Sivut

tiistai 27. lokakuuta 2020

Jari Järvelä: Klik


Jari Järvelä: Klik, 2020

Kustantaja: Tammi

Kansi: Markko Taina

Sivuja: 335

Mistä sain kirjan: lainasin kirjastosta


"Klik" sanoo kameran suljin. "Klik" sanoo lukijan kännykkä. 

Klik on Jari Järvelän uusimman romaanin nimi, ja sen juoni punoutuu maailmankuulujen valokuvien ympärille. Lukijan kännykästä kuuluu "klik", kun hän klikkailee kuvia netistä esiin ja siirtyy mielikuvituksessaan niiden tapahtumapaikoille. Lukemisesta tulee interaktiivinen kokemus.

Järvelä on kirjoittanut 1900-luvulle sijoittuvan seikkailu-veijariromaanin, jossa ei pelkästään kumarrella kuuluisia kuvia, vaan katseen annetaan siirtyä myös rajauksen ulkopuolella. Miten maailmankuulut kuvat ovat syntyneet? Mitä tapahtui ennen ja jälkeen? Järvelän romaanista muodostuu mainio kunnianosoitus valokuvataiteelle ja samalla kertaus 1900-luvun historiasta.

Päähenkilöksi Jari Järvelä nostaa pienikokoisen, suomalaisen Iriksen, joka ajautuu huomaamatta ja osittain vahingossa historiallisten tapahtumien keskelle kameroineen. Paikalla on yleensä myös joku kuuluisa valokuvaaja, esimerkiksi Henri Cartier-Bresson tai Robert Capa. Iris päätyy heidän maskotikseen ja on paikalla, kun maailmanhistorian merkittävimpiä valokuvia lauotaan. Niin, kuka ne lopulta onkaan ottanut? 

Iris tietää kuvien alkuperän, ja hän on siellä, missä tehdään historiaa. Iriksen kautta paikalle pääsee ainakin yksi nainen, hiljainen ja ohitettu historian kokija ja näkijä.

Iriksellä on toki myös oma elämänsä ja historiansa. Hän on suomalainen porvarisperheen tytär. Perhe tekee hyvinvointibisnestä, jonka imagoon ei sairaalloisen kitukasvuinen tyttö sovi. Niinpä Iris lähetetään Keski-Eurooppaan keuhkoparantolaan. Siellä hän makoilee vuosia suu auki terassilla hengittelemässä parantavaa ilmaa - ja vieressään makaavien tuberkuloosipotilaiden hengitystä. Perheensä pettymykseksi hän säilyy hengissä, ja tempautuu kameransa avulla keskelle kuohuvaa Eurooppaa.  

Iris on seikkailija, jonka kautta tavataan historialliset taiteilijat ja päästään seikkailemaan Espanjan sisällissodan keskelle, Normandian maihinnousuun, Niagaran putouksille, Sopeutumattomien kuvauksiin... Minnepä ei Iris ehtisi. Jokainen tunnistettava valokuva täytyy etsiä kännykästä ja tutkia, miten herkullisesti Järvelä on Iriksen sotkenut tapahtumiin. Samalla tulee kerrattua 1900-luvun historiaa. Normandian maihinnousun järkyttävää verilöyly tulee iholle asti, kun sen kokee Iiriksen kautta. Järvelä osaa luoda helvetin lukijan silmien eteen, mutta toisaalta hän osaa myös luoda kohtauksia, jotka saavat nauramaan ääneen, esimerkkinä vaikkapa George Orwellin ja Iriksen kohtaaminen Espanjan sisällissodassa. 

Epätodennäköisiä sankareita on seikkaillut Jari Järvelän romaaneissa ennenkin. Tyttö ja pommi -trilogian päähenkilö on tummaihoinen graffititaiteilija, nuori suomalaistyttö Metro, joka joutuu hengenvaaraan milloin Suomessa milloin Berliinissä. Mistä on mustat tytöt tehty -romaanissa päähenkilönä on nuohooja Rööri Hämähäkki, eli Katariina Hämäläinen, 18-vuotias nokikolarin tytär. Särkyvää-romaanissa päähenkilönä on rassukka, keski-ikäinen suomalaismies Teemu, joka lähtee matkalle kohti Pamplonaa heittäytyäksen siellä härän sarviin. Matkaseurakseen hän saa kurittoman Agneksen. 

Järvelän tavaramerkiksi näiden romaanien perusteella voi sanoa kiinnostavat aiheet, joihin kirjailija on perehtynyt huolellisesti: valokuvaus, graffititaide, nuohoojan ammatti...  Miljöönä on sujuvasti vaikka koko Eurooppa. Usein ollaan (vauhdikkaasti) matkalla, on the road, kuten Iriskin on selvittyään parantolasta hengissä. Hengenvaaraakin on monenlaista, ja veijarimainen tunnelma on koko ajan läsnä. Järvelä on tuottelias kirjailija, ja olen iloinen, että hyllyyni on kertynyt muutama hänen teoksensa myös varastoon odottamaan lukuvuoroaan. Viihdyttäviä ja sivistäviä hetkiä on siis varmasti luvassa jatkossakin. 

Klikin Iriksestä kuoriutuu naissankari, joita on historiassa varmasti ollut enemmän kuin tiedetäänkään, mutta he ovat jääneet historiankirjoituksessa miesten jalkoihin. Helsingin kirjamessuilla Järvelä muistutti kuulijoita Vivian Maierista, amerikkalaisesta kuvaajasta, jonka elämäntyö paljastui, kun chicagolaisesta varastosta löydettiin muun muassa 120 000 negatiivia, kaitafilmejä ja kehittämättömiä filmirullia. Tällaisia harrastelijoita - toistaiseksi tuntemattomia valokuvataiteilijoita - voi paljastua lisääkin. 

Samassa haastattelussa Järvelä puhui myös valokuvan merkityksestä. Ihmisten suhde kuviin ei ole 1900-luvun jälkeen muuttunut juuri ollenkaan, vaikka kuvia pystytään manipuloimaan entistä helpommin. Silti ihmiset ovat valmiita uskomaan kuvien totuudellisuuteen, ja kuviahan tulvii joka puolelta ihmisten tajuntaan. 

Iris rakastaa kuvia, mutta lukija rakastaa Iristä, koska Iris katsoo vähän tarkemmin: 

    Henri sanoo, ettei kuvia saa lavastaa, mutta meidän koko elämämme on lavastusta. Kun ihmiset näkevät kameran, he yrittävät aina olla parempia itsejään. Kuvissa he hymyilevät, vaikka kulkisivat koko valveillaoloaikansa naama norsun vitulla. Ja kun niille näyttää kuvan, jossa ne ovat nimenomaan omia itsejään, ne sanovat, että tämä on epäonnistunut, kuvissa minä en ikinä onnistu olemaan oma itseni. 

   Me janoamme satuja. Ennen kaikkea itsestämme. (S. 310.) 

Satu Iriksestä on kuvitettu maailman kuuluisimmilla kuvilla, mutta Iris on paljon muutakin kuin kuvaan vangittu hetki. Iriksen mukana voi katsoa rajauksen yli.  


Klik on luettu myös näissä kirjablogeissa: Kulttuuri kukoistaa ja Tuijata. Kulttuuripohdintoja.  

torstai 22. lokakuuta 2020

Helsingin kirjamessut verkossa 22.-25.10.2020 - päivittyvä julkaisu


Tervetuloa seuraamaan kirjamessuraporttia!


