Voltaire: Candide

Voltaire: Candide, 3. painos 1973
Alkuteos: Candide, 1759
Suomentaja: J. A. Hollo
Kustantaja: Tammi
Sivuja: 145
Mistä sain kirjan: omasta hyllystä









Lieneekö mitään uutta auringon alla? Klassikkohaasteeseen lukemani Candide on ilmestynyt vuonna 1759, mutta voisi hyvin kuvata nykypäivän maailmaa. Kirjassa hyväuskoinen nuorimies, Candide, joutuu jättämään turvallisen kasvupaikkansa ja paiskautuu maailmanmatkalle, jonka aikana hän joutuu seuraamaan ihmisten julmuutta toisiaan kohtaan. Candiden kauhuksi maailma onkin täynnä kärsimystä: sotaa, köyhyyttä, hyväksikäyttöä, väkivaltaa, luonnonkatastrofeja, sairauksia ja perversioita. Kaikkea sitä, miltä länsimaiseen hyvinvointiin tottunut ihminen mieluiten sulkee nykyäänkin silmänsä.

Voltaire (Francois Marie Arouet, 1694 - 1778) kirjoitti Candiden tarinan vastalauseena pinnalliselle optimismille. Erityisesti saksalaisen metafyysikon, Leibnizin, ajatus siitä, että  luotu maailma on paras mahdollinen saa kylmää kyytiä Voltairen satiirissa. Candiden opettaja Pangloss edustaa Leibnizin oppien mukaista yltiöoptimistista determinismiä, johon hän kasvattaa myös Candiden: - On todistettu, sanoi hän [Pangloss], - etteivät asiat voi olla toisin kuin ovat. Koska näet kaikki on tehty jotain tarkoitusta varten, kaikki tähtää välttämättä kaikkein parhaaseen tarkoitukseen. Ottakaa huomioon, että nenä on tehty kannattamaan silmalaseja; siitä syystä meillä on silmälasit. - - On siis selvä, että ne, jotka ovat väittäneet kaiken olevan hyvin, ovat puhuneet pötyä; olisi sanottava, että kaikki on mitä parhaiten. (S. 14.)

Candiden eteen sattuu mitä kauheimpia todisteita siitä, että kaikki ei todellakaan ole maailmassa parhain päin, eikä koskaan aina käy, kuten olisi oikein ja kohtuullista. Candiden optimistinen maailmankuva ei kuitenkaan muutu miksikään, vaan hän säilyttää naiivin sinisilmäisyytensä kirjan loppuun asti.

Candide on tiivis satiiri. Noin puolentoista sadan sivun aikana sankarimme Candide ehtii matkustaa puoli maapalloa ja vierailla Eldoradossakin, tavata viisaita miehiä ja kärsineitä naisia, ystävystyä, rakastua, rikastua ja köyhtyä. Lukija ei edes ehdi ajatella, mikä kauhea onnettomuus Candiden tielle vielä voisi osua, kun Voltaire jo vyöryttää lukijan silmien eteen uuden makaaberin näkymän: sotatentereen tuhannet ruumiit, viattomien ihmisten hirttämiset, mielivaltaiset silpomiset ja häpäisyt - mihin kaikkeen ihminen pystyykään! Mistä johtuu, että maanjärisys aiheuttaa tuhansien viattomien ihmisten kuoleman, miksi pahan kapteenin laiva haaksirikkoutuu - kuten oikealta tuntuu - mutta vie mukanaan myös syyttömät merimiehet? Kysymyksiä riittää, vastauksia on vähemmän.

Voltaire tekee pilkkaa kirkon opeista ja munkkien elämäntavoista, istuttaa vallasta syöstyt kuninkaat samaan pöytään ja kuvaa ihmisten loputonta ahneutta siihen tyyliin, että mikään ei jää pyhäksi. Hän on valistusaatteen miehiä päästä varpaisiin. Kärsimys vähenisi huomattavasti, jos uskonnolliset hölmöilyt korvattaisiin järjen teoilla ja ihmisillä olisi tietoa muustakin kuin oman pihapiirin asioista - ihmisten olisi hyvä nähdä vähän muolimmoo: Jos ystävämme Pangloss olisi nähnyt Eldoradon, hän ei olisi enää väittänyt Thunder-ten-tromckhin linnan olevan parasta maan päällä. Matkustaminen on varmasti välttämätöntä. (S. 77.)

Teoksen suomentaja J. A. Hollo esittelee kirjan esipuheessa Voltairen filosofisia ajatuksia ja siteeraa muun muassa miehen määritelmän suvaitsevaisuudesta: "Mitä suvaitsevaisuus on? Se on ihmisyyden [humaniteetin] olennaisin ominaisuus. Me kaikki olemme täynnä heikkoutta ja erehdyksiä; antakaamme toisillemme anteeksi typeryytemme, se on luonnon ensimmäinen laki." Sen verran suvaitsematon herra itse oli, että "Hän ei antanut ajalleen ja aikalaisilleen anteeksi niiden typerää ahdasmielisyyttä, taikauskoisuutta, säälimättömyyttä, vaan käytti suuren osan elämästään taisteluun näitä ja muita ihmisten maailmaa jäytäviä henkisiä syöpätauteja vastaan." (S. 6.) Taistelun tuoksinassa hän istui vankilassakin kahteen otteeseen ja joutui myös maanpakoon. Kun Candide ilmestyi, sitä pidettiin niin vaarallisena, että se poltettiin roviolla. Voltairea ei saatu hiljaiseksi, vaan hänen teoksensa elävät edelleen.

Candiden juonenkäänteet ovat kömpelöitä ja suorastaan satumaisia (henkilöitä kuolee ja sitten he taas ovatki elossa; Candide selviää tilanteesta kuin tilanteesta hengissä, jne.). Päähenkilö Candide itse tuntuu hölmöläiseltä ja hänen tapaamansa ihmiset ahneilta roistoilta - paitsi uskollinen palvelija Cacambo. (Tässä kohtaa mieleeni tuli Sinuhe egyptiläinen ja hänen uskollinen Kaptahinsa - Waltari on epäilemättä Candidensa lukenut.) Candidessa on kuitenkin oma viehätyksensä ja ajaton sanomansa. Siinä kuvattu 1700-luvun maailma olisi mukava kuitata jo menneeksi ajaksi, mutta uutiset muistuttavat todellisuudesta. Uutisten kyytipojaksi sopisivat esimerkiksi Hassan Blasimin novellit, joissa nykymaailma ei todellakaan ole paras mahdollinen.

