Venäjää valloittamaan -haasteen koonti

Vuosi sitten Täällä toisen tähden alla -blogin Jaana haastoi lukemaan venäläistä kirjallisuutta. Venäjää valloittamaan - vaikka kirja kerrallaan sisälsi viisi kategoriaa: Venäläiset naiskirjailijat, Venäläiset mieskirjailijat, Elämäkerrat, Historia ja Nykyvenäjä. Kategorian sai suoritettua kahdella kirjalla.

Blogimaailman noviisina en uskaltanut viime keväänä ilmoittautua mukaan, mutta huomasin yhtäkkiä lukevani Sergei Dovlatovin Matkalaukkua Jaanan bloggauksen innoittamana. Ehdotin kirjaa itse lukupiirikirjaksi ja lukupiiriemäntänä innostuin kokkaamaan venäläisittäin kirjan perusteella. Syntyi suoritus Lurun lukujen Lue ja syö -haasteeseen.

Pian ystäväni kiikutti minulle Eduard Uspenskin Krokotiili Genan lapsille luettavaksi, sitten luinkin jo Dovlatovin Meikäläisiä ja Jaanan Projekti 12:n innoittamana Bulgagovin mammuttiteosta.

Venäläisyys vei mennessään. Niinpä voin yllättää itseni tällaisella suorituslustalla:

Venäläiset mieskirjailijat:

Mihail Bulgakov: Saatana saapuu Moskovaan
Sergei Dovlatov: Matkalaukku
Sergei Dovlatov: Meikäläiset
Leo Tolstoi: Kuinka hanhi jaetaan
Kornei Tšukovski: Puhelin
Eduard Uspenski: Krokotiili Gena ja hänen ystävänsä

Elämäkerrat:

Riikka Pelo: Jokapäiväinen elämämme
(Pelon kirja kertoo venäläisrunoilija Marina Tšvetajevan ja hänen tyttärensä Ariadna Efronin elämästä. Vaikka kirja on fiktiivinen, se on hyvin elämäkerrallinen ja hyvin venäläinen.)

Jelena Kuzina: Anna Ahmatova koditon

Tämä haaste on ollut ikimuistoinen. Kiitän Jaanaa inspiraatiosta ja kannustuksesta! Dovlatoveita en olisi koskaan löytänyt ilman Jaanan arvioita ja Riikka Pelon kirjan päätin lukea jo viimekeväisen Jaanan bloggauksen ansiosta. Bulgakovin Saatana saapuu Moskovaan räjäytti tajuntani ja jää Pelon Jokapäiväisen elämämme kanssa blogiaikani vaikuttavimpiin ja parhaisiin kirjamuistoihin. Anna Ahmatovasta tuli lempikirjailijoitani elämäkerrasta lukemieni runojen myötä.

Oikeastaan ihmettelen, miksi en lue venäläiskirjallisuutta enemmänkin, sillä olen poikkeuksetta pitänyt jokaisesta lukemastani venäläiskirjasta. Vanhat venäläiset suosikkini, Tolstoin Anna Karenina, Dostojevskin Rikos ja rangaistus, Tšehovin näytelmät ja novellit ja Gogolin Pietarilaisnovellit ja Kuolleet sielut sekä tietysti Uspenskin Fedja-setä saivat vihdoin seuraa.

Seuraavaksi listallani ovat venäläiset naiskirjailijat, joilta olen lukenut vain dekkaristi Alexandra Marininan teoksia. Marina Tšvetajevan ja Anna Ahmatovan runot ovat etusijalla, mutta erityisesti minua kiinnostaa myös Lidia Tšukovskaja, jonka isän kirjoittama lastenkirja eksyi käsiini. Lidia Tšukovskaja mainittiin Pelon kirjassa, ja hänen muistelmansa olivat keskeisiä myös lukemassani Ahmatova-elämäkerrassa. Puškinin runous (se valkoinen hevonen) ja nobelisti Pasternakin Tohtori Zivago kiinnostavat tietysti myös.

Rakas ystäväni lainasikin minulle omasta hyllystään säkillisen venäläiskirjallisuutta, josta tulette vielä kuulemaan. Luvassa on ainakin Leskovia ja Aitmatovia. Joskus, vähitellen, venäläisittäin nautiskellen.

Jelena Kuzmina: Anna Ahmatova koditon

Jelena Kuzmina: Anna Ahmatova koditon, 1992
Alkuteos: Razorjonnyi dom, 1991
Suomentaja: Eila Salminen
Ahmatovan runojen suomennos: Marja-Leena Mikkola (osa Pentti Saaritsan suomentamia)
    Kustantaja: Otava
    Kannen kuva: Amadeo Modigliani: Anna Ahmatova, 1911
    Sivuja: 227
    Mistä sain kirjan: lainasin ystävältä

Jelena Kuzminan Anna Ahmatova koditon on henkeäsalpaavan kaunis elämäkerta. Jo kirjan kansi lupaa jotain erityistä. Kannessa on taiteilija Amadeo Modiglianin piirtämä muotokuva Anna Ahmatovasta vuonna 1911 Pariisissa. Muotokuvia oli alun perin 16, mutta vain tämä yksi säilyi Ahmatovalla läpi elämän. Muut tuhoutuivat silloin kuin Ahmatovan koditkin hajosivat.

Kuzminan kirjoittama elämäkerta herättää eloon sekä venäläisrunoilija Anna Ahmatovan että historian. Kirjoittajalla on ollut käytössään paljon lähteitä: Ahmatovan muistelmia, Ahmatovan aikalaisten muistelmia, kirjeitä, Neuvostoliiton hajottua vapautuneita asiakirjoja, lehtiartikkeleita. Lähteiden valossa Ahmatovan elämästä muodostuu kattava kokonaisuus, vuosi vuodelta täydentyvä taiteilijamuotokuva.

Ahmatovan lapsuudesta ja nuoruudesta syntyy salaperäinen, kohtalokaskin kuva. Vielä ensimmäinen avioliittokin runoilija Nikolai Gumiljovin kanssa on ylevää, voimakasta runoilijakutsumuksen tuntoa, mutta kaikki glamour runoilijaelämästä loppuu ensimmäisen maailmansodan alkamiseen, ja vielä selkeämmin Venäjän vallankumoukseen vuonna 1917. Pietarin kaoottiset olosuhteet ja ensimmäisen aviomiehen teloitus 1921 asettavat runoilijan keskelle raadollista totuutta, ihmisten julmuutta, nälkää, selvitymistaistelua. Kaiken keskellä Ahmatova nöyrtyy, yrittää selviytyä kuten muutkin, mutta kirjoittaa. Hän alkaa myös tietoisesti eristäytyä sitä mukaa, kun elämä käy ylivoimaiseksi ja jokaista ihmissuhdetta täytyi varoa ja epäillä. Kirjoittamisesta tuli hengenvaarallista.

Elämäkerran suurin vahvuus ovat Ahmatovan runot, jotka loistavat läpi historian. Kuzmina on ripotellut niitä elämäkerrallisten tapahtumien keskelle ja kertoo niiden taustalla vaikuttaneista oloista. Runoista tulee hurjia. Ne voi lukea auki Ahmatovan elämäkertana, mutta ennen kaikkea elämänä, tunteina, historiana. Marja-Leena Mikkolan suomennoksina ne loistavat timantteina. Niiden tyyli hioutuu ajan myötä symbolismista kohti tarkkaa, toteavaa omaa ääntä, kuten runossa, joka kertoo pojan ensimmäisestä pidätyksestä (1935):
Sinut vietiin aamunkoitteessa.
Kuin ruumista sinua saatoin.
Lasten itku huoneen pimeydessä,
Neitsyen edessä valuva kynttilä.
Huulillasi ikonin kylmyys,
otsallasi kuolemanhiki... En unohda!
Kremlin muurien juurella
ulvon kuin streltsien vaimot. (S. 104.)

Klassisen runouden ihanteet, puhdas taide, oli idea, josta Ahmatova ei luopunut - hänestä ei koskaan tullut neuvostorunoilijaa, ja siksi hän olikin vuosikymmeniä unohdettu ja halveksittu.

Ahmatovan aikalaiskirjailijoina mainitaan Marina Tšvetajeva, Kornei Tšukovski (jonka kirjoittaman lastenkirjan juuri luin) sekä hänen tyttärensä Lidia Tšukovskaja, Osip Mandelštam, Mihail Bulgagov, Boris Pasternak, Maxim Gorki. Osa heistä emigroitui vapaaehtoisesti, osa karkotettiin, osa palasi takaisin. Monen kohtaloksi koituivat puhdistukset: kirjailijoita kuoli vankileireillä tai heitä teloitettiin. Valtiollinen Kirjailijaliitto oli pian ainut kirjallisen luomistyön mahdollistava instituutti, eikä sen ulkopuolella saanut mitään julkaistua. Liiton jäsenyys edellytti myöntymistä sosialismin aatteisiin sekä alistumista totalitarismiin. Se aiheutti jatkuvaa pelkoa ulkopuolelle sulkemisesta, mikä tarkoitti elintarvikekorttien menettämisestä, eristämistä, julkista arvostelua ja häpeää. Bulgagovin Saatana saapuu Moskovaan -teoksessa Kirjailijaliiton talo ja sen absurdit tapahtumat on kuvattu ehkä pelottavankin todenmukaisina.

Toinen maailmansota heitti Ahmatovan sukupolven vielä kerran syvään kurjuuteen. Leningradin piiritys oli kuin helvetti maan päällä ja kaupungista evakuoitu Ahmatova kirjoitti:
Ystävät! Te, jotka viimeisinä kutsuttiin!
Minä säästyin jotta voisin surra teitä.
Kuin jäätynyt paju en itke teitä,
huudan nimeänne kaikkeen maailmaan.
- -    (S. 136.)