Olen vuorotteluvapaalla, ja kirjamessut verkossa tuntuu nyt ihan parhaalta ajankululta. Tietysti olisin mieluummin messukeskuksessa tapaamassa ystäviä ja kuuntelmassa keskusteluja, mutta yritän ajatella niin, että saan kuunnella nyt rauhassa kotona kaikki kiinnostavat keskustelut. Aikaa niiden katsomiseen on myös virallisten messujen jälkeen, eli 8.11.asti. Messujen tungos ja painavien kirjakassien raahaminen jäävät myös kokematta tänä vuonna, mutta ensi vuonna sitten toivottavasti taas. 

Kirjamessujen etkoina katselin Facebookin kautta tiistaina 20.10. Maria Pettersonin haastattelun Historian jännistä naisista ja eilen 21.10. Emmi-Liia Sjöholmin haastattelun Paperilla toinen -esikoisteoksesta. Molemmista keskusteluista välittyi into sekä kirjoittamiseen että kirjojen aiheisiin. 

Nyt vähän jänniittää, saanko pidettyä suunnittelemani aikataulun ja mihin mahdollisesti eksyn näinä tulevina päivinä. 


Torstai 22.10.2020


Kello 10.13 seuraan täällä kotikoneelta tiiviisti kirjamessujen avajaisia. 

Kallion lukion oppilaiden esitykset käyvät sydämeen. Ne muistuttavat tarinoiden tärkeydestä. Luvassa on nyt neljä päivää puhetta tarinoista, kertomuksista ja kirjoista. 


Kello 10.45 seurasin Riina Katajavuoren ja Jenny Lucanderin haastattelua Kaksi kotia -kirjasta. Haastattelun perusteella kirja on koskettava ja oivaltava kuvaus Varpu-tytön kokemuksista, kun äiti ja isä eroavat. Tämän kirjan varaan heti kirjastosta kuopukselleni luettavaksi. 

Suomessa ilmestyy paljon laadukasta lastenkirjallisuutta, ja tämäkin kirja vaikuttaa kauniilta ja puhuttelevalta kokonaisuudelta, jossa lasta lukijana kunnioitetaan. 


Kello 11.00-11.30 seurasin Jani Toivolan haastattelun Senaatintorilla - ja voi taivas, se oli ihana! Katsokaa ehdottomasti tämä! Haastattelussa puhutaan identiteetistä, itsensä etsimisestä ja löytämisestä, elämästä ylipäätään. Toivola on lämmin ja avoin persoona, jonka ajatukset tuntuvat suorastaan lohduttavilta. Seuraan Jani Toivolaa Instagramissa ja hänen arkensa Pantteri-tyttären kanssa on vastustamatonta luettavaa. 

Toivola kertoi haastattelussa Musta tulee isona valkoinen -teoksensa äänikirjasta, jonka hän itse lukee. En ole kirjaa lukenut, mutta se on hyllyssäni odottamassa ja nostin sen jo esiin luettavaksi. 


Kello 12.00 Liv Strömqvist ei olekaan saapunut paikalle. Hän oli kuitenkin lähettänyt messuilijoille videotervehdyksen, jossa hän kertoi uusimman teoksensa kertovan rakkaudesta. Se on ilmestymässä suomeksi Sammakon kustantamana, kuten aiemmatkin Strömqvistin teokset. Pakkohan se on saada käsiinsä. Strömqvistin aiemmat teokset näyttävät olevan reilussa tarjouksessa Sammakon sivuilla ja nyt taidan klikkailla itselleni omaksi ne albumit, joita en vielä omista. Olen kyllä tainnut blogata ne kaikki: Prinssi Charlesin tunne, Kielletty hedelmäEinsteinin vaimo ja  Nousu ja tuho.  


Kello 13.00 Antti Röngän ja Petri Tammisen, pojan ja isän, haastattelu Senaatintorilla on vilpittömän rehellinen. Aiheena on heidän Silloin tällöin onnellinen -kirjansa, joka perustuu heidän kirjeenvaihtoonsa. Tamminen kertoo, että vähän kuin vahingossa he tulivat tallentaneeksi kirjeenvaihdossaan Antin kasvamisen kirjailijaksi. 

Rönkä kertoo oppineensa isaltään muun muassa kärsivällisyyttä kirjoittamiseen. Tamminen puolestaan listaa asioita, joita hänen poikansa Antti on hänellä opettanut, kuten hetkeen tarttumisen salaisuuden. 

Kiusaaminen nousee keskustelun aiheeksi, koska Antti Röngän esikoisteos Jalat ilmassa paljasti myös isälle, että Antti oli vuosia salannut kiusaamisen vanhemmiltaan. Tämä oli isälle järkytys. 


Kello 13.30 Eero Huovinen ja Sakari Huovinen muistelevat vanhempiaan ja kertovat kirjoistaan Äitiä ikävä ja Isän kädestä. Aika velikultia tuntuvat nämä veljekset olleen ja olevan edelleen. Huumoria ja kolttosia on tässä haastattelussa. 

Olen lukenut Eero Huovisen Äitiä ikävä -romaanin, mutta en ole siitä vielä ehtinyt kirjoittaa blogiin. Kirja on lämmin, kaunis ja koskettava. Sakari Huovisen teoksenkin haluan lukea.


Kello 19.30 innostuin vielä pysähtymään runouden ääreen. Nuoren voiman liiton keskustelu uusimmasta luontorunoudesta on varsin rauhoittava päätös kiinnostavalle päivälle. Keskustelijoina ovat Silja Järventausta, Siri Silveri ja Laura Tressel. Runoilijat lukevat runojaan kokoelmistaan: Järventausta teoksestaan Ympäristön avajaiset, Siri Silveri teoksestaan Titaanidisko ja Laura Tressel teoksestaan Hengitys. Silveri on kokoelmallaan tämän vuoden Helsingin Sanomien esikoiskirjapalkintoehdokkaana.    

Haastattelija Vesa Rantamo kertoo, että luontorunous on palannut vahvasti suomalaiseen kirjallisuuteen viimeisen 10 vuoden aikana. Se on palannut jopa siinä määrin, että on enää vaikea vetää rajaa ihmisen ja luonnon välille, ympäristö on meissä. Tällä tavalla runous ikään kuin kulkee aikaansa edellä.


Perjantai 23.10.2020


Kello 10.00 Anne Vasko ja Kaisa Happonen kertovat Murista. Mur on rohkea, persoonallinen karhu. Hän tuo oman karhumaisuutensa lastenkirjojen karhujen joukkoon. Nyt kuullaan Murin syntytarina. 

Olemme kuopukseni, 7-vuotiaan pojan kanssa, ihastuneet Murin persoonaan ja seuranneet karhun tarinaa alusta saakka. Anne Vaskon kuvitus on ihastuttavaa, ja se on syntynyt kollaasitekniikalla, jota kuvittaja esittelee tässä haastattelussa. Kaisa Happonen puolestaan kertoo, miten Murin seikkailut muuttuvat sanoiksi. Murin tarinat on kerrottu lyhyesti, mutta niiden takana on paljon ajatustyöstä. 

Pisara kuonolla, Mur taitaa löytyä pojan paketista jouluna.  