Huomaan, että mitä vanhemmaksi tulen, stiä enemmän nautin satiirista. Pikimusta huumori on tehokas tapa osoittaa vallitsevan politiikan ja ihmisyyden heikkoudet ja ehkä jopa saada aikaan yhteiskunnallisia muutoksia. Suosittelen klassikkoa lämpimästi kaikille optimisteille ja pessimisteille ja aivan erityisesti maailmanparantajille: - Tehkäämme työtä viisastelematta, sanoi Martin; se on ainoa keino saada elämä siedettäväksi (s. 142). Ja tähän kohtaan saatan kuvitella viisastelija Voltairen makeat naurut lähes 300 vuoden takaa.

Tänään kirjablogeissa vietettään toista kertaa klassikkopäivää. Mukana olevat blogit voi käydä kurkkaamassa Tuijata.Kulttuuripohdintoja -blogista.


Candidella kuittaan HelMetin vuoden 2016 lukuhaasteen kohdan 21. 1700-luvulla kirjoitettu kirja. Kirjan ovat lukeneet myös Salla, Notko, Cilla ja Morre.

Hassan Blasim: Vapaudenaukion mielipuoli

Hassan Blasim: Vapaudenaukion mielipuoli, 2012
Alkuteos: Majnun sahat al-hurriyya, 2009
Suomentaja: Sampsa Peltonen
Kansi: ?
Sivuja: 180
Mistä sain kirjan: lainasin kirjastosta





Hassan Blasimin Vapaudenaukion mielipuoli heittää lukijansa keskelle 2000-luvun Irakin mielipuolista arkea. Kirjan 13 novellia kiertyvät absurdeiksi tarinoiksi ihmisistä, jotka yrittävät jotenkin elää väkivallan keskellä. Novelleissa Vapaudenaukion mielipuoli, Ruumisnäyttely ja Tarinabasaari voi kokea häivähdyksen sotaa käyvän maan arjesta. Kirjoitan häivähdyksen, sillä vaikka väkivalta tulee silmille, tuskin kukaan nykysuomalainen voi täysin ymmärtää, millaista on elää arkea, jossa pienikin hyvän elämän toivo ammutaan ja torillinen ihmisiä saattaa räjähtää palasiksi silmien edessä. Epävarmuutta, pelkoa, vihaa, kostoa - joka päivä ja joka hetki.

Vapaudenaukion mielipuolen tarinat ovat tarinoita paitsi irakilaisuudesta myös tarinoita pakolaisuudesta. Näitä tarinoita on luettu meilläkin sanomalehdistä ja kuultu uutisissa: Säästin palkkani ja maksoin sen suoraan miehille, jotka salakuljettivat idän ihmiskarjaa lännen laitumille (s. 28). On varmasti helpotus päästä pois sodan ja epävarmuuden keskeltä.Vai onko?

Väkivaltaa voi yrittää paeta, mutta se seuraa mukana, vaikka kotimaa jää taakse. Esimerkiksi novellit Rekka Berliiniin tai Carlos Fuentesin painajaiset kertovat siitä, kuinka se lopulta murskaa ihmiset. Pillerinpyörittäjä-novellissa menneisyyden traumoja puretaan suomalaiselle tohtorille: Minua puolestaan voi kuvailla sanomalla, että minulta puuttuu luottamus, samaan tapaan kuin joltakulta sanotaan puuttuvan moraali (s. 158).

Blasimin novelleja olisi mahdotonta lukea, jos ne olisivat realistista kerrontaa sodan kauhuista. Blasim on kuitenkin verhonnut hirveydet groteskiin kerrontaan tai kafkamaiseen järjettömyyteen. Kuvat syöpyvät kuitenkin tehokkaasti lukijan mieleen. Hirvein novelli on jo nimeltään kuvottava Ruumisnäyttely, joka on yhtä makabeeri kuin nimestä voi päätellä. Siinä kerrotaan toinen toistaan järkyttäväimmistä ihmisten tappamistavoista ja ruumiiden asettelusta julkisille paikoille ihmisten nähtäväksi. Tappamisesta voi tehdä taidetta - tavallinen tappaminenhan on niin naurettavan arkipäiväistä ja mautonta.

Suosikkinovellikseni nousi kokoelman viimeinen novelli, Tuo pahanilmanhymy. Siinä Suomeen asettunut pakolainen herää eräänä aamuna hymy kasvoillaan, eikä hän saa hymyilyään loppumaan. Onko hymy seurausta siitä, että hän tuntee olevansa turvassa? Mene ja tiedä, mutta siinä se hymy kuitenkin on. Miten käy hymyilevän pakolaisen Suomessa? 

Niinpä niin, taas kerran Blasim teki sen. Jään kiinni hörähtelystä, vaikka novellin päähenkilö kokee jotain, joka ei naurata ollenkaan. Blasimin novellien vahvuus on musta huumori, johon hän saa verhottua hirveimmätkin tarinat. 

Vapaudenaukion mielipuolen novellit ovat taidokasta kaunokirjallisuutta, lahjakkaan kirjailijan armotonta kertomisen paloa. En ihmettele yhtään, että kirja on ollut Independent-lehden Foreign Fiction Prize -ehdokkaana vuonna 2010. Suomennoksessa on julkaistu kaksi novellia, Pahantapainen itsensäpaljastaja ja Pillerinpyörittäjä, joita ei englanninnoksessa ollut. Sampsa Peltonen on suomentanut novellit arabiasta ja ne ovat sujuvaa luettavaa. 

Luin aikaisemmin Hassan Blasimin novellikokoelman Irakin Purkkajeesus, josta pidin vielä enemmän kuin tästä Blasimin esikoisteoksesta. Kokoelma oli - jos mahdollista - vielä ehyempi kokonaisuus ja  taidokkaampaa kerrontaa kuin Vapaudenaukion mielipuoli. Irakin Purkkajeesus toi Blasimille voiton samassa Independent-lehden kilpailussa vuonna 2014, jossa Vapaudenaukion mielipuoli sai kunniamaininnan vuonna 2010. Lehti mainitsee Blasimin tämän ajan merkittävimpänä arabikirjailijana.