Venäjällä Ahmatovan ja Tšvetajevan sukupolven kohtalona oli elää kaksi sotaa ja kokea järjetöntä pelkoa ja vainoa, kärsimys nimeltä Neuvostoliitto. Ahmatova näki, kuinka kaikki olisi voinut olla toisin:
Säälimätön aikakausi käänsi minut
kuin joen.
Elämäni vaihtui. Omani ohi
se virtasikin toiseen uomaan,
enkä nyt rantojani tunne.
- -    (S. 210.)

Miten runous voi elää sellaisissa olosuhteissa? Se elää. Runoilijat kirjoittivat säkeensä paperille, opettelivat ne ulkoa, luetuttivat luotettavilla ihmisillä, jotka painoivat säkeet mieleensä. Sitten paperit poltettiin. Mitään todisteita ei saanut jäädä mistään, muuten "tultiin hakemaan", vietiin kuulusteltavaksi, kidutettiin, tuomittiin vankeuteen, vankileireille tai teloitettavaksi. Kirjailijoista tuli toistensa muisti ja ajatusten vapaus.

Luin aikaisemmin tässä kuussa Riikka Pelon Jokapäiväinen elämämme -teoksen, joka kertoo Marina Tšvetajevasta ja hänen tyttärestään. Tšvetajeva ja Ahmatova tunsivat toisensa ja pitivät toisiaan kuin siskoina. Kuzminan teoksessa aikalaisrunoilijoitten elämät risteävät kaukana idässä, Taškentissa, jonne kirjailijat on evakuoitu toisen maailmansodan jaloista. Yhdyshenkilönä on Lidia Tšukovskaja, joka auttaa Ahmatovaa, kuten auttoi Tšvetajevaakin. Tšukovskaja kertoo: Kävelimme tänään A. A:n kanssa Kamajoen rannalla, vein hänet lankkua pitkin saman valtavan lammikon yli, jonka poikki hieman runsaat viisikymmentä päivää aikaisemmin autoin Marina Ivanovnan. Kummallista, sanoin minä, sama joki ja sama lammikko, lankkukin on sama. Kaksi kuukautta aikaisemmin vein Marina Ivanovnan tämän saman lammikon yli. Ja me puhuimme teistä. Nyt häntä ei ole ja puhun teidän kanssanne hänestä. Samalla paikalla. (S. 137.)

Sananvapauden, kirjallisuuden, taiteen ansiota on, että minulla on ollut mahdollisuus tavata nämä runoilijat nyt, yli 70 vuotta myöhemmin. Heidän runonsa jäivät elämään.

Osallistun tällä teoksella Jaanan Täällä toisen tähden alla -blogin Venäjää valloittamaan -haasteeseen. Sain Elämäkerrat-kategorian suoritettua. Runokuukauteni viimeisenä teoksena luin tämän runoilijaelämäkerran, joka kosketti ja kauhistutti, mutta vakuutti sanojen tärkeydestä. Sana voi olla elämä, sana voi olla vapaus.

Seamus Heaney: Ukkosvaloa

Seamus Heaney: Ukkosvaloa, 1997
Alkuteos: Runoja useasta kokoelmasta
Suomentaja: Jyrki Vainonen
Kustantaja: WSOY
Kannen kuva: Topi Yli-Mononen
Graafinen muotoilu: M-L Muukka
Sivuja: 98
Mistä sain kirjan: omasta hyllystä



Irlantilaisrunoilija Seamus Heaney (1939 - 2013) sai Nobelin kirjallisuuspalkinnon vuonna 1995. Hänen runokokoelmansa Ukkosvaloa on odottanut lukemista jo kauan hyllyssäni. Lukupiirin Irlanti-teema ja blogini runokuukausi saivat minut vihdoin tarttumaan kirjaan vakain aikein, ja tuntui kuin olisin siirtynyt keskelle Irlannin kivisiä peltoja sitä lukiessani.

Uutinen Heaneyn kuolemasta viime syksynä hätkähdytti, sillä ajattelin hänen kirjoittavan vielä pitkään. Toinenkin nobelisti, minulle erityisen rakas Wislava Szymborska, kuoli myös viime vuonna. Hän sai Nobelin kirjallisuuspalkinnon Heaneyn jälkeen, vuonna 1996. Maailma on kahta suurta runoilijaa köyhempi.

Ukkosvaloa on koottu Heaneyn runoteoksista 30 vuoden ajalta, 1966 - 1996. Runot on valikoinut ja suomentanut Jyrki Vainonen. Juuri ennen Nobelin kirjallisuuspalkintoa Seamus Heaneyltä, silloin melko tuntemattomalta runoilijalta, ilmestyi suomeksi kokoelma nimellä Ojanpiennarten kuningas. Senkin on suomentanut Jyrki Vainonen. Vainonen oli minulle tuttu kasvo kirjallisuuden opinnoista, ja voitte kuvitella, miten hienolta tuntui, kun melkein tuttu oli yhtäkkiä kirjallisten tapahtumien keskipisteessä.

Ukkosvaloa-teoksen kansi viittaa hienosti kirjan aloitusrunoon, Luonnonlapsen kuolemaan (Death of a Naturalist), joka kertoo pojasta, joka kerää paksua ja lämmintä löllöä, sammakonkutua. Kun sammakot, mahtavat limakuninkaat, lopulta valtaavat pellava-altaan, poika juoksee luontoa karkuun.

Jo aloitusruno antaa lupauksen jostain vahvasta, yllättävästä ja syvästi koetusta. Tunnelma säilyy runosta runoon. Vaikka runojen kertojan ääni on subjektiivinen, se kurkottaa johonkin omaa kokemustaan suurempaan. Omat muistot, maatyöt, luonto ja historia sekoittuvat, eikä väkivaltaa voi ohittaa, kun on kyse Irlannin historiasta:
- -
Ukkosvaloa haljenneilla pölkyillä: suuria pisaroita,
kädenlämpöisiä ja enteestä uhkeita,
tummia roiskeita kirveenterän rautaan (s. 57)
- -

Heaneyn runoissa on väkivallan historian lisäksi myös kielen historiaa. Runoilija kokee kielen, elää sitä ja maistelee sitä pyörittämällä sanoja ja paikannimiä. Hän jopa näkee sen vaikkapa viikinkilaivan rangassa:          

Niin kuin viikinkimiekka 
upotettiin hautapaikan
kosteaan saveen, 
niin juuttui köli

penkan kylkeen,
laivan limisaumainen runko
oli rankainen klusiili 
niin kuin Dublin. (S. 41.)

Olen pienestä pitäen tuntenut pohjatonta kiinnostusta arkeologiaan. Kaikki näkemäni raunioiden kuvat saivat sydämeni pamppailemaan, myöhemmin oikeat rauniot (Pompeiji, Forum Romanum, Petra), kalliopiirrokset (Alta) tai pelkät muinaisten asumusten tai metsästyskuoppien painaumat maastossa saivat mielikuvitukseni lentoon. Näen välittömästi mielessäni satojen, tuhansien vuosien takaiset ihmiset, elämän. Olen jopa uneksinut omista luistani irtoavista luista, joissa tunsin elämän jatkuvan. Runoilija Seamus Heaney kirjoittaa tästä kaikesta, sillä hänkin on nähnyt Unia luista. Kun hän pitää kädessään luunpalaa ja lukee sen rosoista pintaa, olen hänen vierellään:
Laitumelta löytynyt
valkea luu:
kosketuksen rosoinen,
huokoinen kieli
- -

Heaneyn runot ovat miehisiä, mutta miehisyydessään herkkiä aistimaan, näkemään ja tuntemaan. Ne ovat yksinkertaisesti väkeviä - mustaa multaa ja ikuisia kiviä, luunpaloja, näkyjä ja muistojen viiltoja. Suomentajaa voi kiittää vahvan tunnelman välittämisestä. Runot eivät varmasti ole olleet helppoja kääntää, sillä niin paljon niissä on Irlannin kulttuuria, kieltä ja historiaa. Kokoelman lopussa on selityksiä runojen taustoista, mutta niitä ei ole liikaa. Vainosen kääntäminä Heaneyn runot jäävät soimaan sydänäänenä, tummana ja vahvana, ikiaikaisena lauluna:

Kun laulat laulusi silmät kiinni
niin kuin tapasi on, viisusi ovat kuin kylätie
jonka tunsimme muinoin viimeistä mutkaa myöten - 
tuo pensaiden rajaama sivutie, missä sääsket tanssivat, 
             missä saattoi seisoa, 
katsella ja kuunnella kunnes auto
tuli ja meni, ja huomata äkkiä olevansa
yksinäisempi kuin koskaan. Laula siis, 
laula itsesi sinne mistä kumpuaa kaikki laulu, 
 - - (S. 97.)

Osallistun kokoelmalla P. S. Rakastan kirjoja -blogin runohaasteeseen ja Jokken kirjanurkkauksen Nobelistit-haasteeseen. Kirja on luettu myös Tahaton lueskelija -blogissa.

Tuula Korolainen: Kuono kohti tähteä

Tuula Korolainen: Kuono kohti tähteä, 3. painos, 2005
Kuvittaja: Marjo Nygård-Niemistö
Kansi: Marjo Nygård-Niemistö
Kustantaja: Lasten keskus
Sivuja: 63
Mistä sain kirjan: omasta hyllystä



Metsässä

Saniaisten lomaan
          vilistää metsähiiri, 
kirkassilmä, samettiturkki,
tullakseen esiin tässä. 
                       paperilla, runoelämässä. 

Kuononkärjestä kynänkärkeen 
                                     piirtyy taikapiiri.  

Tuula Korolainen sai Finlandia Junior -palkinnon vuonna 2005 teoksellaan Kuono kohti tähteä. Muistan, että olin tuolloin ennen joulua kirjakaupassa, jossa tuore voittaja kertoi teoksestaan, ja sain häneltä omistuskirjoituksen puolivuotiaille tyttärilleni. Luin kirjaa heille ääneen, kuten Kirsi Kunnaksen Tiitiäisen satupuutakin, uudestaan ja uudestaan.

