Henryk Sienkiewicz: Bartek Sankari

Henryk Sienkiewicz: Bartek Sankari, 2005 (ilm. ensi kerran 1889)
Alkuteos: Bartek Zwyciezca, 1882
Sivuja: 56
Suomentaja: ?
Mistä sain kirjan? ilmainen sähkökirjalaitos

Henryk Sienkiewiczin Bartek Sankari oli kesän lukumaratonin kirjojani. Luin tuolloin kolme lyhyttä nobelistien kirjoittamaa kirjaa Kobo-lukulaitteeltani, johon latasin ne vaivattomasti Project Gutenbergin sivuilta. Bartek Sankari sopi mainiosti maratonluettavaksi, sillä siinä oli vetävä juoni ja vähän sivuja. Yhden miehen elämäntarina välittyi vaivattomasti ja silti kiinnostavasti. Parasta kirjassa oli musta huumori, joka sai vinon hymyn nousemaan tuon tuostakin lukijan huulille - taitavaa, taitavaa kerrontaa.

Bartek Sankari kertoo puolalaisesta talonpojasta, Bartek Slovikista, joka joutuu historian tapahtumien pyörteeseen. Hänet nimittäin tempaistaan sotaan. Kyseessä on Ranskan - Preussin sota vuosina 1870 - 1971.

Niin mikä sota? Tässä siis kerrotaan taas yhdestä, josta minulle ei ollut jäänyt mitään mielikuvaa historian tunneilta. Vuonna 1870 Suomessa toivuttiin nälänhädästä, nostatettiin kansallisaatetta ja ilmestyi ensimmäinen suomenkielinen romaani, Aleksis Kiven Seitsemän veljestä. Euroopassa tapahtui paljon muutakin - tosin Sienkiewizcin luoman kertojan mukaan tämäkin sota olisi saanut jäädä käymättä, sen verran käsittämättömiltä tuntuvat sodan syyt. (Sodan seurauksena sitten nähtiinkin lisää sotia, kuten 1900-luvun historiasta voidaan lukea.)

Osa Puolaa on tällä kertaa liitetty silloiseen Saksaan eli Preussiin, joka sotii Ranskaa vastaan. Bartek ja hänen maanmiehensä vähän ihmettelevät tilannetta. Heidän muistinsa mukaan joskus on sodittu Ranskan rinnalla Saksaa vastaan. Missään tapauksessa nytkään ei olla Puolan asialla, vaan saksalaisten armeijassa. Kotonakin riittäisi töitä, mutta pian istutaan junassa matkalla rintamalle, jossa odottavat pelottavat ranskalaiset. Bartekin kotikylän, Pognembin, miehet kerääntyvät rautatieasemalle sotaanlähtöön: Koirat ulvovat, kirkonkello läppää. Pappi itse rukoilee kuolemaan vihityiden puolesta. Eihän monikaan niistä, jotka nyt ovat matkalla rautatien asemalle, enää palaja kotia. Sota ottaa heidät kaikki tyyni, mutta sota ei anna heitä takaisin. Aurat ruostuvat maassa, sillä Pognembin on julistanut sodan Ranskalle. Pognembin ei laisinkaan saattanut kärsiä Ranskan keisarin Napoleon III:n ylivaltaa, ja Espanjan perintöasia on koskettanut sitä hyvin läheltä. (S. 2.)

Niin vain käy, että Bartek Slovik osoittautuu rohkeaksi sotilaaksi, joka kerää kunniamerkkejä: Runotar! Laulele nyt Bartekini urhotöitä, jotta jälkimaailma saisi tietää, mitä hän on tehnyt! (S. 17.) Tosiasiassa Bartek vain hoitaa työnsä, eli tappamisen, koska hänellä on hyvin suoraviivainen tapa ylipäätään hoitaa työnsä. Ja sotilaan työ sopii Bartekille, kun hän pääsee sotimisen makuun. Kotirintamalla vaimoa hirvittää Bartekin kirjeiden sävy, mutta sankari on sankari. Bartekista tulee mieleen Sven Tuuva J. L.Runebergin Vänrikki Stoolin tarinoissa. Sota tekee sankareita myös vähemmän sankarillisista aineksista.

Henryk Sienkiewicz (1846 - 1916) sai Nobelin kirjallisuuspalkinnon vuonna 1905. Hänen pääteoksensa on Quo Vadis, joka sijoittuu antiikin Roomaan ja josta Oksan hyllyltä -blogista löytyy innostunut arvio. Myös Jokke on pitänyt tuosta järkäleestä. Sienkiewizc on ollut suosittu kirjailija 1800-luvulla, ja hän on järjestyksessä historian kuudes nobelisti.

Bartek Sankari on selvästikin kannanotto puolalaisten vaikeaan historiaan, jossa maan yli on marssittu sinne ja tänne, ja puolalaisten kohtalona on ollut kuulua milloin mihinkin kansakuntaan tai yhdistyä milloin mihinkin rintamaan. Tavallisen puolalaisen on ollut pakko sopeutua kulloisiinkin olosuhteisiin. (Kuulostaako jotenkin tutulta historian tiivistykseltä? Voisi päteä yhteen sun toiseenkin kansakuntaan, joka elää suurvaltojen naapurina.)

Teos on karu kertomus sodan raadollisuudesta, mutta siinä on paljon sisäänrakennettua ironiaa, joka tekee siitä herkullista luettavaa. Se on osoitus sodan järjettömyydestä, kansojen kummallisesta taipumuksesta tappaa toisiaan ja tavallisen ihmisen kohtalosta, jonka historia heittää minne haluaa.



Osallistun tällä kirjalla Jokken 14 nobelistia -haasteeseen. Samalla kuittaan yhden kirjan lisää myös Eniten minua kiinnostaa tie -blogin Ihminen sodassa -lukuhaasteeseen.

Anni Kytömäki: Kultarinta

Anni Kytömäki: Kultarinta, 2014
Kustantaja: Gummerus
Kansi: Sanna-Reeta Meilahti
Sivuja: 644
Mistä sain kirjan: oma ostos

Annan kylmän kivuta hihansuista kohti sydäntä. Nojaan männynrunkoon, jonka sisällä elämä tuikuttaa. Puu on kova. Vaarojen laella mäntyjen lustot ovat hiuksenohuita, niukkoja todisteita hädin tuskin läpäistyistä vuosista. (S. 192.)