Blasim on irakilainen elokuvaohjaaja, joka on tullut Suomeen vuonna 2004. Hän asui pitkään Pispalassa Tampereella. Irakin purkkajeesuksen arviossani toivoin hänen viihtyvän täällä pitkään, mutta luin jo Aamulehdestä, että kirjailija on nykyään helsinkiläinen. Saapa nähdä, kauanko tällainen maailmanluokan tähti viihtyy Suomessa. Ainakin hänen kirjojaan kannattaa lukea, koska siihen on mahdollisuus. Vapaudenaukion mielipuoli on nimittäin kielletty kirja muun muassa Jordaniassa, ja tällainen on potentiaalisten lukijoiden tilanne Irakissa:  - - eihän maassa ole satoihin vuosiin ollut lukijoita sanan laajassa merkityksessä. On vain nälkäänäkeviä, murhamiehiä, luku- ja kirjoitustaidottomia, sotilaita, kyläläisiä, rukoilijoita, eksyneitä ja sorrettuja. (S. 135.)

Vapaudenaukion mielipuoli oli lukupiirikirja, josta muut lukupiiriläiset eivät olleet ollenkaan niin innostuneita kuin minä, vaikka yhdessä tulimme siihen tulokseen, että suomalaisten pitäisi lukea Blasimin kirjoja. Eräs piiriläinen pohti, että nämä novellit on varmastikin ollut pakko kirjoittaa. Ne ovat ehkä olleet kirjailijalle keino selviytyä traumoista, joita väkivallan keskellä eläminen on aiheuttanut. Novelli Ruumisnäyttely on mielestäni juuri sellainen tarina, jossa kaikki kamalimmat näyt on kirjoitettu pois. Harva kirjailija kuitenkaan pystyy kirjoittamaan traumansa maailmanluokan kirjallisuudeksi.


Vapaudenaukion mielipuoli on luettu ainakin blogeissa Mari A:n kirjablogi ja Kirjanurkkaus.

Kuittaan kirjalla HelMetin vuoden 2016 -lukuhaasteen 42. kohdan: 2000-luvulla sotaa käyneestä maasta kertova kirja.

Jari Järvelä: Tyttö ja rotta

Jari Järvelä: Tyttö ja rotta, 2015
Kustantaja: Tammi
Kansi: Jussi Kaakinen
Sivuja: 248
Mistä sain kirjan: lainasin kirjastosta



Jari Järvelän Tyttö ja pommi oli vuoden 2014 parhaita lukukokemuksiani. Kirja oli niin vauhdikas ja raju dekkari, että hengityskin meinasi salpautua. Graffitien maailmaan sijoittuva jännäri avasi silmäni katsomaan kaupunkiympäristöä eri vinkkelistä, ja yksityisiin vartiointifirmoihinkin suhtaudun nykyään uudella tavalla. No, lukekaa, niin tiedätte.

Tytön ja pommin jatko-osa Tyttö ja rotta, kävi muutaman kerran Vippi-lainana kotona, mutta vasta joululomalla pääsin lukemaan sen sillä antaumuksella, jolla halusin. Kävi juuri niin kuin toivoin: yöunet menivät, ja kirja tuli ahmaistua lähes yhdeltä istumalta. Eläköön joululoma ja dekkarit, eläköön mielettömän hyvät dekkarit!

Nyt seikkaillaan Berliinissä, jossa graffititaiteilija Metro keräilee elämäänsä kokoon. Hän asuu Jäärottien kanssa puoliksi puretussa kerrostalossa. Jäärotat ovat epämääräinen, rikollisena pidetty graffitistiryhmä, joka tekee iskuja ympäri kaupunkia. Iskut videoidaan ja levitetään verkkoon - tehdään taidetta. Jäärotista voisi puhua myös nälkätaiteilijoina, sillä he haluavat pysyä vapaina taiteilijoina ja levittää omaa, yhteiskuntakriittistä sanomaansa.

Kriittistä sanottavaa on kertynyt, kuten Aljoshan lapsuuden kokemuksesta voi päätellä: Sen isä oli ollut palomies ja menehtynyt nelosreaktorin tuhouteussa 1986. Isä oli yrittänyt sammuttaa paloa, Aljosha oli ollut silloin kolmevuotias. Se muisti istuneensa Tsernobylin kuuluisassa maailmanpyörässä, huvipuistossa josta otetut kuvat symboloivat nykyään koko ydinvoimalan tuhoa. Kaupungin viranomaiset olivat avanneet huvipuiston onnettomuuden jälkeen, jotta lapsilla olisi tekemistä eivätkä perheet joutuisi turhaan paniikkiin. Tilanne on hallinnassa, ne sanoivat ja jakoivat lapsille hattaroita. Maailmanpyörään oli ilmainen pääsy ja pitkät jonot. Aljosha sanoi muistavansa vieläkin, miten vilkutti äidilleen huimaavan korkealta. Hän erotti reaktorin loimotuksen taivaanrannassa, äiti oli sanonut että se on ilotulitus. (S. 28.)

Kuinka ollakaan, ahneus hivuttautuu myös Jäärottien keskuuteen, eikä ihmishengellä ole sen jälkeen paljon arvoa.

Tytön ja pommin luettuani ennustin Järvelästä kansainvälisen tason dekkaristia. Näin on tapahtunutkin, sillä kirja on jo käännetty englanniksi ja se on saanut kiittäviä arvioita. Siitä on tekeillä myös elokuva. Tämä jatko-osa sen kuin vahvistaa Metron menestystä. Koin ja näin Tytön ja rotan tapahtumat silmieni edessä valmiina elokuvana.

Järvelän sujuva kielenkäyttö ja suorastaan raivoisa juonenkuljetus nostavat tarinan lentoon, eikä lukijan tarvitse kuin liitää mukana. Loppua kohti vauhti vain kiihtyy, ja Haminassa nähdään sellainen loppuhuipennus, että lukijan hiukset nousevat pystyyn.

Jään odottamaan jatkoa, jota on luvassa jo tänä vuonna. Olen kiintynyt Metroon, tuohon puolirikolliseen kostonjumalattareen. Hän on rosoinen ja rohkea sankaritar, juuri oikeanlainen dekkaritrilogian päähenkilö. Jos oikein rehellinen olen, niin toivoisin hänelle vielä pidempää ikää.


