ovat maanneet kehdossa, ja kuinka näiden älykkäiden ihmisten seesteiset lapset ovat lumoutuneet tarinasta. Ehkä minäkin vihdoin lumoutuisin.

Aloitin Hobitin lukemista kouluikäisille lapsilleni. Nukahtelin kesken tarinan. Mieskin yritti. "Ei sitä Hobittia! Lue, isi, Aku Ankkaa..." Lapseni ovat nopean ja hauskan viihteen ystäviä. Meillä lumoudutaan Kapteeni Kalsareista. Se on ehkä geeneissä.

Pitkin kevättä luin kuitenkin kirjaa sinnikkäästi yhdeksänvuotiaille tyttärilleni, jotka haluaisivat kiihkeästi nähdä elokuvat. Kerroin, että elokuvia ei katsota ennen kuin tarina on luettu. Pääsimme tarinaa vähän yli puolenvälin, kunnes tajusin, että en ehdi lukea kirjaa ennen tätä kirjablogien Klassikkohaaste-tempausta, johon halusin kirjan blogata. Piti ruveta lukemaan öisin itsekseen. Nukahtelin.

Ei se silti niin hirveää kärsimystä ollut. Bilbo Reppuli on sympaattinen päähenkilö, ja nyt tiedän, miten hän sai sormuksen haltuunsa. Pidin Gandalfista ja kääpiöistäkin, sekä lempeästä huumorista, joka sävyttää kirjaa. Oikeastaan en osaa nimetä mitään, mikä kirjassa olisi varsinaisesti syynä siihen, että sen lukeminen oli minulle niin vaivalloista. Jokainen  luku sisältää selkeän palan juonta, jokaisessa luvussa matka etenee ja on jokin jännittävä huippukohta. Olentoja on jos jonkinlaisia ja vaarallisia tilanteita on paljon.

Mutta lopulta on ehkä pari seikkaa, jotka vierottavat minua fantasiasta ylipäätään. Rakastan nimittäin satuja, ja niitä on luettu minulle lapsena pilvin pimein samoin kuin olen lukenut niitä lapsilleni pilvin pimein. Satoihin sivuihin venytetyn sadun Sen pituinen se on minulle liian kaukana. Toisekseen on kaikki se kuvailu ja sivujuonet, joita Tolkien on loistavan mielikuvituksensa siivittämänä luonut: kun jokin uusi olento tulee vastaan, sen historiaa ja lajimääritelmiä pysähdytään kuvailemaan ja juoni junnaa paikallaan. Kesken kiihkeimmän seikkailun! Ja sitten ovat ne jylhät maisemat ja vuorten ja metsien ja virtojen pohjois- ja etelä- ja itä- ja länsipuolet, joilla on loivempaa tai jyrkempää seinämää ja vaarallisia kohtia. Yritin epätoivoissani hahmottaa, missä nyt mennään, enkä kirjaan piirretystä kartasta huolimatta oikein pysynyt perässä.

Kiitän kuitenkin kirjablogien Klassikkohaaste-tempausta ja Peter Jacksonia siitä, että ylipäätään sain tämän klassikon luettua. Olen tyytyväinen, että kirja on nyt luettu ja tiedän tarinan kulun - kuuluuhan Bilbo Reppulin seikkailun tuntemus länsimaisen ihmisen yleissivistykseen. Muitakin klassikoita minulla on lukematta, ja niin on monella muullakin: yleissivistystään ovat paikkailleet useat kirjabloggaajat tänä kesänä. Kaikki tämän päivän Klassikkohaasteeseen osallistuvat blogit ja luetut kirjat on listattu  Reader, why did I marry him? -blogissa.

Hobitti eli sinne ja takaisin on luettu ainakin seuraavissa blogeissa: Kirjakaapin kummitus, Amman lukuhetki, Morren maailma, Jokken kirjanurkka, Marin kirjablogi, Kirjakko, Kasoittain kauniita sanoja, Kirjamaailma, Satun luetut ja Kirjavinkit.

Kolmen kirjan haaste

Sain Kolmen kirjan haasteen kahdesta osoitteesta: P. S. Rakastan kirjoja -blogin Saralta ja Kirjoista ja muista kertomuksista -blogin Kaisa Reettalta. Kiitokset haasteesta molemmille kirjojen ystäville!

Kolmen kirjan haasteessa tarkoitus on valita blogiaikana lukemistaan kirjoista kolme sellaista, jotka lukisi mieluiten uudestaan. Valinta ei ole millään muotoa helppo, ja niinpä minäkin pohdin valintojani tovin jos toisenkin. Lopulta päädyin näihin kolmeen kirjaan, jotka ovat pyörineet vahvimmin mielessäni haasteen saatuani. Huomenna, ensi viikolla tai ensi kuussa olisin taas uusi, ja listanikin olisi ehkä erilainen. Merkittävien kirjojen joukko kasvaa koko ajan, ja se on elämän suuria iloja.

Mihail Bulgagov: Saatana saapuu Moskovaan



Edelleen minulle tulee kirjasta mieletön, hullu olo. Se naurattaa, kauhistuttaa ja ihastuttaa. Jospa toinen lukukerta olisi yhtä myllertävä ja hoksaisin taas jotain uutta.









Tove Jansson: Kesäkirja


Löysin Tove Janssonin aikuisten kirjat vasta viime vuonna, kirjailijan juhlavuotena. Kesäkirjasta tuli minulle merkittävä kirja, sillä luin sen rakkaassa paikassa rakkaiden ihmisten keskellä ja kirjasta syntyi tärkeitä keskusteluja.

Petri Tamminen: Meriromaani

Meriromaani vei minulta jalat alta. Se on ollut vuoden kirkkain lukukokemukseni. Kuten Janssonin Kesäkirja, myös Tammisen Meriromaani on niitä kirjoja, jotka eivät tyrkytä itseään, mutta niissä on kaikki. Paljon enemmän kuin sivuja.







Haastan Kolmen kirjan haasteeseen Tuijata-blogin Tuijan, Matkalla Mikä-Mikä-maahan -blogin Annan ja Kulttuuri kukoistaa -blogin Arjan!

Anni Polva: Vanha suola janottaa

Anni Polva: Vanha suola janottaa, 1970
Kustantaja: Karisto
Sivuja: 235
Mistä sain kirjan: kirpparilöytö










Hyvää naistenviikon viimeistä päivää (jospa ne sateetkin vihdoin loppuisivat) ja onnea nimipäiväsankarit Kristiina, Tiina, Kirsi ja Krista!

Kirjablogien Naistenviikko lähenee loppuaan ja ehdin kuin ehdinkin lukea viikon kunniaksi naisten ominta genreä, eli romanttista kirjallisuutta. Tähän kirjallisuudenlajiin harva mies tarttuu ikinä. Kyse on viihdekirjallisuudesta, mutta onhan viihteelläkin paljon tehtäviä. Naisille romanttinen kirjallisuus, tai nykyisin chick lit, on parhaimmillaan lääkettä sydänsuruihin tai mahdollisuus unelmoida ja haaveilla rakkaudesta.