Kuono kohti tähteä on hiirirunokokoelma. Korolainen on luonut hiirimaailman, joka näyttää ja tuntuu hiirimäiseltä - mutta myös hyvin inhimilliseltä iloineen ja suruineen. Mitään lässyttelyrunoutta kokoelma ei sisällä, vaan hiiret elävät arkeaan, johon liittyy kumppanin kaipausta, valtava lapsilauma, työtä ja kuolemaakin. Onpa mukana myös kulttuuria: hiirten elämänfilosofiaa, taiteita, uskomuksia ja perinteitä. Runokokoelma on monipuolinen ja syvällinen. Se ei aliarvoi lapsilukijoita ja on kiinnostava myös aikuiselle.

Korolainen on kirjoittanut teokseensa aimo annoksen intertekstuaalisuutta. Hän on nimittäin luonut kirjaan myös taiteilijahahmon (kirjailijan alter ego), runohiiren, joka kirjoittaa rantahiekkaan oman kokoelmansa nimeltään Rantariimini. Runoista voi löytää vaikutteita tosielämän runoilijoista. Moni jäi minulta vielä tunnistamatta, vaikka runot kuulostivat hyvin tutuilta, mutta löysin ainakin Leinoa, Koskenniemeä ja Hellaakoskea hiirimäisessä muodossa: Oi ruusukuono, päivieni elohiiri, jos jätät, sulkeutuu mun elon piiri.; Yksin oon, minä hiiri, ruohojen keskellä yksin.; Yhtä kotonaan on hiiri kissan suussa, kuin on hauki, joka laulaa puussa. (S. 40 - 42.)

Kuono kohti tähteä käy hauskaa keskustelua myös Kunnaksen klassikon, Tiitiäisen satupuun, kanssa. Tässä Haitulan laulu Kunnaksen kirjasta (Kirsi lienee Kunnas itse ja Tuomas ilmeisesti Tuomas Anhava):
             Veisaisinpa virsiä
                 jos muistuttaisin Kirsiä.
                Jos muistuttaisin Tuomasta
             Lakkaisin lauluja luomasta.

Tuula Korolainen antaa runohiiren pohtia omia esikuviaan. Immi Hellén ja Kirsi Kunnas pääsevät listoille:
            Jos muistuttaisin Immiä,
            niin tekisin riimiä timmiä,
            se sanoi, ja vaikka turskasta
            rutistaisin runoa hurskasta.

           Jos muistuttaisin Kirsiä,
           viruttaisin vitsistä virsiä
           ja munittaisin sanoja
           kuin tehotarhuri kanoja. (S. 45.)

Hauskat oivallukset ja hiiriperspektiivi naurattavat lukijaa, mutta eipä aikaakaan, kun lukijaa jo itkettää, sillä niin taitavasti runoilija on kietonut myös surua runoihin. Kokoelma etenee hiiren häistä syntymään, työhön ja kuolemaan, ja kirjaan muodostuu myös vuodenkierto keväästä talveen. Viimeisin runo Seitsemän hiiriveljestä muodostaa myös ympyrän - elämän kiertokulun, joka hiirten sukupolvissa kiertää aika huimaa vauhtia:
            Yksi jäi metsään, tapasi toisen,
            pikkuisen hiiren samanmoisen, 
            poikia saivat he seitsemän,
            eikä tarina näytä päättyvän...

Marjo Nygård-Niemistön kuvitus on hiirimäisen hentoa, oikeastaan siroa, mutta myös hauskaa. Kuvat on sijoiteltu kirjaan siten, että ne kehystävät runoja, leikittelevät tekstin asettelun kanssa ja lisäävät lukijan oivalluksia. Öinen kaupunki tai vene rannalla on kuvattu kuin taideteokset. Kokonaisuutena kirja on kaunis.

Kuono kohti tähteä on minulle rakas kirja, sillä se liittyy esikoistyttäriini ja heidän vauva-aikaansa. Vaikka moni muisto on hiukan sumuinen noilta ajoilta, niin tämän runokirjan lukeminen tuo minulle autuaan olon. Se tuntuu sisältävän koko elämän. 

Osallistun kokoelmalla P. S. Rakastan kirjoja -blogin runohaasteeseen.

James Joyce: Runoja pennin kappale

James Joyce: Runoja pennin kappale, 2012
Alkuteos: Pomes Penyeach, 1927
Suomentaja: Ville-Juhani Sutinen
Kustantaja: Savukeidas
Kansi: ?
Sivuja: 51
Mistä sain kirjan: oma ostos



James Joycen runokoelma Runoja pennin kappale (1927) on teos, jonka syntytarina on oikeastaan mielenkiintoisempi kuin sen sisältämät runot. Sen alkuperäinen nimi, Pomes Penyeach, sisältää kokoelman idean. Joyce oli saanut pääteoksensa Ulysseys (Odysseus) julkisuuteen vuonna 1922 ja oli saanut kritiikkiä sen vaikeatajuisuudesta. Kirjailija vastasi kritiikkiin keräämällä kirjoittamiaan runoja kokoelmaksi, jonka halusi pysyvän kansantajuisena ja helposti saatavilla olevana, edullisena pakettina. Hän nappasi idean torimyynnistä, jossa omenoita voi ostaa "pennin kappale", ja saattoipa saada vielä omenan kaupan päälle. Kirjan nimessä Pomes viittaakin sekä runoihin että omenoihin (vrt. ranskan pommes). Niinpä kustantamon (Shakespeare & Company) piti sitoutua myymään 12 runon kokoelmaa halvalla, 12 pennillä - ja ostaja sai oikeasti yhden runon kaupan päälle, eli kokoelmassa on lopulta 13 runoa. Teos oli pieni kooltaan ja kannen värinkin piti olla mahdollisimman lähellä Joycen lempiomenoiden väriä, vaaleanvihreää.

Kustantamo Savukeidas on toteuttanut Joycen idean kiitettävästi. Runoja pennin kappale on pieni läpyskä, joka on helppo napata mukaan ja lukea missä vaan. Kannen väri on kauniin vaaleanvihreä, eikä kirjan hintakaan ollut päätä huimaava, (vaikka 13 omenaa olisi saanutkin vähän halvemmalla).

Runot on suomennettu perinteiseen tyyliin, sillä Joyce oli näissä runoissaan, "käyttötuotteissa", yllättävän perinteinen. Romaaneissaan hän uudisti kaunokirjallista taidetta, mutta runoissaan hän pysyi perinteelle uskollisena, vaikka modernismi oli jo lyömässä itseään läpi maailmalla. Kääntäjä Viile-Juhani Sutinen kirjoittaakin teoksen esipuheessa, että Joycen runot ovat hyvin yksityisiä, eikä hän pyrikään uudistamaan perinnettä.

Verrattuna Kamarimusiikkia-runokokoelmaan, Joycen runot ovat tässä kokoelmassa monipuolisempia. Kamarimusiikkia oli rakkausrunokokoelma, mutta Runoja pennin kappale sisältää enemmän säröjä ja aiheita. Omat runonsa ovat saaneet Joycen äiti, tytär ja poika sekä rakastettu. Tässä on kuva tyttärestä runossa Tyttärelleni ojennettu kukka:
              - -
              Ruusunhauras ja kaunis - haurain
              on silti ihme se villein, 
              joka peittyy silmiisi hunnuin, 
              sinisuoninen lapsosein. (S. 27.)
         
Toisaalta runoissa on myös vimmaa ja eroottisuutta. Ja vaikka runoteoksen piti olla erityisen kansantajuinen, en minä ainakaan saanut muutaman runon ideasta kiinni millään, vaikka suomentaja on selittänyt kokoelman lopuksi jokaisen runon taustoja. Tässä ote runosta Muisto näyttelijöiden peilikuvasta keskellä yötä, jossa on kokeilevaa modernismin tuntua:    
                Heidän suissaan rakkauden kieli. Liiskaa
                kuin kolmastoista hammas.
                Pienet leukasi purevat. Sivaltaa piiska
                kutinatutinaasi, lihan himoa paljasta.
                Lemmen henkäys löyhkää, runoilet tai laulat 
                kuin kissan henki hapan
                ja kielen karhea paula. (S. 35)

Runoja pennin kappale oli minulle aikamoinen yllätys. En ollut tällaisesta Joycen teoksesta aiemmin kuullutkaan. Runot eivät olleet ollenkaan helppoja, ja niitä piti lukea useaan kertaan. Silti teoksesta jäi hyvä mieli. Ihastuin kirjan pieneen kokoon ja ideaan. Ajatus runoista koko kansan "käyttötuotteena" on viehättävä ja kannatettava - kunpa runot olisivatkin osa kaikkien arkea!

Tahaton lueskelija -blogin Ketjukolaaja on kirjoittanut neljästä Joycen teoksesta (Kamarimusiikkia, Runoja pennin kappale, Dublinilaisia ja Pyhä, rivo rakkaus) yhteisarvion nimellä Joycen neliaplari. Perässä tullaan! Olen nyt lukenut Joycen runoteokset Kamarimusiikkia ja Runoja pennin kappale, ja olen mielestäni vasta alussa Joycen tuotantoon tutustumisessa. Seuraavaksi aion tarttua Dublinilaisia-novellikokoelmaan, joka on lukupiirikirjana maaliskuussa.

Osallistun Runoja pennin kappale -kokoelmalla P. S. Rakastan kirjoja -blogin runohaasteeseen. Taas on yksi irkkukirja luettu ja runokuukausikin etenee mukavasti.

James Joyce: Kamarimusiikkia

James Joyce: Kamarimusiikkia, 2012
Alkuteos: Chamber Music, 1907
Suomentaja: Ville-Juhani Sutinen
Kansi: Ville Hytönen
Sivuja: 58 (runoja 36)
Mistä sain kirjan: lainasin kirjastosta



Nojaa ulos ikkunasta, 
     kultakutrisein, 
kuulen sinun laulavan
     halki ilman iloisen. (S. 17.)