Tyttö ja rotta on luettu ainakin seuraavissa kirjablogeissa: Kulttuuri kukoistaa, Oksan hyllyltä, Eniten minua kiinnostaa tie, Kirjakaapin kummitus, Reader, why did i marry him?, Lukutoukan kulttuuriblogi ja Tuijata.Kulttuuripohdintoja.

Kirja sopii HelMetin vuoden 2016 lukuhaasteen kohtaan 32. Kirjassa on myrsky.

Blogistanian parhaat kirjat 2015 - näin äänestän

Tänä vuonna osallistun Blogistanian parhaat kirjat -äänestyksessä kolmeen sarjaan. Tässä ovat pisteeni Blogistanian Finlandiaan, Blogistanian Globaliaan ja Blogistanian Kuopukseen:

Blogistanian Finlandia


1. Petri Tamminen: Meriromaani   3 p.

Petri Tammisen Meriromaani on armollinen kirja elämästä.



2. Leena Krohn: Erehdys   2 p.

Leena Krohnin Erehdys on lukunautinto, joka herättää lukijan.


3. Laura Lindstedt: Oneiron  1 p.

Laura Lindstedtin Oneiron haastaa ja riemastuttaa.




Äänestyksen tulokset julkaistaan 14.1.2016 Kulttuuri kukoistaa -blogissa.






Blogistanian Globalia


1. John Williams: Stoner    3 p.

John Williamsin Stoner kertoo elämän.



2. Ljudmila Ulitskaja: Tyttölapsia  2 p.

Ljudmila Ulitskajan Tyttölapsia on kirkasta novellitaidetta.



3. Ian Mc Ewan: Lapsen oikeus  1 p.

Ian McEwanin Lapsen oikeuden lukeminen on yhtä juhlaa.




Äänestyksen tulokset julkaistaan 14.1.2016 Kirjallisena.Minna -blogissa.









Blogistanian Kuopus


1. Iiro Küttner ja Ville Tietäväinen: Puiden tarinoita, Merenkulkija   3 p

Iiro Küttnerin ja Ville Tietäväisen Merenkulkija on sadun taikaa kannesta kanteen.










Äänestyksen tulokset julkaistaan 14.1.2016 Luetaanko tämä? -blogissa.

Sitten jännittämään tuloksia!

Ljudmila Ulitskaja: Tyttölapsia

Ljudmila Ulitskaja: Tyttölapsia, 2015
Alkuteos: kertomussikermät Tyttölapsia ja Lapsuus -49, 1993, 2003, 2011
Suomentaja: Arja Pikkupeura
Kustantaja: Siltala
Kansi: Kirsikka Mänty
Sivuja: 218
Mistä sain kirjan: joulupukilta







   Läpinäkyvä rasia, jossa oli tyttöjen kimaltsuiksi kutsumia rihkamakoruja, kumottiin pöydälle, ja ne kaikki otettiin käyttöön. Aljona jakeli auliisti kaula- ja korvakoruja ojossa odottaviin käsiin, otsallaan punaisena välkehtivä lasihely, joka pyrki koko ajan valahtamaan kesakkoiselle nenälle. 
   Värikäs ja vauhdikas pyörre tampaisi mukaansa kaiken, aikakin värähti väistyen sen tieltä. Seuraavat kolme tuntia kohosivat ikivihreäksi helteiseksi saareksi arjen tasapitkien minuuttien ja tuntien valtameren keskelle. (S. 126.)

Kymmenvuotiaat tyttölapset leikkivät Aljonan syntymäpäivillä Ljudmila Ulitskajan novellissa Vesirokko. Leikkiin sekoittuu viatonta lapsuutta, häpeää, luokkatietoisuutta ja kurkotusta aikuisten maailmaan. Ollaan 1950-luvun Neuvostoliitossa, Moskovassa. Tytöt käyvät samaa koulua, jossa luokkayhteiskunta on periaatteessa hajotettu, mutta jossa kaikki tietävät, kuka on koulussa vapaaoppilaana ja kuka on diplomaattiperheestä. Jokaisen sukujuuret tiedetään myös tarkoin: on venäläisiä, armenialaisia, gruusialaisia ja juutalaisia. Stalinia palvotaan ja pioneeritytöt ovat reippaita.

Ljudmila Ulitskajan teos Tyttölapsia sisältää kaksi novellikokoelmaa. Ensimmäinen osa on nimeltään Tyttölapsia ja sen kuudessa novellissa päähenkilöt vaihtuvat, mutta ystäväpiiri pysyy samana. Aikuisten maailmaan sukelletaan vain hetkittäin, sillä pääosassa ovat tytöt: kaksostytöt Gaika ja Vika, Aljona, Lilja, Kolyvanova...

Kirjan toinen osa, Lapsuus -49, sisältää lyhyempiä ja toisistaan irrallisia novelleja. Niissä on päähenkilöinä myös poikia. Paitsi lasten näkökulma, niissä on myös vahvasti esillä sukupolvien ketju. Isoisät ja isoäidit ovat viisaita ja heiltä opitaan elämän tärkeitä asioita, kuten novellissa Naulat, jossa Serjoza kulkee isovaarinsa kannoilla yhden kesän. Tai novellin Supattajavaari nimikkohenkilö, joka näkee asioita, vaikka onkin sokea. Huolenpito on luontevaa, ja isovanhempien sydän on avara.

Toivoin Ulitskajan uutuutta joululahjaksi, koska olen lukenut hänen teoksistaan kiittäviä blogiarvioita. Pukki ei olisi voinut tuoda minulle sopivampaa lahjaa. Ulitskajasta tuli yksi lempikirjailijoistani kertaheitolla. Jäin elämään näihin novelleihin ja tavoitin itsestäni tytön, joka joskus olin ja lapsuuden hetkiä, joita joskus koin.

Tyttölapsia on kirjoitettu aidosti ja lapsuutta arvostaen. Novelleissa ei kaunistella ikäviä tai hämmentäviä asioita, on kuolemaa, köyhyyttä ja kiusaamistakin. Siitä huolimatta lapset ovat selviytyjiä, yksin ja yhdessä. Ihmeitäkin tapahtuu, kuten riipaiseva Kaali-ihme osoittaa.

Novellit ovat äärettömän sujuvaa luettavaa. Suomentaja Arja Pikkupeuran työ välittää elävän kielen ja venäläisen tunnelman. Sitäkin näissä novelleissa tietysti on, neuvostoarjen värittämää venäläistä luonnetta.

