Kolme käännöskirjaa: Anna Burns: Maitomies, Max Porter: Lanny ja Kai Aarelaid: Korttitalo

Anna Burns: Maitomies, 2019
Alkuteos: Milkman, 2018
Suomentaja: Laura Jänisniemi
Kustantaja: Docendo
Kansi: Luke Bird
Sivuja: 399
Mistä sain kirjan: lainasin kirjastosta



Siihen aikaan, siinä paikassa, kun poliittisiin ristiriitoihin liittyi pommeja ja aseita ja kuolemaa ja vakavia vammoja, tavalliset ihmiset sanoivat: "niitten puoli teki sen" tai "meidän puoli teki sen", tai "niitten uskonto teki sen" tai "meidän uskonto teki sen", tai "ne tekivät sen" tai "me teimme sen", kun itse asiassa tarkoittivat, että "valtion puolustajat tekivät sen" tai "valtiosta irtautujat tekivät sen" tai "valtio teki sen". (S. 30)

Miltä tuntuu elää nuoruutta sellaisessa ympäristössä, jossa "me" ja "ne" asuvat eri puolilla kotikatua ja asukkaiden täytyy hallita monimutkaiset sosiaaliset ja poliittiset verkostot? Jokaisen pitää tietää, ketkä ovat "meitä" ja ketkä "niitä", koska tästä tiedosta voi olla kiinni oma henki: Tällä alueella useimmat kadut olivat ihan samannäköisiä, ja irtautujat olivat poistaneet joka ikisen kadunnimikyltin hämmentääkseen vihollista ja hidastaakseen sen etenemistä (s. 299.) Mielessäni alkaa soida U2:n kappale "Where the streets have no names", joka kertoo Belfastista, kaupungista, johon Anna Burnsin Maitomies-romaani sijoittuu.

Burns on itse syntynyt Belfastissa vuonna 1962, joten väistämättä lukija kääntää katseensa Pohjois-Irlannin poliittisiin mellakoihin 1960-1980-luvuilla. Autopommit, murhat ja pommi-iskut olivat silloin arkipäivää. Englanti, emämaa, kiristi otettaan Pohjois-Irlannista tuomalla joukkojaan maahan ja irtautujat katsoivat rajantakaisen, itsenäisen Irlannin puoleen.

Burnsin kerronta on perusteellista ja polveilevaa. Omaan makuuni hänen tyylinsä on suorastaan tylsää. Hänen virkkeensä ovat pitkiä, ja kappaleet vyöryvät sivulta toiselle. Samaan aikaan toisto vie lukijaa yhä syvemmälle henkiseen häkkiin, jossa ihmiset yrittävät tasapainoilla pysyäkseen omissa ryhmissään, elääkseen kaikkien monismutkaisten sääntöjen mukaisesti, jotta eivät herättäisi epäilyjä omissa tai vastapuolen edustajissa.

Päähenkilö on nimettömäksi jäävä, nimeämättömässä kaupungissa elävä suurperheen keskimmäinen tytär. Hänellä on ehkä-poikaystävä. Hän lukee mielellään vanhoja kirjoja paetakseen kotikaupunkinsa henkistä ilmapiiriä ja sen ristiriitoja. Kaksi hänen veljistään on kuulunut "irtautujiin", ja toinen on tapettu. Samanlainen kohtalo on lähes jokaisessa naapuriperheessä: isät ja pojat ovat kuolleet yhteenotoissa tai terroriteoissa, heidänkään nimillään ei siis sinänsä ole väliä - heidän tarinansa on kaikkien tarina.

Päähenkilön elämän sekoittaa Maitomies, tunnettu irtautuja, joka alkaa seurata häntä ja haluaa hänet omakseen. Maitomiehen hahmossa konkretisoituvat ympäristön epävakaus, pelot, ahdistus ja alistumisen vaatimukset  Suomentaja Laura Jänisniemi on tehnyt hyvää työtä ja välittää hienosti kirjan alakuloisen ja ahdistavan tunnelman, mutta myös huumorin. Ilman toistoa ja siihen piilotettuja monia merkityksiä kirja olisi ollut minulle ylivoimaista luettavaa: Äiti tarkoitti masennuskausia, sillä niitä isällä oli ollut: isoja, massiivisia, salamannopeita, valtavia mustien pilvien kausia, tarttuvia varis-. korppi- ja naakkakausia, arkku arkun päällä -kausia, katakombi katakombin päällä -kausia, rankojen, kallojen ja luiden hautaanryömimiskausia.  - - Siihen aikaan ei tietysti puhuttu masennuskausista. Se oli "synkkämielisyyttä". Ihmiset olivat "synkkämielisiä". (S. 101.)


Teoksen ovat lukeneet ainakin Lumiomenan Katja ja Nannan kirjakimara.