James Joycen (1882 - 1941) runokokoelma Kamarimusiikkia on suomennettu vuonna 2012. Se ilmestyi alun perin nimellä Chamber Music vuonna 1907. Romaanitaiteen uudistaja aloittikin kirjailijanuransa runoilijana.

Kamarimusiikkia sisältä 36 runoa, joiden teemana on rakkaus. Joyce oli 25-vuotias, kun kokoelma ilmestyi, ja hän oli löytänyt elämänsä rakkauden, Nora Barncalen. Suurin osa kokoelman runoista on puhetta rakastetulle (Noralle) tai ne kertovat rakastavaisten suhteesta.

Kokoelman suomentaja, Ville-Juhani Sutinen on laatinut kirjaan esipuheen, jossa hän kertoo, että Joycen toinen intohimo kirjoittamisen lisäksi oli laulaminen ja musiikki, jopa siinä määrin, että hän haaveili laulajan urasta. Useat kokoelman runoista yhdistävät musiikin ja rakkauden. Näitä Joycen runoja on myös sävelletty.

Niin lepäisin tuolla sulopovella
     (oi suloinen se on ja kaunis niin!) - - (s.18).

Runot ovat muodoltaan perinteisiä, ja suomentaja on tavoittanut niihin yli satavuotisen sanaston, riimit ja runokielen. Runot eivät kuitenkaan ole pelkkää rakkauden kuvastoa, ylistystä, kaipausta ja ikävää, vaan niissä on paljon muutakin. Joissakin on mustasukkaisuutta ja suoranaisia ohjeita rakastetulle. Kokoelman loppua kohti romanttinen rakkaudenpalo laantuu ja arkisuus astuu suhteeseen. Onpa runoissa ounastelua myrskyistä ja rakkauden ahdistavuudestakin. Silti rakastavaisten yhteenkuuluvuus tuntuu vahvalta:
Läpi silmiesi peilin kirkkaan,
   läpi suudelmien pehmeän huokauksen,
jylhät tuulet hyökkäävät ahdistamaan
   varjoisaa puutarhaa rakkauden. (S. 41.)

Kokoelman lopussa on suomentajan selitykset runojen sanastosta ja taustalla vaikuttavista runoilijan yksityiselämän tapahtumista. Ilman selityksiä kokoelma olisi jäänyt lähinnä rakkausrunolörpötykseksi. Käännösrunojen ymmärtäminen on lähes aina hankalaa, sillä niin paljon runous on sidoksissa alkuperäiseen aikaansa, kulttuuriinsa ja kieleensä, siksi selityksiä tarvitaan. Selitysten lukeminen kuitenkin hidastaa ja pirstoo lukukokemuksen. Kun luin runoja toiseen kertaan, en enää selaillutkaan selityksiä ja runot toimivat ikään kuin rakkauden tarinana.

Juhlitun ja arvostetun irlantilaiskirjailijan runot lienevät hänen kotimaassaan tuttuja koko kansalle, vähän Eino Leinon tapaan. Kamarimusiikkia toimii edelleen aikansa kuvana ja (Joycen) rakkauden ihannekuvana, mutta mitään huikeaa lukuelämystä en kokoelmasta saanut. Syitä on tietysti monia, mutta sanotaanko vaikka niin, että jos olisin alle 25-vuotias nuorimies, rakastunut (taas) ja varma siitä, että uudistaisin vielä joskus käsityksen länsimaisesta kirjallisuudesta, tämä olisi kirja, josta innostuisin. Luulen, ja toivon, että kokoelma kuitenkin auttaa myös tällaista 2000-luvun keski-ikäistä äiti-ihmistä varsinaisen haasteen lukemisessa. Aion nimittäin yrittää Odysseuksen lukemista ennen ensi kesän Irlannin-matkaani.

Kamarimusiikkia toi yhden lisäpisteen P. S. Rakastan kirjoja -blogin runohaasteeseen ja aloitti irkkukirjallisuuden lukuprojektini.

Riikka Pelo: Jokapäiväinen elämämme

Riikka Pelo: Jokapäiväinen elämämme, 2013
Kustantaja: Teos
Kansi: Camilla Pentti
Sivuja: 522
Mistä sain kirjan: joulupukki toi




Tässä unessa on myös valoa, Marina seisoo keltaisessa valossa, sellaisessa jota on vanhoissa ikoneissa, niin vanhoissa että säteilevä kulta on murtunut jo tummankeltaiseksi.
  Seisomme ahtaalla käytävällä. Emme mahdu kulkemaan eteen emmekä taakse. Tuntuu etten voi hengittää. Mutta näen murtuneen keltaisen valon, joka tulvii hänen selkänsä taitse. (S. 469.)

Tämä ei ole kirja, tämä on elämä. Riikka Pelon Finlandia-palkittu kirja Jokapäiväinen elämämme ylittää sanat ja kohoaa siksi, mitä nimessään lupaa - elämäksi.

Ennen kuin aloitin kirjan lukemisen, kävin kuuntelemassa kirjailija Riikka Peloa Tampereen kaupungin pääkirjastossa, Metsossa. Tiesin siis etukäteen kirjan rakenteesta jo jotain: on kaksi paikkaa ja aikaa, joihin sitoudutaan - toinen on tšekkoslovakialainen kylä, Všenory, vuonna 1923 ja toinen on neuvostoliittolainen kylä, Bolševo, lähellä Moskovaa vuonna 1939. On kaksi naista, äiti ja tytär. Äiti, runoilija Marina Tšvetajeva ja tytär, toimittaja Ariadna (Alja) Efron. Kirjailijan mukaan äidin ja tyttären suhteen piti ensin riittää romaanin aiheeksi, mutta sitten tulivat perheen kohtalo ja Neuvostoliitto. Ne oli pakko kirjoittaa, koska niistä on olemassa dokumentit - niitä ei voinut ohittaa.

Äidin ja tyttären suhde on ensin symbioottinen, myöhemmin ristiriitainen. Vuonna 1923 he ovat Ilves ja Hippo. He tuntevat toisensa läpikotaisin, hengittävät samaan tahtiin, elävät runoutta todeksi, kirjoittavat jokapäiväistä elämäänsä yhteiseksi kirjaksi, huolehtivat toisistaan. Marinan äitiys on tunnistettava ja tosi - itsekästä, kipeää, rakastavaa. Vuonna 1939 tytär Alja on tulossa äidiksi. Hän on onnellisesti rakastunut ja raskaana. Hänenkin tunteensa ovat tunnistettavia ja tosia - innostusta, onnea, luottamusta. Molemmat naiset rakastavat Leijonaa, Serjožaa, Marinan aviomiestä ja Aljan isää, joka elää naisten arjessa hylättyinä kenkinä ja rujona pelakuuna. Perheeseen on kuulunut neljäskin jäsen, Irina, jota jokainen suree yksin. Surukin on niin totta - syyllistävää, kaipaavaa, riipaisevaa. Muri, pikkuveli, on perheelle annettu uusi mahdollisuus rakastaa lasta täydellisesti.

Venäläiseen tapaan kulttuuri on osa jokapäiväistä elämää. Elämä tunnetaan syvästi, kauneus havaitaan arkenakin. Se nähdään vedelle antautuvassa pyykissä, se tunnetaan silittämisen rytmissä. Runoilija ja hänen tyttärensä elävät sanoista, ja runoilija tunnustaa vain kielen kotimaakseen. Onnettomuus nähdään Puškinin runouden valkoisena hevosena. Missä ihmiset kohtaavat, puhutaan taiteesta, näytelmistä, runoudesta, musiikista.

Kirjailija Boris Pasternakin ja Aljan kohtaaminen puistossa on yksi kauneimpia kohtaamisia, joita olen koskaan lukenut. Siinä ovat läsnä mennyt ja tuleva, muistot ja nykyisyys, kaikki - appelsiineissa, keskustelussa, läheisyydessä. Pasternakin romaanin, Tohtori Zivagon, syntysanat lausutaan siinä, ja myöhemmin Alja saa kirjasta otteita vankileirille. On suorastaan nerokasta luoda kohtaaminen puiston penkille, Neuvostoliiton salaisen poliisin silmien alle. Mikä osoitus se on taiteen voitosta!:
      Pyörivätkö ne sinun mielessäsi? Säkeet, lauseet?
      Ehkä joku ihmisen helma, etäinen hauras sattuma, pellon ylitys, mutta ei niistä kirjaa vielä tehdä, ei ainakaan romaania. 
     Siitä tulee maailman hienoin romaani. Minä tiedän sen, meidän jokapäiväisestä elämästämme ja kaikesta mikä ylittää sen, se vain odottaa jossain että juuri sinä kirjoitat sen. Romaani pellon ylittämisestä.
      Kuin se olisikin niin helppoa. Kutsua se luokseen niin kuin kutsuu jonkun ihmisen. Ei, niin helppoa se ei ole. 
      Kirjoita se minulle, sanoin. Minä haluan lukea sen, vaikka se olisi pelkkä helma, ohut päärme. (S. 117-118.)

Kirjassa elää vahvana kaipuu vanhaan Moskovaan, entiseen elämään, johonkin menetettyyn. Vaikka se on konkreettisesti kaipuuta aikaan ennen vallankumousta, sen tunnistaa: se on samaa kaipausta kuin Tšehovin Kolmessa sisaressa. Onhan olemassa Moskova, jossa kaikki oli hyvin ja jossa kaikki voi vielä olla hyvin, onhan? Niille venäläisille emigranteille, jotka etsivät vallankumouksen jälkeen kotia Euroopassa, ei ollut paljon vaihtoehtoja. Fasismin nousu alkoi kurjistaa myös henkistä olotilaa, jos toimeentulo oli muutenkin vaikeaa. Jopa kommunistisena entinen isänmaa alkoi näyttää Eurooppaa paremmalta vaihtoehdolta. Työtä ja vapautta tarjoava Neuvostoliitto suorastaan säteili isä Aurinkoisen lupauksissa ja Hitlerin uhan alla. Mutta lupausten Moskovasta maksetaan kova hinta.