Lapsuus -49 -novellit muistuttivat Teuvo Pakkalan lapsinovelleja, joista ei voi olla pitämättä. (Pakkalahan oli melkoinen pioneeri lapsikuvauksessa. Esimerkiksi Lapsia- novellikokoelma on ilmestynyt jo vuonna 1895, mutta kuvaa lapsia modernisti ja aidosti.)  Ulitskajakin tavoittaa lapsen maailman, sellaisen vilpittömyyden ja haavoittuvuuden, joka saa aikuislukijan pidättämään hengitystään ja toivomaan parasta. Aina toive ei toteudu.



Kirjan ovat lukeneet ainakin seuraavat tyttölapset: Mari A, Ulla, Arja, Maria, Maija, Bleue, Jane, Raija ja Tuija.

Kuittaan kirjalla HelMetin vuoden 2016 lukuhaasteen kohdan 5. Kirjasta voi tehdä kirjanaaman. Kuvassa poseeraa eräs kymmenvuotias tyttölapsi.

Iiro Küttner ja Ville Tietäväinen: Puiden tarinoita, Merenkulkija

Iiro Küttner: Puiden tarinoita, Merenkulkija, 2015
Kuvittaja: Ville Tietäväinen
Kustantaja: Books North
Kansi: Ville Tietäväinen
Sivuja: 38
Mistä sain kirjan: arvostelukappale




Iiro Küttnerin ja Ville Tietäväisen Puiden tarinoita -sarja on edennyt kolmanteen osaansa. Merenkulkija on yhtä laadukas, kuin sarjan ensimmäisetkin osat Puuseppä ja Ritari, ja sarjalle toivoisi totisesti pitkää ikää.

Meillä Merenkulkijasta nauttivat kaikki lukijat, kuten muistakin osista. Luin kirjaa ensin ääneen kymmenvuotiaille lapsille, jotka lukivatkin kirjan saman tien itse loppuun. Kahdeksanvuotias poika puolestaan luki kirjan itsekseen kannesta kanteen. Kirjan juoni on sen verran jännittävä, että se on luettava yhdeltä istumalta.

Kuten aikaisemmissakin Puiden tarinoita -kirjoissa, on nytkin kyse elämästä ja kuolemasta. Tarinat eivät siis sovellu aivan pienille lukijoille, mutta yli viisivuotiaat saavat näistä jo paljon irti. Yläikärajoitusta ei puolestaan sitten olekaan, sillä aikuisillakin on näistä tarinoista paljon opittavaa.

Nyt ollaan kaukana puurajalta, suolarannikolla, jossa ei puita kasva - enää. Meri välkehtii ja hiekkaa riittää. Kylä saa elantonsa keräämällä rannalta vuoroveden paljastamaa suolaa. Hiekasta kaivetaan myös meripihkaa, muinaisten puiden verta, jonka meri ja hiekka ovat hioneet kullanhehkuiseksi, läpikuultavaksi aarteeksi.

On kaksi veljestä. Toinen veljeksistä kaipaa rikkauksia, joilla parantaa myös kylän elämää, toinen kaipaa merille. Toinen on valmis uhraamaan kylän pyhät kalleudet, meripihkan, saavuttaakseen valtaa ja kunniaa, toinen tyytyisi laivaan. Toinen on malttamaton, toinen on sinnikäs.

Puiden tarinoiden sanoma on lohdullinen ja toiveikas. Ihmiset eivät pysty kaikkeen. Ahneus tuhoaa onnen, ja ihmiset tarvitsevat ihmeitä elämäänsä. Puut, luonto, on ihme, joka ihmisten pitäisi huomata ja arvostaa:
Basaarikauppias selitti, että Prinssin saamat siemenet olivat peräisin itsestään suuresta Maailmanpuusta, joka aikojen alussa kasvoi maailman keskipisteessä. Yksi puun haaroista antoi ihmisille katon pään päälle, yksi antoi tulen. Kolmas, se haara, josta nämä kolme siementä olivat peräisin, auttoi ihmisen ylittämään vesiä ja asuttamaan koko maailman. Juuri tämän oksan kappaleista muodostettiin muinoin ensimmäiset veneet ja laivat, ja sen versoista olivat kasvaneet kaikki ne puut, jotka olivat omiaan laivan rakentamista varten. Sillä ne olivat puita, joita meri rakasti yhtä syvästi kuin omia aaltojaan. (S. 12.)

Taas kerran sanat eivät riitä kuvaamaan Ville Tietäväisen kynänjälkeä. Jokainen kirjan kuva on kuin itsenäinen taideteos, jota voisi katsella vaikka kuinka kauan. Värit hehkuvat, vaikka niitä on käytetty maltillisesti. Piirrosjälki on huolellisesta ja elävää.

Merenkulkijan tarina on hidastempoinen, kuten puiden tarinat ovat, ja siinä on selkeä opetus, kuten saduissa pitää olla. Sen loppu on ihmeellinen, sellainen, jonka jokainen unelma ansaitsisi!


Kiitän kustantajaa arvostelukappaleesta!

Merenkulkija on luettu myös blogeissa Kirsin kirjanurkka, Kirjakko ruispellossa ja Yöpöydän kirjat.

Agatha Christie 125 vuotta -juhlahaasteeseen luetut kirjat

Hurja hassu lukija -blogissa juhlittiin Agatha Christietä Agatha Christie 125 vuotta -lukuhaasteen merkeissä. Hyppäsin mukaan kesällä, kun huomasin, että kesälukemistooni eksyi parikin Christien dekkaria. Perhe on myös seurannut innokkaasti Hercule Poirot -tv-sarjaa tänä vuonna, joten elämä on ollut aika Christie-pitoista.

Lopulta luin haasteeseen sopivia kirjoja vain kolme, mutta en olekaan vuosiin lukenut Christien dekkareita, joten taisin jopa innostua:

1. Agatha Christie: Hercule Poirot ja huvimajan arvoitus (kirjoitettu 1954, suomeksi 2015)

2. Agatha Christie: Viisi pientä possua (1943)

3. Agatha Christie: Murha Mesopotamiassa (1936)


Kaikki kolme kirjaa olivat Hercule Poirot -seikkailuja, enkä voi moittia yhtäkään. Suosikikseni jäi Murha Mesopotamiassa, jonka kuuntelin äänikirjana. Se sijoittuu nykyisen Irakin alueelle ja kertoo arkeologisen kaivausryhmän sisäisestä rikoksesta ja siinä sivussa vähän myös arkeologien työstä. Kirja kiinnosti minua erityisesti sen takia, että alakoululaisena haaveilin juurikin arkeologin ammatista. En voinut kuvitellakaan mitään kiinnostavampaa, kuin selvittää, miten muinaiset kansat ja entisaikojen ihmiset ovat eläneet. Tilanne on edelleen sama: historialliset kirjat ja historia ylipäätään ovat minusta tavattoman kiinnostavia.

