keskiviikko 6. toukokuuta 2015

Pajtim Statovci: Kissani Jugoslavia

Pajtim Statovci: Kissani Jugoslavia, 6. painos, 2014
Kustantaja: Otava
Kansi: ?
Sivuja: 285
Mistä sain kirjan: oma ostos





Miau! Nuolen huuliani tyytyväisenä ja alan kehrätä - olenhan latkinut kupillisen kirjanystävän kermaa.

Pajtim Statovcin Kissani Jugoslavia on lukukokemus, joka jättää mielen sopivasti hämilleen ja häiritsee ajatuksia pitkään. Se tempaisee mukaansa rajulla alullaan, vakuuttaa kauniilla kielellään ja pyörittelee lukijan keskustelemaan kissan kanssa ja tuntemaan boan syleilyn ihollaan. Se etsii menneestä syyn nykyisyyteen ja näyttää, miten sota kohtelee elämää.

Kirjassa on ihmisiä, eläimiä ja kotimaita. On poika ja äiti, Bekim ja Emine, on käärmeitä ja kissoja, on Suomi ja Jugoslavia. Aiheina perheen tarina, Jugoslavian sota, vuosisatoja vanhat perinteet ja kulttuurien väliset erot, teemoina yksinäisyys, pakolaisuus, identiteetin etsiminen ja tietysti - rakkaus.

Kirjan vahvuus on siinä, että se punoo kaikki nämä aiheet ja teemat yhteen ilman kliseiden häivääkään. Miltä tuntuu kun ei ole sitä eikä tätä, ei kuulu oikein mihinkään maahan ja edustaa seksuaalista vähemmistöä? Vaikka kuinka yrittää elää kissojen tai käärmeiden kanssa, yksinäisyys ja pelot eivät hellitä. Saisiko pelkoineen päivineen olla minä, sellainen kuin on? - - Kaikkea voi pelätä. Kävelemistä tuulisella kadulla. Sitä, että liikennemerkki kaatuu päälle, esimerkiksi, että sen reuna viiltää kaulavaltimon. Silloin vuotaa kuiviin ja kuolee. - - Ja joka päivä vuodenajasta riippumatta liikkeellä on vaarallisia ihmisiä, jotka voivat tehdä ja sanoa mitä tahansa minä hetkenä hyvänsä. Eivät he kysy. - - (S. 74.)

Kissani Jugosalavia kertoo pojan tarinan ja äidin tarinan, joista muodostuu jatkumo. Ei ole toista ilman toista; toinen selittää toista. Äidin, Eminen, tarina alkaa Jugoslaviasta Kosovon albaanien keskeltä, 1980-luvulta. Albaaninaisen elämässä perinteillä on vahva ote, ja naisen ja miehen roolit ovat selkeät. Itse asiassa Eminen tuntemukset 1980-luvun Kosovossa muistuttavat 1800-luvun lopun suomalaisen kirjallisuuden naishahmojen tuntemuksia: Kun tajusin olevani koulussa siksi, ettei lukutaidottomalla naisella olisi minkäänlaisia mahdollisuuksia päästä hyviin naimisiin, sappi kohosi suuni limakalvolle eikä ruoka maistunut miltään. Ja kun tajusin, ettei elämäni tulisi olemaan yhtään sen ihmeellisempää, vaikka olisin saanut parhaan arvosanan kaikista aineista, aloin voida fyysisesti pahoin. En ollut kuullut ensimmäisestäkään naispoliitikosta, -opettajasta tai - lakimiehestä, tajusin, ja otin kiinni pöydänkulmasta ja hengitin syvään nenän kautta. (S. 27.)

Kaiken vanhan ja totutun, kaiken varman, tuhoaa Jugoslavian sota. Tuhon pohja luodaan enteellisesti Eminen hääpäivänä, kun tuleva aviomies rikkoo röyhkeästi perinteitä. Myöhemmin Eminelle paljastuu, että juuri hääpäivänä myös Jugoslavian historia oli lähtenyt kulkemaan omaa kulkuaan. Historialle ei kukaan voi mitään, ja perheen kohtalona on pakolaiselämä Suomessa, jossa Jugoslavian uutisia seurataan televisiosta. Vanha kotimaa raunioituu, kuten perhekin: poika kasvaa Suomessa käärmepainajaisissa ja kahden kulttuurin puristuksessa. 

Äidin ja pojan kautta kirja kertoo kolmannenkin elämäntarinan. Se on tarinoista surullisin, menetetty. Se tarina on miehen, Bajramin, joka valitsee aseen ja kuoleman sijasta perheensä ja pakolaisuuden. Isä pelastaa perheensä sodan keskeltä hyvinvointivaltio Suomeen turvaan. Mutta miten täällä käy miehen, jonka identiteetti perustuu vahvaan patriarkaaliseen perinteeseen? Miten käy arvostetusta suvusta tulevan miehen, jolla ei ole enää kotimaata, eikä sukua turvanaan?  Suomessa patriarkaalinen hegemonia mureni sata vuotta aiemmin, 1800-luvun lopussa. Täällä miehen pitää nykyisin lunastaa omalla käytöksellään yhteisön arvostus, eikä se ole hänelle sukupuolen mukana saatu syntymälahja.