Kello 12.00 Juhani Brander ja Eino Saari puhuvat miehisyydestä. Luen juuri Branderin teosta Miehen kuolema ja olen siitä sekä järkyttynyt että innoissani. Järkyttynyt siksi, että miehinen väkivalta on siinä niin paljon esillä monine muotoineen ja toisaalta innoissani siksi, että kun asiat kirjoitetaan auki, niiden voi toivoa muuttuvan. 

Olen kahden pojan äiti ja siksi miehisyys kiinnostaa. En haluaisi poikieni kasvavan sellaiseen perinteiseen miehen malliin, jossa tunteista ei puhuta, vaan nyrkit puhuvat. 

Branderin ja Saaren keskustelun pohjalta perinteinen miehenä oleminen ja stereotyyppisten sukupuolimallien ja -roolien ketju on mahdollista murtaa. Kosketus, läheisyys ja lämpö kuuluvat myös miehille ja miehet voivat opia niitä sekä vastaanottamaan että antamaan. 


Kello 14.00 Jari Järvelä kertoo uusimmasta romaanistaan Klik. Sain kirjan juuri luettua ja olen siitä aivan innoissani. Järvelä myös kertoo kirjastaan hyvin innostuneesti ja puheesta kuulen, kuinka valtavan tarkasti hän on luonut päähenkilönsä Iriksen ja kuinka paljon hän on tutkinut valokuvauksen historiaa ja historiaa ylipäätään. 

Irishän tapaa kirjassa myös paljon taiteilijoita ja julkkiksia, joista meille on muodostunut virallisten kuvien perusteella tietynlainen mielikuva. Iris näkee muutakin, hän näkee kuvien rajausten ulkopuolelle. Järvelä kyllä väittää haastattelun lopussa, että edelleen katsomme kuvia, kuin ne olisivat totta, vaikka kuvien manipulointi on yhä helpompaa. Totuus voi olla kuvan ulkopuolella aivan erilainen. 

Kello 21.00 Illan päätteeksi etsin tallenteen Anneli Kauppisen haastattelusta, jossa hän kertoo uudesta teoksestaan Mistä kieli meihin tulee? Äidinkielen opettajalle kaikki kieleen liittyvät aiheet ovat kiinnostavia, ja kielen kehityksen tutkiminen on aivan erityisen kiinnostavaa. 


Lauantain 24.10.2020 ohjelmasta pomittua


Kello 12.00 Elizabeth Stroutin haastattelu alkaa vauhdikkaasti. Sofi Okasnen on selvästi aivan liekeissä saadessaan haastatella kirjallista maailmantähteä. Strout kertoo olevansa pienestä kaupungista kotoisin, joten siksi hän kirjoittaa pienistä kaupungeista ja niiden asukkaista. Hän on myös nimennyt kirjansa päähenkilöidensä mukaan, mikä ei ole maailmanaajuisesti kovin muodikasta. Hän kertoo, että tuntee, että nimeämistapa on rehellinen. Hänen hahmonsa ilmestyvät hänelle niin vahvoina. 

Strout puhui myös politiikasta. Hänen mielestään kirjoittavan, luovan ihmisen täytyy olla myös poliittinen. Hän pitää Yhdysvaltoja luokkayhteiskuntana ja haluaa kertoa tarinoita, joissa luokkarajat ylitetään. Hän puhui myös koulutuksen puolesta ja piti koulujen ja koulutuksen saatavuutta erittäin tärkeänä. Yhteiskunnallisuus on ilman muuta asia, joka yhdistää Stroutin haastatteijaa, Sofi Oksasta ja Elizabeth Stroutia ja tuntuikin haastattelun kuluessa, että nämä naiset puhuivat samaa kirjallisuuden kieltä. 

Kello 12.00 Eeva Kolun kirja Korkeintaan vähän väsynyt kertoo uupumuksesta. Kolu kertoo, ettei tunne yhtään kolmikymmpistä naista, joka ei olisi väsynyt tai uupunut. Kirjassaan Kolu etsii syitä tähän. Suurimmaksi syyksi Kolu epäilee suorittamisen paineen, joka läpäisee kaiken, mitä teemme. Voisit olla aina vähän parempi, suorittaa elämää paremmin. Kolu puhuu muun muassa "high function" -masennuksesta, joka voi piillä tarkoin suunnitellun ja tarkoin suoritetun elämän taustalla. Termi toksinen positiivisuus kuulostaa korviini hyvin selittävältä. Ennemmin kuin etsimme onnea elämäämme meidän kannattaisi etsiä elämäämme merkitystä. 

Kello 13.00 Jukka Petäjä haastattelee Heather Morrisia, joka on viime vuosina noussut suosituksi holokausti-aiheisten kirjojensa ansiosta. Luen juuri lukupiirikirjana hänen teostaan Auschwitzin tatuoija. Morris kertoo, kuinka hän tapasi Lalen, Auschwitzin tatuoijan, jonka tarinan hän kertoo. Hän kertoo, kuinka tarinoista tuli lopulta kirja ja kuinka hän on saanut kiitosta kirjoistaan juutalaisyhteisöiltä. On tätkeää pitää muistoa holokaustista yllä näinä aikoina, jolloin maailmassa rasismi ja äärioikeistolaiset arvot ovat taas nostaneet päätään.  

Kello 14.30 Tommi Kinnunen kertoo uusimmasta kirjastaa Ei kertonut katuvansa. Olen lukenut kirjan, mutta en ole vielä kirjoittanut siitä blogiin. Ihastuin siihen ikihyviksi, eli Kinunen on kirjoittanut myös neljännen romaaninsa sillä suvereenilla suomen kielen ja kerronnan taidoillaan, joista hänet tunnetaan. 

Kinnunen kertoo, että halusi kertoa naisista, jotka ovat tehneet oman valintansa lähtiessään Saksan armeijan leipiin itsenäisiksi palkansaajiksi: sihteereiksi, muonittajiksi tai kanttiiniin. Joillakin naisilla oli rakkaussuhteita saksalaisten kanssa, mutta ei suinkaan kaikilla. He maksoivat itsenäisistä valinnoistaan kovan hinnan, sillä myöhemmin heitä kutsuttiin saksalaisten huoriksi. Saksahan oli ollut Suomen aseveli, josta rauhan solmimisen myötä tuli vihollinen, joka piti ajaa pois valtakunnan alueelta. Teoksellaan Kinnunen antaa näille vaietuille naisten tarinoille äänen.

Kello 16.30 Leena Lehtolainen kertoo uudesta Maria Kallio -dekkaristaan Jälkikaiku. Huomaan, että minulle on ollut kauhea ikävä Maria Kalliota, jonka seikkailuja luin 90-luvulla ja 2000-luvun alussa paljon. Jostakin syystä dekkarien lukeminen on jäänyt äitiyden myötä melko vähäiseksi. Yritän tasaisin väliajoin innostua dekkareista uudestaan, ja nykyisin ehkä Elly Griffithsin dekkarit ovat koukuttaneet minut kuten Maria Kallio aikoinann. 

Lehtolainen kertoi haastattelussa myös, että Maria Kalliosta tehdään tv-sarjaa, ja sen aion ottaa katsottavaksi. Lehtolaista on aina ihana kuunnella. Hänellä on selkeä  kirjalijanäkemys ja innostava hahmo, josta hän kertoo kuin hyvästä ystävästään. 