Vaikka en lukenutkaan haasteeseen tämän enempää Christien dekkareita, meillä on nytkin autossa viihdykkeenä murhamamman dekkari, nimittäin Hercule Poirot'n urotyöt. Lapset ovat olleet siitä erityisen innostuneita. Se sopiikin autoon hyvin, sillä siinä on lyhyitä Poirot-tapauksia (tosin kaikki tarinat eivät ole aivan pienille lapsille sopivia).

Löysin Agatha Christien nuoruudessani, ja hän oikeastaan saatteli minut ylitse sen kriittisen vaiheen, jossa lasten- ja nuortenromaanit eivät enää kiinnosta, mutta aikuisten kirjoista ei ole löytynyt vielä sopivia kirjoja. Niin, Agatha Chrstie ja Anni Polva - heille kuuluu melkoinen kiitos siitä, että lukuharrastukseni jatkuu edelleen.

Christien lukeminen oli lopulta melko nostalgista, mutta myös uutta. Monen vuoden tauon jälkeen oli mukavaa heittätyä Chistien pettämättömän taitavasti rakennettujen rikosjuonien vietäväksi. Nyt otin myös kaiken irti herkullisesta henkilökuvauksesta, brittiläisestä huumorista ja ajankuvasta. Voisi väittää, että löysin Christien uudelleen.

Kiitos Jassulle mainiosta haasteesta!

Ian McEwan: Lapsen oikeus

Ian McEwan: Lapsen oikeus, 2015
Alkuteos: The Children Act, 2014
Suomentaja: Juhani Lindholm
Kustantaja: Otava
Kansi: Corbis
Sivuja: 216
Mistä sain kirjan: lainasin ystävältä




Ian McEwanin Lapsen oikeus on laadukasta luettavaa. Siinä ei ole mitään liikaa, ei mitään liian vähän eikä pienintäkään horjahtamisen vaaraa. Se on lukunautinto alusta loppuun.

Lapsen oikeuden päähenkilö on englantilainen ylioikeuden tuomari Fiona Maye. Hän on ylempää keskiluokkaa edustava, korkeasti koulutettu britti kiireestä kantapäähän. Englantilainen pidättyväisyys, tuomarille soveliaat käytännöt ja käytös, pitkät työpäivät ja tunnollinen ahertaminen muodostavat hänen persoonansa. Lisäksi hän osaa soittaa pianoa, ei toki täydellisesti, mutta kuuliaisesti sääntöjen mukaan. Tähän huolellisesti vuosien varrella rakentuneeseen persoonaan on kuitenkin muodostumassa särö.

Fiona ja Jack Mayen avioliitto on ollut pitkä ja rakkaudellinen, mutta lapseton. Entäs kun 60 ikävuottaan lähestyvän avioparin arkeen ilmestyy kriisi? Mitä tapahtuu, kun aviomies eräänä päivänä ilmoittaa, että hän haluaa kokea vielä yhden ison ja intohimoisen suhteen?

Mies oli tehnyt järkyttävän paljastuksen ja sälyttänyt hänen harteilleen mahdottoman taakan. Ensimmäisen kerran moneen vuoteen hän oli peräti huutanut, ja huudon etäinen kaiku viipyi hänen korvissaan vieläkin. "Idiootti! Helvetin idiootti!" (S. 10.)

Aviokriisin ohessa Fiona jatkaa pyyteetöntä työtään perheoikeudessa: Hän uskoi tuovansa kohtuullisuutta toivottomiin tilanteisiin. Ylimalkaankin hän uskoi perhelainsäädännön periaatteisiin. Valoisimpina hetkinään hän piti merkittävänä edistysaskeleena sivistyksen polulla sitä, että lapsen tarpeet nostettiin lainsäädännössä vanhempien tarpeiden edelle. (S. 12.)

Fionan työ on raskasta, eivätkä hänen eteensä tulevat oikeusjutut ole helppoja, vaan vaativat rautaista ammattitaitoa, jota Fionalla todellakin on. Lukija joutuu pohtimaan rankkoja tapauksia, joissa oikeaa ja väärää ei tunnu olevankaan, mutta silti niistä on tehtävä oikeudellisia päätöksiä. Sitten Fionan kohdalle osuu tapaus, joka saa hänet poikkeamaan rutiineistaan, ja pian lukijakin tapaa Adam Henryn, leukemiaa sairastavan Jehovan todistaja -pojan.

McEwanin taituruus on hänen kyvyssään sekoittaa mennyttä ja tulevaa hienovaraisin säikein. Hänen tarinansa, tässä tapauksessa kuvaus eräästä oikeustapauksesta ja eräästä avioliittovuodesta, kertovat paljon enemmän kuin sivumäärä näyttää. Lisäksi ovat eleet, pienet yksityiskohdat. Kuinka lasin voi siirtää kauniisti, kuinka viattomaksi tarkoitetusta suukosta tulee suudelma! Juhani Lindholmin taidokas suomennostyö välittää kaiken kirkkaasti lukijalle. Lapsen oikeudessa kirjailija limittää musiikin mukaan kerrontaan ja kutoo lukijalle rytmin, joka vie hänet mukanaan. Loppu on silkkaa lukemisen juhlaa.

Ian McEwan on ehdottomasti nykykirjailijasuosikkejani. Olen lukenut Sovituksen, Lauantain ja Vieraan turvan, joissa jokaisessa on ollut kohtalonomainen, uhkaava tunnelma, kuten Lapsen oikeudessakin. Kirjat ovat koukuttavia, Vieraan turva suorastaan hätkähdyttävä. Luen McEwania harvakseltaan, sillä en ehkä kestä näin täydellisiä lukunautintoja kuin pieninä annoksina.