Kotimaisen romanttisen kirjallisuuden kruunamaton kuningatar on Anni Polva (oik. Polviander, 1915 - 2003). Hänen syntymästään on tänä vuonna kulunut 100 vuotta, ja juhlavuoden kunniaksi blogeissa julkaistiin arvioita hänen kirjoistaan. Myöhästyin juhlapäivästä, mutta päätin, että tartun Polvan kirjoihin tänä vuonna. Yhden Tiina-kirjan jo luinkin tyttösilleni ääneen, ja sitten löysin kesäpaikkakunnan kirpparilta pari Polvan aikuisten kirjaa hintaan 50 senttiä kipale. Vanha suola janottaa tuntui nimenä niin tutulta, että luulin lukeneeni sen joskus teini-ikäisenä. Sijoitin siis rahani nostalgiaan ja upposin tuttuun tekstiin. Tai niin ainakin luulin.

Kirjan ensimmäinen kappale sai minut hämmästymään ja lähettämään mielessäni suuren sydämen Anni Polvalle. Se oli kuin suoraan nykyisestä elämästäni: Lulu pyöräytti kauhaa kattilassa ja pihahti kiukusta: puuro oli tarttunut pohjaan. Lautasten pesemisen hän kesti, ja lasien kiillottamisen, mutta kattilanpohjien raapiminen repi häneltä hermot. Hänen elämänsä oli pelkkää ruoanlaittoa, ainaista siivoamista ja jokapäiväistä tiskaamista. (S. 5.)

Vanha suola janottaa -kirjan päähenkilö on Lulu, punatukkainen ja kaunis, noin 35-40-vuotias kotiäiti. Hän on naimisissa Antin kanssa. Antti elättää perheen ja tekee paljon ylitöitä. Siinä missä Lulu kääntää miesten päät, Antti on tietysti komea ja saa sukat pyörimään naisten jaloissa. Kirjaa lukiessa yllätyin siitä, kuinka paljon tarinaa kerrotaan myös Antin näkökulmasta.

Vielä enemmän yllätyin siitä, että kirja on ajankuvana suorastaan herkullinen. Se on ilmestynyt vuonna 1970 ja kuvaa siis tuon ajan avioliittoihannetta, naisen asemaa, perheen asumista ja kotitöitä aivan loistavasti. Lulu ei esimerkiksi hätkähdä, kun Antti soittaa kesken työpäivänsä: - Minun on mentävä pitämään tiedotustilaisuus eräälle valikoidulle ryhmälle, mies ilmoitti ja sen jälkeen on pientä tarjoilua, niin että minun on saatava puhdas, valkea paita. Viitsitkö katsoa, onko siellä yhtään puhtaana ja jos ei ole, niin pese paras joukosta. (S. 183 - 184.) Puhelun jälkeen Lulu ryhtyy kuuliaisesti nyrkkipyykille.

Enää en ole ollenkaan niin varma, olenko lukenut tämän kirjan nuorena. Luulen, että jos olenkin kirjan lukenut, en ole ymmärtänyt arjen kuvauksesta yhtään mitään, vaan olen eläytynyt vain rakkauden kiemuroihin. Mutta ymmärrän nyt Anni Polvan suosion syyt entistä paremmin. Paitsi rakkaudesta, hän osaa kertoa myös arjesta. Tosin 1960-luvun kotiäidin arki suorastaan puistattaa minua, vaikka kuinka yritän muistuttaa itselleni, että ajat olivat toiset, ja koska kunnallista päivähoitoa ei ollut, äidit olivat yleensä kotona.

Ajankuvaa on sekin, että Antin pomo määrä Antin pitämään seuraa sukulaisnaiselleen, varsin hemaisevalle typykälle, ja Antti viettääkin hauskan illan daamin kanssa paikallisesssa striptease(!)-ravintolassa. Iltaa varten Antti tarvitsee kesäpukunsa, jonka Lulu on tietysti pesettänyt hänelle. Lisäksi Antti olettaa, että päivällinen on päivittäin ajallaan pöydässä, ja vaikka perheen lapset Antero ja Anneli ovat jo melkein aikuisia, he eivät osallistu kotitöihin.

Perhe tuntuu toki antavan arvoa Lulun palveluille, mutta tämän tästä korostetaan, että Lulun kauneus ja kirpakka luonne ovat ainoat tekijät, jotka saavat Antin pysymään aloillaan. Ympärille kun ilmestyy Antin nuoruuden suuri rakkaus, Katri, joka on varsinainen tyrkky ja maailmannainen, rikaskin vielä ja toivottoman rakastunut Anttiin.

Polvamaiseen tyyliin naispäähenkilö Lulu on temperamenttinen ja sähäkkä tyyppi, ei mikään haaveileva tai avuton hempukka. Lulu panee toimeksi ja hänelle sattuu kaikenlaisia kommelluksia. Lulun ansiosta perheen arki ei ole millään muotoa tylsää. Välillä pikkurouvan tempaukset tuntuvat teennäisiltä ja ennalta-arvattavilta, mutta Lulu on silti symppis.

Antti puolestaan on komeudestaan huolimatta lähinnä poikamaisen itsekäs hahmo, ja minua vähän harmittikin se, että hän oli niin paljon esillä. Mitä paremmin häneen tutustuin, sitä vähemmän saatoin ymmärtää Lulun rakkautta häntä kohtaan ja ehkä sitäkin, miksi aikanaan olen tästäkin kirjasta pitänyt - mutta nyt elän 2000-lukua, olen työssä käyvä vaimo ja äiti ja miesihanteeni on muuttunut teinivuosistani. Lulun ja Antin välillä on kuitenkin mukavaa kipinää ja kipakoiden riitojen sopiminen on suloista puuhaa. Seksiä ei toki kuvata, kunhan vain vihjaillaan...

Myönnän, että kirjan lukeminen oli ajoittain vähän tylsää, eikä meinannut edetä. Maailma on muuttunut ja minä olen muuttunut. Loppujen lopuksi viihdyin kirjan parissa kuitenkin kohtuullisesti, vaikka nyt sen kuvaama arki viihdytti minua enemmän kuin romantiikka. Luulenpa, että lukaisen sen toisenkin Polvan kirjan, jonka kirpparilta löysin.

Anni Polvaa on kuitenkin kiitettävä erään nuoren tytön lukuharrastuksen jatkumisesta. Polva on nimittäin yhdessä Agatha Christien kanssa tehnyt minusta lukijan. Lapsena ja varhaisnuorena ahmin kirjoja, mutta yläasteikäisenä olin lukijana vähän hukassa. Varsinaisia nuortenkirjoja ei paljoa ollut tarjolla, eipä juuri fantasiaakaan, niinpä minun oli siirryttävä melkolailla kylmiltäni tutkimaan kirjaston aikuisten hyllyjä. Mikäli Polvaa tai Christietä ei olisi löytynyt sen ajan ahmimisen tarpeeseen, olisin ehkä jättänyt koko harrastuksen. Siispä kiitos, Anni Polva! Ilman lukuharrastusta elämäni olisi äärettömän tylsää.

Kuittaan kirjalla HelMetin Kirjan vuosi -haasteen kohdan 25, eli syntymävuotenani ilmestyneen kirjan.

Naisdekkaristien ylistystä ja eräs uusi tuttavuus - Mari Jungstedt: Joka yksin kulkee

Mari Jungstedt: Joka yksin kulkee, 2015
Alkuteos: Du går inte ensam, 2013
Julkaisija: Otava
Kansi: Sofia Scheutz
Sivuja: 262
Mistä sain kirjan: oma ostos







Hyvää naistenviikkoa ja hyvää nimipäivää Leena - erityisesti Leena Lehtolainen - ja Matleena!