Kello 17.30 Anni Kytömäki kertoo uutuudestaan Margarita. Kytömäen aiemmat kirjat Kultarinta ja Kivitasku ovat olleet hienoja lukuelämyksiä, jollainen hänen uutuutensakin varmasti on. Kytömäki kertoo haastattelussa muun muassa jokihelmisimpukoista, joista hän sai Margaritaan yhdistävän tekijän ja hän uskaltautui kirjoittamaan tarinaa jopa simpukan näkökulmasta. 

Kytömäen kirjan tilasin jo itselleni omaksi. Tämän kirjan teemat - perhepolitiikka sodan jälkeen, luonnonsuojelu - kuulostavat niin kiinnostavilta, että haluan uppoutua kirjaan mahdollisimman pian.


Sunnuntai 25.10.2020

Kello 16 Istun terapeutin sohvalle Josefin Sonckin, Philip Teirin ja Peter Sandströmin kanssa. Nyt keskustellaan rakkaudesta. Sonckin romaanissa päähenkilö on 30 nainen etsimässä rakkautta, Teirin romaanissa 40-vuotias mies eroaa ja aloittaa uuden suhteen ja Sanströmin kirjassa Rakkaus on kesy eläin, 50-vuotias sekoilee rakkauden kanssa. 

Kello 17.00 Elina Tuomi kertoo Toisin tehty -kirjasta, jonka hän on kirjoittanut yhdessä Minja Koskelan kanssa. Kirja sisältää "keskusteluja koulusta" ja keskittyy erityisesti peruskoulun muuttumiseen ja lisääntyvään eriarvoistumiseen. Haastattelija Reetta Räty ihmettelee, eikö peruskoulun pitäisi olla - ainakin näin on totuttu ajattelemaan - tasa-arvon tae. Miksi näin ei enää ole?

Toisin tehty -kirjan tekijöiden ajatus on, että koulu kuuluu kaikille. Kenelle se ei nyt enää kuulu? Mitä asialle voisi tehdä? "Kenen ääntä kuunnellaan?" kysyy Reetta Räty. Monikulttuurisuus kasvaa suomalaisissa kouluissa, mutta opettajat ovat edelleen samanlaisia. Tuomi peräänkuuluttaa opettajankoulutukseen monikulttuurisuuden opintoja. Tuomi myös ihmettelee, miksi opettajia ei koskaan kutsuta puhumaan koulusta, kun koulusta keskustellaan. 


KIITOS HELSINGIN KIRJAMESSUILLE HIENOISTA KESKUSTELUISTA!

Kirjamessut verkossa toimi niin hyvin, että toivoisin jatkossa mahdollisuutta katsoa keskusteluja tallenteina tavallisten messujen ohessa. Tällöin messutunnelmasta pääsisi nauttimaan vielä varsinaisten messujen jälkeenkin, ja moni tärkeä keskustelu saisi lisää kuuntelijoita.  





keskiviikko 14. lokakuuta 2020

Helsingin kirjamessut kutsuu verkossa - osallistu lippujen arvontaan!


Helsingin kirjamessut on epäilemättä vuoden kohokohta kaikille kirjojen ystäville. Tänä vuonna tapahtuma järjestetään 22.10.-25.10.2020 verkossa ja se näyttää ohjelman perusteella olevan vakuuttavasti kirjallisuuden asialla, kuten aina. Ohjelmaan voi tutustua Kirjamessujen-sivuilla

Arvon blogissani neljä pääsylippua kirjamessuille ma 19.10.2020 klo 12.00. Lippu oikeuttaa seuraamaan kirjamessujen ohjelmaa 22.10. - 8.11, eli oikeasti ohjelmasta voi poimia nyt enemmän täkyjä kuin ehkä koskaan aiemmin. Lisäksi lippu oikeuttaa messutarjouksiin. Toimitan liput arvonnan voittajille sähköpostitse. (Tarkemmat ohjeet arvontaan ovat julkaisun lopussa.)

Kirjasyksy näyttää suorastaan herkulliselta  sillä niin monia uutuuksia on ilmestynyt lempikirjailijoiltani. Suurin osa teoksista odottaa vielä kirjaston varauksina, mutta muutaman olen sentään lukenut. Tässä muutamia tärppejä messuohjelmasta: 


Torstaina 22.10.2020

10.00-10.30 Messujen avajaiset (Tästä hypätään heti messutunnelmaan kiinni.)

11.30-12.00 Musta tulee isona valkoinen - Jani Toivolan haastattelu (Seuraan Jani Toivolaa Instagramissa, enkä voisi lämpimämpää arkea kuvitella kuin hänen ja Pantterin elämä tuntuu olevan. Hänen kirjansa odottaa hyllyssä lukemista.)

12.00- 12.30 Ruotsalaisen sarjakuvan tähdet: Liv Strömqvist ja Mo Romanova (Olen Liv Strömqvist -fani.)

13.00 - 13.30 Silloin tällöin onnellinen - Antti Röngän ja Petri Tammisen haastattelu (Luin isän ja pojan kirjeenvaihtoromaanin kesällä ja se vei sydämeni.)

13.30 - 14.00 Äitiä ikävä ja Isän kädestä - Eero Huovisen ja Sakari Huovisen haastattelu (Äitiä ikävä oli lukupiirikirjana kesällä ja se teki ivaikutuksen vilpittömyydellään.)

15.30 - 16.00 Historian jännät naiset - Mari Pettersonin haastattelu (Voiko kiinnostavampaa kirjaa olla?)


Perjantaina 23.10.2020

10.00-10.30 Pisara kuonolla, Mur - Kaisa Happosen ja Anne Vaskon haastattelu (Kuopus ja minä olemme Mur-faneja.)

12.00-12.30 Miehen kuolema ja Miehen kosketus  - Juhani Branderin ja Eino Saaren haastattelu (Keskustelu miehisyydestä kiinnostaa kahden pojan äitiä.)

13.30-14.00 Paperilla toinen - Emmi-Liia Sjöholmin haastattelu (Tämän kirjan luin jo keväällä ja olen palavasti kaivannut keskusteluja kirjan aiheista.)

14.00-14.30 Klik - Jari Järvelän haastatttelu (Tämä iki-ihana kirja on minulla juuri kesken. Olen kirjasta aivan innoissani.)

15.00- 15.30 Suomi - Juha Hurmeen haastattelu (Niemen jatko-osahan on pakko lukea.)

17.00- 17.30 Tiedetori: Mistä kieli meissä tulee? - Anneli Kauppisen haastattelu (Voiko kiinnostavampaa aihetta olla?)


Lauantaina 24.10.2020

12.00-12.20 Korkeintaan vähän väsynyt - Eeva Kolun haastattelu (Omassa elämässäni edelleen ajankohtainen lausahdus, vaikka ruuhkavuodet jo vähän helpottavat.)

14.30-15.00 Ei kertonut katuvansa - Tommi Kinnusen haastattelu (Luin ja rakastin tätä kirjaa. Bloggaus on tekeillä.)

16.00-16.30 Jälkikaiku - Leena Lehtolaisen haastattelu (Olen vanha Mari Kallio -fani.)

17.30-18.00 Margarita - Anni Kytömäen haastattelu (Kytömäki on ehkä taitavin tarinanpunoja nykykirjailijoistamme.)


Sunnuntaina 25.10.2020

10.30-11.00 Metoo ja BLM - miten muutokset näkyvät kirjallisuudessa (Voiko kiinnostavampaa aihetta olla?)