Anni Kytömäen Kultarinta oli minulle kesän vaikuttavin kirja. Luin sen kesäkuussa, kun luonto oli vihreimmillään ja linnut huusivat yötä päivää. Luin sen mökillä, kun joutsenet lensivät järvenselällä ja töräyttelivät haikeasti ja kun kylmän alkukesän hyiset aallot jyrisivät rantaan. Ensimmäisen 150 sivun jälkeen surin sitä, että kirjaa oli jäljellä enää 500 sivua. Aloin säästellä sitä. Kirjan verkkainen, mutta tasaisen vetävä ja selkeä kerronta teki kunniaa ajalle. Olisin halunnut kirjan jatkuvan ikuisesti, koska sen kautta luonto tuli ympärille, linnut ja kasvit saivat nimiä, ympäröivästä metsästä tuli puita.

Kultarinta on isän ja tyttären tarina. On Erik, jota ulkopuoliset voimat, kuten vahva isä ja taistelija rakastettu, ohjaavat. Metsästä tulee hänelle pakopaikka, joka tasoittaa ympäristön odotukset ja rakkauden mahdottomuuden ja antaa miehen olla herkkä ja haavoittuva oma itsensä. On Malla, väärässä paikassa ja kuitenkin varmana omasta vaistostaan. Hänkin pakenee metsään. Historia määrää julmasti isän ja tyttären kohtalon, mutta metsä ei jätä heitä, eikä katoa heistä. Kultarinnan tarina, tarina isän ja tyttären tarinoitten ympärillä, on taiten kerrottu ja pakahduttavan hieno. Kun metsä on karhu ja karhu on metsä, ollaan muinaissuomalaisen uskon ja kansanperinteen alkujuurilla:  - Tyttö ja kontionpoika hautasivat taljan kylän suurimman männyn juurelle, kuten tapa oli. Kallon he ripustivat männyn latvaan. Sieltä kontio näkisi taivaan ja vedet ja pystyisi kapuamaan tähtiin, joiden luota hän oli kotoisin. (S. 343.)

Olin keväällä Tampereen kirjamessuilla, jossa toimittaja Matti Kuusela haastatteli Anni Kytömäkeä. Kuusela liikuttui melkein sanattomaksi kertoessaan kirjasta ja sen luontokuvauksesta. Ihmettelin silloin, miten mies voi olla noin syvästi vaikuttunut. En ihmettele enää. Toimittaja sijoitti kirjan suomalaisen kirjallisuuden perinteeseen, kirjaksi, jota ei vielä ollut kirjoitettu, mutta jollaista oli odotettu. Olen täysin samaa mieltä, sillä kirja solahtaa kirjallisuudenhistoriaan omalle paikalleen.

Kytömäen luontokuvaus on vertaansa vailla nykykirjallisuudessa, mutta samalla se on hyvin tuttua. Luontokuvaustahan on pidetty suomalaisen kirjallisuuden erityispiirteenä. Nykykirjallisuudessa se on kuitenkin siirtynyt taustalle, sillä romaanit sijoittuvat kaupunkiin ja yhä useammin jopa ulkomaille. Tämä kertoo tietenkin kaupungistumisesta ja kansainvälistymisestä, mutta entäs ne suomalaisten juuret? Eikö niistä irtoa enää mitään kerrottavaa? Kytömäki osoittaa, että kyllä irtoaa. Kirjan jokainen sivu sisältää viittauksia luontoon, huomaa kasvin tai eläimen, kuulee linnut, aistii vuodenajat kaikin tavoin. On elähdyttävää ja onnellistavaa lukea tällaista, nykyaikaista, mutta luontoa kunnioittavaa kirjaa vuonna 2014. Jos ihmiset lukisivat tämän kirjan, luonto tulisi lähemmäksi ja sen suojelu tulisi sydämen asiaksi.

Olen blogiaikanani paikkaillut klassikkoaukkojani ja kotimaisista klassikoista tulee heti mieleen monta teosta, jotka sijoittuvat Kultarinnan kanssa samalle jatkumolle. Joel Lehtosen Putkinotkossa asutaan luonnon keskellä - luonto tunkeutuu siellä tupaan asti, koska talon hirsien uusiminen on pahasti kesken, aurinko ja kuu paistavat sisälle ja kettu  makoilee pankolla. Muttisen omenatarhankin luonto nielaisee sisäänsä. Kultarinnassa on paljon huomioita siitä, kuinka luonto valtaa tilansa takaisin ja hävittää asumisen jäljet. Tove Janssonin Kesäkirjassa on Kultarinnan kaltainen ote luontoon. Siinäkin nimetään puut ja eläimet. Eletään saaressa säiden armoilla, kuunnellaan ja katsellaan alleja. Kultarinnan alku puolestaan muistutti minua Benedict Zilliacuksen Kertomuksesta kadonneesta saaresta. Herkkävireisesti kerrotut ihmissuhteet ja nuoren miehen kasvutarina sekä luontohavainnot yhdistävät kirjoja. Jotain hyvin rauhoittavaa on molempien kirjojen kerronnassa.

Messuilla kirjailija kertoi kirjansa syntyprosessista. Hänen oli ensin pitänyt kirjoittaa satu sadunkirjoituskurssille. Sadun piti olla seitsemänsivuinen, mutta siitä tulikin 644-sivuinen. Tarinoita ja historiaa kirjailija oli kuullut isoäidiltään, isän ja tyttären metsässä liikkumisen esikuvana oli kirjailijan veljen ja tämän tyttären metsäretket. Sadunhohtoa Kultarintaan on jäänyt aimo annos, ja sekin vain lisää kirjan lumoa. Lopulta ihmistäkään ei voi erottaa luonnosta, siellä on hänenkin paikkansa. 