Kirjablogien Naistenviikolla on ilmestynyt hienoja arvioita naiskirjailijoiden teoksista tai kirjoista, joissa naiseus on vahvasti esillä. (Feministin on tietysti pakko parahtaa sanaa naiskirjailija, sillä kukapa käyttäisi sanaa mieskirjailija vaikkapa Kalle Päätalosta tai Jari Tervosta. Seuraavaksi aion kuitenkin käyttää vielä kapeampaa ammattinimikettä: naisdekkaristi.  Kukahan voisi vastaavasti olla ammatiltaan miesdekkaristi? Ehkäpä esimerkiksi Reijo Mäkeen määritelmä sopisi vallan komeasti.)

Blogien Naistenviikko tuo ansaittua näkyvyyttä naisten kirjoittamalle kirjallisuudelle, sillä näkyvyyttä tarvitaan edelleen. Kirjailijan ammatti on ollut miesten ammatti, ja vaikka tasa-arvoinen yhteiskunnallinen asema on tuonut ammatin myös naisten ulottuville, arvostusta ja lukijoita ei välttämättä riitä naisille yhtä paljon kuin miehille. On valitettava tosiasia, että siinä missä naiset lukevat sekä miesten että naisten kirjoittamia kirjoja, miehet lukevat pääasiassa vain miesten kirjoittamia kirjoja.

Naisdekkaristit murtavat kuitenkin tätä perinteistä asetelmaa hyvin tehokkaasti. Heidän kirjansa myyvät hyvin ja niitä lukevat myös miehet.

Naisdekkaristien kuningatar on tietysti Agatha Christie, jonka tuotantoa lukevat edellenkin sekä naiset että miehet. Toinen yhtä tasa-arvoisesti luettu kirjailija voisi olla Enid Blyton, jonka nuortendekkareita pojat lukevat yhtä innokkaasti kuin tytötkin (tai lukivat ainakin silloin, kun lapset vielä lukivat). Nykyisin brittinaisdekkaristit ovat jääneet miesten jalkoihin, mutta ainakin Ann Cleeves ja Denise Mina jatkavat perinnettä varsin ansiokkaasti.

Sen sijaan pohjoismaisia naisdekkaristeja on nykyisin pilvin pimein, ja heidän teoksian käännetään melkoista tahtia ympäri maailman. Erityisesti iloitsen Leena Lehtolaisen kansainvälisestä menestyksestä, vaikka ruotsalaiset ja norjalaiset naisdekkaristit, kuten Anna Jansson, Camilla Läckberg tai Anne Holt lienevät maailmalla vähintään yhtä suosittuja. Näitä kaikkia dekkaristeja yhdistää se, että heidän päähenkilönsäkin ovat naisia. Voisinpa jopa kutsua heitä feministdekkaristeiksi siinä mielessä, että heidän päähenkilöittensä kautta nykynaisten arki kuvataan hyvin realistisesti vaikka rikosjuonet eivät kovin realistisia aina olisikaan. Varsinkin Leena Lehtolaisen Maria Kallio on hahmo, jonka kautta naispoliisin arki, eli miesvaltaisella alalla työskentelevän naisen arki, on kuvattu hyvin todentuntuisesti. Lisäksi Maria Kallio on äiti, joten hänen kauttaan välittyy myös työssä käyvän äidin arki.

Joillekin dekkarien lukijoille rikosjuoni on kaikki kaikessa, mutta minä vaadin erinomaiselta dekkarilta myös erinomaista henkilökuvausta, ja pohjoismaiset dekkaristit onnistuvat useimmiten tässäkin. Ranskalainen naisdekkaristi Fred Vargas onkin pohjoismaiden ulkopuolella ainut dekkaristi, jonka tuotantoon olen hurahtanut henkilökuvauksen takia. Tosin hänen päähenkilönsä on mies.

Nyt tartuin naistenviikon kunniaksi minulle ennestään tuntemattoman pohjoismaalaisen naisdekkaristin teokseen. Mari Jungstedtin nimi oli minulle kuitenkin tuttu, sillä hänen kirjojaan tuntuu olevan aina tarjolla kirjakauppojen dekkarihyllyissä. Niiden kannet ovat jääneet mieleeni, sillä ne ovat tyylikkäitä. Tämänkin uutuuden, Gotlanti-sarjan 11. osan, kansi vihjaa sekä rikokseen että sen miljööseen hienosti. Kansikuvan taustalla on uhkaavaa verenpunaista roisketta ja väritys on hieno. Kannesta voi huomata myös sen, että kirjailijan nimi myy - se on tärkeämpi kuin kirjan nimi.

"Moni kakku päältä kaunis", on kuitenkin todettava tästä dekkarista. Tai eihän tämä pelkkää silkkoa sisältä ollut, mutta on myönnettävä, että odotukseni eivät täyttyneet. Jungstedtin päähenkilö on tässä kirjassa naistenviikolle sopivasti nainen ja poliisi, Karin Jacobsson. Hän on ilmeisesti syvällinenkin ja mielenkiintoinen persoona, mutta en oikein tiedä. Henkilönä hän jää tässä kirjassa kovin ohueksi.

Henkilöitä on toki paljon muitakin. Heidän näkökulmiinsa, myös murhaajan näkökulmaan, hypellään kuin jäniksen selkään ja kukin näkökulma kestää korkeintaan kolme sivua kerrallaan. Jotta lukija ei kyllästyisi jaaritteluun, melkein koko kirja on kirjoitettu pelkillä päälauseilla ja lähes jokainen virke alkaa sanalla "hän". Olo on kuin nettiä selailisi. Kaiken kukkuraksi arvasin murhaajan kirjan puolivälissä, ennen kuin murha oli edes tapahtunut.

Joka yksin kulkee on kuitenkin muutamassa kohdin onnistunutkin. Se on nimittäin sähäkkyydessään suhteellisen koukuttava, kuten hyvän dekkarin kuuluu olla. Siinä on myös yksi mielenkiintoinen persoona, Karinin työkaveri Anders Knutas, johon vähän taisin jopa ihastua. Knutas on ilmeisesti ollut aikaisemmissa Gotlanti-sarjan kirjoissa vahvempi päähenkilö kuin Karin, ja vaikka hän on tässä kirjassa hiukan sivussa juonesta, hän on niin sympaattinen (hyvin wallandermainen hahmo), että häneen tutustuisin mielelläni vaikkapa ihan tosielämässä.

Kirja aiheutti paitsi ihastumisen myös matkakuumeen. Lähtisin nimittäin Gotlantiin vaikka heti. Miljöö on kuvattu hyvin viitteellisesti, mutta siitä huolimatta meri ja keskiaikainen kaupunki valtaavat mielen. Sekin on myönnettävä, että kahden kypsään ikään ehtineen ihmisen rakkaus on harvoin kuvattu yhtä herkästi kuin tässä kirjassa.