11.30- 12.00 Se tapahtui meille - Lea Pakkasen ja Santeri Pakkasen haastattelu (Isä ja tytär kertovat inekerinsuomalaisen sukunsa vaiheista.)

12.30-13.00 Kuka puhuu nyt?  - Jaakko Yli-Juonikas ja Eeva Rohas keskustelevat (Nykykirjallisuuden kertojanäänia on paljon. Ovatko ne kaikki luotettavia?) 

14.00-14.30 I terapisoffan: härliga, hemska kärlek - Josefin Sonck, Peter Sandström ja Philip Teir keskustelevat (Rakkaus on aina sama ja aina eri - ehkä?)

17.00- 17.30 Toisin tehty - Minja Koskelan ja Elina Tuomen haastatttelu (Suomalainen peruskoulu luo tasa-arvoa. Onko näin enää?) 


Sitten vain linjat auki ja sohvanurkkaan nauttimaan keskusteluista. Luulenpa, että kietoudun ihanaan vilttiin ja siemailen herkkukahvia kyytipojaksi. Väliajalla voi kipaista lenkilllä tai vaikka lukea kirjaa. Parhaat keskustelut voi sitten kuunnella uudestaan tai hemmotella itseään kirjakeskusteluilla parin viikon ajan aina sopivalla hetkellä.  

Jännityksellä odotan, miltä tällainen verkkomessuilu tuntuu ja miten se sujuu. 


                  Ihania ja innostavia kirjamessuja itse kullekin lukuharrastajalle!



Näin voit osallistua arvontaan: 

1. Kerro blogin kommenttikentässä, mikä messuohjelmassa tuntuu kiinnostavimmalta keskustelulta tai miten ja kenen kanssa aiot messuista nauttia tänä vuonna. (Jos arpa osuus kohdallesi, pyydän sinua lähettämään sähköpostiosoitteesi, johon voin lähettää lipun.)

2. Osallistu arvontaan blogin Facebook-sivulla.

3. Osallistu arvontaan blogin Instragam-tilillä.


Arvonta päättyy maanantaina 19.10.2020 klo 12.00. Onnea matkaan!


Kiitän Kirjamessuja lipuista!


perjantai 9. lokakuuta 2020

2 x bell hooks: Rakkaus muuttaa kaiken ja Vapauttava kasvatus


bell hooks: Vapauttava kasvatus, 2007

Alkuteos: Teaching to transgress, 1994 

Suomentaja: Jyrki Vainonen

Kustantaja: Kansanvalistusseura

Sivuja: 299

Mistä sain kirjan: lainasin kirjastosta

-----------------------------------------------------

bell hooks: Rakkaus muuttaa kaiken, 2016

Alkuteos: All about love, 2000

Suomentja: Elina Halttunen-Riikonen

Kustantaja: Niin & näin 

Sivuja: 176

Mistä sain kirjan: lainasin kirjastosta


"Koulutuksen tulee toimia vapauttajana eikä yhteiskuntaan sopeuttajana", julistaa yhdysvaltalainen feministi bell hooks teoksessan Vapauttava kasvatus (s. 9).  Tämä kumouksellinen ajatus saa tällaisen peruskoulun riviopettajan hiukan aikaa ravistelemaan päätään. Kyllähän peruskoulun tehtävänä pidetään ilman muuta sitä, että kasvatetaan lapsista yhteiskuntakelpoisia aikuisia: kuuliaisia veronmaksajia ja kunnollisia työntekijöitä. Koko ajan yritetään ennustaa, millaisia taitoja tulevaisuuden työelämässä tarvitaan ja lapsille sitten opetetaan peruskoulussa juuri niitä taitoja. Opetussuunnitelma on nykyisellään noin 1 500 sivun paketti, jossa totisesti on yritetty ottaa huomioon kaikki asiat - tiedot, taidot, ominaisuudet, arvot - joita oppilas mahdollisesti tulevaisuuden työelämässä tarvitsee. Taitovaatimukset on koodattu taulukoihin, joihin jokaisen oppilaan taitotasoa voi verrata ja sitten tarjota tukea niihin taitoihin, joita oppilas ei tunnu saavuttavan.

Entäs jos riittäisi, että lapsi oppisi ajattelemaan kriittisesti ja vastuullisesti sekä toimimaan yhteisönsä täysivaltaisena ja muut huomioivana jäsenenä? Jos kasvatus vapauttaisi hänet näkemään oman ja toisten arvon ja muuttamaan maailmaa tasa-arvoisempaan suuntaan? Jos kasvatus vapauttaisi lapset onnellisiksi ihmisiksi? Tai opettaisi heidät nauttimaan oppimisesta?

Bell hooksin nimi on vilahdellut näköpiirissäni vähän siellä sun täällä, kun on ollut kyse feministisestä kirjallisuudesta. Hooks on tunnettu feministi, professori ja yliopisto-opettaja, joka on julkaissut paljon kirjoja. Itse hän luonnehtii itseään sekä opettajaksi että kirjoittajaksi. Hän kirjoittaa mustan, koulutetun naisen kokemuksistaan muun muassa näin: Huolimatta äärimmäisen kielteisistä kokemuksista uskoin lukion päättäessäni yhä siihen, että kouluttautuminen tarjosi mahdollisuuksia, että se lisäsi mahdollisuuksiamme olla vapaita. - - Valmistumiseni jälkeen aloin inhota opetustilanteita, mutta yritin silti pitää kiinni oikeudestani tulla itsenäiseksi ajattelijaksi. - - Halusin kriittiseksi ajattelijaksi. (S. 29-30.)

Hooksin, eli Gloria Watkinsin, oma ura lähti liikkeelle, kun hän kiinnostui feminimistä, mutta huomasi, että mustat naiset ja heidän kokemuksensa jäivät feministisen tutkimuksen ulkopuolelle. Mustien naisten kokemaa sortoa ei tunnistettu, vaan heidät nähtiin ennen kaikkea rasismin uhreina, vaikka heillä oli omassa historiassaan alistettu asema myös sukupuolensa vuoksi siinä missä valkoisilla naisillakin. Syntyi hooksin esikoisteos Ain't I a woman. Black women and feminism

Vapauttavan kasvatuksen johdannossa Marjo Vuorikoski ja Hilkka Rekola kertovat, että kirjoittajanimekseen Gloria Watkins otti nimen bell hooks, joka oli hänen isoäitinsä nimi. Sen kautta hän halusi kunnioittaa amerikanafrikkalaisten naisten historiaa. Nimi on kirjoitettu pienillä alkukirjaimilla, koska hän haluaa häivyttää itsensä, jotta hänen ajatuksensa nousisivat hänen persoonansa yli. 

Akateemisissa piireissä ja yliopistomaailmassa hooksia on kritisoitu muun muassa siitä, että hänen tekstinsä ei ole tarpeeksi tieteellistä. Itse hän kertoo, että on halunnut tuoda ajatuksensa kaikkien luettavaksi ja madaltaa rajaa akateemisen maailman ja muun maailman välillä, jotta hänen tekstinsä taivoittaisivat mahdollisimman paljon lukijoita. Kriittinen ajattelu ei saa jäädä tiedemaailman etuoikeudeksi, sillä se vain lisää luokkaeroja ja elitismiä. 