Leena Lumi, Kuutar, Sanna ja Tuulia jakavat McEwan -faniuteni, ja he kaikki pitivät myös tästä kirjasta, kuten myös Mari A. Ulla ja Omppu sen sijaan eivät olleet yhtä vakuuttuneita kirjasta - ainakaan tästä ei tullut heidän McEwan-suosikkiaan. Kirja on luettu myös Tuijata-, Nannan kirjakimara -, Kirjallisia kosketuksia -, Eniten minua kiinnostaa tie - ja Täysien sivujen nautinto -blogeissa.

Sopii HelMetin vuoden 2016 lukuhaasteen kohtaan 17. Kirjassa juhlitaan.

Luettua elämää vuonna 2015

Vuosi kului, kirjan sivut kääntyilivät. Eivät kuitenkaan aivan siihen tahtiin kuin vuonna 2014, jolloin olin vielä puoli vuotta kotiäitinä, saati vuonna 2013, jolloin olin koko vuoden vanhempainvapaalla ja hoitovapaalla. Työ siis haittaa harrastusta, mutta harrastus on rakas, joten motivaatiota riittää edelleenkin sekä lukemiseen että bloggaamiseen.

Blogitekstejä syntyi 94, joista kirja-arvioita oli 69. Luin yhteensä 72 kirjaa, joista kotimaisia oli tuttuun tyyliin suurin osa eli 45, ulkomaisia 27. Naisten kirjoittamia kirjoja oli myös enemmistö eli 40, kun miesten osuus oli 32 kirjaa. Pitkästä aikaa innostuin dekkareista oikein kunnon ahmintamielellä (seitsemän dekkaria), ja osallistuin kirjabloggaajien dekkariviikkoonkin.

Pääsosin luin proosateoksia, joista peräti kahdeksan oli novellikokoelmia. Huomasin, että novellit ovat tällaiselle töissä käyvälle pienten lasten äidille aivan loistavaa luettavaa. Novellin kun voi lukea bussimatkalla, aamupuuron aikana, illalla umpiväsyneenä tai yöllä valvoessaan. Keskittymiseen riittää lyhytkin hetki, ja tarinoita voi sitten sulatella pitkin päivää. Runoteoksia luin tänä vuonna kuusi kappaletta ja ihmettelen aina vaan, miksen lue runoja enemmän. Ne ovat poikkeuksetta puhuttelevia ja arkea kohottavia.

Listaan tässä nyt vuoden parhaita lukuelämyksiä erilaisissa kategorioissa. Esittelen kirjat aakkosjärjestyksessä. Seassa on myös tämän vuoden kirjoja, mutta varsinaisesti panen ne paremmuusjärjestykseen 13.1. mennessä, jolloin olen mukana tämän vuoden Blogistanian parhaat kirjat -äänestyksessä.

Riemastuttavimmat kotimaiset kirjat:

Juha Hurme: Nyljetyt ajatukset (2014)
Riina Katajavuori: Wenla Männistö (2014)
Leena Krohn: Erehdys (2015)
Rosa Liksom: Väliaikainen (2014)
Laura Lindstedt: Oneiron (2015)
Pirkko Saisio: Signaali (2014)
Petri Tamminen: Meriromaani (2015)

Hannu Väisänen: Piisamiturkki ja muita kertomuksia (2015)

Muut loistavat kotimaiset:

Hassan Blasim: Irakin purkkajeesus (2013)
Eeva Kilpi: Kuolinsiivous (2012)
Ulla-Lena Lundberg: Kuninkaan Anna ja Kökärin Anna (1982, 1984)
Asko Sahlberg: Tammilehto (2004)
Pekka Sauri: Parempaa kuin seksi (2014)
Raija Siekkinen: Kalliisti ostetut päivät (2003)
Joni Skiftesvik: Isäni, sankari (1987)
Pajtim Statovci: Kissani Jugoslavia (2014)
Jussi Valtonen: He eivät tiedä mitä tekevät (2014)


Parhaat käännöskirjat:


Margaret Atwood: Herran tarhurit (2010)
Edmund de Waal: Jänis, jolla on meripihkan väriset silmät (2013)
E. M. Forster: Italialainen avioliitto (1905)
John Steinbeck: Punainen poni (1938)
John Williams: Stoner (1965, 2015)


Parhaat lanut

Tove Jansson: Vaarallinen juhannus (1957)

Riina Katajavuori ja Liisa Kallio: Herra Paasio (2014)

Siri Kolu: Me Rosvolat (2010)
Kirsi Kunnas: Tiitiäisen kissa- ja koiraystävät (2014)
Iiro Küttner ja Ville Tietäväinen: Puiden tarinoita, Ritari (2014)

Astrid Lindgren: Veljeni Leijonamieli (1973)

Terhi Rannela: Läpi yön (2014)

Parhaat dekkarit:

Jussi Adler-Olsen: Vanki (2012)
Arnaldur Indridason: Hyytävä kylmyys (2009)


Parhaat runot:

Kirsti Kuronen: Suksin (2014)
Pekka Kytömäki: Ei talvikunnossapitoa (2015)
Pablo Neruda: Andien mainingit (1975)

Johanna Venho: Ilman karttaa  (2000)

Parhaat tietokirjat (elämäkerrat):

Minna Maijala: Minna Canth, Herkkä, hellä, hehkuvainen (2014)
Alfonso Zapico: A Portrait Of A Dubliner (2013)


Osallistuin vuonna 2015 seitsemään(!) lukuhaasteeseen: Aloitin vuoden osallistumalla Runohaasteeseen. Sitten pohdin, mitä keinoja olisi saada pienet pojat lukemaan ja osallistuin pohdinnallani Pojat, lukemaan! -haasteeseen. Tein myös Kirjallisen retken Pohjoismaissa ja nautiskelin Maalaismaisemista. Luin Elämäkertoja ja Agatha Christietä (koonti tekeillä). Suurimpana haasteenani oli HelMetin Kirjan vuosi 2015 -lukuhaaste, ja olenpa jo hyvässä vauhdissa tämänvuotista HelMetin haastetta (Olen lukenut jo viisi kirjaa, jotka sopivat tämän vuoden listalle. Näin aluksihan pisteitä tulee helposti, koska listassa on 50 kohtaa, joihin voi lukemiaan kirjoja sovitella.)