Olisin niin mielelläni höpötellyt tässä pohjoismaisten dekkarien yhteiskunnallisesta tarkkanäköisyydestä, syvällisestä henkilökuvauksesta sekä realistisesta arjen kuvaamisesta. Nyt joudun kiittelemään kauniista kannesta, mukiinmenevästä juonesta ja muutamasta kauniista hetkestä. En aio lukea Jungstedtin kirjoja enempää, (ellei minulle iske hirmuinen ikävä Knutasta), mutta kuittaan kuitenkin uuden kirjailijatuttavuuden HelMetin Kirjan vuosi - lukuhaasteeseen (kohta 1). Tuttavuus jäi lyhyeksi, mutta luulen, että Jungstedt ei yhtä naislukijaa kaipaa. Iloitsen hänen menestyksestään, kuten iloitsen kaikkien naiskirjailijoiden menestyksestä. Kaikki Virginia Woolfin Oman huoneen lukeneet ymmärtävät tämän ilon.

Jungstedtin uutuus on luettu ainakin näissä blogeissa: Eksynyt kirjojen maailmaan, Kirjojen pauloissa, Lukutoukan ruokalista ja Lukujonossa.

Ulla-Lena Lundberg: Kuninkaan Anna

Ulla-Lena Lundberg: Kuninkaan Anna, yhteisniteen 2. painos, 2015 (sisältää teokset Kuninkaan Anna, 1982 ja Kökarin Anna, 1984)
Alkuteokset: Kungens Anna ja Ingens Anna
Kustantaja: Gummerus
Suomentaja: Kaija Kauppi (uudistanut Juhani Lindholm)
Kansi: Helena Kajander
Sivuja: 598
Mistä sain kirjan: oma ostos


Hyvää naistenviikkoa ja hyvää nimipäivää Maarit, Reetta ja Marketta!

Kirjablogeissa naistenviikkoa juhlistetaan bloggaamalla naisten kirjoittamia kirjoja tai naisista kirjoitettuja kirjoja. Mukana olevat blogit voi käydä kurkkaamassa Tuijata-blogista. Luettua elämää -blogi on mukana viikossa ainakin tällä yhdellä teoksella, joka on sekä naiskirjailijan kirjoittama että kertoo erään naisen elämäntarinan.

Ulla-Lena Lundberg oli minulle täysin tuntematon kirjailija ennen Finlandia-voittoaan vuonna 2012. Hänen voittajateoksensa Jää oli koskettava ja hallittu kokonaisuus, joka teki minuun lähtemättömän vaikutuksen. Ihailin kirjailijan taitoa kuvata arki kauniiksi. Työnteko, luonto ja teeskentelemätön ihmiskuvaus yhdistyvät Jäässä taiturimaisesti.

Kaikki Lundbergin kerronnan vahvuudet ovat olleet olemassa jo 1980-luvulla Kuninkaan Annassa ja Kökarin Annassa, jotka on julkaistu yhteisniteenä nimellä Kuninkaan Anna. Voin heti kertoa, että kirjasta tuli kesäni vaikuttavin lukukokemus, ja toivon, että Anna ei jätä minua ikinä.

Kokonaisteos kertoo Anna Petterssonin, eli Kuninkaan Annan elämäntarinan alusta loppuun.  Kuninkaan Anna -nimi tulee Annan kotitorpan nimestä, sillä kökarilaisen huumorin mukaisesti saaren pienintä torppaa kutsutaan Kuninkaaksi. Yhteisniteen ensimmäinen osa tempaisi minut mukaansa heti ensimmäiseltä sivultaan, enkä malttanut laskea kirjaa käsistäni kuin muutamaksi yön tunniksi. Eläydyin Annan lapsuuteen ja nuoruuteen sekä suureen rakkauteen, mutta lieneekö tuo ihme, sillä kirja on paitsi juonellisesti koukuttava myös kerronnaltaan voimallinen: Mikään hän ei ollut ja mitään hänellä ei ollut, mutta kaikki oli hänelle suotu: kukaan ei katsonut häntä nenäänsä pitkin (s. 8); Anna oli neljän vuoden ikäinen, kun hän ymmärsi asioiden todellisen laidan: ilo ja hohde tulevat meistä itsestämme ja niistä jotka muodostavat meidän maailmamme. Maailma on olemassa vain meidän aisteissamme, niiden ulkopuolella me liikumme viuhuvassa pimeydessä, vihlovassa kylmyydessä. (S. 15.)

Kirjan toinen osa, Kökarin Anna, ei ole tarinankaareltaan yhtä vetävä kuin Kuninkaan Anna. Se on myös kestoltaan pidempi, koska siinä kerrotaan Annan tie ensin opettajaseminaariin ja sitten kansakoulunopettajaksi Paraisille ja Itäiselle Uudellemaalle. Lopulta Anna palaa eläkepäivikseen Kökarille, ja lukija pääsee todistamaan saariston elämäntapojen muutoksen.

Annan tarina etenee kronologisesti alusta loppuun eikä siis rakenteessaan tarjoa yllätyksiä. Yllätykset ovat jossain aivan muualla, ja minulle ne olivat siinä intensiivisessä kerronnassa, jolla Annan vilpitön elämäntarina kietoutui historiaan ja miljööseen. Annan elämän ohella seurataan Kökarin, Ahvenanmaan ja Suomen historiaa 1910-luvulta 1980-luvulle saakka. 

Vertaan kirjaa irlantilaisen J. M. Syngen Aransaaret-kirjaan, jossa kerrotaan karujen saarten yhteisön elämästä. Synge eli saarilla jonkin aikaa ja kirjasi kansan tapoja hyvin elävästi muistiin. Kökarin perinteinen saaristolaiselämä nähdään Kuninkaan Annassa myös kuvataiteilijan, ministerin, etnologin ja kansanedustajan silmin.

Kuninkaan Annasta muodostuu   kunnianosoitus naisille, pala saaristolaisnaisten historiaa. Perinteisessä kalastajayhteisössä naisetkin kalastivat, koska koko perhe tienasi sillä elantonsa. Siinä missä miehet lisäksi metsästivät ja rakensivat, naiset hoitivat karjan ja lapset. Lundbergin tapa kuvata naisten arkea käy suoraan sieluuni. Kun Lundberg kuvaa lehmänomistajan työtä, muistelen mummujani ja ajattelen maanviljelijä-siskoani: Naisihminen, jolla on lehmä, elää aivan toisenlaista elämää kuin lehmätön nainen. Lehmän takia hänen täytyy kömpiä jalkeille aamuisin, kiskaista vaatteet niskaansa, haukata voileipää, kerätä maitoastiat ja raahustaa ulos säällä kuin säällä. Lehmän viereen hän sitten käy polvilleen lypsämään, kun joka paikkaa särkee niin ettei enää jaksa istua kyykyssä. (S. 436.)

Annan sukupolven naisilla oli jo vaihtoehtoja. Annakin jättää Kökarin ja seuraa ensin rakkautta Tukholmaan ja myöhemmin kouluttautuu opettajaksi. Silti elämä on kuten naisten elämät sukupolvesta toiseen: on rakkautta, on työtä ja on vastuu lähimmistä ihmisistä. Annan tarina kertoo naisten sinnikkyydestä, viisaudesta ja valosta, jolla elämää kannetaan ja suojellaan.