Kultarinta oli lukupiirikirja, joka oli kaikkien lukupiiriläisten mieleen. Kirjan tarinaa ja kieltä kehuttiin. Historiasta syntyi paljon keskustelua ja kirjan juonenkäänteitä kiiteltiin. Kirja oli pitänyt otteessaan. Yhden piiriläisen mielestä kirjan olisi kuitenkin voinut jakaa kahteen osaan, isän tarinaan ja tyttären tarinaan, mutta muille kirja oli sopiva juuri näin. Esikoiskirjaksi kirja on ihmeellisen valmis. Se on lukunautinto kannesta kanteen - ja sellaista lukupiiriläinen osaa arvostaa. Myös blogeissa Kultarinnasta on pääosin lumouduttu. Arvioista on lista Poplaarissa, johon Pekka on niitä kerännyt, sillä hän sattuu olemaan kirjailijan ylpeä veli.

Kirjalla oli tällainenkin vaikutus: Vein lapset metsään. Ensin etsimme joutsenen pesää, mutta kun sitä ei rantaruovikosta löytynyt, kävi niin kuin meille käy. Mukavuudenhaluisin kääntyi 10 minuutin päästä takaisin mökille, seuraava jaksoi tutkia muutaman käävän ja sammalen, sinnikkäimmän kanssa tiirailtiin töyhtötiaisia ja kuunneltiin pajulintuja. Suurimmat luontoelämykset lapsilleni järjesti kuitenkin isäni, joka vei lapset verkoille ja jonka kanssa he näkivät joutsenperheen ja löysivät kurjen pesän. Loppukesän lapset sukeltelivat pikkukalojen perässä. Vaikka uutiset kertovat luonnon saastumisesta ja maapallon tulevaisuus näyttää erittäin huonolta, vielä ei ole liian myöhäistä. Näin ainakin haluan ajatella. Vielä ollaan tilanteessa, jossa luontoa ei tarvitse etsiä, mutta se pitäisi kyllä kiireesti huomata - ihmisen pitää avata aistinsa.

Runon ja kirjailijoiden yö - kirjabloggaaja Tampereen Tapahtumien yössä 7.8.2014

 Mitä tekee kirjabloggaaja, kun kaupunki vilisee toinen toistaan hurjempia Tapahtumien yön hulinoita? Valitsee tietysti menomestakseen Tampereen pääkirjaston, Metson.
















Metsossa oli 7.8.2014 luvassa Runon yö ja blogitapaaminen. Bloggaaja-kollega Saran kanssa olimme ainoat paikalle innostuneet bloggaajat, mutta tunnelma oli korkealla. Runon yön pääkohteena oli runoilija-legenda Kirsi Kunnaksen kuuleminen.

Kirsi Kunnaksen esiintymistä odotellessamme kuvasin kaunista Metsoa. En ole aiemmin ymmärtänyt verrata pääaulan kattoa Pantheoniin, mutta onhan tässä selvä viittaus antiikin Roomaan:

Kirsi Kunnaksella oli mukanaan yksi ainut kirja, Tiitiäisen satupuu (ilm.1956). Hän kertoi, että nykyisin häntä ei haittaa, vaikka hänet määritellään lastenrunoilijaksi. Joskus hän yritti lukea yleisölle myös aikuisten runojaan, mutta enää tittelillä ei ole väliä.

Luulenpa, että Suomesta on vaikea löytää arvostetumpaa lastenrunoilijaa kuin Kirsi Kunnas ja veikkaan, että kaikki suomalaiset tuntevat hänen runojaan ja osaavat niitä ulkoa. Tiitiäisen satupuu lienee tunnetuin suomalainen lastenrunokirja, ja se on modernisuudessaan huima sanaseikkailu edelleenkin.

Nyt Kirsi Kunnas aikoi siis lukea pelkästään lastenrunojaan ja kertoa niiden taustoja. Jippii! Ja jos joku on joskus kuullut Kirsi Kunnaksen lukevan runojaan, tietää, että hän ei vain lue niitä, vaan esittää ne hyvin elävästi. Niinpä kun taiteilija aloitti Vanha vesirotta -runolla, Jaakko Vaakon saattoi nähdä silmiensä edessä. Kunnas kertoi, että vanhan vesirotan esikuvana on hänen miehensä Jaakko Syrjä.

Seuraavaksi runoilija kertoi tarinan Tiitiäisen satupuun syntyajoilta. Hän kuvaili, kuinka oli ollut innoissaan uusista säkeistään, jotka oli juuri keksinyt: Olisinpa surkea, jos muistuttaisin kurkea (TS, 6). Riimistään riemuissaan hän oli esitellyt sen runoilija Tuomas Anhavalle, joka oli lausunut siitä nihkeän kommentin. Eipä aikaakaan, niin sanailu sai Kunnakselta jatkoa Haitulan laulu nimisenä runona:


Veisaisinpas virsiä
        jos muistuttaisin Kirsiä.
       Jos muistuttaisin Tuomasta
lakkaisin lauluja luomasta. (TS, 43.)


Kirjailija paljasti, että Tiitiäisen satupuussa seikkaileva Haitula on hänen alter egonsa. Pieni ja toimelias Haitula keinuu napilla ja asuu korvasienessä sekä löytää taikurin hatun.

Haitulan hattu -runossa on päättymätön tarina siitä, kuinka taikurin hatusta löytyy kaniini ja jokaisen kaniinin hatusta löytyy taas kaniini:

     - - ja arvatkaas
 loppuuko koskaan runo tää?
Viimeistä kania et edes nää! (TS, 43.)

Kunnas kertoi viehättyneensä ikuisen jatkumon ajatuksesta hississä, jossa saattoi nähdä peilissä oman peilikuvansa peilikuvan loputtomiin. Runoilija kertoi, että Tiitiäisen satupuun useat runot sisältävät jatkumon idean. Runoon Jansmakko Erikois, kirjailija on piilottanut päättymättömän piin luvun. Haitulin korvasienessä on koloja, kolonkoloja sekä sata kolonkolonkoloa (TS. 8). Ja sitten ovat ne perunat, jotka kiehuvat ikuisesti siellä kattilassa:
 - -kolkata täytyy kolkkaa, kolkata kolkkaa - -
voi tätä hoppua hoppua hoppua
Ei tule loppua. (S. 21.)