Kirjassa keskustellaan tšehovilaisesta tunnelmasta ja lasketaan siitä leikkiä. Sen läsnäolo kielletään, mutta lukijalle tšehovilainen tunnelma on totta puutarhajuhlassa ja kesän viimeisessä päivässä. Venäläisyys voittaa järjestelmän, ja kun runoilija lausuu männyn alla viimeisimmän runonsa, hänen sanansa uhmaavat kaikkea totalitarismia ja nousevat kaiken kärsimyksen yläpuolelle. Ne ovat kuin joutsenlaulu ennen lopullista antautumista elämälle.

Jokapäiväinen elämä, voiko sitä elää runouden, sanojen ehdoilla. Pragmaattinen tytär, boheemi äiti - kumpi on oikeampi tapa elää? Metsossa järjestetyssä keskustelutilaisuudessa erään yleisön edustajan mielestä tytär oli selviytyjä, käytännöllinen sopeutuja, joka halusi tulla kunnon neuvostoliittolaiseksi. Hyvä ystäväni puolusti äitiä, runoilijaa, joka ei alistunut järjestelmälle missään vaiheessa.

Riikka Pelo kertoi, että äidin ja tyttären oman äänen löytyminen vei häneltä kauan. Hän etsi oikeaa hengitystä ja läsnäoloa molemmille naisille. Äidin, Marinan, ääni on kirjoitettu 3. persoonamuodossa (hän), mutta kuvaa kaiken vain Marinan näkökulmasta. Tyttären ääni on minäkertojan ääni. Vuoden 1923 kertojan näkökulma on Marinan ja vuoden 1939 kertoja on Aljan. Lisäksi kirjassa on otteita ikään kuin Aljan päiväkirjasta, lapsen muistiinpanoja, joista syntyy proosarunoa. Katkelmat täydentävät aukkoja, joita kahden paikan ja kahden ajan väliin jää. Tärkeitä päiviä yhdistää myös helle, myrsky ja petollinen mies. Se, mihin en ollut varautunut, oli kirjan loppu, jossa joudutaan vielä kahteen uuteen paikkaan. Tyttären kerrontakin muuttuu muutaman virkkeen mittaisiksi kappaleiksi, hätäiseksi huohotukseksi, jossa lukija joutuu huohottamaan mukana - nytkö, nytkö elämä nujertaa kielen, runouden, sanat?

Kun aloitin kirjan, sen kerronnasta pomppasivat silmilleni samaan virkkeeseen ahdetut päälausejonot, joita en voi sietää. Luin 40 sivua ja aloitin kirjan alusta. Antauduin kirjan rytmille - oliko minulla vaihtoehtoa: Kuuntelemisen taidon hän oli oppinut vasta täällä, tässä tšekkiläisessä metsässä. Moskovassa hän kuuli vain itsensä ensin, ja sitten pelkän bolševikkien metelin, Berliinissä rahan pauhun.  - - Mutta paljon piti vielä oppia, miten kääntyä pelkäksi rytmiksi, olemisen pulssiksi. Oppia seuraamaan runon tahtoa omansa sijasta. (s. 19.) Tämän jälkeen päälausejonot muuttuivat hengitykseksi, osaksi jokapäiväisen elämän yläpuolelle nousevaa tunnetta, joka kantoi. Hengitys kiihtyi ajoittain sellaisiksi kielikuviksi, että oli juostava mukana ja hypättävä lentoon.

Kun olin lukenut teosta kaksi viikkoa, alkoi uupumus. Luin pari sivua ja nukahdin. Huomasin, että olin siirtynyt Moskovaan, huomasin, että olin siirtynyt Tšekkoslovakiaan. Halusin pois, uneen, uniin, omiin uniini. Luin kaiken tiedon, mitä perheen kohtalosta oli suomeksi tarjolla internetissä. Ymmärsin, että perheen kohtalonhetket lähestyivät ja tragedian uhka alkoi tuntua joka sivulla. Näin painajaisia, valvoin. Tunsin äitiyden painon, symbioosin, tunsin olevani raskaana, rakastunut - ja koko ajan pyykkäsin, silitin, tiskasin, laitoin ruokaa - kaikki, mitä kirjassa kuvattiin. Katsoin peiliin ja ylipitkän otsatukkani alta näin kirjan kansikuvan runoilijan.

Miten tässä näin kävi? Minähän olin kuuntelemassa kirjailijaa etukäteen. Olin hyvin valmistautunut lukemiseeni. Pääsin kirjan maailmaan vaivattomasti, tunsin henkilöt, tiesin Serjožan, Boriksen, Aljan ja Muljan. Tunsin paikat etukäteen, tunsin kylät ja talot, olin jopa nähnyt Bolševon talon kirjailijan silmin, kuten hän siitä kertoi. Historia oli lempiaineeni koulussa. Minun piti tietää, minun piti olla varautunut. Mutta silti: miten elämä minut järkytti!

Lopulta lensin kirjan loppuun. Suljin kirjan kannet, otin sakset käteeni ja leikkasin otsatukkani. Päästin irti erään perheen jokapäiväisestä elämästä ja palasin omaani.

Kirjan ovat lukeneet ja siihen ovat ihastuneet venäläisen kirjallisuuden ystävät Leena Lumi, jonka arvio hengittää kirjan tahdissa, ja Jaana, jonka arvio jo viime keväänä kiinnitti huomioni ja vaati kirjan lukemista. Ilselän Minna tempautui myös kirjan rytmiin ja Kaisa Reetta T., Rakkaudesta kirjoihin, Kirjan pauloissa, Opuscolo, Luettua, Kirjasähkökäyrä ja Kulttuuri kukoistaa pitivät myös paljon kirjasta. Cafe Voltairen arviossa Päivi Kosonen yhdistää teoksen upeasti naiskirjallisuuden jatkumoon. Lisäksi kirjan ovat lukeneet ainakin Lumiomenan Katja, Lukutoukka ja Kirjakaapin kummitus.

Pelon kirja voitti vuoden 2013 Finlandia-palkinnon ja tuli kolmanneksi vuoden 2013 Blogistanian Finlandia -äänestyksessä. Vietän blogissani runokuukautta ja tämä runoilijan elämästä kertova romaani on osa runouden juhlaa.

Kirsi Kunnas: Tiitiäisen pippurimylly

Kirsi Kunnas: Tiitiäisen pippurimylly, 1991
Kuvittaja: Julia Vuori
Kustantaja: WSOY
Kansi: Julia Vuori
Sivuja: 79
Mistä sain kirjan: oma ostos


Kirsi Kunnaksen Tiitiäisen pippurimylly (Ei liian pienille eikä liian isoille vaan kaikille joilla on pippurihylly.) on lastenrunokokoelma, joka on saanut Topelius-palkinnon vuonna 1992. Kirjan nimi ja sen alaotsikko muodostavat jo etusivulle runon, ja siitä voi runoseikkailu alkaa. Tämä Kirsi Kunnaksen klassikko päätyi lasteni kirjahyllyyn talven kirja-alennusmyynnistä, ja ihmettelen, miksi en ole jo aiemmin hankkinut sitä. Kirsi Kunnaksen Tiitäisen satupuu on nimittäin meillä luettu melkein puhki ja siinä on monta lasten suosikkirunoa (Ville ja Valle, Kattila ja perunat, Herra Piipoo), eikä Tiitiäisen pippurimylly kauas siitä jää. Kirja on riemukas, ja tekisi mieli sanoa, nerokas, kuten Tiitiäisen satupuukin.

Tiitäisen pippurimyllyn runot ovat lyhyempiä kuin Tiitiäisen satupuun tarinarunot. Oikeastaan pitkät, sadunomaiset runot puuttuvat lähes kokonaan eikä uusista satuhahmoistakaan runoilla kovin pitkästi. Tosin Satupuun Ville ja Valle sekä Vesirotta vilahtavat runoissa. Pippurimyllyn runot perustuvat nimensä mukaisesti (kielen) myllytykseen enemmän kuin satuiluun.

Pippurimyllyn runoissa pysähdytään johonkin elämän ilmiöön tai sanaan, josta on syntynyt oivallus. Runon kautta ilmiötä hämmästellään ja sille voidaan nauraa. Koko hassu juttu voi lähteä elämään aivan omaa elämäänsä, kiertyä mukavaksi nonsense-höpötykseksi, jossa ei ole päätä eikä häntää: Eli Lievestuoreessa tuore lipeäkala, läpikotaisin kipeä kala.; Kun sataa noita-akkoja ja hirveitä hirvenkakkoja - -; Kun kuu on puoliksi valkea ja puoliksi musta, on kumma ettei se halkea ja herätä kummastusta.

Kokoelmassa on 85 runoa, jotka on jaettu kahdeksan alaotsikon alle. Osat on koottu teemoittain, eli on muun muassa hassunhauskoja tyyppejä, kummallisia tavaroita, autorunoja, kissa- ja hiirirunoja, sääilmiöitä ja eläinrunoja. Kirjan lukeminen pätkittyy osiin luontevasti. Saman aihepiirin runot ovat hyvinkin erilaisia ja sanaleikkien lisäksi niistä saattaa putkahtaa melkoisia elämänviisauksia tai tarkkoja luonnekuvauksia. Poikkeuksena ovat autorunot, jotka ovat kaikki limerikin muotoisia.

Kirsi Kunnaksen nonsense-runosuoni on vailla vertaa. Runot ovat kauttaaltaan luontevia, hauskoja, yllättäviä ja kiehtovia. Kuten Tiitiäisen satupuussakin, tässäkin rikotaan runomittaa yllättävästi. Juuri kun lukija on päässyt loppusointuihin kiinni, runoilija käyttää valtaansa ja vie koko höpötyksen uusille urille tai yksinkertaisesti piutpaut välittää riimeistä.