Jos jotain tästä kirjasta pitäisi moittia, niin ehkä pieni tiivistäminen olisi tehnyt hyvää varsinkin Kökarin Annassa. Annan viisaus alleviivataan ehkä turhan moneen kertaan, sillä lukija on sen jo havainnut - ainakin jos on ystävystynyt Annan kanssa. Sillä niin minulle kävi: suhtaudun Annaan kuin ystävään, jota opin ymmärtämään ja rakastamaan. Itkin hänen surujaan, kuljin hänen kanssaan tutuilla kallioilla ja ehkäpä vähän viisastuinkin hänen seurassaan.


Kuninkaan Anna on luettu ainakin näissä blogeissa: Täällä toisen tähden alla (sekä Kuninkaan Anna että Kökarin Anna), Mustikkakummun Anna, Ilselä, Sinisen linnan kirjasto, Kirjavuori ja Kirjakaapin kummitus.  Tartuin kirjaan alun perin siksi, että keräsin meriaiheisia romaaneja Bengtskärin matkaa varten. Parempaa ulkosaariston matkaopasta ei varmaan olekaan.

Joni Skiftesvik: Isäni, sankari

Joni Skiftesvik. Isäni, sankari, 4. painos, 1994
Kustantaja: WSOY, 1987
Kansi: Hannu Lukkarinen
Sivuja: 165
Mistä sain kirjan: omasta hyllystä



Siirrytäänpä ajassa tasan sata vuotta taaksepäin. Siirrytään Pohjois-Suomeen, Kemiin. Sieltä, Kemin etapin kautta, salakuljetettiin jääkärikokelaita Ruotsin puolelle, josta he matkustivat Saksaan koulutettaviksi. He olivat isänmaan asialla, ja heidän koulutuksensa varaan laskettiin paljon. Tavoitteena oli itsenäinen Suomi, jos ei muilla, niin väkivaltaisin keinoin. Myöhemminhän kävi niin, että itsenäistyminen toteutui vuonna 1917 ilman sotaisaa yhteenottoa Venäjän kanssa, mutta kansa oli jo jakautunut peruttamattomasti kahtia ja itsenäistymistä seurasi verinen sisällissota.

Vuosikymmeniä myöhemmin kirjailija Joni Skiftesvik tutki Kemin etapin asiakirjoja ja jäämistöjä ja sai käsiinsä tällaisen tekstin: "Se on tämä politiikka, mistä kaikki nykyään puhuu, joka myrkyttää ihmisten mielet ja sen takia Högforskin on ruvennut kantamaan vihaa isää kohtaan. Varmaankin sitä politiikkaa on Högforsin kansliassa niin paljon puhuttu ja mietitty, että aletaan jo ihmisiä vainoamaan sen takia. Se politiikka pitäisi panna säkkiin ja upottaa meren pohjaan tai polttaa saunan pesässä." Ote on autenttisesta päiväkirjasta, jonka kirjoittaja, Elina Vakkuri, oli 12-vuotias vuonna 1915. Tästä vetovasta päiväkirjamerkinnästä kirjailija Skiftesvik sai idean kirjaansa Isäni, sankari, joka kertoo jääkärien salakuljettajaksi palkatusta Taavetti Vakkurista, Elinan isästä.

Taavetti on piikatytön avioton poika ja ryssän äpärä. Hän on aikuisenakin yhteisön halveksima kummajainen, vaikka elättääkin kalastajana oman perheensä. Elanto on tiukassa, ja Taavetin mieltä katkeroittavat lapsuuden järkyttävät tapahtumat. Silloin Miihkaili, venäläinen sotilas, kävi naurattamassa äitiä ja lupaili huoletonta tulevaisuutta lämpimässä etelässä sekä äidille että pojalleen. Mutta sitten tapahtui jotain järkyttävä ja elämältä katosi pohja:
  Yö oli samanlainen kuin oli se yö, jolloin elämä loppui ja hän vajosi pimeän sisään ja pelko ja tuska panivat ajattelemaan, että koskaan ei löytyisi voimaa, joka nostaisi hänet jaloilleen, Eikä voimaa tullutkaan, eivätkä linnut laulaneet enää entisellä äänellä, eikä pimeys antanut valolle sijaa.
  Mutta hän eli. Elämän voima virtasi unohduksen pesästä, joka kasvoi kaiken aikaa hänen sisällään suuremmaksi. (S. 38.)

Skiftesvik on voimallinen tarinankertoja. Isäni, sankari on paitsi äärimmäisen jännittävä kirja, myös koskettava tarina. Sivuja ei ole paljon, mutta henkeäsalpaavia kohtauksia on noihin sivuihin kertynyt monta. Kerronta on suoraviivaista ja selkeää, mutta hyvin ilmaisullista ja vahvasti kaunokirjallista. Kirja piti ahmia, mutta toisaalta se oli välillä niin pakahduttava, että se piti laskea käsistä ja hengitellä hetki aivan rauhallisesti.

Tarina on kaikkea muuta kuin mustavalkoinen, sillä hyvää ja pahaa ei voi erottaa. Kirjassa oikeastaan mikään ei ole sitä miltä näyttää, eivätkä sankarit ole kaikkien sankareita: Minusta tuntuu, että isäkin on tekemässä sankaritekoa. Se teko muistetaan pitkään. Ihmiset puhuvat isästä ja oikein lehdelle kirjoitetaan ja isälle pystytetään patsas. Ihmiset käyvät katsomassa sitä patsasta matkojen päästä. Minä olen ylpeä isästä. (S. 134.)

Isäni, sankari oli valitsemani lukupiirikirja, ja valitsin sen luettavaksi, koska olen lukenut vuoden ajan meriaiheista kirjallisuutta Bengtskärin matkaa varten (suunnitelmista kirjoitin myös blogissani, ja jossain vaiheessa pitäisi kai kertoa, miten reissun kävi...). Kirja oli myös valmiiksi hyllyssäni, jossa Skiftesvikin kirjoja on vielä neljä lukemattomana - mahtavaa - ja niistä kaksi sijoittuu merille.

Lukupiirikirjana teos sai kiitosta osakseen. Jokainen oli ollut siitä vaikuttunut, ja useampi piiriläinen aikoi lukea Skiftesvikin tuotantoa jatkossakin. Historiallinen ajankohta, 1900-luvun alun aatteet ja Pohjois-Suomen rannikkoseutu tulivat kirjan kautta hyvin eläviksi. Hiukan moitittiin sitä, että alueen kartta oli vasta kirjan lopussa, sillä muutama ei ollut huomannut sitä ennen kuin oli kirjan lopussa. Kartta olisi auttanut luotsaamaan myrskyävällä merellä. Vähän myös ihmeteltiin sitä, miten Taavetti selvisi niin monesta "vähältä piti" -tilanteesta. Kirjan juoni sisälsi kuitenkin niin paljon yllätyksiä, että se oli pitänyt lukijat hyvin otteessaan.

Olen lukenut Skiftesvikiltä aikaisemmin vain yhden ainoan kirjan, mutta se veikin kerralla jalat alta. Kyseessä on vuoden 1990 Finlandia-palkintoehdokas Tuulenpesä. Voin näiden kahden lukukokemuksen, Isäni, sankarin ja Tuulenpesän, perusteella laskea Joni Skifetesvikin suosikkikirjailijoihini.