Vapauttava kasvatus onkin äärimmäisen sujuvaa luettavaa. Erityisesti ilahduin keskustelumuotoon kirjotetuista luvuista Paolo Freire ja Oppimisyhteisön rakentaminen, joissa keskustelijat inspiroivat myös lukijaa kehittelemään ajatuksiaan, (olkoonkin, että Paolo Freirestä keskustelevat minä Gloria Watkins sekä kirjoittajaääneni bell hooks). Suomentaja Jyrki Vainonen on tehnyt erinomaista työtä, sillä hooksin ajatukset suorastaan lentävät lukijan mieleen. Kaikki perinteisen tiedetekstin vaikeaselkoisuus puuttuu, käsitteet on suomennettu selkeästi ja pätemisen makua ei ole missään. 

Hooks on tehnyt  pitkän uran opettajana ja kirjoittaa paljon omista kokemuksistaan. Hänen mukaansa opiskelijoiden oman äänen täytyy kuulua ja heidän omat kokemuksensa ja lähtökohtansa tulee ottaa osaksi opetusta. Kun opiskelijaa kuullaan ja hänen taustansa (yhteiskunnallinen asemansa) tulee nähdyksi, hänestä tulee yhteisön täysivaltainen jäsen, eikä hän jää opetustilanteessa ulkopuoliseksi: Opettaminen on tekemisen kautta luomista. - - Kun huomaamme opetuksen luovan yhteisöllisen luonteen, meidän on opetustilanteessa pakko solmia kontakti "yleisöön" ja ottaa huomioon tilanteen vastavuoroisuus. Sen [opetuksen] on tarkoitus palvella innostajana, joka houkuttelee kaikkia mukaan, osallistumaan aktiiviseen oppimiseen. (S. 37 - 38.) 

Hooks sivuaa myös kielitieteitä kirjan kappaleessa Kieli, jossa hän kirjoittaa mustien omasta kielestä. Kun Afrikasta tuotiin orjia Amerikkaan, heidät paiskattiin myös keskelle valkoisten orjuuttajien käsittämätöntä kieltä, jonka he joutuivat oppimaan. Orjat kehittivät englannista omia puhekielen muotojaan, jotka näkyvät edelleen muun muassa rap-lyrikoissa. Kun hooks omalla kirjoittamisellaan kapinoi valkoisten miesten luomia tieteen kielen konventioita vastaan, hän tekee itsestään näkyvää, vapauttaa itsensä. 

Hooksia on pakko ihailla sekä kirjoittajana että opettajana. Näin hän kirjoittaa omasta työstään: Lapsuudesta saakka uskoin, että opettaisin ja kirjoittaisin. Kirjoittaminen olisi oikeaa työtä, opettaminen olisi jotenkinhan-sitä-on-leipänsä-ansaittava-työtä. Uskoin tuohon aikaan, että kirjoittamisessa oli kyse yksityisestä kaipuusta ja henkilökohtaisesta kunniasta, kun taas opettamisessa olisi kyse oman yhteisön palvelemisesta. Mustalle väestölle koulutus oli pohjimmiltan poliittista, koska sen juuret olivat rasismin vastaisessa taistelussa. Vain mustille tarkoitetuissa kouluissa, joita itse kävin, koinkin oppimisen kumouksellisena toimintana. (S. 26)

Hooksin omat mustat naisopettajat mustille tarkoitetussa koulussa olivat hänen esikuviaan, kun  hän itse alkoi opettaa yliopistossa. Hooks haastaakin kaikki opettajat kehittämään opetustaan: Jokainen voi oppia opettamaan niin, että vapauttaa opettaessaan. - - työssämme ei ole kyse pelkästään tiedon jakamisesta vaan osallistumisesta oppilaiden älylliseen ja henkiseen kasvuun (s. 41). Jos opettamisen lähtökohta on tämä, sen lähtökohta on oppilas itse. 


-----------------------------------------------------


Teoksessaan Rakkaus muuttaa kaiken, hooks ikään kuin jatkaa Vapauttavassa kasvatuksessa esittämiään ajatuksia yhä laajempiin kuvioihin. Hän on löytänyt uudenlaisen katsannon elämään ylipäätään ja uskoo rakkauden muuttavan maailman paremmaksi paikaksi meille kaikille. Kirjassaan hän lähtee ensin etsimään rakkauden määritelmää ja päätyy M. Scott Peckin sanoihin: Rakkaus on  tahtoa avartaa itseään oman ja muiden henkisen kasvun ravitsemiseksi (s. 22). Tämä ajatushan oli myös hyvän opettajan johtotähti: opettaja osallistuu oppilaan älylliseen ja henkiseen kasvuun. 

Rakkaus on laaja käsite, ja hooks tarttuu siihen konkreettisien esimerkkien kautta - ja jälleen kerran: omista havainnoistaan ja elämästään ammentaen.  Hooks muistuttaa, että rakkaus ymmärretään liian usein vain pariskuntien väliseksi, intohimoiseksi tunteeksi, mutta rakkaus on paljon muuta. Hooks kirjoittaa ihmisten kaipauksesta parisuhteeseen, mutta muistuttaa, että se on usein harhaa. Parisuhteissa odotetaan, että rakkaus tulee jostain ulkoa, eikä vaadi ponnisteluja tai työtä: Harva aloittaa parisuhteen vasta ollessaan valmis tulemaan rakastetuksi. Päädymme solmimaan seurustelusuhteita, jotka ovat alusta lähtien tuomittuja toistamaan tutut perheriidat. Yleensä ihmiset yllättyvät tällaisesta takasiskusta; olemmehan kasvaneet kulttuurissa, jossa kerrotaan, etteivät mnkäänlaiset lapsuudenkokemukset, ei tuska, suru, vieraantuminen, tyhjyys tai epäinhimillinen kohtelu voi estää romanttista rakkautta saavuttamasta täyttymystään. (S. 132.)  

Hooks vaatii tinkimätöntä rehellisyyttä, joka on aidon rakkauden perusta. Hän kertoo, kuinka hän on muun muassa joutunut loukkaamaan ystäviään, koska ei voi vastata heille enää muuta kuin rehellisesti esimerkiksi sellaisiin kysymyksiin, kuin piditkö lahjasta, jonka annoin. Hän kertoo myös, kuinka hänen oma perheensä on loukkaantunut hänelle, kun hän on kertonut heille, että he eivät ole toimineet rakkaudellisesti häntä kohtaan - ovatkohan edes rakastaneet häntä. 

Hooks tuomitsee kaiken väkivallan, jota lapsiin kohdistetaan. Jos lasta rangaistaan väkivallalla, kyse ei ole rakkaudesta, vaikka vanhemmat perustelevat kurituskeinojaan sillä, että kasvattavat lapsiaan heidän omaksi parhaakseen. Kaikki lapsiin kajoaminen on hooksin mukaan tuomittavaa ja kumoaa vanhempien väitteet siitä, että he rakastaisivat lapsiaan. 

Hooks suorastaan saarnaa ja käyttää myös paljon monikon 1. persoonan muotoa yleistäessään havaintojaan. Tyyli vieraannuttaa minut paikka paikoin hänen tärkeästä sanomastaan, mutta silti rakkauden voima on vastustamaton. En osaa kiistääkään hooksin väitteitä, sillä totta varmasti on, että jos kaikki maailman ihmiset valitsisivat tekonsa ja sanansa puhtaasti rakkauden pohjalta, niin totta kai maailma olisi parempi paikka elää. Jos jokainen haluaisi ensisijaisesti kehittää itseään henkisesti ja auttaa muita kehittymään henkisesti, niin ihmiskunnalla ei olisi tällaisia ongelmia, joita nytkin yritämme ratkaista. Kenenkään ihmisarvoa ei kyseenlaistettaisi missään, eikä ahneus tai talous ohjaisi yhteisiä päätöksiä. 