Kirjailija esitti kaikki nämä ikuisuuksiin jatkuvat runonsa, joista ehdoton suosikkini on juuri Kattila ja perunat. Sen hän kertoi kuvaavan perheenäidille tavallisinta ääntä, perunoiden kiehumista. Ajatus ikuisesta perunoiden keittämisestä on jotenkin niin lähellä kotiäitivuosieni tunnelmia, että runo tuli niin sanotusti kohti. Oli mainiota kuulla runoilijan lukevan runoa samanlaisella kiireisellä höyryllä, kuin itsekin teen, kun luen sitä yhä uudestaan lapsilleni. Tietysti mielessäni kävi sekin, että kirjailija on keittänyt perunoita omille lapsilleen, Martti ja Pantse Syrjälle... Ja vaikka minustakin tuntuu, että perunoiden keittämiselle ei loppua näy, niin joskus kai lapset sitten keittävät omat perunansa (tai edes nuudelinsa).

Esiintymisensä jälkeen Kirsi Kunnas kirjoitti muistikirjaani terveiset lapsilleni, ja olen tavattoman iloinen siitä, että kotona sekä lapset että mies osasivat arvostaa terveisiä. Meillä koko perhe kuuluu Kunnaksen ihailijoihin. Kattila ja perunat -runoa on hoettu sen verran kiivaaseen tahtiin.

Runon yöstä matka jatkui Hämeenkatua pitkin busseille päin, mutta pitihän sitä tietysti Suomalaisessa kirjakaupassa poiketa. Siellä tapasimme näin iloisia kirjailijoita:

Tommi Kinnunen ja Leena Lehtolainen olivat jo esiintyneet, mutta omistuskirjoitusten jakamisen lomassa he ehtivät vähän rupatella kirjabloggaajien kanssa ja poseerata hilpeästi. Kirjakaupassa oli hirvittävän kuuma ja paljon väkeä, joten ei kai siinä voinut enää kuin nauraa työolosuhteille. Olin jo maaliskuussa ostanut Kinnusen loistavan esikoiskirjan, Neljäntienristeys, mutta nyt ostin sitten uusimman Lehtolaisen kirjan, Kuusi kertomusta Sadusta, johon sain omistuskirjoituksen.

Pian kirjakaupassa esiintyi myös Paula Havaste, joka kertoi  uusimmasta kirjastaan, Tuulen vihat. En ole aikaisemmin lukenut Havasteelta muita teoksia, kuin hänen kirjoittamansa Henkka koulussa -kuvakirjan, mutta hänen kertomansa perusteella kiinnostuin tästä uutuudesta niin paljon, että taidan hankkia sen luettavaksi.



Ennen iltaloman loppumista ehdimme kuunnella vielä Tuomas Kyröä, jonka sanailu on hauskaa myös livenä - ei pelkästään kirjoitettuna. Hän kertoi uutuudestaan Ilosia aikoja, mielensäpahoittaja, ja tottahan tästäkin tarinoinnista tuli sellainen olo, että pakko tähänkin on tarttua. Kyrö kertoi, että hänen ehtymätön lähteensä Mielensäpahoittajille ovat olleet suomalaisen paikallislehdistön yleisönosastokirjoitukset, joista hän on oppinut, miten kaikenlaisista asioista voikaan mielensä pahoittaa.

Ja sitten kohti uusia kirjaseikkailuja!

Tove Jansson -näyttely Ateneumissa

Tove Janssonin juhlavuoden näyttely Ateneumissa (14.3. - 7.9.2014) oli kesän menolistalla ykkösenä, mutta niin vain kävi, että kesä näytti hurahtavan ohi, ennen kuin sinne ehdittiin. Vihdoin 6.8. perhe pakkautui autoon ja suuntasi Helsinkiin. Matkalla kuunneltiin äänikirjana Muumipapan urotöitä ja valmistauduttiin kohtaamaan muumien luojan elämäntyö.

Museovierailun pohjustuksena oli pienoinen kasa Janssonin kuvakirjoja ja muumiromaaneja sekä käynti Tampereen taidemuseon Muumilaaksossa. Lupasin lapsille lisää kuvaelmia ja muumikuvia sekä muita Janssonin taideteoksia. Mutta taisimme saada näyttelystä vielä paljon enemmän.

Näyttelyä ei voi tarpeeksi ylistää. Se on harkitusti koottu ja esittelee kuvataiteilija Tove Janssonin taiteen kronologisesti ja perusteellisesti. Oman osansa saavat myös kirjailija Janssonin luomat muumit. Oikeastaan olo on näyttelyn jälkeen ällistynyt, sillä en ollut täysin ymmärtänytkään, miten monipuolinen ja tuottelias Tove Jansson on ollutkaan: kuvataiteilija, kirjailija, sarjakuvataiteilija, pilapiirtäjä, kuvittaja...

Näyttelyn runko noudatti taiteilijan elämänkaarta ja samalla Tuula Karjalaisen kirjoittamaa elämäkertaa Tove Jansson, Tee työtä ja rakasta. Karjalainenhan on juhlanäyttelyn kuraattori, joten näyttelyn seuraaminen oli vaivatonta, kuin kertaus kirjasta. Elämäkerta ansioituu Janssonin kuvataiteen esittelyssä, ja olikin hienoa nähdä taulut aitoina. Kirjan perusteella osasin etsiä niistä yksityiskohtia. Esimerkiksi Juhlat kaupungissa -freskosta tunnistin Janssonin itsensä sekä Vivica Bandlerin sekä osasin myös etsiä freskosta muumipeikon, jonka ylpeänä osoitin lapsille.

Mutta yllätyksiäkin oli tarjolla: Janssonin ystävilleen kirjoittamia kirjeitä oli pantu vitriiniin esille - ja olisinpa onnellinen, jos joskus saisin sellaisen kirjeen! Pelkästään Toven käsiala oli kaunista, mutta entäs kuvat, joita hän oli piirtänyt kirjeisiin! Sitä paitsi kirjeet olivat pitkiä, eivätkä todellakaan mitään tekstareita.