Huomenna kirjablogeissa heittäydytään juhlimaan Naistenviikkoa. Osallistuvien blogien lista löytyy Tuijata, kulttuuripohdintoja -blogista. Aion kantaa korteni kekoon ainakin yhdellä kirjalla, Ulla-Lena Lundbergin Kuninkaan Annalla. Kesken on myös pari kirjaa, jotka sopisivat viikon teemaan loistavasti. Toinen on perinteistä chick litiä ja toinen naisdekkaristin uuttuusteos. Jos ilmat pysyvät sateisina, kuten naistenviikolla on tapana, mikä olisikaan parempaa puuhaa lomalaiselle kuin kirjan lukeminen.

Kirjabloggaajat kirjastojen puolesta - Kaukajärven kirjasto

Tänään 15.7.2015 kirjabloggaajat tempaisevat kirjastojen puolesta julkaisemalla itsestään kuvan valitsemansa kirjaston edessä. Tempauksella kirjabloggaajat tahtovat osoittaa tukensa kirjastoille, kannattaa kirjastolain säilyttämistä sekä tuoda näkyvyyttä kirjastoille. Enemmän aiheesta sekä linkkilista osallistujien blogeihin löytyy La petite lectrise -blogista. 

Uuden hallituksen suunnittelemat leikkaukset koskevat myös kunnallista kirjastolaitosta. Suunnitellun lakimuutoksen mukaan kuntien velvollisuudet kirjastojen ylläpitämisestä väljenevät (lakkaavat). Jos kirjastojen merkitystä ei kuntatasolla ymmärretä, on seurauksena kirjastopalvelujen romahtaminen. Mitä tämä tarkoittaa?

Konkreettisesti se tarkoittaa kirjastojen katoamista. Toisekseen se tarkoittaa kirjastojen aukioloaikojen lyhenemistä. Kolmanneksi se tarkoittaa kirjastopalvelujen maksullistamista. Neljänneksi se tarkoittaa kirja- ja lehtitarjonnan sekä tietopalvelujen vähenemistä.

Kirjastolaitoksen merkitys kansan tasa-arvoisuuden ja sivistystason edistäjänä on ollut ja on tärkeä. Jos ihmisellä ei ole rahaa ostaa opiskeluunsa tarvitsemiaan kirjoja, kirjat voi lainata kirjastosta. Jos ei ole varaa tilata sanomalehteä tai hankkia omaa nettiyhteyttä, voi käyttää kirjastojen palveluja. Kirjastojen lehtilukusalit tai tietopalvelut kuuluvat monen ihmisen päivärutiineihin, ja ystävällinen ja koulutettu henkilökunta auttaa tilanteessa kuin tilanteessa. Kirjastot ehkäisevät syrjäytymistä!

Opiskeluun tarvitaan lukutaitoa, ja lukutaidon hankkiminen ja ylläpitäminen vaatii kymmenien kirjojen lukemista. Kirjastojen merkitys lasten ja nuorten lukutaidon edistäjänä on korvaamaton. Harvassa perheessä tai koulussa on varaa pitää ahmintaikäisille riittävää kirjatarjontaa. Lukuharrastuksen syttyminen on täysin kirjastojen tarjonnan käsissä. 

Lähikirjastoni Tampereella on Kaukajärven kirjasto. Se on melko pieni kirjasto, mutta viihtyisä ja vastikään remontoitu. Pihassa on nokialaisen taiteilijan, Mauno Kiviojan työ Avautuminen. Olen taannoin kirjoittanutkin kesäisestä kirjastokäynnistä blogissani, ja vierailut jatkuvat. Tässä onkin erinomainen tilaisuus kiittää Kaukajärven kirjaston ystävällistä henkilökuntaa ammattitaitoisesta työstä! 

Lisäksi terveiseni menevät Tampereelle Hervannan upeaan kirjastoon sekä Sampolan kodikkaaseen ja valoisaan kirjastoon ja tietysti myös pääkirjasto Metsoon, jonka arkkitehtuuri ilahduttaa minua joka kerta siellä vieraillessani. Kaikki nämä kirjastot ovat lasten harrastusten vieressä, joten käytän niitä säännöllisesti. Useimmiten mukanani on lapsi tai lapsia. Meillä on parhaimmillaankin lainassa kymmeniä kirjoja näistä neljästä kirjastosta ja sivuja käännellään ahkerasti.

Paras tapa ottaa kantaa kirjastojen puolesta on käyttää niitä ahkerasti. Mars kirjastoon siis! Nyt heti! Siellä se lomalukeminen odottaa hyllyssä, ja kirjaston henkilökunta auttaa mielellään juuri sen oikean kirjan etsimisessä.

Vuosi kuvina -haasteen koonti

Tästä se alkoi 6.11.2013 klo 10. Sain blogiystävältäni Saralta Vuosi kuvina -haasteen, jossa oli tarkoitus kuvata sama paikka vuoden jokaisena kuukautena. Kuvasin Tampereella Kaukajärveä, Haiharan kartanon rannassa. Kuvat ovat sellaisessa muodossa, kun kamerani ne tallensi, eli en ole käsitellyt niitä mitenkään. Viimeisin kuva on otettu 5.10.2014 klo 10.

Kuvista muistan hyvin vuoden 2013 - 2014 tunnelman, jolloin olin äitiyslomalla ja vanhemapinvapaalla ja hoidin kotona pientä poikaa. Aamulenkit olivat elämäni valo. Vauva otti aamupäiväunensa vaunuissa, ja minä sain nauttia raittiista ilmasta ja kuntoni kasvoi Kaukajärven mäkisissä maastoissa. Kiitän lenkkeilyseuraani, ystävääni Riittaa, jonka kanssa kuvat kävin ottamassa ja joka muistutti minua haasteesta, jos meinasin sen unohtaa. Kiitos myös Saralle haasteesta!

Eino Leino: Juhana Herttuan ja Catharina Jagellonican lauluja

Eino Leino: Juhana Herttuan ja Catharina Jagellonican lauluja, 6. painos, 2001 (ilm. ensimmäisen kerran 1919)
Kuvittaja: Tapio Tapiovaara
Kustantaja: Otava
Kansi: Tapio Tapiovaara
Sivuja: 91
Mistä sain kirjan: omasta hyllystä

Hyvää Eino Leinon päivää!

Runon ja suven sekä Eino Leinon päivänä on suorastaan ihana velvollisuus lukea runoja, ja miksei  sitten saman tien Suomen rakastetuimman runoilijan omia runoja. Voihan niitä laususkella ulkoakin, sillä lähes jokainen nykysuomalainen osannee otteita Leinon Nocturnesta ("Ruislinnun laulu korvissani..."), Hymyilevästä Apollosta ("Ken yhtä ihmistä rakastaa, se kaikkia rakastaapi, ken kerran voi itsensä unhoittaa, se unten onnen saapi...") tai Elegiasta ("Haihtuvi nuoruus niinkuin vierivä virta..."). Kansallisrunoilija Johan Ludvig Runeberg, jonka säkeitä opeteltiin ulkoa vielä 1900-luvun alussa, on jäänyt kansan mielissä Eino Leinon varjoon. Osansa kunniasta saa Vesa-Matti Loiri, jonka esittämänä Leinon runot soivat suomalaisten sieluissa.