-----------------------------------------------------------------------------------------------------

Max Porter: Lanny, 2020
Alkuteos: Lanny, 2019
Suomentaja: Irmeli Ruuska
Kustantaja: Wsoy
Kansi: Martti Ruokonen
Sivuja: 216
Mistä sain kirjan: lainasin kirjastosta

Vielä muutama viikkoa sitten olin ostamassa lippua Helsinki Lit -tapahtumaan, johon on tulossa vieraaksi myös Max Porter, englantilainen nykykirjailija. En tiedä, miten tapahtuman toteutuksen nyt käy, mutta koronatilanteen pahennuttua jätin kuitenkin lipun ostamatta. Panin joka tapauksessa Porterin uusimman kirjan, Lannyn, varaukseen ja sainkin sen kirjastosta melko pian.

En osannut yhtään odottaa, millaisen tekstin kanssa pääsisin tekemisiin. Ensimmäisillä sivuilla vähän hämmennyin, kun tapasin Isä Suomukka -vainaan, eräänlaisen metsänhengen. Kävi siis selväksi, että Lannyssa on kyse maagisesta realismista, jossa todellisuuden rajoja venytetään reippaasti.

Isä Suomukka ei kuitenkaan ole mikään lempeä metsänhenki, vaan hän tuntuu etsivän saalista. Kun samaan aikaan lukijalle tulee tutuksi myös Lanny, sympaattinen pieni poika, jonka äiti kirjoittaa kirjaa kotona, lukija arvaa, että Isä Suomukka iskee pian silmänsä häneen.

Tapahtumia seurataan Isä Suomukan, Lannyn äidin, Lannyn isän ja Peten näkökulmata. Pete on kylässä asuva taiteilija, joka alkaa antaa Lannylle taidetunteja ja kiintyy häneen kovasti. Kyläläisten silmissä hän on kuitenkin vähintäänkin epäilyttävä tyyppi, lähinnä homoutensa takia. Isä Suomukan kautta kuullaan otteita kyläläisten keskusteluista, ja kun pahin tapahtuu, kyläläisten äänet pääsevät keskiöön ja heidän kommenteistaan lukija voi rakentaa tapahtumien ketjun.

Lanny on kokeellinen teos ja antaa äänen kylälle ja luonnolle. Kaikki sulautuu yhteen. Äidin ja isän epätoivo ja etsinnät, joihin osallistuu koko kylä, saavat aikaan kakofonian, jossa hätä ja huoli takovat myös lukijan sisintä.

Parasta kirjassa on Lannyn ja hänen äitinsä kuvaus ja heidän yhteytensä. Muuten koin teoksen teennäiseksi ja pinnalliseksi, vaikka aihe oli sydäntäraastava. Irmeli Ruuskan suomennoksessa ei tosiaankaan ole mitään vikaa, mutta kirjan asetelma on jotenkin tekemällä tehty ja kriisin käsittely jää pinnalliseksi. Ilmeisesti kirjan äänikirjaversio on kuitenkin erityisen onnistunut, joten ehkä suosittelisin kokeilemaan sitä.


Kirjan ovat arvioineet myös nämä bloggaajat: Katja, Riitta, Kirjaluotsi ja Tuija, joka kehuu äänikirjaversiota.

--------------------------------------------------------------------------------------------------


Kai Aarelaid: Korttitalo, 2018
Alkuteos: Linnade poletamine, 2016
Suomentaja: Outi Hytönen
Kustantaja: S&S
Kansi: Inari Savola
Sivuja: 333
Mistä sain kirjan: oma ostos HelsinkiLitistä 2019


Kai Aarelaidin Korttitalo tarttui mukaani Helsinki Lit-tapahtumasta viime vuonna. Olin kuuntelemassa siellä Joel Haahtela ja Aarelaidin keskustelua ja löysin siitä paljon mieltäni askarruttavia asioita, kuten sellaisen nostalgian tuntua, jonka itse olen tunnistavinani aina miettiessäni sukuni tarinoita.

Korttitalo on hauras rakennelma, ja sellaiseksi voisi kuvata päähenkilön lapsuudenperheen tunnelmaa. Kirjan nimellä on toinenkin merkitys, koska Tartossa on myös talo, jossa päähenkilön isä käy pelaamassa korttia, vaikka kortinpeluu on neuvosto-Virossa kiellettyä. Kirjan nimi viittaa tätä kautta myös johonkin salattuun, etäiseksi jääneen isän salaiseen puoleen.

Teos siis sijoittuu Tarttoon, kauniiseen ja perinteiseen Viron yliopistokaupunkiin. Tapahtuma-aikaa ovat 1950-1960-luku, mutta myös nykyaika, josta lähdetään liikkeelle ja johon lopulta taas päädytään: Tämä tarina liikkuu jossain tietoisuuteni rajoilla, niin että saatan melkein koskettaa sitä. Se väreilee muistini viileissä nurkissa, hämärä kaiku onnellisimmista päivistä, hymyistä, eräästä äänestä. (S. 13.)