Omaksi suosikikseni valitsin Mistä sinä pidät? -runon (s. 16), jonka kauniit pilkut voivat olla kauneuspilkkuja tai äidinkielenopettajan rakastamia iki-ihania välimerkkejä. Pilkut, peltotilkut ja tähtivilkut sopivat hyvin viimeaikaisiin ajatuksiini siitä, että yritän hillitä kulutusta ja päästä irti tavarasta (kirja ei ole tavara, eihän). Kauneus erottuu, kun karsii turhan pois:

Mistä sinä pidät?

Minä pidän 
   pilkuista
   vilkuista
   ja tilkuista.
Niitä ei kukaan varasta.
Se niissä on parasta.

Kukapa edes mahtaisi?
Kukapa säkkiinsä ahtaisi
pientä peltotilkkua, 
taivaan tähtivilkkua
ja kauneutta, 
   sen pilkkua!

Lasten suosikiksi valikoitui Ovela Olli -runo (s. 23), jossa Ollin tilalle kuvittelimme yksivuotiaan pikkuveljen, joka availee ja sulkee ovia koko ajan. Vähänkö meitä naurattaa tämä runo, jota pitää lukea nyt uudestaan ja uudestaan:

Ovela Olli

Ovela Olli oli ovella
olevinaan ovela.
  Sen kahdesti avasi
  ja kahdesti sulki, 
ees taas ravasi
ja selkä kenossa

  sitä mukaa kulki
  kun ei tahtonut julki
oliko tulossa vai menossa.

Ja sellainen oli lopputulos, 
  sen tähän lisään: 
hän ei päässyt enää ulos
  eikä sisään.

Tiitiäisen pippurimyllyn kuvitus on värikästä ja vauhdikasta. Julia Vuoren kuvissa on liikettä ja mainioita ideoita, esimerkiksi säätilarunot saavat parikseen lintujen päällä liehuvat värikkäät sadetakit ja kengurujen hypyt korostuvat hyppynaruilla. Vahvat värit kiinnostavat lapsia ja hivelevät aikuislukijankin silmää. Kokonaisuus on mielikuvituksellinen ja hauska.

Vaikka lasten loruja ja runoja ilmestyy jatkuvasti, on Kirsi Kunnaksen kynänjäljessä omaperäistä taikaa. Kukaan toinen ei osaa herättää suomen kieltä yhtä kutkuttaviin sanaleikkeihin eikä luoda yhtä elähdyttäviä säröjä sekä kieleen että todellisuuteen. Tiitiäisen pippurimylly on pippurista luettavaa sekä lapsille että aikuisille.


Osallistun Tiitiäisen pippurimyllyllä P. S. Rakastan kirjoja -blogin runohaasteeseen. Kirja on runokuukauteni neljäs runokirja, ja se on luettu myös Sininen keskitie -blogissa.

Kornei Tšukovski: Puhelin

Kornei Tšukovski: Puhelin, 1977
Alkuteos: Telefon, 1974
Kuvittaja: V. Andrijevitsz
Suomentaja: Natalia Baschmakoff
Kustantaja: Tammi
Mistä sain kirjan: lainasin ystävältä

Kornei Tšukovskin Puhelin edustaa ehtaa neuvostonostalgiaa. Kirja on ilmestynyt Neuvostoliitossa vuonna 1974 ja se on suomennettu vuonna 1977. Tarina on kerrottu runomuodossa, perinteisillä loppusoinnuilla, joten kirja istuu mainiosti viettämääni runokuukauteen. (Mistä näitä runosatuja nyt pukkaakaan!)

Ystävä toi Puhelin-kuvakirjan lainaan luettavaksi lapsilleni. Kirja on hänen lastensa suosikkikirja heidän lapsuudestaan, ja siksi siis aarre, jonka lupasin palauttaa. Olen nyt lukenut sitä hyvin varovasti, enkä ole antanut sitä omien lasteni käsiin ollenkaan. Kirja on repaleinen ja piirrelty, ja taitaapa jollakin sivulla olla kaakaoroiskeita. Sivut ovat irti kannesta ja kansikin on vähän repeytynyt. Kirjaa on luettu todella paljon. On suorastaan harrasta pidellä käsissään lasten aarretta ajalta, jolloin kuvakirjoja ei todellakaan ollut sellaisia määriä kuin nykyään.

Entäs sitten kirjan idea? Siinä on muovinen puhelimen valintataulu - sellainen rullattava, muistatteko? Numeroita voi pyöritellä, eli kirjaa voi pitää opettavaisena ja suorastaan modernin interaktiivisena. Omat kännykkäsukupolven lapseni pyörittelivätkin numeroita ihmeissään. Poika kävi juuri eskariryhmänsä kanssa Rupriikin viestintämuseossa, jossa oli nähnyt oikeita numerotaulupuhelimia, joten kirja oli hänelle ajankohtainen.




Kirjan tarina on yksinkertainen: Eläimet - elefantti, krokotiili, marakatit, janöjussit, gaselli - soittavat puhelimella. Puhelimeen vastaa aina sama mies, varastonhoitaja. Eläimet tilaavat häneltä erilaisia tavaroita tai pyytävät apua, ja varastonhoitaja tuskailee toimitusten kanssa. Hän on aivan uupunut kummallisista tilauksista ja muun muassa parkuvasta karhusta, jonka asiasta ei saa mitään selvää. Varsinaisesti kirjassa ei ole juonta ja loppukin jää auki: miten oikeastaan pelastetaan suohon uponnut virtahepo?

Kirjan kuvat ovat yksinkertaisia ja selkeitä. Varastonhoitaja on kuvattu todella venäläisen näköiseksi. Jänöjusseista tulee mieleeni Nalle Luppakorva -animaatio, mutta kun yritin etsiä tietoa kuvittajasta, en sitä löytänyt. Kirjailija Tšukovski puolestaan on ilmeisesti tunnettu lastenkirjailija, jonka tytär, Lidia Tšukovskaja, oli neuvostoliittolainen toisinajattelija ja kapinallinen.

Koska kirja on painettu 1970-luvulla, paperin laatu on hauras. Kirjan sivut tuntuvat mukavan pehmeiltä, eikä kuvitus kiillä eikä häikäise. Värit ovat silti kirkkaita, ja perusvärejä on käytetty paljon. Lukukokemuksen nostalgisuuden kruunasi kirjan takakansi, jossa luki selkeästi punaisella pohjalla: PRINTED IN USSR.

Takakansi ansaitsee tulla kuvatuksi. Ensinnäkin sen teksti sinänsä on ihmeellinen - onko todellakin jotain tällaista säilynyt nykypäivään? Lisäksi kuvassa on kalossi lautasella. Kyseessä on krokotiilien ateria. Niilin krokotiilit soittavat varastomiehelle ja tilaavat lisää kalosseja:
                          - Voi kuule... ne jotka lähetit
                           siinä samassa söi meidän mumma,
                           turhan mitätön oli se summa
                            jonka viimeksi lähetit.
                           Ja vesi kielellä odotamme
                           milloin taas lounaalla mutustamme
                           makeaa kalossitusinaa
                           joissa on kosolti rusinaa.

Vaikka suomentajan runosuoni ei syki aivan Kirsi Kunnaksen tahtiin, niin varsin mukavasti tarina eteni. Lapsia naurattivat yksinkertaisimmat riimit: Ja sitten soitti janöjussi: - Lähetä, kuule, makuupussi!; Ja sitten soitti marakatti: - Lähetä punainen autonratti. Pienen toiston ja muutaman kömpelön riimittelyn voi ohittaa iloisesti, sillä sen verran eksoottinen tämä lukukokemus oli. Kiitän ystävääni lainasta! Tällaisia aarteita on syytä vaalia.



Sain Puhelin-kuvakirjalla yhden lisäpisteen Jaanan Venäjää valloittamaan -haasteeseen. Enpä olisi arvannut, millaisiin seikkailuihin Jaanan haaste minut viekään. Mitähän tässä vielä ehtii tulla vastaan ennen haasteen umpeutumista maaliskuun 1. päivänä?

Vuosi kuvina ja kirjahyllyn kertomaa

Haiharan kartanon ranta 6.2. 2014 Kaukajärvellä

Taas on aika kuvata maisema. Nyt on vihdoin saatu Kaukajärvelle jää ja kuten kuvasta näkyy, ulkoilijat käyvät ahkerasti sekä hiihtämässä että kävelemässä jäällä. Sorsat ovat muuttaneet sulavesiin.

Kirjahyllyn kertomaa -haaste

Sain Sinisen linnan kirjaston Marialta mainioin haasteen, jonka kysymyksiin etsin eilen vastaukset kirjahyllystäni. Kiitos Marialle päivän piristyksestä!

1. Oletko mies vai nainen? Naisen muotokuva

2. Kuvaile itseäsi. Minä olen monta

3. Mitä elämä sinulle merkitsee? Tavallisia ihmeitä

4. Kuinka voit? Hengenahdistusta 

5. Kuvaile nykyistä asuinpaikkaasi. Tämä siunattu koti 

6. Minne haluaisit matkustaa? Nuoruuteni Pariisi

7. Kuvaile parasta ystävääsi. Elämän musiikki

8. Mikä on lempivärisi? Ettei maa viheriöisi 

9. Millainen sää on nyt? Lumen taju

10. Mikä on mielestäsi paras vuorokaudenaika? Pitkän päivän ilta

11. Jos elämästäsi tehtäisiin tv-sarja, mikä sen nimi olisi? Täällä

12. Millainen on parisuhteesi? Maa ja taivas

13. Mitä pelkäät? Sadan vuoden yksinäisyys

14. Päivän mietelause. Sinun lapsesi eivät ole sinun

15. Minkä neuvon haluaisit antaa? Menkää mielenhäiriöön

16. Miten haluaisit kuolla? Kotiinpaluu

Kirjahyllyn kertomaa -haasteeseen on vastailtu jo paljon, mutta heitän tämän nyt vielä Lurulle Lurun lukuihin.