Bajram, syntymästään asti kunnioitettu, ei saa Suomessa minkäänlaista arvostusta osakseen. Hänellä on väärä ihonväri, väärä kieli ja uskonto ja väärät asenteet ja tavat: En ole koskaan nähnyt tällaisia ihmisiä, Bajram sanoi. He jäävät katsomaan kuin puut tai patsaat, hän nauroi ivallisesti, katsokoot sitten. Eikä hän suostunut ymmärtämään, kun yritin selventää, että he katsovat luultavasti siksi, että he eivät halua meitä tänne, heidän maahansa. (S. 169.)

Kissani Jugoslavia avaa ajattelua moneen suuntaan. Se toimii, kuten vaikuttava kaunokirjallisuus toimii. Varsinaisen kaunokirjallisen herkkukerman siitä tekee sen maagisuus - ne arvoitukselliset kissat. Erityisesti ensimmäinen kissa, joka jatkaa kunniakkaasti kirjallisuuden kissahahmojen perinnettä. Mieleeni tulivat Bulgagovin Saatana saapuu Moskovaan -klassikon Begemot, joka röyhkeydellään ja ilkeydellään voittaa melkein itse Saatanan. Entäs Timo Parvelan Maukasta ja Väykästä tuttu Maukka! Omahyväinen ja nautinnonhaluinen taiteilija ja laiskottelija Maukka sopisi hyvin Statovcin kissan sisarhahmoksi. Onhan näitä muitakin: Liisa Ihmemaassa -tarinan Irvikissa ja Fedja-sedän neuvokas kissa Matroskin... Kissat ovat persoonia.

Kosovossa kissaa pidetään saastaisena eläimenä. Entäs jos kissan kanssa heittäytyy parisuhteeseen? Miten selittää asia sukulaisille tai itselleen? Bekim löytää ensimmäisen kissansa, vastustamattoman viettelijän, baarista, ja koska Bekim on biseksuaali, kissa voi olla mies tai nainen, sen ei ole väliä. Kissan ja nuoren miehen parisuhde näyttää, että sukupuolella ei ole niin paljon merkitystä kuin osapuolten luonteilla ja traumoilla. Kuten rakkaussuhteissa yleensä, myös Bekimin kissan viehätysvoima on aluksi vasustamaton, mutta paljastaahan kissa lopulta kyntensä.

Kyntensä näytti myös Pajtim Statovci voittamalla tällä esikoisteoksellaan Helsingin Sanomien kirjapalkinnon viime vuonna. Tällaista lisää!


Kissani Jugoslavia on herättänyt kirjablogeissa ihastusta ja täysin aiheesta. Kannattaa käydä lukemassa arvioita esimerkiksi näistä blogeista: Reader, why did I marry him?, Lumiomena, Kirsin kirjanurkka, Kannesta kanteen, Luettua, Kirjakaapin kummitusAmman lukuhetki, Kaisa Reetta T., Nannan kirjakimara, Lukuneuvoja, Lukutoukan kulttuuriblogi, Kirjasähkökäyrä...

HelMetin kirjan vuoden 2015 lukuhaasteen kohta 19. Kirja, joka kertoo seksuaalivähemmistöön kuuluvasta henkilöstä.



18 kommenttia:

  1. Ihastuttavan tekstisi myötä pääsin minäkin hieman lipaisemaan kermakupiltasi. Kurnauskis!

    Veikkaan, että tästä teoksesta tulee vielä klassikko.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kaikin mokomin... ;)

      Toivon totisesti minäkin, että tästä viimevuotisesta esikoiskirjasta tulee klassikko! Kuten toivottavasti myös Neljäntienristeyksestä ja Kultarinnasta. Mikä kirjavuosi se olikaan!

      Poista
  2. Viime vuosi oli huikea kirjavuosi Suomessa. Kissani Jugoslavia oli kyllä parhaimpia lukukokemuksia viime vuonna :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Vuosi 2014 oli kirjanystävien juhlaa!

      Onneksi tartuin tähän kirjaan näinkin pian, ettei kirja päässyt livahtamaan vallan ohi. Teemat olivat tärkeitä ja maagisuus oli piste i:n päälle.

      Poista
  3. Hieno kirjoitus, Elina!

    "Täällä miehen pitää nykyisin lunastaa omalla käytöksellään yhteisön arvostus, eikä se ole hänelle sukupuolen mukana saatu syntymälahja." Tämä on hyvä huomio. Tämä menee Bajramilla ja monilla vanhoillisista kulttuureista tulevilla yli ymmärryksen.

    Minä muistan ikuisesti erään hurjan kohtauksen tästä kirjasta, kissan ja käärmeen taistelun.

    Hykertelin tyytyväisenä, kun tämä sai HS:n parhaan esikoisen palkinnon.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos, Marjatta!