Leino, kuten Runebergkin, oli jo omana aikanaan tunnettu ja juhlittu runoilija. Hänen tuotantonsa on äärettömän laaja ja monipuolinen, ja vaikka se sisältää myös proosaa ja draamaa, on varmasti niin, että Leino hengittikin runouden tahtiin. Hänhän saattoi railakkaan ravintolaillan keskellä raapustaa runosäkeitä vaikkapa lautasliinaan, jos ei paperia osunut kohdalle.

Leinon runoissa on koko elämä ja suomen kielen helkyttely, mutta niissä on paljon muutakin. Leino oli myös poliittisesti aktiivinen ja vankasti suomenmielinen runoilija, jonka runot 1900-luvun alussa puhuivat Suomen puolesta Venäjän sortovaltaa vastaan. Symbolismin kuvakieli sopi hyvin myös kertomaan Suomen tilanteesta ja ohittamaan ankaran sensuurin. Opiskeluaikoinani muistan lukeneeni Leinon runokokoelmat Talvi-yö (1905) ja Halla (1908) sekä tietysti yhtenä hänen pääteoksistaan pidetyn Helkavirsiä I-II. Lapsuudenkotini kirjahyllystä löytyi ainakin yksi Eino Leinon kootut runot -teos, jonka olen aikuisiällä lukenut läpi. Eino Leinon parhaissa runoissa on sellaista luonnonrakkautta ja tunteen paloa, että enpä tiedä ketään - edes kyynisintä - suomalaista, jota ne eivät koskettaisi.
 
Runoilla oli hintansa. Naisseikkailut ja alkoholismi värittivät runosankarin yksityiselämää ja erään romanssin seurauksena syntyi runoelma Juhana Herttuan ja Catharina Jagellonican lauluja. Teoksen muusana pidetään Aino Kallasta, jonka kanssa Leinolla oli rakkaussuhde. Aino Kallas mainitsee kokoelman päiväkirjoissaan, joissa on myös paljon tämän raastavan rakkaussuhteen tunnemyllerrystä. Suhteesta ei syntynyt pelkästään yksi taideteos, vaan Leinon ja Kallaksen rakkautta pidetään Kallaksen Surmaava Eros -trilogian ja erityisesti Sudenmorsian-teoksen (1928) inspiroijana.

Leinon runoteoksessa Juhana Herttua odottaa kihlattuaan saapuvaksi synkkään ja pimeään Suomeen, jonka hän tuntee omakseen. Catharina Jagellonica, joka puolestaan oli Puolan kuninkaan sisar saapuikin Suomeen, ja yhdessä Juhana Herttua ja Catharina Jagellonica loivat Turun linnaan kuninkaallisen kodin. Onnen aika ei kestänyt kauaa, vaan pian pari joutui vankilaan Ruotsiin, sillä Juhanana Herttua oli vakava uhka veljellensä Ruotsin kuningas Erik XIV:lle. Historian myrskyjen myötä myös runokokoelman sävy muuttuu synkäksi.

Leinon teoksessa harttuaparin laulut ovat kauniita, äärettömän romanttishenkisiä laulelmia. Teoksen alkupuolella äänessä on enemmän Juhana Herttua, joka ylistää Suomea ja kaipaa lemmittyään. Suomeen saapuva Catharina saa laulussaan purkaa pettymyksensä kylmään Suomeen ja sättiä suomalaiset julmurit. Olisikohan tässä kaikuja runoteosta edeltävän vuoden 1918 kansalaissodan tunnelmista?:
Ihailla itseään he ehk taitaa,
ei muuta: heill' on sydämessä jää. 
He päivää pelkää, itsens' ahtaiks aitaa,
ett' ei vois jalous heitä lämmittää. 
Kas, kääpiöt on sukukuntaa saitaa,
itara heill' on into, sydän, pää. 
He kuolis auringossa! Riemuns' ainoo
on riemu vanhingon, mi toista vainoo. (S. 20.)

Teoksen loppupuolen runoissa Catharina saa puheenvuoron, ja niistä on luettavissa rakkaussuhteen hurma, mustasukkaisuuskin. Säkeet ennakoivat jo eroa:
Syleile, suutele mua, armas miesi,
min otsall' onnen kruunu kimmeltää!
Mihinkä mennet, kunne käynee tiesi,
sua seuraa, sulle sykkää sydän tää.
Sua uskon, unten mies,
sua rakastan kenties,
mut niinkuin lämpöänsä liekkaa liesi
tai perho kiitää kohti kynttilää. (S. 68.)

Vaikka herttuaparin vuoropuhelu on romanttista ja myötäilee historian tapahtumia, runot eivät nykylukijaa suuremmin säväytä. Leinon kynä on renessanssirunouden kahleissa, eikä soi parhaimmillaan. Jotkut sanat on niin väkisin väännetty romanttiseen runomittaan sopiviksi, että ne lähinnä hymyilyttävät, vaikka aihe on traaginen. Suurimmalla mielenkiinnolla seurasin historiallisia viitteitä ja - sanottakoon ihan suoraan - mahdollisia kytköksiä Kallaksen ja Leinon persooniin ja kohtaloihin. Kyllähän yhtäläisyyksiä on: Aino Kallas oli virolaisen Oskar Kallaksen vihitty vaimo, eikä taiteilijoiden rakkaussuhteella ollut realistisia mahdollisuuksia. Henkinen yhteys on ollut kuitenkin ilmeisen vahva. Siitä puhuvat monet runot Leinon kokoelmassa ja siitä kertovat myös Kallaksen päiväkirjat. Kielletty rakkaus on elänyt sydämissä.

Ihana Sara P. S. Rakastan kirjoja -blogista haastoi minut lukemaan tälle päivälle Eino Leinoa. Olen iloinen, että otin haasteen vastaan. Löysin runohyllystäni tämän aarteen, jonka olen ostanut jostain alelaarista. Se on kiinnostanut minua jo ajoista ammoisista lähtien, kun nuorena opiskelijana luin Aino Kallaksen päiväkirjat. Nyt teos tuli vihdoin luettua. Eino Leinon tuotannossa kokoelma on erikoinen tapaus, mutta samalla se on osoitus runoilijan taidosta kirjoittaa renessanssihenkisiä laulelmia - kaikki runomitathan tämä kynäilijä hallitsi! Wikipedia-artikkelin mukaan Leinolta ilmestyi vuonna 1919 neljä runoteosta, joten tämä on ollut yksi monista.

Kokoelman merkitys rakastavaisille on varmastikin ollut tärkeä. Runoilijan rakkaudenosoitus ei voisi juuri kauniimpi olla. Tapio Tapiovaaran kuvitus on tämän painoksen helmi. Kirja on ehkä kaunein kirja, minkä omistan ja siksikin se sopii tähän runon ja suven päivään.

Hannu Väisänen: Piisamiturkki ja muita kertomuksia

Hannu Väisänen: Piisamiturkki ja muita kertomuksia, 2015
Kustantaja: Otava
Kansi: Anna Lehtonen, kannen kuva-aiheet Hannu Väisäsen seinävaatteesta Les caractères
Sivuja: 286
Mistä sain kirjan: oma ostos






- - Sillä viisitoista minuuttia voi olla myös kausi, haluttaessa jaettavissa pieniksi onnen sekunneiksi. Näytelmä mahtuu tulitikkurasiaan, tragedia sormustimeen, kuten meillä sanotaan... Onni ei mahdu minnekään, koska mitään niin pientä ei ole. - - (S. 260.)