Hooks väittää, että rakkauteen kasvaminen tekee kipeää ja rakkauteen sitoutuminen tekee kipeää. Se vaatii ihmisiä kuulemaan ja kuuntelemaan muita ja oppimaan muilta: Aito rakkaus toimii perustuksena, jolle voi rakentaa sitoumukset itseen, perheeseen, ystäviin, kumppaneihin, kaikkiin, joita päättää rakastaa (s. 109). 

Rakkaus muuttaa kaiken on avartavaa ja inspiroivaa luettavaa. Se häikäisee ehdottomuudellaan ja vilpittömällä vakaumuksellaan. Ihailen hooksin tapaa olla kirjoittaessaan sekä henkinen että ruumiillinen. Hänen tapansa kirjoittaa liittyy mustien kansalaisoikusaktivistien traditioon ja on sellaisena vilpitöntä. Se liittyy kristilliseen uskoon ja hengellisyyteen, mutta on myös vahvasti feminististä.

Kokonaisuutena Rakkaus muuttaa kaiken on hyppelevää ja paikoin töksähtelevää luettavaa. Teoksen suomentaja Elina Halttunen-Riikonen on tehnyt hyvää työtä, mutta hooksin lennokas tyyli ei nyt oikein taivu sujuvaksi. Sanoma tässä teoksessa on kuitenkin selvä ja ehdoton: rakkaus muuttaa kaiken.


sunnuntai 4. lokakuuta 2020

Deborah Levy: Uiden kotiin

Deborah Levy: Uiden kotiin, 2016

Alkuteos: Swimming Home, 2011

Suomentaja: Laura Vesanto

Kustantaja: Fabriikki kustannus

Kansi: Galina Gallo

Sivuja: 144

Mistä sain kirjan: lainasin kirjastosta


Brittiläisen Deborah Levyn Uiden kotiin on läheistä sukua irlantilaisen Sally Rooneyn romaanille Normaaleja ihmisiä. Kumpaakin voi luonnehtia pesunkestäväksi eurooppalaiseksi ihmissuhderomaaniksi. Molemmat perustuvat pitkälti ihmisten kohtaamiseen ja keskusteluun, eivätkä niinkään juonen kehittelyyn. Levyn romaani on ollut Booker-ehdokkaana vuonna 2012, kuten Rooneyn romaanikin vuonna 2018. Molemmat romaanit ovat surullisen kauniita.

Eurooppalaisen ihmisuhderomaanin miljööksi ei kelpaa mikä tahansa paikka. Nyt ollaan viettämässä lomaa huvilalla Etelä-Ranskassa, Nizzan liepeillä, vuonna 1994. Helle, perhe, houkutus, petos ja rakkaus - näistä elementeistä Levy kokoaa intensiivisen romaanin, joka kasvaa paljon sivumääräänsä suuremmaksi.  

Tunnelma romaanissa kehittyy Ian McEwanin Vieraan turva -romaanin tyyliin kohti yhä synkempiä sävyjä. Päivien - viikon - kuluessa ihmisten haavoittuvaisuus paljastuu. Jokainen tuntuu olevan vereslihalla.

Levyn luomat hahmot edustavat ylempää keskiluokkaa ja sivistyneistöä. Perheen äiti Isabel Jacobs on tähtitoimittaja, joka matkustaa ympäri maailmaa vaarasta toiseen, ja perheen isä Joe (Joseph) Jacobs on kuuluisa kirjailija, jolla on tapana rakastua uusiin naisiin: Vaimon oli parempi olla keskellä viuhuvia luoteja sota-alueella kuin oman kodin suojissa, jossa joutui kuuntelemaan Joen valheita. Ja silti Joe myös tiesi, että hänen tyttärensä oli aluksi itkenyt Isabelin perään ja myöhemmin oppinut olemaan itkemättä, sillä itku ei tuonut häntä takaisin. (S. 63.)

Perheen tytär Nina on kuin ilmapuntari kaiken keskellä. Hän rakastaa molempia vanhempiaan, mutta ei voi asioille mitään. Lukijan myötunto on vahvasti hänen puolellaan, kun aikuiset tuntuvat olevan enemmän ja vähemmän hukassa itsensä kanssa. Teoksen viimeinen luku antaa puheenvuoron Ninalle. Kohtalokas kesä ei jätä häntä rauhaan: En ole koskaan oikein ymmärtänyt, milloin menneisyys alkaa ja missä se loppuu, mutta samalla lailla kuin kaupungit tallentavat mennneisyyden pronssisiin, ikuisesti samaan arvokkaaseen asentoon jähmettyneisiin patsaisiin, yritän minäkin saada menneisyyden pysymään paikallaan ja käyttätymään, mutta se kulkee ja kuiskailee mukanani joka ikinen päivä. (S. 143)

Perheen loma-asunnossa on mukana myös ystäväpariskunta, joka jää lopulta ikään kuin rekvisiitaksi, sillä tärkeimmäksi nousee uima-altaaseen ilmestyvä nuori nainen, Kitty, joka sähköistää ilman monella tapaa. Kittyn kautta myös perheen menneisyys alkaa avautua ja kipeät kohdat hiertää yhä enemmän. Kitty on Joelle houkutus ja piina, mutta kumpaa lopulta enemmän.

Lomahuvilan naapurissa asuva vanha nainen, Madeleine, tarkkailee tapahtumia terävästi ja yrittää puuttua tapahtumiin. Hän näkee kaiken selvemmin kuin draamassa eläjät itse, mutta kaikki on jotenkin liian myöhäistä: Madeleine tunsi (vaikka ei nähnyt), että Isabel oli rohkea nainen. Lääketieteellisessä hän oli nähnyt naisten valmistuvan sudänkirurgeiksi, gynekologeiksi, luusyöpäasiantuntijoiksi. Sitten he saivat lapsia ja jokin muuttui. Heistä tuli väsyneitä. Loputtoman. (S. 125.)

Promenade des Anglaise, kimaltava meri, näännyttävä helle, hotellihuone, höyhenviitta, uima-allas... Levyn romaani on äärettömän ranskalainen, kepeä ja raskas yhtä aikaa. Siitä tulee mieleen Francoise Saganin loistava romaani Tervetuloa, ikävä, jossa on samaa haikeaa tunnelmaa ja samankaltaiset puitteet. Kaikki on kovin kaunista ja samalla kauheaa. Jotain menee lopullisesti rikki. 


Uiden kotiin on luettu myös kirjablogeissa Kulttuuri kukoistaa, Lumiomena, Mitä luimme kerran ja Tuijata.kulttuuripohdintoja.  

torstai 1. lokakuuta 2020

Sally Rooney: Normaaleja ihmisiä

Sally Rooney: Normaaleja ihmisiä, 2020

Alkuteos Normal people, 2018

Suomentaja: Kaijamari Sivill

Kustantaja: Otava

Kansi: Henn Kim

Sivuja: 257

Mistä sain kirjan: lainasin kirjastosta


Sally Rooneyn Normaaleja ihmisiä on kulttimaineessa oleva kirja, josta on tehty jo tv-sarjakin. Tämä on melkoinen saavutus nuoren irlantilaiskirjailijan teokselle, joka ilmestyi vain pari vuotta sitten. Tv-sarja, jonka Rooney on itse käsikirjoittanut (ja joka on nähtävissä Yle Areenassa), on myös saanut paljon kehuja ja on jokaisen kehunsa ansainnut. Siinä on loistavat pääosan esittäjät, ja siihen on onnistuttu vangitsemaan kirjan herkkä henki ja nuorten rakastavaisten aidot tunteet. 