      Sukupuolen mukana saatu arvostus oli totta vielä 1800-luvun Suomessa. Suomalaismiehillä on mennyt yli sata vuotta tottua sukupuolten väliseen tasa-arvoon. Nykyään suomalaisten on vaikea käsittää, että se ei ole kaikille taivaanlahja, vaan se voi olla pelottava ajatus ja siksi se herättää jopa vihaa. (Kuten suomalaismiehissä aikoinaan.)

      Kissani Jugoslavia on tärkeä kirja. Pakolaisten hätä omassa kotimaassaan ja kulttuurierojen kuilu uudessa kotimaassa on kuvattu siinä hyvin konkreettisesti. Käärmeillä ja kissoillakin voi kertoa näistä asioita paljon...

      Poista
  4. Tyytyväisenä kehrään minäkin -niin kirjalle kuin upealle arviollesi. Voihan kissanviikset! Innolla odotan nuorelta kirjailijalta lisää (ja kesälomaa, jotta pääsen tarttumaan viimein Kultarintaankin).

    Illalla nähdään nähdään! ❤

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tuplanähdään, voi tätä puhelimella näpyttämistä :D

      Poista
    2. Oli kyllä ainakin tuplailo nähdä! ❤

      Kissani Jugoslavian soisi kuluvan ihmisten käsissä. Statovcista kuullaan vielä, enkä minäkään malttaisi odottaa...

      Poista
  5. Miten ihana alku blogitekstille, Elina! Mainio, kerrassaan. Ja mainio on Statovcin romaanikin: absurdi ja realistinen, varmasti kirjoitettu, puhutteleva ja moniteemaisuudessaankin ehjä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos, Katja! :) Mau!

      Lukunautintohan tästä tuli. Nimenomaan ehjältä ja hallitulta tämä tuntui. Minä nautin kovasti toden ja maagisen sekoittumisesta. Toivottavasti kirjailijalla riittää vastaavia ideoita jatkossakin.

      Poista
  6. Ihastuttavasti käsittelet kissa-asioita! Sodan vaikutusta poikaan, äitiin ja isään kuvailet sattuvasti. Minuun taisi lopulta vedosta eniten äidin osa - tai näin kuukausia luetun jälkeen naisen rooli jää jäytämään.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Naisen rooli kävi eniten mielen päälle minullekin. Äidin tarinasta myös syntyi selkeä elämänkaari.

      Kirja kuvasi pakolaisuutta hyvin koskettavasti, vaikkei alleviivannut sitä tai korostanut kärsimyksiä. Sota kiskoo ihmiset irti juuristaan ja rakkaistaan, täällä vastaanottomaassa ei sitä tunnuta muistavan, vaikka evakkoajoistakaan ei ole kauaa.

      Poista
  7. Kiitos Elina hyvastä koosteesta, mitä kaikkia ajatuksia Kissani Jugoslaviaherättikään.
    Myös kieli - sekä sinulla että Statovicilla - kuin runoa, vaikka välillä hirveistä asioista kerrotaan.
    Toisaalta joissakin sodan kuvauksissa helpotetaan lukijan tunteita, kun kerrotaan kodin tuhoista
    vähän kuin tv-kommentaattori. Ehkä täytyy lukea tämäkin kirja uudelleen.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kuin runoa, hmmm, kiitos kauniista sanoista! :)

      Mietin tuota tv-kommentaattori-ratkaisua. On varmasti juuri näin, eli lukija selviää tv:n välityksellä helpommalla. Tässäkin saatiin vain aavistus kaikesta julmuudesta kotimaassa, kun tilanne alkoi kiristyä sietämättömäksi ja piti jo lähteä pakoon. Sekin oli jo ahdistavaa. Kirja selitti pakolaisten kokemia kauhuja ja lisäsi ymmärrystä monella tavalla.

      Poista
  8. Luin kirjan vastra nyt. Herätti paljon ajatuksia, jo 60-luvulla syntynelle tuli mieleen mm että Jugoslavia oli sosialistinen liittotasavalta, yksipuoluejärjestelmä, mediasensuuri ja islamilaisia osavaltoja. Siis kaikki hyvin kuten Neuvostoliitossa, miksi muutto Suomeen?

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Perhehän muutti vasta siinä vaiheessa, kun Jugoslavian sota alkoi. Titon kuoltua maa ajautui melkoiseen anarkiaan, jossa erityisesti serbit vainosivat Albanian muslimeja, joita tämä perhe edusti. Kirjan perhe tuli pakolaisina Suomeen 1990-luvulla.

      Poista
  9. Kiinnostava keskustelu. Laitoin linkin tähän keskusteluun omaan blogiini (http://taikavuori.blogspot.fi/2016/12/kissani-jugoslavia.html). Kokemuksena kirja ei ollut minulle kermaa, mutta ilman muuta taitavasti kirjoitettu ja sisällöltään ehdottoman tärkeä.

    VastaaPoista

Kiitos kommentista!