Janssonin merimaisematkin yllättivät vaikutuksellaan, ja olivatpa ne kuinka abstrakteja tahansa, olivat ne aina hienoja. Jo uran alkuaikojen maalaus Paratiisi melkein kuin ennustaa Janssonin taiteilijaelämän suuntaa. Siinä paratiisi on kuvattu saareen, jossa uidaan ja soudellaan. Meri, uiminen ja purjehtiminen tai soutaminen toistuvat muumitarinoissa ja Kesäkirjassa. Lopulta Tove Janssonilla oli ihan oikea oma paratiisinsa Klovharun saarella.

Janssonin omakuvat puolestaan muuttuivat ajan myötä, ja niistä pystyi seuraamaan taiteilijan vanhenemista ja kypsymistä. Niitä oli paljon, kuten Helene Schjerfbeckilläkin. Taiteilijan Omakuva vuodelta 1975 on hänen arvostetuimpia teoksiaan ja kokonaisuutena Janssonin abstrakti kuvataide 1960 - 1970-luvuilta viehätti minua eniten. Olisin voinut jäädä niiden värien keskelle pitemmäksikin aikaa.

Tampereen taidemuseon Muumilaaksosta tuodut muumikuvaelmat olivat tietysti myös kiehtovia. Niiden tekijöinä ovat olleet Tuulikki Pietilä, Pentti Eistola ja Tove Jansson. Niitähän voisi tutkia tuntitolkulla, eivätkä lapset tuntuneet saavan niistä tarpeekseen. Kun tullessa olimme kuunnelleet äänikirjasta, kuinka tahmatassut ryöstivät Hemulin tädin, näimme nyt tapahtuman kuvaelmana. Kunhan kuvaelmat palaavat Tampereelle, on meillä uuden museovierailun paikka.

Bonusyllätyksenä näyttelyssä oli esillä muumituotteita muumien suosion alkuajoilta. Ihanimpia olivat muumikiiltokuvat, jotka olisin halunnut omakseni.

Muumiaiheiden lukuisat luonnokset antoivat hyvän käsityksen taiteilijan työstä. Kuvat eivät synny hetkessä, vaan vaativat kehittelyä ja aikaa. Janssonin viivaa on kehuttu paljon ja pienen pienissä muumikirjojen kuvissa myös maallikko näkee, mistä on kyse. Viivoja ei tarvita kovin monta, kun niistä jo syntyy elävä hahmo.

Näyttelyn liikuttavin osa oli Tove Jansson itse. Näyttelyssä nimittäin pyörii elokuva, jossa hän tanssii riemullisesti saarellaan Klovharussa. Kun taiteilija lähestyy kameraa, hän nostaa katseensa ja hänen valloittava hymynsä on niin onnellinen, että katsoja saa muistutuksen jostain elämää suuremmasta.

                                      

Vuosi kuvina

Haiharan kartanon ranta Kaukajärvellä 10.8.2014

Elokuinen sunnuntaiaamu näyttää tyyneltä. Ulpukoita on yhä enemmän, helle jatkuu ja jatkuu. Lieneekö pitkän helteen syytä, että koivun lehdissä oli jo ruskeaa, vai onko tässä jo aavistus syksystä? Joka tapauksessa työt ja koulut ovat alkaneet ja on taas uuden elämänvaiheen aika.

 Hyvää syyskesää - lämpimiä elokuun iltoja ja sadonkorjuun juhlaa!

Joycen Dublin

Dublinissa törmää väistämättä, tavalla tai toisella, James Joyceen (1882 - 1941). Hän on kuin tuon rähjäisen mutta ylpeän kaupungin sielu, ristiriitainen ja rujo hahmo, mutta taiteessaan tinkimätön.

Turistin näkökulmastahan dublinilaiset ovat ystävällisiä, mutkattomia ja puheliaita. He kyselevät turistin alkuperää, kommentoivat säätä, lausuvat ikuisesta sateesta ironisia kommenttejaan. Pinnan alla on muutakin. Heillä on historiansa ja taiteensa, josta he ovat ylpeitä. Katolisuus, köyhyys, maastamuutto, vapaustaistelut, musiikki, kirjallisuus, tummana virtaava stout. Kaikki on luettavissa Joycen tuotannossa.





Ennen Dublinin matkaani kirjaston hyllystä osui käteeni teos, jonka kansi lupasi jotain. Siinä luki: James Joyce, Portrait Of A Dubliner. Tartuin kirjaan ihmeissäni, sillä Joycellahan on kirja nimeltä Taiteilijan omakuva nuoruuden vuosilta, eli Portrait of an Artist as a Young Man. Mikäs tämä nyt oli? Kirjan kannen alaosassa luki nimi: Alfonso Zapico. Kyseessä on espanjalaisen tekijän kuvittana ja kirjoittama sarjakuvateos, elämäkerta James Joycesta. Se on ilmestynyt vuonna 2011 ja käännetty englanniksi vuonna 2013. Tartuin tietysti oitis teokseen ja ahmaisin sen ennen matkaa melkein loppuun. Dublinissa etsin kirjakaupan ja ostin kirjan omakseni. Parempaa johdatusta Dubliniin, saati Joycen elämään saa hakea.

Viime talvena luin Joycen runoteokset Kamarimusiikkia ja Runoja pennin kappale. Lukupiirikirjana oli Joycen klassikkoteos Dublinilaisia, joka on novellitaiteen mestariteos. Odysseustakin aloittelin, mutta se jäi vielä kesken. Turha kai sanoa, että nyt Dublinissa käynnin jälkeen se polttelee aivan erityisesti. Jospa joskus vielä pääsisin Dubliniin niin, että olisin sen lukenut. On selvää, että se on Joycen pääteos, kirja, jolla hän uudisti romaanitaiteen ja johon perustuu hänen maineensa suurena taiteilijana. Hänen viimeiseksi jäänyt teoksensa Finnegans Wake on puolestaan niin erikoinen teos, että se lienee mahdoton kääntää. Se on sellaista kiel(t)en leikittelyä, että se ei avaudu aivan tuosta vaan. Paikallisen kirjakaupan hyllyssä sitä kyllä hypistelin, mutta en taida koskaan yltää lukijana sen tasolle.