Muutakin kirjallista elämää riitti: Kirjabloggaajien naistenviikkoon osallituin lukemalla naisten kirjoittamaa kirjallisuutta ja pohtimalla naisdekkaristien suosiota. Kirjabloggaajien klassikkohaasteeseen sain luettua J. R. R. Tolkienin Hobittin. Kesällä otin kirjabloggaajien riveissä kantaa kirjastojen puolesta esittelemällä lähikirjastoni ja syyskuussa luin pakolaisille lukutaitoa. Messuillakin kävin sekä Tampereella että Helsingissä.

Lukupiirit pyörivät ja sulostuttivat arkeani myös vuonna 2015. Kirjoista puhuminen ja lukuelämäysten jakaminen on ilo, josta tässä bloggaamisessakin on kyse.

Vuoden 2016 lukemiset ovat jo täydessä vauhdissa. Ennen Blogistanian äänestyksiä haluaisin esitellä vielä muutaman vuonna 2015 ilmestyneen kirjan, jotta voisin niitä äänestää.

Lukulupauksen, yhden ja ainoan, annan tässä ja nyt: aion keskittyä yhä enemmän oman kirjahyllyni sisältöön, sillä TBR100-listani eteni viime vuonna vain yhden kirjan verran.

Osukoon kaikkien tielle hyviä ja entistä parempia kirjoja vuonna 2016!

Elämäkerta-haasteeseen luetut elämät

Les!Lue!-blogin Reetta ideoi vuoden 2015 alussa hienon haasteen, johon tartuin innokkaasti. Tarkoitus oli lukea vuoden aikana mahdollisimman monta elämäkertaa, ja kuten haasteen Facebook-sivuiltakin voi nähdä, haasteeseen on kertynyt paljon erilaisia elämäkertoja.

Olen viime vuosina nauttinut omaelämäkerrallisten romaanien lukemisesta. Näitä ovat olleet esimerkiksi Jari Tervon Esikoinen, Toivo Pekkasen Lapsuuteni, Keijo Korhosen Poika, kertomus kylästä joka kerran oli, Benedict Zilliacuksen Kertomus kadonneesta saaresta ja Tove Janssonin Kuvanveistäjän tytär.  Tielleni on osunut myös hienoja elämäkertoja,  esimerkiksi Jelena Kuzminan Anna Ahmatova, Koditon, Tuula Karjalaisen Tove Jansson, Tee työtä ja rakasta sekä Antti Heikkisen Risainen elämä, Juice 1950 - 2006, joten ajattelin, että tämä haaste sopii minulle kuin nakutettu.

Suuret oli suunnitelmat, mutta lopulta sain luettua vuoden aikana vain kolme elämäkertaa, eikä tielleni yhtäkkiä osunut edes omaelämäkerrallisia romaaneja. Kipinä kuitenkin jäi, ja muutama elämäkerta on vielä keskenkin, joten haaste elää.

Tässä lukemani kirjat:


1. Minna Maijala: Minna Canth, Herkkä, hellä, hehkuvainen (2014)


Minna Maijalan kirjoittama Minna Canth -elämäkerta jäi mieleeni ansiokkaana ja mielenkiintoisena tietopakettina. Kirjasta välittyi myös aivan uusi näkemys kirjailijan elämäntyöhön, ja kirjoitinkin oivalluksesta näin:

Elämäkerran lukemisesta tuli vaikuttava kokemus, sillä huomasin käsitykseni idolistani olleen hyvin yksipuolinen. Olen pitänyt Minna Canthia nimenomaan tendenssikirjailijana, enkä ole ymmärtänyt hänen kykyjään aikansa psykologisten virtausten kuvaajana. Enkä ole käsitykseni kanssa yksin. Maijala ravisteleekin pinttyneitä mielikuvia Minna Canthista ja osoittaa, että käsitys hänestä tendenssikirjailijana oli varhaisen elämäkerturin, Lucina Haggmanin oman idealismin värittämä taiteilijanäkemys. Nimensä mukaisesti Maijalan elämäkerta paljastaa Canthista herkkyyden, joka hänellä oli aikansa aatteiden aistijana ja välittäjänä.



2. Alfonso Zapico: James Joyce, A Portrait of a Dubliner (2013)

Alfonso Zapicon kirjoittama ja piirtämä James Joycen sarjakuvaelämäkerta oli loistava matkakumppani toissa kesän Irlannin-matkalle. Dublinissa Joycea ei voi ohittaa. Kirjoitin kirjasta muun muassa näin:

Ihastuin tähän sarjakuva-elämäkertaan ikihyviksi. Se on kaunistelematon, mutta tyylikäs kokonaisuus, johon on kätketty myös aimo annos huumoria. Joycen ristiriitainen ja omahyväinen persoona on joka sivulla läsnä. Elämän vastoinkäymiset: rahahuolet, alkoholismi, tuskallinen silmäsairaus ja tyttären sairastaminen tulevat lukijan iholle asti. Vaikka Joycesta ei voi aina pitää, hänen ristiriitaista taiteilijapersoonaansa on pakko ihailla, sillä häntä seuraa aina ja kaikkialle myös kirjoittamisen pakkomielle, tinkimätön taiteilijuus.



3. Jari Litmanen: Litmanen 10 (2015)

Jari Litmasen muistelmien myötä ylitin itseni - en nimittäin ollut aikaisemmin lukenut yhtäkään urheilijaelämäkertaa. Lukukokemus oli kaikin puolin avartava ja myönnän suoraan, että minusta tuli Litmas-fani:

Vaikka kirjan lukeminen oli minulle välillä aika työlästä, kuten tietotekstin lukeminen minulle aina on, opin kirjasta paljon. Opin, millaista intohimoa huipulle pääseminen vaatii. Opin myös, millaista sinnikästä harjoittelua huipulle pääseminen vaatii. Opin jalkapallosta kaiken, mitä maallikolta voi toivoa. Lisäksi opin tuntemaan ihmisen nimeltä Jari Litmanen.




Mitäs seuraavaksi? Tänä vuonna haluaisin lukea loppuun aloittamani Aale Tynni -elämäkerran ja Olli Jalosen romaanin Miehiä ja ihmisiä. Jari Tervon omaelämäkerralliset romaanit Revontultentie ja Pyrstötähti odottavat tuossa jo hankittuna, Maksim Gorkin Lapsuuteni ja Stephen Fryn Koppava kloppi kutsuisivat myös lukemaan. Elämää riittää.

Kiitos Reetalle inspiroivasta haasteesta!