Korttitalo on perheen tarina, ja se on myös kasvutarina. Päähenkilö Tiina kasvaa siinä nuoreksi tytöksi, joka joutuu ottamaan vastuuta itsestään ja seuraamaan avuttomana sivusta, kuin vanhempien rakkaustarina vähitellen haihtuu pois. Mikään ei tapahdu suuresti tai dramaattisesti, vaan pikemminkin vaivihkaa.

Aarelaid punoo tarinaa lyhyinä kappaleina, hauraina, lähes unenomaisina muistikuvina ja häivähdyksinä. Dialogi on herkkää ja vie tarinaa eteenpäin. Tiinan ystävystyminen venäläistaustaisen Vovan kanssa väläyttää ristiriitoja, joita Tartossakin on ollut valloittajakansan ja alkuperäisväestön kesken, mutta pääasia kirjassa on lapsen arki. Se on perhekeskeistä, eikä siinä juuri näy poliittinen ahdinko. Lapsi on yksinäinen, koska kodin ilmapiirissä hän jää yksin.

Aarelaidin kirjoitustyyli on viehättävää. Se on selkeää ja silti lyyristä. Hän tarttuu hetkeen kauniisti, vaikka ilmassa leijailee surua. Outi Hytösen suomennos välittää haikean tunnelman. Isän jäämistöä tutkivan Tiinan ajatukset ovat kirkkaita:
   Ihmisen luetteloon kuuluvat myös hänen sanansa. Hänen äänensä, hänen vaikenemisensa. Ja lopulta kaikki se, mitä hän fyysisesti ei enää ole, mutta mikä joskus määritti häntä kaikista parhaiten: merkit hänen poissaolostaan. 
      Pään painauma tyynyllä.
      Kamman piikkien väliin jäänyt hiuskarva. 
      Huulen muotoinen tahra kupin reunassa.
      Pisara kuivunutta verta partaveitsessä.
      Kirja, jossa on kirjanmerkki ikuisesti samassa kohdassa. 
      Tyhjentämättä jäänyt vesilasi. 
      Ne ovat ihmisen todellisia jälkiä. 
      Ja sitten se kaikki häviää, kirjoitamme "Loppu". Mutta jäljelle ei jää pimeyttä, jäljelle jää valo. Kaikki värit ovat yhdessä yksi: valkoinen. Valkoinen hiljaisuus peittää lopulta kaikki muistot. ( S. 333.)
 
Näistä vasta lukemistani käännöskirjoista Aarelaidin kirja teki minuun suurimman vaikutuksen. Siinä on paljon samaa kuin Viivi Luikin Seitsemännessä rauhan keväässä tai Ene Mihkelsonin Ruttohaudassa. Niissä kaikissa on kuvattu neuvostoajan Viron elämää lapsen näkökulmasta. Lisäksi voin suositella Ilmar Taskan Pobedaa, joka tuntuu selkeästi romaanilta, kun taas Aarealaidin, Luikin ja Mihkelsonin teokset ovat enemmän muistelmia, elämäntarinoita. Suosittelen näitä kaikkia kirjoja Viron historiasta kiinnostuneille lukijoille. 


Korttitalo on luettu ainakin näissä kirjablogeissa: Tuijata, Kirja vieköön!, Kirjan pauloissa, Kirjaluotsi, Kirjapiisku, Kirjariepu ja Kirjarouvan elämää.

Petri Tamminen: Musta vyö

Petri Tamminen: Musta vyö, 2019
Kustantaja: Otava
Kansi: Piia Aho
Sivuja: 175
Mistä sain kirjan: lainasin kirjastosta



Heinäkuussa lopetin kaikki tavalliset työni. Varsinkin lopetin kirjailijantyöni. En kirjoittanut enkä lukenut. Näin pelkäämiseen vapautui paljon aikaa. (S. 21.)

Petri Tammisen lakoninen lause on täällä taas, tällä kertaa tosipaikan edessä: kuvaamassa elämän hidastumista, pysähtymistä ja kaiken lamaannuttavaa pelkoa ja surua. On kuin Tammisen lause olisi tätä varten luotu.

Hyvin omaelämäkerrallisen tuntuinen, tai vähintäänkin autofiktiivinen, romaani on tämä Petri Tammisen Musta vyö, joka kertoo isän kuolemasta ja siitä selviämisestä. Surusta kun on jollain tavalla selvittävä, jos jatkaa elämistä. Tai jos nyt ei aivan selviäkään, niin suru jää mukaan ja sen kanssa sitten eletään jotenkin. Mustan vyön minäkertoja alkaa elää kuolemanpelon kanssa.