Joyce on syntynyt Dublinissa katolisen perheen vanhimpana lapsena. Hän kuitenkin muutti Keski-Eurooppaan jo parikymppisenä. Ennen lähtöä Joycella oli jo kirjallista nimeä Irlannissa, mutta hän kirjoitti pääteoksensa ulkomailla, eikä tahtonut millään saada niitä julkaistuiksi kotimaassaan, koska ne eivät sopineet katolisen maan siveyskäsityksiin. Hän elätti itsensä opettamalla englantia, mutta perheen elanto oli tosiasiassa riippuvainen milloin mistäkin auttavasta kädestä. Joycen elämäntyyli oli väliin melko huikentelevaista. Asunnot ja maat vaihtuivat - tosin Euroopassahan vaihtuivat myös maiden rajat, joita sodissa siirreltiin. Teoksissaan Joyce kuitenkin palasi yhä uudestaan Dubliniin, ja sinne hänen sielunsa on selvästikin jäänyt.

Nuoruudessaan Joyce oli tuttu näky Dublinin pubeissa. Gogarty-pubin ulkopuolella on patsas, jossa Joyce ja hänen ystävänsä Gogarty viettävät ikuista iloista iltaa. Heidän seurassaan voi ehkä kuulla jutun tai parikin, ehkäpä myös jonkin kiihkeän keskustelun kirjallisuudesta.

Dublinissa on myös Joycelle omistettu kulttuurikeskus, The James Joyce Centre, jonka alakerroksessa on vaihtuvia näyttelyitä ja yläkerroksessa kirjailijan huone, oikea kirjailijakammio kirjoineen ja papereineen. Keskuksen seiniä koristavat valokuvat ja muotokuvat Joycesta.

Kulttuurikeskuksessa järjestetään erilaisia näyttelyitä, luentoja ja tapahtumia. Nyt siellä oli esillä Lee Millerin valokuvia Dublinista vuodelta 1946. Miller oli Voguen toimittaja, jolta oli tilattu valokuvareportaasi Joycen Dublinista. Hän oli kulkenut Joycen jalanjäljissä ja etsinyt myös Dublinilaisia- ja Ulysseus-kirjojen tapahtumapaikkoja. Kuvat olivat vangitsevia. Näyttely johdatti 70 vuoden takaiseen Dubliniin, jossa elämä keskittyi Liffeyn ympärille, turvetta käytettiin lämmitykseen, kaduilla juoksenteli lapsia ja pubeissa istui vain paikallisia asukkaita -  niitä Joycen dublinilaisia.

Joycen juhlinnalla on omat paikalliset piirteensä. Niistä erikoisin on Bloomsday, jonka nimi tulee Ulysseuksen päähenkilöltä, Leopold Bloomilta. Bloomsdayta vietetään joka vuosi 16.6., koska 16.6.1904 on Ulysseuksen tapahtumapäivä. Silloin dublinilaiset pukeutuvat 1900-luvun alun asuihin, ja kaupungilla järjestetään erilaisia tapahtumia ja opastettuja kävelyjä teoksen hengessä.

Kuinka moni irlantilainen on lukenut Ulysseuksen? Kuinka moni suomalainen on lukenut sen? Sitä pidetään vaikeaselkoisena ja lähes ylivoimaisena luettavana, mutta ainakin se tuntuu olevan irlantilaisille tärkeä. Jos joku tunnustaa lukeneensa kirjan, otan mielelläni vinkkejä vastaan siitä, miten urakasta voisi selvitä - tai onko urakka ylipäätänsä vaivansa väärti. Jostain suuresta kuitenkin täytyy olla kyse.














Dubliniin aikovalle Joycen Dublinilaisia on kuitenkin hyvä matkakirja. Jotain kotikaupunkinsa ihmisistä Joyce sai teokseensa vangittua, ja vaikka kirjaa ei voi parhaalla tahdollaankaan sanoa irlantilaisuuden ylistykseksi, niin siinä on omat pakahduttavat hetkensä. Varsinkin teoksen viimeinen novelli, Kuolleet, on paikoin suorastaan kaunis. Väkisinkin kuvittelee päähenkilö Gabrielin tilalle Joycen itsensä ja Gabrielin vaimon tilalle Joycen vaimon, Noran: Sillä vuodet, niin hänestä tuntui, eivät olleet tukahduttaneet hänen sieluaan, eivätkä hänen vaimonsa sielua. Lapset, hänen kirjoittelunsa, vaimon taloushuolet eivät olleet tukahduttaneet heidän sielujensa hellää paloa kokonaan. Eräässä vaimolleen silloin kirjoittamassaan kirjeessä hän oli sanonut: "Mistä johtuu että sellaiset sanat kuin nämä näyttävät minusta niin ontoilta ja kylmiltä? Johtuuko se siitä, että ei ole sanaa joka olisi kyllin herkkä sinun nimesi rinnalla?" (S. 219.)

Tove Jansson: Kesäkirja

Tove Jansson: Kesäkirja
Alkuteos: Sommarboken, 1972
Suomentaja: Kristiina Kivivuori
Kustantaja: WSOY (Kotimaiset valiot -sarja)
Kansi: Tove Jansson
Sivuja: 143
Mistä sain kirjan: oma ostos


Kun tuuli käy lounaasta, voi helposti ruveta tuntumaan siltä, että päivä vaihtuu toiseen ilman muutosta ja minkäänlaista tapahtumaa, yötä päivää käy sama tasainen rauhallinen kohina. Isä tekee pöytänsä ääressä työtä koko ajan. Verkot käydään laskemassa ja kokemassa. Jokainen liikkuu ympäri saarta omissa askareissaan, jotka ovat niin itsestäänselviä ettei niistä puhuta, ei ihailun eikä myötätunnon toivossa. Koko ajan on vain samaa pitkää kesää, aina, ja kaikki kasvaa eteenpäin omaa tahtiaan. (S.26.)

Tämän kesän kaksi parasta kirjaa ovat odottaneet oikeaa aikaansa, ja tänään on sopiva hetki niistä toiselle, sillä onhan kirjailijan juhlapäivä. Kyseessä on klassikko, Tove Janssonin Kesäkirja. Luin kirjan mökillä järven rannalla, katselin luontoa, katselin äitiäni ja isääni, katselin lapsiani. Oloni oli hyvä. Kuulun tähän, tässä on minun paikkani.