Mukavia helmikuun päiviä!

J. L. Runeberg: Vänrikki Stoolin tarinat

J. L. Runeberg: Vänrikki Stoolin tarinat, 37. painos, 1928 (ensimmäinen osa ilmestynyt 1848, toinen osa 1860)
Alkuteos: Fänrik Ståls sägner
Suomentaja: Paavo Cajander, (suomennoksen tarkistanut Lauri Pohjanpää)
Kustantaja: Otava
Sivuja: 182
Mistä sain kirjan: omasta hyllystä



Maamme, Torpan tyttö, Sven Dufva, Sandels, Döbeln Juuttaalla, Sotilaspoika, Porilaisten marssi, Lotta Svärd... Nämä kaikki ja 26 muuta runoa, joista suurin osa on nimetty todellisten sotasankarien nimillä, ovat peräisin Johan Ludvig Runebergin runokokoelmasta Vänrikki Stoolin tarinat. Se kertoo Suomen sodasta (1808 - 1809) ja on yksi suomalaisen kirjallisuuden merkkiteoksista. Koska vietän blogissani runokuukautta ja tänään on Runebergin päivä, on aika lukea kansallisrunoilijan pääteos.

Vänrikki Stoolin tarinoiden kehyskertomuksena on nuoren ylioppilaan ja vanhan vänrikin kohtaaminen. Ylioppilas houkuttelee vänrikin kertomaan sotamuistojaan, ja runot ovat ikään kuin vanhan sotilaan tarinoita. Nuori ylioppilas on tietysti Runeberg, joka kirjoittaa tarinat tenhoavaan runomuotoon. On sinänsä erikoista, millaisia sankareita hän on luonut Ruotsi-Suomen sotilaista, sillä Ruotsihan lopulta hävisi sodan ja menetti Suomen osaksi Venäjää. Runebergillä on taito kääntää tappio voitoksi, ja tietysti hän kirjoittaakin eniten juuri voitokkaista taisteluista ja sankariteoista.

Mitä uutta voi 2000-luvun kirjabloggaaja oikeastaan sanoa klassikoiden klassikosta, suomalaisesta kansallisaarteesta? Suhtautuminen tähän kansallisromantiikan hengessä luotuun kokoelmaan on vaihdellut historian saatossa. Ensin se otettiin riemurinnoin vastaan upeana sankarirunoelmana ja osoituksensa suomalaisten jalosta ja urheasta luonteesta. Ilmestymisaikanaan se palveli suomalaiskansallisen aatteen paloa joka säkeellään. Se suomennettiin melko pian, mutta vasta Paavo Cajanderin suomennos nosti sen koko kansan suosioon (Wikipedia-tieto), ja sitä luettiin kouluissa oppikirjana. Olihan se mitä mainioin historiankirja, joka soveltui myös äidinkielen opiskeluun.

Oma Vänrikki Stoolini on 37. painosta vuodelta 1928 ja selvästi oppikirjana käytetty. Siellä täällä on lyijykynämerkintöjä  ja teksti "Tähän", eli koululainen on ilmeisesti merkinnyt ulkoläksyn paikkoja. Voi vain kuvitella, miten kansakunnan mieleen vaikuttaa kirja, jota luetaan ulkoa jokaisessa koulussa vuosiasadan alussa. Painokseni loppuun on lisätty myös seikkaperäinen esittely kirjan henkilöistä ja paikoista, joissa käytiin merkittäviä taisteluita. Luin nuo tiedot lähes ahmien, niin mielenkiintoisia tietoja niissä oli muun muassa Suomen sodan vaiheista ja ammattisotilaiden urasta Ruotsin armeijassa.

Sisällissodan aikaan Vänrikki Stoolin tarinoista tuli luontevasti osa valkoisen armeijan omaa kirjallisuutta, jonka sotasankareihin samastuttiin, sillä taas pelättiin (kommunistista) Venäjää, jonka vallasta oli juuri itsenäistytty. Voi hyvin kuvitella, kuinka työväestö suhtautui sankarikirjaan jo tuolloin, joten eipä ihme, että Väinö Linna on antanut rivimiestensä siteerata Runebergin säkeitä ironiseen tyyliin Tuntemattomassa sotilaassa. (Jyrki Nummen väitöskirja Jalon kansan parhaat voimat (1993) käsittelee Väinö Linnan romaanien kansallisia kuvia, esimerkiksi suhtautumista Runebergin aatteisiin Linnan tuotannossa.) Aika oli taas toinen, ja runebergiläisyys suorastaan kyseenalaista jatkosodan aikana, jolloin osa suomalaisista epäili sodan oikeutusta.

Vänrikki Stoolin tarinat teki Runebergistä kansallisrunoilijan ja hänen kuvaamistaan suomalaisista kansakunnan, jolla oli oma historiansa. Kirja kuuluu Suomen eniten myytyihin kirjoihin Seitsemän veljeksen, Kalevalan ja Tuntemattoman sotilaan rinnalla. Sen lukuisat suomennokset, joista viimeiset ovat viime vuosikymmeneltä (2007, 2008), kertovat, että kirja elää edelleen.

Lukemani Paavo Cajanderin suomennos hengittää hienosti. Runomitta on rytmikästä luettavaa, eivätkä perinteisen runon loppusoinnut tai vanhat, ylevät sanat, kuten hurme, ylväs, aprikoi tai runon sanamuodot ma, sa, ollehen, uljahalla särähdä ollenkaan korvaan. Lukeminen sujuu helposti. Monet tutut säkeet vilahtavat siellä täällä, esimerkiksi Taas Suomen karhu elämöi, pudisti kämmentään ja löi, on tuttu Tuntemattomasta sotilaasta. Tyyli on tietysti kauttaaltaan sotilaallinen ja mahtipontinen, romanttisesti sankarikuolemaa ihannoiva. Jalo sotilas on peloton ja käy taistoon ilomielin, koska uhraa henkensä isänmaan puolesta. Sotilaspoika-runo tiivistää kirjan hengen: 
                            Mun isän' oli sotamies ja nuori kauniskin, 
                            jo viisitoistavuotisna hän astui rivihin.
                            Tiens' aina kulki kunniaan,
                            iloisin mielin kärsi vaan
                            hän kylmää, nälkää, haavojaan,
                            mun isän' armahin.
  
Naisnäkökulmaa edustava Torpan tyttö -runo esittelee nuorten neitojen tuntoja. Vaikka tytön äiti on neuvonut vävykokelastaan pakenemaan rintamalta, tytär on teosta aivan eri mieltä. Sulhanen olisi ollut parempi kuolleena kuin karkurina:
                        Tee hauta mulle, äitini, jo päättyy päivät multa,
                        paennut taistelua on tuo kurja sulho-kulta, 
                        mua muistanut ja itseään, ja sua kuullut vaan, 
                        ja veljein toivon pettänyt ja isiensä maan.

Suomen sodan syyt juontavat juurensa historiasta, aina suuresta Pohjan sodasta (1700 - 1721). Tuolloin Ruotsi, johon Suomikin kuului, hävisi Pultavan ratkaisevan taistelun Pietari Suuren johtamille Venäjän joukoille. Peter Englund kirjoittaa loistavassa Pultava-teoksessaan (1988, suom. 1989) näin: Suomelle Pultavan häviö merkitsi alkua Venäjän tuhoisalle hyökkäykselle Suomeen, - - Vuosien kuluessa naapurina oleva uusi itäinen suurvalta alkoi vaikuttaa Suomen historiaan ratkaisevalla tavalla. Suomen uhanalainen geopoliittinen asema johti seuraavan sadan vuoden aikana kolmeen sotaan sen alueella; kahdessa ensimmäisessä Ruotsi pyrki revanssiin, mutta molemmat päättyivät veriseen epäonnistumiseen, ja kolmas sota johti koko valtakunnan jakamiseen sekä Suomen ajautumiseen Venäjän yhteyteen yli sadaksi vuodeksi. Sen jälkeen suomalaisten - enemmän kuin ruotsalaisten - on ollut pakko pystyä elämään kovakouraisen itäisen naapurinnsa kanssa, ja he ovat saaneet oppia, että vapaudella ja itsenäisyydellä on aina hintansa. (S. 283.)

Ehkä nykylukijan lukukokemuksen Vänrikki Stoolin tarinoista voisi tiivistää sanoilla yleissivistävä ja - myönnetään - innostunut. Kansallisaatteen vahvuus, 1800-luvun ajankuva ja aatemaailma, sotakohtalot ja -tapahtumat välittyvät tehokkaamin kuin tietokirjoista. Edellisen kerran luin Vänrikki Stoolin tarinat opiskeluaikoina, mutta nyt näen teoksen jotenkin laajemmin kuin silloin. Vänrikki Stoolin tarinoilla on oma paikkansa sekä Suomen historiassa että Suomen kirjallisuuden historiassa. Harva kaunokirja nousee ikinä näin yhteiskunnallisesti merkittäväksi taideteokseksi. Jotain ikiaikaista tenhoa, vilpittömyyttä ja innostusta siitä välittyy nykypäiväänkin. Ja näkyyhän teos edelleen Suomen kulttuurissa aina, kun Maamme-laulu kajahtaa! Nyt innostuin kirjasta niin, että haluaisin käsiini myös uusia painoksia teoksesta.