Päähenkilönä, minäkertojana, kirjassa on kirjailija, joka vajoaa eräänlaiseen kuolemanlaaksoon itsekin, kun hänen isänsä kuolee. Siellä käy vain tuuli - ja tyhjää on:

Selvin ja yksinkertaisin yön ajatukseni oli se, että isä oli ollut suuri puu ja että juuri sen vuoksi minä olin pieni puu. 

    Ja että kun suuri puu kaatui, metsässä oli äkkiä paljon tilaa. Niin että tuuli vain kävi.  (s, 123,)


Vaikka isän ja pojan suhde ei tunnu olleen kovin läheinen, siinä on ollut paljon hyvää. Hyviä sanoja on myös vaihdettu - ei tietenkään liiaksi asti, mutta sentään muutama - ja molemminpuolinen arvostus on jaettu. Tämä on ehkä kuitenkin enemmän, kuin mihin useimmat suomalaiset isät ja pojat pystyvät: Vuotta aiemmin, isänpäivänä, olin kertonut isälle, että arvostan häntä. Olin myös kuvaillut ne ominaisuudet, joita hänessä eniten arvostin. Se tuntui  minusta nyt muistona todellisemmalta kuin silloin kun se todella tapahtui. (S. 42.)

Välillä lukijan tekisi mieli ravistella päähenkilöä ja käskeä hänen nousta ylös, milloin mistäkin  makuupaikasta, ja ottamaan itseään niskasta kiinni. Kertojan vaimo, Liisa, kyllä nousee, ja nouseekin suorastaan sankariksi pyörittäessään arkea ja kuunellessaan kirjailijan synkkiä pohdintoja. Hän tuntuu viisaalta ja kärsivälliseltä enkeliltä, jollaisen jokainen surija ansaitsisi rinnalleen.

On ehkä outoa todeta näin, mutta Tammisen kirja on paitsi surullinen, myös lohduttava ja jopa hauska. Kuolemanpelossakin elämä on aika naurettavaa. Vaikka ei tietystikään kuolemanpelossa elävälle, jolle se on haudanvakavaa.

Tammisen Meriromaani on yksi suuresti rakastamistani kirjoista, koska se on niin viisas kirja. Hänen Suomen historiansa on toinen suosikkini, ja se ilmestyi Suomen 100-vuotisjuhlavuonna. Siinä on lyhyitä tarinoita, joiden kautta Suomen historia konkretisoituu lukijalle ja tulee läheiseksi. Siinä on myös jonkin verran Tammisen loistavan esikoisteoksen, Elämiä, tuntua. Musta vyö on nopealukuinen, sivumääräänsä suurempi kirja, jonka teemoihin jokainen joutuu elämässään sukeltamaan. Tammisen lause edustaa suomen parhaimmistoa.

Jonotan nyt kirjastosta Petri Tammisen ja hänen poikansa Antti Röngän kirjeenvaihtoon perustuvaa kirjaa Silloin tällöin onnellinen. Jään mielenkinnolla odottamaan, onko seuraava sukupolvi löytänyt sopivia sanoja isän ja pojan välille.



Musta vyö on luettu ainakin näissä kirjablogeissa: Kulttuuri kukoistaa, Kirjan pauloissa, Tuijata ja Kirja vieköön!

2 x Pajtim Statovci: Tiranan sydän ja Bolla

Pajtim Statovci: Tiranan sydän, 2016
Kustantaja: Otava
Sivuja: 269
Mistä sain kirjan: omasta hyllystä


Pajtim Statovci: Bolla, 2019
Kustantaja: Otava
Kansi: Mirella Mäkilä
Sivuja: 239
Mistä sain kirjan: ostin omaksi



Luin Pajtim Statovcin Kissani Jugoslavian  melko pian sen ilmestymisen jälkeen vuonna 2014 ja pidin siitä paljon. Teos voitti ilmestymisvuonnaan Helsingin Sanomien esikoiskirjapalkinnon. Toissa kesänä näin siitä tehdyn Kansallisteatterin esityksen Tampereen teatterikesässä ja sekin oli loistava. Maagisen realismin tuntu, eläinten ja ihmisten sielujen sekoittuminen, käärmeen muotoon mukautuva pelko, kissamainen rakastaja... Jo esikoisteoksessaan Statovci osoitti taituruutensa tarinankertojana ja vaikeiden, monisyisten aiheiden käsittelijänä. Hänen teemansa ovat vahvasti kansainvälisiä: pakolaisuus, kahden kulttuurin välissä eläminen, homoseksuaalisuus ja ulkopuolisuus. Näitä teemoja Statovci käsittelee kaikissa kolmessa teoksessaan.

Tiranan sydän, Satatovcin toinen kirja, osui silmiini junassa jonkun satunnaisen matkustajan matkakirjana, ja valitsin sen viime vuoden Helmet-lukuhaasteen kohtaan "tuntematon lukee". Sain hyvän kimmokkeen tarttua kirjaan, jonka olin jo hankkinut hyllyyni. Samoihin aikoihin kirja valikoitui myös National Book Award -palkintoehdokkaaksi, joten se oli uudestaan ajankohtainen.