Mikä onni kirjakaupassa: Hannu Väisäseltä on ilmestynyt uusi kirja! Eipä aikaakaan, kun työmatkojani saattelivat Väisäsen sanat, joiden myötä katosin hetkeksi tamperelaisesta nyssestä jonnekin aivan muualle.

Tai mistä sen tietää - ehkä kirjailija Hannu Väisänen tarkkaili minua ja kirjoitti minut juuri siihen: arkeaan pakenevaksi perheenäidiksi tamperelaiseen paikallisbussiin. Miten hän kuvaisi ohi vilistävät rakennukset - kattojen yli nousevan Hotelli Tornin, laatikkomaisen yliopiston päärakennuksen, jolla on parinaan Tampere-talo? Aivan varmasti hän kertoisi Hämeenkadun mukulakivien kodikkaasta tärinästä. Mitenkä hän kuvailisi harmaan takkini ja harmaan huivini, mitä hän näkisi vaaleanpunaisissa kengissäni? Entäs harmaa laukkuni täynnä oppilaiden mielikuvitusta? Lähtisinkö lentoon vai katoaisinko harmaaseen sateeseen vai kenties johonkin oppilaan tarinaan? Voi, Hannu, voisitko mitenkään kirjoittaa arkiaamustani tarinan!

Väisäsen uutuus sopi työmatkalukemiseksi vallan erinomaisesti, sillä se on novellikokoelma, kuten nimestä voi päätellä: Piisamiturkki ja muita kertomuksia. Yhden tarinan sai mukavasti luettua päivän työmatkojen aikana. Jossain vaiheessa kevättä huomasin kuitenkin, että säästelin kirjaa, koska en halunnut kertomusten loppuvan. Viimeiset tarinat luinkin lomalla - täydellistä onnea!

Olen blogiaikanani (ja aikaisemminkin) lukenut Väisäsen Finlandia-voittajan Toiset kengät, joka on osa hänen omaelämäkerrallista tuotantoaan. Aikanaan omaelämäkerrallisten teosten ensimmäinen osa, Vanikan palat, teki minuun vielä suuremman vaikutuksen. Viime vuosien riemastuttavimpia lukukokemuksiani on kuitenkin ollut Taivaanvartijat, jota äänestin Blogistanian Finlandiassa 2013 vuoden parhaaksi kirjaksi. Se on ylittämätön. Tai niin ainakin luulin, sillä tämän kokoelman jälkeen en enää ole aivan varma ykkössuosikistani.

Hannu Väisäsen uusimman teoksen lukeminen on toisaalta tuttu lukukokemus. Kertomisen pohjavire on nimittäin taattua Väisästä. Huumori, lämmin ironia, rönsyily, liioittelu, ihmettely ja oivallukset ovat tallella. Lukijalle on tarjolla kuitenkin myös yllätystä, sillä tämä teos ei olekaan aivan kokonaan omaelämäkerrallinen.

Piisamiturkki ja muita kertomuksia sisältää 12 novellia, joiden tapahtumapaikat vaihtelevat. Ollaan esimerkiksi Kouvolassa: Kaupungin nimi on Kouvola. Yhtä paljon intohimoja, matalamielisyyttä ja aaveita kuin missä tahansa samankokoisessa kaupungissa. Rakkauselämää tärkeämpää lienee se että siellä on tärkeä risteysasema.- - (S. 98.) Tai ollaan New Yorkissa, ollaan Toulonissa, ollaan Osakassa ja käväistäänpä Oslossakin. Hannu Väisänen, Oulun poikia, on todellinen kosmopoliitti, joka osaa pitää silmänsä ja korvansa auki. Hän on kertojana kotonaan missä vaan, ja maailman eri kolkilta mukaan on tarttunut kertomus jos toinenkin.

Hannu Väisänen havainnoi ympäristön ja yksityiskohdat kaikilla aisteillaan sekä kuvaa ihmiset lempeästi ja riemastuu heistä. Näistä aineksista syntyy verratonta tarinaa. Kertomuksista tulee mieleeni Tuhannen ja yhden yön tarinat. Väisänen on kuin Sehrezad, joka kuiskii korvaani uskomattomia satuja. Niissä yksinäisistä ihmisistä tulee yhtäkkiä prinssejä ja prinsessoja, noitia tai velhoja. Edes hetkeksi.

Taas kerran vertaan Väisästä Tove Janssoniin. Mitä monilahjakkuuksia nämä kuvataiteilija-kirjailijat ovatkaan! He näkevät ihmiset ja osaavat kuvata heidät myös sanoin. Jansson oli modernisti, mutta Hannu Väisänen rönsyilee. Heitä yhdistää kuitenkin satujen lumous, tarinan kertomisen tarve sekä lempeys ja viisaus, jotka pukeutuvat vaivatta sanoiksi.

Kun Väisänen kertoo tarinoitaan, lukija ymmärtää, että elämä on merkillistä. Se on salaperäistä ja kiehtovaa, ihmeitä täynnä. Kaikki tarinat eivät ole välttämättä onnellisia, eivätkä suuria. Ihmiset ovat pieniä, tavallisia ja arkisia, he voisivat olla jopa tylsiä, kuten melkein unohtunut äitipuoli, puolison vanhapiika-täti tai ranskalaisen lähikaupan nyrpeä kassaneiti. Mutta kun Väisäsen kynä on koskettanut heitä, heistä tulee merkittäviä: Tällaisia kiukkuisia kassaneitejä, seteleihin ja luottokortteihin tarttuvia ohdakkeita on maailma tietysti pullollaan. Maailma ei niinkään koostu väestä ja vedestä kuin samankaltaisista tapahtumista, samankaltaisista kohtaloista. Pitkät kassajonot piirtävät maailmaan todellisen kartan, sen reitit ja rajat, ja siihen karttaan kaikkeen kyllästyneet, ikikiukkuiset kassaneidit painavat omat nastansa. (S. 189.)

Parhaimmilleen Väisäsen kertojanlahjat virittäytyvät Japanissa, johon sijoittuvat novellit Aika ja Nukkemestari, jotka suorastaan hehkuvat ihmeitä ja satujen kauneutta. Niistä en kerro mitään. Lukekaa itse, sillä Väisänen on kirjoittanut ne juuri teille!

Palaan arkiaamun työmatkalleni, sinisenä hehkuvaan TKL:n bussiin ja näen itseni lukemassa Väisäsen kertomuksia. Ja siinä se on - totuus tästäkin hetkestä: Näyttää siltä että me kaikki havittelemme jotenkin toisenlaista kohtaloa, jätämme kotimme ja kuvittelemme uusiutuvamme joissakin toisissa, meille kokonaan vieraissa olosuhteissa (s. 257). Minä tyydyn vakipaikkaani, jos Väisänen lupaa kuiskia tarinoita korvaani. Tarvitsen niitä ainakin tuhat - ja ehkä vielä yhden, jos saan pyytää.


Julkaisen arvioni yhtä aikaa ystäväni, P. S. Rakastan kirjoja blogin Saran kanssa. Lisäksi Piisamiturkki ja muita kertomuksia on luettu ainakin blogeissa Ilselä, Hemulin kirjahylly, Kirjareppu, Mummo matkalla ja Kirjoituksia.