Aloitin Rooneyn teoksen lukemisen äänikirjaa kuuntelemalla. Siivosin ja kuuntelin ja mietin, pitäisikö minun jaksaa kiinnostua kahden nuoren ihmisen rakkaustarinasta. Tuntui, kuin kuuntelisin nuortenkirjaa, mikä oli vähän ristiriitainen ajatus, sillä yleensä pidän nuortenkirjoista. Miksi tämä tarina ensin vaivaannutti minua ja tuntui siltä, ettei tarina kosketa minua lainkaan? Syynä oli ehkä asetelma, joka vaikutti aluksi teennäiseltä: rikas, hyljeksitty tyttö ja köyhä, suosittu uheilijapoika rakastuvat. Tämähän on vähän kuin sadusta, eikö? Olen lukenut satuja lapsena aika paljon - haluanko lukea niitä yhtään enempää, kun tosielämässäkin riittää ihmeellisiä tapahtumia?

Onneksi tarinan päähenkilöt Marianne ja Connell kasvavat ja kypsyvät kirjan edetessä, eivätkä jää asetelman vangeiksi. Myös ulkopuolisuuden tunne, joka heitä molempia vaivaa, alkaa kiehtoa enemmän ja enemmän. Se nousee kirjassa toiseksi tärkeäksi teemaksi rakkauden rinnalle. Voisin jopa väittää, että jäin lopulta koukkuun kirjan melankoliaan. Muistan Haruki Murkamin Norwegian woodin vaikuttaneen minuun samalla tavalla. 

Marianne ja Connell ovat ihmisiä, joille lukija toivoo pelkkää hyvää. Marianne on niin haavoittuva, että hän ansaitsee hellyyttä, Connell puolestaan on niin rehti kuin nuori mies vain voi olla - hän on symppis. Heillä on molemmilla omat kompleksinsa, erilaiset perheensä ja lähtökohtansa. Nämä paljastuvat kirjassa vähitellen. Molemmat myös tarvitsevat toisiaan täyttämään omaa tyhjyyden tunnettaan. Selittämätön yhteys heidän välillään on tosiasia ja se näkyy keskinäisenä seksuaalisena vetovoimana, mutta se ei välttämättä tee romanssista helppoa.  

Normaaleja ihmisiä on (satumainen) luokkatarina, jossa rikas tyttö ja köyhä poika rakastuvat. Molempien osapuolten kannalta on kyseessä myös satumainen Tuhkimo-tarina: Connell tekee luokkanousun siivoojan pojasta yliopisto-opiskelijaksi (tarina, joka ei Suomessa ole ollenkaan mahdoton, mutta irlantilaisittain hämmästyttävämpi). Marianne puolestaan on koulutovereiden hyljeksimä outolintu, jolla ei liiemmälti ole kotikaupungissa kavereita. Hänen kukoistuksensa alkaa vasta myöhemmin. Kummankaan kasvu ei ole mutkatonta, vaan pohjakosketus on edessä molemmilla. 

Kirjan pääpari muistuttaa paljon L. M. Montgomeryn Anna -kirjojen pääparia, Anna Shirleyä ja Gilbert Blythea, joitten suhde ei sekään aina ole mutkaton, mutta älyä on molemmilla ja koulussa pärjäämisessä kilpaillaan. Mariannen ja Connellin kilpa-asetelma on kirjan alussa pienen nokittelun aihe, mutta jää pian taustalle. Keskinäinen kannustus ja kunnioitus nousevat tärkeämmiksi. (Aivan kuten Annalla ja Gilbertilläkin.)

Normaaleja ihmisiä on siis myös älymystöromaani, ja ehkä sen voisi määritellä jopa yliopistoromaaniksi (ja lopulta kirjailijaromaaniksi). Vastaavia romaaneja en pysty suomalaisessa kirjallisuudessa nimeämään kovin monta. ehkä Mika Waltarin Suuri illusioni voisi olla sellainen samoin kuin Helvi Hämäläisen Säädyllinen murhenäytelmä tai Maria Jotunin Huojuva talo, joka on enemmän avioliittoromaani. Meillä ei ole älymystöromaanien perinnettä samaan tapaan, kuin meillä voi sanoa olevan työläisromaanien perinne. 

Normaaleja ihmisiä on myös pesunkestävä eurooppalainen ihmissuhderomaani. Siinä pääasiassa keskustellaan, ja mikään keskustelu ei ole yhdentekevä, vaan jokaisen sanan myötä tuntuu välittyvän kokonainen kohtalo. Keskutelun merkitys selviää jo romaanin alussa: Mariannen kanssa jutellessa Connellista tuntuu, että puhe on täydellisen kahdenkeskistä (s. 12). Intiimi tunnelma, jossa lukija on osallisena, säilyy koko romaanin ajan. Älykäs keskustelu on lähes yhtä intiimiä kuin rakastelu.

Miljöönä on pääparin kotipaikkakunta, pieni maalaiskaupunki Länsi-Irlannissa sekä myöhemmin tietysti Trinity Collegen opiskelijapiirit Dublinissa. (En tainnut vielä mainita, että Irlanti on monella tavalla minulle rakas maa, joten sekin lisäsi kirjan viehätystä.) Juoneen kuuluu myös kesänvietto huvilassa Italiassa ja juonen kannalta merkittävä, sähköinen illallinen tuossa eteläeurooppalaisessa, helteisessä miljöössä. Erasmus-vaihto Ruotsissa, Interrail-matka  Berliinin kautta Italiaan... näin luodaan eurooppalaista sukupolviromaania. 

Marianne ja Connell ovat toistensa kohtalot, mutta miten heistä tulee sellaisia. Miten on mahdollista, että kaksi eri luokista tulevaa nuorta saavuttaa sellaisen yhteyden kuin heille lopulta syntyy. Mikä osuus kotipaikkakunnalla, perheellä ja ystävillä on kaikessa tässä? 

Ihmissuhteiden kiemurat ovat aina kiinnostavia. Rooney osaa rakentaa tarinasta lopulta hyvin mielenkiintoisen ja samaistuttavan. Suomentaja Kaijamari Sivill on puoletsaan kääntänyt keskustelut sujuvaksi eteläsuomalaiseksi puhekieleksi, jonka lukeminen tuntuu luontevalta. Herkkyys, jota romaanissa on paljon, huokuu sanoissa ja pääparin suhteessa. 

Normaaleja ihmisiä oli Booker-ehdokkaana vuonna 2018. Aluksi ihmettelin, missä sen ansiot ovat, mutta niitä putkahteli esiin kirjan edetessä. Teoksessa on paljon rehellisyyttä ja tavallisuutta, mutta sopivasti myös särmää, jotta se jaksaa kiinnostaa. Ihmiset ovat rikki ja kiinni toisissaan, mutta se on myös heidän onnensa. 


Teos on luettu ainakin kirjablogeissa Kirjakaapin kummitus, Tuijata. Kulttuuripohdintoja sekä Kirsin bookclub.