Syksyllä 2019 ilmestyi Statovcin kolmas teos, Bolla, joka päätyi lukupiirikirjaksi ja voitti myöhemmin Finlandia-palkinnon. Statovcin ura on jo nyt - kolmen kirjan jälkeen - menestyksekäs, ja täysin ansiosta.

Statovcilla on aivan oma tyylinsä. Hänen tekstinsä on intensiivistä ja kaunista, vaikka hän kirjoittaisi rumistakin asioista, kuten väkivallasta, hyväksikäytöstä tai ahdistuksesta: En saa henkeä, sillä ilma kerääntyy märäksi villaksi kurkkuun ja aukion taukoamaton meteli saa ajatuksenkulkuni keskeytymään, ja kun laitan käteni kostealle poskelleni ja kuorin kynsilläni hien sen pinnalta, on kuin kasvoiltani irtoaisi kerros ihoa (TS, s. 13).

Tiranan sydän kertoo kahden pojan, Agimin ja Bujarin, ystävyydestä Kosovossa. Pojat kasvavat ja sodan uhka kasvaa. Lopulta pojat lähtevät sotaa pakoon ja pitävät toisistansa huolta. Tuntuu kuin heidän sielunsa alkaisivat olla yhtä.

Jossain vaiheessa kertojaksi jää vain toinen poika, mutta kumpi. Miksi vain toinen? Päähenkilö muuttaa maasta toiseen, etsii paikkaansa, pukeutuu naiseksi, on mies, on nainen, on amerikkalainen, on italialainen. Mutta ei koskaan albaani. Identiteetin vaihtaminen on raskasta mutta myös vapauttavaa. Ehkä myös elinehto. Albania, kammottava Albania jää taakse. Vai jääkö sittenkään? Esi-isien tarinat seuraavat mukana, kansan vaiheet seuraavat mukana - vaihtuvista identiteeteistä huolimatta omaa sisintään eikä omaa menneisyyttään pääse pakoon.

Kaunis ei ole uusin kotimaakaan, Suomi: Julkisilla paikoilla ihmiset puhuvat äärimmäisen hiljaa, kuin olisivat jatkuvasti sanomassa jotain rikollista, katsekontaktin saaminen on haastavaa, kuin vaikeaa matemaattista yhtälöä ratkoisi, sillä ihmiset eivät katso silmiin, tai jos katsovat, niin katse on syrjyttävä, tyrmäävä ja julma, siitä ei voi erehtyä: mene pois tieltäni, se käskee, mitä ihmettä sinä siinä seisot (s. 208).

Bollan päähenkilöt puolestaan ovat aikuisia miehiä, jotka hakevat samansukupuolista rakkaussuhdetta. He löytävät toisensa Pristinassa ja rakastuvat intohimoisesti. Sota ajaa miehet kuitenkin eroon toisistaan. Toinen päähenkilöistä, Arsim, on väkivaltainen ja itsetunnoltaan hyvin heikko, perinteiseen miehen malliin kasvatettu mies. Hän pahoinpitelee vaimoaan, eikä ota perheestään vastuuta. Myöhemmin hän ei osaa elää uudessa kotimaassa, Suomessa, eikä saa mistään otetta.

Arsimin kautta teoksessa pohditaan myös kirjailijana olemista, tarvetta pukea elämä sanoiksi. Arsim yrittää kirjoittaa, mutta ei tunne saavansa tekstiään eläväksi. Unelmien toteutuminenkaan ei välttämättä tee ihmistä onnelliseksi: Luin joskus jostain, että unelmien toteutumisella on vaarjopuolensa, sillä elettyään unelmansa todeksi uneksija on antanut toiveensa pois. Se teki minut mietteliääksi, hieman surulliseksikin, silä ajattelin, että ihmisen pitäisi jotenkin varoa unelmiaan, niiden toteutumista erityisesti. Jos uneksinnan arvo on uneksijan haaveilussa, minkä arvoinen voi toteutunut haave olla? Minkä arvoinen voi olla esimerkiksi kirja, jos se julki tullessaan on kirjoittajansa pois antama unelma. (B, s. 151)

Toinen mies, Milos, on herkempi ja haavoittuvaisempi, mutta sota ei säästä häntäkään. Miesten kohtaamisissa on pajon kauneutta ja toivoa, yhteisen kauniin maailman lumoa, mutta todellisuus ei ole heidän. Velvoitteet, odotukset, yhteisöjen ja perinteiden paineet - ja lopulta myös päälle vyöryvä historia - eivät anna heille kummallekaan mahdollisuutta toteuttaa itseään.