Loppuun on lisättävä vielä Mauri Kunnaksen näkemys Sven Dufvasta, yksinkertaisesta pojasta, jolta eivät sotaharjoituksetkaan suju mitenkään. Kuva on teoksesta Koiramäen Martta ja Ruuneperi. Sven Dufva ei osaa pitää pyssyäänkkään oikein päin ja hänen tyhmyydelleen nauretaan. Mutta  lopulta hänkin on mies paikallaan, kun käy rohkeasti käsirysyyn estääkseen vihollisen hyökkäyksen siltaa pitkin. "Äl' yli päästä perhanaa - - Noin suomalainen taistelee, se vasta soturi", kannustaa Sandels. Duvfa kaatuu taistelussa, mutta hänestä todetaan:
   "Älyä kyll' ei Dufvalla lie liiaks' ollutkaan; 
   "pää huono oli", arveltiin, "mut sydän paikallaan."

Hyvää Runebergin päivää!

Vänrikki Stoolin tarinat toi minulle jo toisen pisteen Suketuksen mainioon Ihminen sodassa -haasteeseen. Olen nyt sotilasarvoltani sotamies. (Ja niin kuin aioin vain keskittyä muumeihin tänä vuonna, ja jättää sotakirjat vähemmälle.)

Tove Jansson: Kuka lohduttaisi Nyytiä?

Tove Jansson: Kuka lohduttaisi Nyytiä?, 13. painos, 1997
Alkuteos: Vem ska tröstä knyttet?, 1960
Kuvittaja: Tove Jansson
Suomentaja: Kirsi Kunnas
Kustantaja: WSOY
Mistä sain kirjan: omasta hyllystä


Nyt kuka lohduttaisi Nyytiä ja sanois vaikka näin: 
jää ilman ystäviä se ken kääntää selän muihin päin.

Tove Janssonin Kuka lohduttaisi Nyytiä? on ainoita Janssonin kirjoja, joka on minulle tuttu jo lapsuudestani. Olen hankkinut kirjan omaankin hyllyyni ja lukenut sitä lapsilleni aika ajoin. Mikään suosikkikuvakirja siitä ei ole tullut, eivätkä lapset muistaneet edes, että olen sitä heille lukenut. Nyt kun muumien maailmaan on solahdettu oikein todenteolla, niin tätäkin luettiin heti pariin kertaan yhdessä. Ja nyt aivan erilaisella innolla.

Kirjan runomitta, jonka Kirsi Kunnas on hionut ihastuttavan rytmilliseksi, tuntuu suorastaan laulelulta. Runon lukeminen ei tunnu hankalalta tai teennäiseltä missään kohtaan, vaan loppusoinnut putoilevat luontevasti kohdilleen. Erikoista kirjassa on se, että teksti on painettu kaunokirjoituksella. Sivut ovat kokonaisuutena kaunista katseltavaa, sillä Tove Janssonin kuvat ovat Nyyti-kirjassa lumoavia. Kokonaisuus on oikeastaan täydellinen.

Sitä paitsi iltasatukirjaksi tämä on loistava teos, koska runomitta pakottaa lapset keskittymään ja toisaalta lähes hypnotisoi rauhoittumaan. Lisäksi kirjan kuvat ovat salaperäisiä,
iloisia ja raikkaita ja ne tukevat tarinaa, melkeinpä johdattavatkin sitä. Kirjan juoni on sopivan jännittävä, mutta loppu on kuitenkin onnellinen. Filosofista pohdintaa ja miettimistä on juuri sopivasti lapsille - lasta ei aliarvioida missään kohtaa, mutta ei myöskään aseteta liian suurten asioiden äärelle. Aikaisemmin lukemaani Janssonin kuvakirjaan, Vaaralliseen matkaan, verrattuna kokonaisuus on tasapainoisempi ja valoisampi.

Nyyti on pieni, yksinäinen ja pelokas poika, joka joutuu jättämään kotinsakin, koska on niin yksinäinen ja pelokas, ettei oikein uskalla ollakaan. Ovi jää selälleen ja valot palamaan, sillä pois on kiire. Vaikka Nyyti tapaa iloisia seurueita, hän on niin pelokas, ettei uskalla ruveta kenenkään juttusille. Hän päätyy matkallaan meren rannalle ja löytää upean näkinkengän, mutta siitäkään ei ole iloa:
                           Vaan kuka lohduttaisi nyytiä ja sanois: yksinään
                           ei kukaan nauti edes näkinkengästään.

Nyyti löytää rannalta myös pullopostin, jonka on kirjoittanut joku toinen yksinäinen ja pelokas hahmo, Tuittu.
                              ...niin kauheasti pelkään mörön mörinää
                              kun hämärässä olen ihan ilman ystävää...
                              siis lohdutathan minua, jos olet kiltti peikko,
                              on pimeää ja olen pieni tuittunen ja heikko...

Ja yhtäkkiä Nyyti ei olekaan pelokas eikä yksinäinen, vaan hän ottaa pelastaakseen Tuitun. Käydessään kohti seikkailua hän rohkaistuu tervehtimään vastaantulijoita ja uhmaamaan jopa mörköä. Synkät ja pelokkaat ilmeet väistyvät.

Tarinassa on aivan selviä opetuksia. Yksinäisyys on seurausta myös omasta käytöksestä. Jos aina vetäytyy syrjään ihmisistä tai pelkää liikaa, ei voi olettaa, että muut ottaisivat seuraansa. Yksinäisyyden ja pelon voi voittaa oikeastaan vain unohtamalla itsensä ja antautumalla seikkailuun.

Kirjassa on myös interaktiivinen tehtävä lapsille - jo 1960-luvulla! Lukijallle ikään kuin ojennetaan kirjepaperi, jolle he saavat kirjoittaa kirjeen Nyytiltä Tuitulle. Onkohan joku tähän tehtävään joskus innostunut? Kuviteltu kirje kyllä toimii...

Kuka lohduttaisi Nyytiä? on etulehden mukaan omistettu Tuulikille, Tove Janssonin elämänkumppanille, Tuulikki Pietilälle. Nyytissä ja Tuitussa voi tietysti halutessaan nähdä molemmat taiteilijat ja lopulta sen onnen, jonka saavuttaa, kun ei enää tarvitse olla yksin. Silloin ei pelotakaan niin paljon.

Kuka lohduttaisi Nyytiä? aloitti blogini runokuukauden. Ihana, ihana aloitus!

Tammikuun lukutuulet

Tammikuu on takana ja on aika kuitata luettu kuukausi jonkinlaisella yhteenvedolla. Luettua elämää oli kuitenkin, vaikka enemmän pyöritin sairastupaa ja vauvaperhearkea.

Tammikuussa luetut kirjat

Luin tammikussa vain kaksi aikuisten kirjaa. Asko Sahlbergin Herodeksen ja Kjell Westön Kangastus 38:n. Kiitän kirjoista joulupukkia. Herodesta luin kauan ja hartaasti - nautiskelin 2 000 vuoden takaisesta maailmasta ja kiinnyin Herodekseen. Kirja oli siis vaikuttava. Ja enemmänkin - se oli aikamatka.

Toisenkin aikahyppäyksen tein, mutta "vain" vajaan sadan vuoden taakse, 1938 vuoden Helsinkiin Kjell Westön mukana. Luin Kangastus 38:n nopeasti, sillä se oli juoneltaan vetävä. Molemmat historialliset teokset siis saivat kirjasydämeni sykkimään ja vakuuttivat minut taas sitä, että historialliset romaanit ovat aivan ominta ydinlukemistani.

Alice Munron Kerjäläistytön luin jo viime vuoden puolella, mutta kirja on sen verran hyvä, että tammikuinen bloggaus kannattaa nostaa esiin. Nobelistin tuotantoon tutustuminen pääsi sen myötä hyvään alkuun.

Loput luetut kirjat ovatkin sitten lastenkirjoja, joista osa luettiin jo viime vuoden puolella, mutta bloggaaminen venyi tälle vuodelle, kuten Aino Havukaisen ja Sami Toivosen Tatun ja Patun kummat keksinnöt kautta aikojen ja Sinikka Nopolan ja Tiina Nopolan Heinähattu, Vilttitossu ja ärhäkkä koululainen. Kaksi Tove Janssonin muumikirjaa, kuvakirja Vaarallinen matka ja lastenromaani Muumit ja suuri tuhotulva, aloittivat Tove Jansson -juhlavuoden vieton blogissani. Erikoisin lastenkirja oli Leo Tolstoin tarinakokoelma Kuinka hanhi jaetaan, joka oli erityisesti Matti Pikkujämsän kuvituksen ansiosta mitä mainiointa luettavaa.

Tammikuun muu kirjallinen toiminta

Tammikuuta ei voi ohittaa ilman Blogistanian parhaat kirjat 2013 -äänestystä, johon otin osaa. Äänestys oli jännittävä tapahtuma, ja tuloksista voi olla ylpeä. Kaikkiaan neljässä eri kategoriassa äänestettiin hienoja kirjoja. Finlandian voitti Pauliina Rauhalan Taivaslaulu, Globalian Haruki Murakamin 1Q84, Kuopuksen Aino ja Ville Tietäväisen Vain pahaa unta ja Tiedon Tuula Karjalaisen Tove Jansson, Tee työtä ja rakasta.

Kuukauden kohokohta oli Riikka Pelon tapaaminen Tampereen pääkirjasto Metsossa. Pelo oli puhumassa uudesta kirjastaan, Jokapäiväinen elämämme, jolla hän voitti Finlandia-palkinnon viime vuonna. Aloitin kirjan viime viikolla, ja olen aivan sen lumoissa.

Tammikuussa kävin tietysti myös lukupiirikokoontumisessa ja tamperelaisten kirjabloggaajien tapaamisessa, jossa meitä oli paikalla peräti kaksi osallistujaa. Kirjoista on aina ilo puhua!

Helmikuu on runokuukausi

Päätin pitää nyt helmikuussa runokuukauden. Luen mahdollisimman paljon runoja, mutta luvassa on myös runoilijoihin liittyvää kirjallisuutta, eli Riikka Pelon Jokapäiväinen elämämme ja Aale Tynni -elämäkerta. Maltan tuskin odottaa.

Kuulumisiin!