Ihastuin Kesäkirjaan päättömästi. Vähitellen, mutta täysin päättömästi. Kirjaa lukiessa tuntui kuin olisin saanut vangittua jotain tärkeää siihen hetkeen, ja ehkä koko elämääni varten varastoon. Säästelin kirjaa ja luin sitä hitaasti. Annoin kirjalle ja sen tarinoille aikaa - vai antoiko kirja sittenkin minulle aikaa? Kirja jäi keskenkin muutamaksi päiväksi, sillä äitini lainasi sen ja luki sen yhtä ilahtuneena kuin minäkin. Kirjasta syntyi keskusteluja, joista olen vieläkin onnellinen. Tavoitan edelleenkin tunnelman, kiireettömän jutustelun äitini kanssa, kirjan ja todellisuuden hetket.

Kyseessä ei ole satu, vaan hyvinkin realistinen kuvaus ihmisistä, perheestä, läheisyydestä, kesäpäivistä, saaresta ja merestä. Teos on vanginnut hetket ja päivät niin todentuntuisesti, että ne pystyy näkemään silmissään. Tapahtumapaikkana on saari, jossa vietetään kesäpäiviä, mutta ei yhtä kokonaista kesää vaan kesäpäiviä sieltä ja täältä, usean vuoden ajalta. Niitä verkkaisia, kiireettömiä päiviä, joita joskus pääsee kokemaan ja jotka tekevät kesän.

Nyt joku voisi luulla, että Kesäkirja on jotain erityisen kaunista, filosofista ja seesteistä luettavaa. Mutta eipäs olekaan. Kesäkirjassa on särmää. Se on rosoinen ja elämänmakuinen kirja, siinä riidellään ja kapinoidaankin. Mutta se on tunnelmissaan ja keskusteluissaan niin totta, että tuntuu kuin se tavoittaisi kaikkein olennaisimman. Koko ajan tekisi mieli kirjoittaa, että kirja on viisas, mutta kun se ei yritä olla viisas, se vaan on. Kerronta on modernia, pelkistettyä ja toteavaa, ei millään tavoin kaunisteltua tai romantisoitua.

Saaressa asuvat Sophia-niminen tyttö ja isoäiti sekä tytön isä. Isä on keskittynyt töihinsä, mutta tytöllä ja isoäidillä on aikaa elää. Mitä he tekevät? Eivät paljon mitään, ja siinäpä se onkin. Lapsi on lapsi, oma oikutteleva ja kasvava persoonansa ja isoäiti on isoäiti, väsynyt, ehkä vähän viisastunut. Näillä persoonilla on yhteiset hetkensä ja keskustelunsa, mutta myös omat tilansa, omat oivalluksensa:
   Sinäpä et tiedä, mitä minä tiedän, sanoi Sophia. Hänen isoäitinsä pani murhakirjan pois ja odotti.
  Tiedätkö sinä, mitä minä tiedän? Sophia kysyi ankarasti.
  En, hänen isoäitinsä vastasi. (S. 54.)

Muutama vieraskin saaressa käy, mutta pääosin ollaan vaan keskenään. Pienet seikkailut putkahtavat keskelle arkea, meri tuo viestejä ulkomaailmasta, luonto on lähellä, osa leikkiä ja osa arkea. Isoäiti rakentaa kaarnaveneitä, lapsi rakentaa leikkejään, yhdessä ryömitään pensaissa, käydään uimassa, levätään, kun väsyttää:
  Onko varma, ettet sinä ikävysty? kysyi Sophia.
  Aivan varma, isoäiti sanoi. Hän kääntyi kyljelleen ja nosti käsivartensa pään taakse. Villatakinhihan, hatun ja valkoisten kaislojen välistä hän näki kolmion taivasta, merta ja hiekkaa, aivan pienen kolmion verran. (S. 21.)

Tuula Karjalaisen kirjoittaman Tove Jansson, Tee työtä ja rakasta -elämäkerran mukaan Kesäkirjan hahmoilla on todelliset esikuvansa. Isoäiti on Tove Janssonin äiti, Ham, ja Sophia on Tove Janssonin veljentytär. Kirjailija oli saanut idean kirjaan äidiltään, mutta kirja on kirjoitettu vasta äidin kuoleman jälkeen. (TK, s. 248.) Kirjassa (iso)äiti on kuitenkin hyvin elävänä kirjailijan ja lukijan silmien edessä, ja voisi sanoa, että hahmoon on vangittu rakkaan ihmisen olemus. Karjalainen (s. 249) kertoo, että joillekin aikalaisarvostelijoille Janssonin kirjoittama aikuisten kirja oli pettymys muumien satumaailman jälkeen. Ja luulenpa, että nykylukijoille voi käydä samoin, sillä niin erilainen Kesäkirja on tyyliltään. Silti, jos minun pitäisi valita (tähän mennessä lukemistani) Janssonin teoksista yksi, joka kannattaisi lukea, se olisi Kesäkirja - vaikka siinä ei ole ainuttakaan kuvataiteilija-kirjailija Janssonin itse piirtämää kuvaa! Paitsi tietysti kannessa.

Jos jollakulla on Kesäkirja vielä lukematta, niin suosittelen lukemaan sen heti, sillä sen ehtisi lukea vielä tänä juhlavuoden kuumana kesänä. Mutta jos ei ehdi, niin melkein suosittelen säästämään sen lukemisen ensi kesään. Kesäinen luonto on siinä niin tärkeä, että tuntui hyvältä nostaa päänsä kirjasta ja katsoa vapaata vettä ja vihreyttä ympärillään.

Tove Jansson syntyi 9.8.1914, eli tänään olisi hänen sadas syntymäpäivänsä. Janssonia on juhlittu näyttävästi ja Blogistania juhlii mukana: Opuscolo- ja Les!Lue!-blogeissa on haastettu lukemaan kirjailijan teoksia ja tänään järjestetään myös Bokbabbelin ideoima Janssonin teosten lukumaraton. Kirjablogiessa ilmestyy varmasti paljon Tove Jansson -aiheisia kirjoituksia - kannattaa käydä kurkkimassa!