Statovcin tähänastisen tuotannon perusteella voi sanoa, että hän on Suomen kirjallisuudessa täysin omaäänisensä, rohkea kirjailija. Teemojensa kautta hän on vankasti kiinni kansainvälisessä kirjallisuudessa ja sanataituuruudessa hän on suomalaista parhaimmistoa. Statovcin virke on selkeä ja kaunis, mutta ei silti yhdentekevä.


Tiranan sydäntä on luettu ainakin näissä blogeissa: Marjatan kirjat ja mietteet, Kirja hyllyssä, Reader, why did I marry him, Kaikkea kirjasta, Oksan hyllyltä,  Kulttuuri kukoistaa, Kirja vieköön! ja Kaisa Reetta T. Bolla on arvioitu muun muassa näissä blogeissa: Reader, why did I marry him, Kulttuuri kukoistaa, Kirja hyllyssä, Lukuisa, Bibbidi bobbidi book, Kirjarouvan elämää ja Kirsin kirjanurkka.

Joka päivä on naisten päivä -klassikkohaaste 8.3.2020

Kuva: Mitä luimme kerran -blogi

Mitä luimme kerran -blogissa on puolentoista vuoden verran pyörinyt tärkeä lukuhaaste nimeltään Joka päivä on naistenpäivä, jonka tarkoitus on nostaa esiin naisten kirjoittamia klassikoita.

"Onko niitä?" saattaa joku kysyä, ja aivan aiheellisesti, sillä klassikoiksi nousevat ne teokset, jotka muistetaan ja joita luetaan. Ei riitä, että kirja on loistava ja ansaitsisi siksi paikkansa kaanonissa. Kirjaa pitää lukea yhä uudestaan, ja yhä uusien sukupolvien on sitä luettava. Naisten kirjoittamien kirjojen tapauksessa se tarkoittaa, että yhä uusien naisten ja yhä uusien naissukupolvien on niitä luettava. Tunnettu tosiasia on, että naisten kirjoittamia kirjoja lukevat lähinnä naiset, kun taas miesten kirjoittamia kirjoja lukevat sekä miehet että naiset.

Viime vuonna onnistuin lukemaan haasteeseen vain neljä teosta mutta nyt otin haasteen paremmin haltuuni ja onnistuin lukemaan jopa 10 kirjaa. Tässä lukemani kirjat:



Sarjakuvaklassikko:


Alison Bechdel: Lepakkoelämää (1992 - 1993)

Sarjakuvataiteilija Alison Bechdell tuli tunnetuksi Lepakkoelämää-sarjakuvillaan, jotka olivat ensimmäisiä naisten välisiä rakkaussuhteita käsitteleviä sarjakuvia. Sarjakuvissa seurataan ajankohtaisia poliittisia ilmiöitä ja eletään tavallista arkea iloineen ja suruineen. Suosittelen näitä luettavaksi kenelle tahansa.

Bechdel on kirjoittanut myös loistavia omaelämäkerrallisia sarjakuvaromaaneja: Hautuukoti (2006) ja Äideistä parhain (2012), jotka ovat hyvää vauhtia nousemassa klassikoiksi - elleivät jo sitä ole. Suosittelen molempia!



Klassikkonäytelmiä: 


Minna Canth: Papin perhe (1891)

Minna Canth on ensimmäinen suomalaisnainen, joka haastoi miehisen kirjallisuuden kaanonin. Hän edustaa kirkkainta realismia Suomen kirjallisuudessa, ja hänen selkeä päämääränsä oli osoittaa yhteiskunnallisia epäkohtia ja saada aikaan parannuksia. Papin perheessä papin hupakko tytär, Maiju, kipuilee nuoren naisen emansipaatiossaan, koska haluaa näyttelijäksi. Samaan aikaan Maijun veli kapinoi vanhasuomalaista isäänsä vastaan. Canthmaiseen tyyliin näytelmä on tiukasti kiinni ajan poliittisissa ilmiöissä.


Eve Ensler: Vaginamonologeja (1998)

Eve Enslerin Vaginamonologeja antaa vaginallisille henkilöille puheenvuoron. Ensler haastatteli monologiaan varten satoja naisia, jotka kertoivat hänelle avoimesti seksuaalisuudestaan ja suhteestaan vaginaansa. Se suhde on vaiettu ja epämääräinen, usein myös häpeällinen. Aika on ehkä ajanut näytelmän uhon ohi, mutta edelleen se on ajankohtainen siinä suhteessa, että naisiin kohdistuva väkivalta jatkuu  ja seksuaalisuuteen liittyvä tieto on usein vääränlaista.





Maria Jotuni: Miehen kylkiluu (1914)

Maria Jotuni on jäänyt turhaan Minna Canthin varjoon. Hänen näytelmissään on terävää sarkasmia, jonka kohteeksi joutuvat niin perinteiset roolimallit kuin romanttinen rakkaushömpötyskin. Miehen kylkiluussa hierotaan naimakauppoja ja irvaillaan romanttiselle rakkaudelle, joka on oikeastaan aikamoinen ansa naiselle.





Klassikkoromaaneja: 



Ágota Kristóf: Iso vihko (1986)

Kristófin Iso vihko sijoittuu Unkarin rajaseuduille toisen maailmansodan aikaan. Se kertoo kaksospoikien raadollisesta selviytymiskamppailusta. Teos nosti ilmestymisaikanaan kohun, koska se kertoo niin suoraan sodan julmuuksista seuduilla, jotka on unohdettu. Kirjailijan tyyli on pelkistetty ja äärettömän vaikuttava - ja kirjan aihe on aina ajankohtainen.



Leena Krohn: Tainaron (1985)

Suomen paras kirjailija on tässä: Leena Krohn. Jaksan hämmästellä sitä, miksi hänet vaietaan Suomessa lähes olemattomaksi, sillä jos hän olisi esimerkiksi ruotsalainen tai saksalainen kirjailija, hän olisi jo Nobel-ehdokas. Onko kielialueemme liian pieni, jotta Krohnia kannattaisi markkinoida maailmalle, vai onko syynä kenties se, että Krohn ei tee itsestään numeroa. Hän ei esiinny julkisuudessa kuin äärimmäisen harvoin, ja suomalainen kirjaelämä hengittää lehdistön henkilöjuttujen tahdissa enemmän kuin kirjallisuuden laadun tahdissa.

Tainaronia kuvatessa mitkään ylisanat eivät ole liikaa. Se on kokeilevaa kirjallisuutta 1980-luvulta, mutta on yhä tuoreen tuntuinen. Se on säkenöivä, ironinen, inhimillinen ja eläimellinen. Se on aikaansa edellä. Jos se ilmestyisi nyt, se olisi kansainväinen hitti, koska se osoittaa ruohonjuuritasolla, että ihminen on osa luontoa ja kaikki mikä luonnossa tapahtuu, tapahtuu myös meille. Se on fantasiaa, scifiä ja totta.


Harper Lee: Kuin surmaisi satakielen (1960)

Harper Leen mestariteos Kuin surmaisi satakielen kertoo elämästä pienessä alabamalaisessa kaupungissa 1930-luvulla. Tapahtumat kerrotaan 8-vuotiaan tytön, Scoutin, näkökulmasta.  Scoutin päivät täyttyvät mielikuvituksellisista leikeistä isonveljen kanssa. Vähitellen hänen turvalliseen lapsuuteensa alkaa tulla säröjä. Scoutin isä on saanut työkseen puolustaa oikeudessa mustaa miestä, jonka yhteisö on tuominnut ennen kuin mitään on näytetty oikeudessa toteen. Yhdysvaltain perustuslain kohta ihmisten yhdenvertaisuudesta joutuu koetukselle.

Margaret Mitchell: Tuulen viemää (1936)

Tuulen viemää on klassikko, joka sävähdyttää yhä uusia sukupolvia paitsi historiallisena sotaromaanina myös päähenkilönsä ansiosta. Scarlett O'Hara taistelee omat taistelunsa  etelävaltiolaisena naisena, ja kasvaa omaa kipeää kasvuaan ärsyttävänä, haavoittuvana ja esimerkillisen sinnikkäänä. Unohtumaton, sitä tämä kirja on.





J. K. Rowling: Harry Potter ja viisasten kivi (1998) ja Harry Potter ja salaisuuksien kammio (1998)

J. K. Rowlingin Harry Potter -sarja on nuori klassikko, mutta klassikko yhtä kaikki. Ensimmäisen osan ilmestyminen vuonna 1998 oli maailmanlaajuinen sensaatio ja menestystarina vailla vertaa. Pottereihinsa Rowling on luonut kiehtovan taikamaailman, jota ei voi vastustaa. Harry Potter on sankarina samaistuttavan tavallinen ja vaatimaton ja saa varmasti kaikki lapset ja aikuiset ympäri maailmaan tuntemaan itsensä sankareiksi taistelussa pahan voimia vastaan.

Fantasikirjallisuuden klassikkokirjailijat ovat perinteisesti olleet miehiä ja lyhentäneet nimensä nimikirjaimiksi: J. R. R. Tolkien ja C. S. Lewis. Tähän ketjuun J. K. Rowling istui saumattomasti - paitsi, että paljastui naiseksi.  Aivan varmaa on, että nimikirjaimet helpottavat kirjojen lukijakunnan laajentamista myös poikien keskuuteen. Luen sarjaa nyt kuopukselle, 7-vuotiaalle eskaripojalle, ääneen. Meidät on molemmat lumottu.