Juhlavuoden ansiosta olen vihdoin tarttunut Tove Janssonin kirjoihin. Olen lukenut Tove Janssonin kuvakirjat ja melkein hihkunut riemusta Kuinkas sitten kävikään -kirjasta. Muumikirjojen kolmas osa, Taikurin hattu avasi sydämeni muumien satumaailmalle. Ja lopulta kohdalleni tuli Kesäkirja, joka on arkisen kaunis teos, täydellinen. Siitä tuli yksi lempikirjoistani, rakas kirja.

                                

Kesäkirja on luettu useissa blogeissa. Moni kirjabloggaaja lukee kirjan joka kesä, enkä yhtään ihmettele, miksi. Tässä muutamia arvioita:  La Petite Lectrice,  Järjellä ja tunteella, Täällä toisen tähden alla, Kirjamielellä, Villasukka kirjahyllyssä ja Erjan lukupäiväkirja.

Kirjailijoiden Dublin

Terveiset kirjabloggaajan paratiisista, Dublinista!

Joka puolella Dublinia se on läsnä - kirjallisuus. Sille on vahvat historialliset syynsä, vakuuttavat irlantilaiset itse. Irlantilaiset ovat aina olleet tarinankertojakansaa, he väittävät. Ja uskottava se on, sillä neljä Nobel-palkittua kirjailijaa on Irlannin kokoiselle kansakunnalle melkoinen saavutus, ja veikkaisin, että jokainen nykykirjallisuuden lukija on törmännyt ainakin joihinkin näistä nimistä: Cecelian Ahern, Marian Keyes, Maeve Binchy, Peter Sheridan, Roddy Doyle tai Frank McCourt. Vähintäänkin Bram Stoker (Dracula), Jonathan Swift (Gulliverin retket) tai Oscar Wilde (Dorian Greyn muotokuva) lienevät kaikille tuttuja irlantilaiskirjailijoita. Mutta erityisesti ne neljä nobelistia, W. B. Yeats, G. B. Shaw, Samuel Beckett ja Seamus Heaney, ovat paikallisille suuri ylpeyden aihe. 

Dublinissa on kirjailijoille aivan oma museonsa, jonka löytää Liffeyn pohjoispuolelta. Se sijaitsee kauniissa, vanhassa tiilirakennuksessa, jossa on asunut muun muassa viskikuningas Jameson. Talo on nähtävyys itsessään, siististi kunnostettu ja säilytetty. 

Museon alakerrassa on pieni näyttely Irlannin kirjallisuuden historiasta, mutta varsinaisen vakuutuksen kirjallisuuden merkityksestä irlantilaisille saa museon toisessa kerroksessa, jossa on kaunis juhlasali pyhitettynä kirjailijoiden muotokuville ja rintapatsaille. Siellä on suorastaan harras tunnelma.


Salin paras anti astui sisään kello 13.10, kun näyttelijä Neil O'Shea saapui paikalle esittämään koosteen irlantilaiskirjailijoiden teksteistä. Hän jutteli yleisölle irlantilaisen mutkattomaan ja ironiseen tyyliin, kertoi maan tavoista ja kirjailijoista ja näytteli otteita heidän teoksistaan. Esitys oli kerrassaan hurmaava ja eläväinen. Näyttelijä oli selvästi ylpeä maansa kulttuuriperinteestä ja tuntui rakastavan tekstejä, jotka saivat yleisönkin syttymään.

Näyttelijä esittää show'nsa kesällä joka päivä, ja suosittelen lämpimästi vierailua kirjailijamuseoon juuri oikeaan kellonaikaan. Missäpä muualla olisikaan sopivampaa kuulla hersyviä otteita kirjoista, kun kirjoittajat tuijottavat samaan aikaan yleisöä salin seiniltä! Näyttelijää itseään kuulemma hämmentää erityisesti W. B. Yeats, joka katselee häntä tiukasti vastapäiseltä seinältä.





Yeatsin viereen on päässyt James Joyce, joka on ehdottomasti Irlannin rakastetuin kirjailija. Dublin on ottanut hänet omakseen, vaikka miehen pääteokset Dublinilaisia ja Ulysseus eivät annakaan heistä mairittelevaa kuvaa. 

Museon seinällä on myös pop-henkinen maalaus Irlannin tunnetuimmista kirjailjoista. Siinä heidät on sijoitettu elokuvateatterin yleisöksi. Museokierroksen päätteeksi testasimme tietysti, tunnistimmeko kaikki kuuluisuudet, ja hyvin meni. Mainittakoon, että Joycen takana, Yeatsin vieressä on irlantilaisten paha poika, kuohuttavia näytelmiä kirjoittanut  Brendan Beham, jonka kerrotaan todenneen: "I am an Irish drinker with a serious writing problem." Aika usea irlantilaiskirjailija voisi ehkä todeta samoin. Silmiinpistävää oli myös se, että naisia tässä joukossa on vähän - yksi ainut on päässyt maalaukseen asti. (Hän on Kate O'Brien, jonka teoksia ei ilmeisesti ole suomennettu.)

Unohtumattoman kirjailijamuseovierailun lisäksi törmäsimme kirjallisuuteen joka paikassa. Kirjallinen perintö on osa Dublinia. Tässä lähipubimme seinällä Samuel Beckett ja W. B. Yeats.

Hotellimme läheltä löytyi myös Irlannin kansallisteatteri, Abbey Theatre, joka ei tosin ole alkuperäisessä kuosissaan. Teatteri perustettiin tukemaan nousevaa kansallisaatetta vuonna 1904, mutta alkuperäinen rakennus tuhoutui tulipalossa vuonna 1951. Teatterin perustajia olivat W. B. Yeats, Lady Gregory ja Edward Marty. Teatterissa esitettiin aikoinaan kohua herättäneet J. M. Syngen näytelmät, joita ensin pidettiin irlantilaisuuden pilkkana, mutta joista on myöhemmin tullut irlantilaisuuden ilmentymiä. 

Tätä herraa ei Dublinissa pysty ohittamaan. Siinä hän patsastelee vilkkaan O'Connell Streetin kulmauksessa ja on hyvin tietoinen neroudestaan. Hän saakin johdatella Dublinin kaduille seuraavassa blogitekstissäni...