Näiden naisten kirjoittamien klassikoiden myötä toivotan kaikille hyvää naistenpäivää ja hyvää tasa-arvon päivää! Joka päivä on naistenpäivä, joka päivä on tasa-arvon päivä!

László Krasznahorkai: Saatanatango

László Krasnahorkai: Saatanatango, 2019
Alkuteos: Sátántangó, 1985
Suomentaja: Minnamari Pitkänen
Kustantaja: Teos
Kansi: Jenni Saari
Sivuja: 304
Mistä sain kirjan: lainasin kirjastosta



Kuvittelemalla, että vapaus koittaa minä hetkenä hyvänsä, varmistelemme vain lukkoja (s. 237).

Saatanatango tanssitaan mudassa ja sitä säestää sateen jatkuva lotina. Välillä mudassa suorastaan kieriskellään, välillä kulautetaan kurkusta palinkaa ja piristytään hetkeksi aikaa, saatetaanpa jopa innostua tanssimaankin ja tarraamaan satunnaiseen partneriin kuin hukkuva oljenkorteen. Ympärillä löyhkää home ja hiuksiin tarraavat hämähäkin seitit.

Unkarilaisen László Krasznahorkain kirjoittama teos vaatii keskittymistä ja antautumista. Se on jaettu 12 lukuun, jotka on kirjoitettu ilman kappalejakoa. Pitkät virkkeet polveilevat, mutta ovat samalla hämmentävän tarkkoja kuvauksessaan. Henkilögalleria on värikäs, eikä missään nimessä esikuvallinen, vaan koostuu toinen toistaan kammattovammista tyypeistä. Kenestäkään ei voi oikeastaan pitää, eikä heistä tunnu pitävän kertojakaan, joka kuvaa heidän pikkumaisuutensa, väkivaltaisuutensa ja itsekkyytensä armottomasti.

Lukija on välillä pulassa. Luku luvulta kertojanäkökulma vaihtuu, tyylikin vaihtuu. Tapahtumat  etenevät ja limittyvät, ehkäpä kiertävät kehää. Varmaa on kuitenkin, että asutaan tilalla, jossa ilonaiheita ei ole: rakennukset lahoavat käsiin, kaikki on imetty tyhjiin, jatkuva sade painaa kaiken mutaan. Arvoitukseksi jää, miksi kukaan ei edes yritä korjata mitään, miksi mihinkään ei tartuta.  Vastauksen tarjonnee kommunistinen yhteiskuntajärjestelmä, joka lamaannuttaa kaiken. Lopulta vaan maataan tai istutaan, kitataan palinkaa ja tartutaan himon riekaleisiin tai annetaan nyrkin puhua. Joku sentään tarttuu kynään...

Tunne-elämää pikkusieluisilla asukkailla kyllä riittää: kateutta, kieroilua, välinpitämättömyyttä, pettämistä, himoa ja tyhmyyttä. Kurjuuden keskelle odotetaan vapahtajaa. Sellainen myös tulee. Lukijan silmissä vapahtaja on tuiki tavallinen reppana, jolla on omat käskyttäjänsä. Hän muodostaa kaverinsa kanssa eräänlaisen Don Quijote ja Sancho Panza -parivaljakon. Kertomus heittäytyy veijaritarinan tunnelmiin, kun seurataan heidän askeleitaan.

Sävy muuttuu kuitenkin taas, kun siirrytään seuraamaan pienen Etsi-tytön elämää. Etsikään ei ole enkeli, mutta miten yksin hän onkaan kaiken rappion keskellä. Pidätin välillä hengitystäni, sillä niin kamalaa hänen pieni elämänsä näyttää olevan, ja silti: Hän kävi mielessään läpi kuluneen päivän taphtumia ja pani hymyillen merkille, että kaikki liittyi tavalla tai toisella yhteen; hänestä tuntui, ettei tuo yhteys voinut olla sattumaa, tapahtumien välille avautuvan kuilun ylitse johti kuin johtikin sanoinkuvaamattoman kaunis ymmärryksen silta (S. 147).

Krasnahorkai on velho. Hän leikittelee lukijalla ja leikittelee henkilöhahmoillaan, antaa epäluotettavan kertojan väläyttää milloin minkäkinlaisia näkyjä. Välillä teos on maagista realismia, välillä veijaritarinaa, välillä satiiria, välillä surumarssia. Mieleeni tulee ajoittain myös Hemingwayn Ystävyyden talo. 

Kustantaja on tehnyt hienon päätösen lisäämällä suomentajan nimen kirjan kanteen. Minnamari Pitkänen on tehnyt loistavaa työtä. Krasnahorkain Saatanatango ei ole varmastikaan ollut mikään helppo suomennettava, eikä se ole helppoa luettavaakaan. Se kuitenkin kaivautuu lukijan mieleen syvälle eikä sen henkilökaartista pääse pitkään aikaan eroon, vaikka todellakin haluaisi.