Rosa Liksom: Väliaikainen

Rosa Liksom: Väliaikainen, 2014
Kustantaja: Like
Kansi:?
Sivuja: 175
Mistä sain kirjan: oma ostos





Mä olin kaheksantoista vuotta, neljä kuukautta ja ykstoista päivää määräaikasella eläkkeellä ja se oli kauhean stressaavaa aikaa (s 26).

Rosa Liksomin Väliaikainen on silkkaa lukemisen iloa, vaikka Liksomin aiheet eivät ole kepeitä tai yhdentekeviä, vaan oikeastaan melko rujoja tarinoita syrjäytyneistä ja yksinäisistä ihmisistä. Salaisuus on ehkä siinä, että Liksonin käsissä "elo ihmisen huolineen ja murheineen" asettuu oikeisiin mittasuhteisiinsa - noin niin kuin universumin mittakaavassa mitattuna.

Liksomin tekstit eivät selittele, eivätkä taivastele, ne vain kertovat, että näinkin voi elämään asennoitua, näinkin voi saavuttaa onnen muruja. Kaikkien sukujen elämästä ei kirjoiteta Täällä Pohjantähden alla -romaaneja, mutta voipahan kirjoittaa sivun mittaisen tarinan vaikkapa suvun erilaisista lapsenhankintatavoista.

Tällaisena Liksom on minulle tuttu jo 1980-luvun lopulta, ja oli nautinto lukea pitkästä aikaa hänen vinoa tarinointiaan. Liksomin lyhytproosan rinnalle osaan nimetä vain Petri Tammisen Elämiä- teoksen, joka yltää lähellekään samaan (ihmis)lajituntemukseen. Uutuudellaan Liksom päivittää suomalaiset  2010-luvulle ja lisää muutaman nykyfaabelin ryydittämään kokonaisuutta.

Ei kannata kuitenkaan epäillä, ettenkö olisi pitänyt Liksomin Finlandia-voittajasta, Hytti nro 6:sta, jonka tunnelman pystyn edelleenkin loihtimaan mieleeni. Se jätti vahvan lukumuiston, enkä koskaan unohda sen loppua, jossa etsittiin kalliopiirroksia. Kirjasta tuli yksi 2000-luvun parhaista lukuelämyksistäni. Liksomin sanataituruus ja rytmitaju ovat vertaansa vailla.

Väliaikaisen alkupuoli on otsikoitu Muu maailma, ja se sisältää eteläsuomalaisten ihmisten elämänkuvioita, On leipäjonot, huostaan annetut lapset, parkkipaikalla alkunsa saava onnellinen uusperhejatkumo. Kaspar hauser -otsikon alla tarinat lyhenevät ja villiintyvät entisestään. Mutta sitten sokerina pohjalla päästään Pohjoiseen. Teoksen viimeinen osa on sittenkin se kaikista hulluin:
Ennen molin työhullu. Tehin maatöitä yötä päivää, puskin etheenpäin ko Kurtikan Väinön sonkko. En osanu aatela mithään muutako, että täysi höyry pääle ja turpheesta kiini, mutta sitteko mie täytin kaheksakymmetäviis, tuli toppi. (S. 134.)

Pohjoinen esittelee muun muassa rakastettavan peräkammarin pojan, ammatinvaihtoa harkitsevan salakaatajan, tädin kasvattaman knapsun, vahingossa valitun kansanedustajan ja juurilleen palaavan mepin. Meitä on niin moneksi.

Liksomin tarinoissa on vakaasti sellainen tuntu, että koskaan ei ole liian myöhäistä hankkia elämä. Meänkielen rytmi on piste i:n päälle: Miehän olen yksikielinen ihminen. Soon meänkieli minun äitinkieli. Sillon ko molin kläppi näilä kairoila oli vain kaksviikkonen kiertokoulu. Muut ajat painoin navettatöissä. (S. 113.)

Väliaikainen oli lukupiirikirja, joka kirvoitti sekä naurua että vakavaa keskustelua. Koska suurin osa lukupiiriläisistä on kotoisin pieniltä paikkakunnilta ja pohjoisesta (kukhaan ei kuitenkhaan kairoilta asti), tarinat tuntuivat pelottavankin tutuilta. Kuten kuvasta näkyy, luin kirjaa automatkalla, kun auton nokka osoitti kohti etelää. Taakse jäi taas pohjoinen, jossa jokainen vastaantulija on potentiaalinen lottovoittonsa piilottelija.

Kirja on luettu ainakin blogeissa Kannesta kanteen, Kulttuuri kukoistaa, Ilselä, Kirjasähkökäyrä sekä Kirjat ja kannet, Kirjapolkuni ja Kaiken voi lukea.

Hiihtolomalukemiset

Keskeneräisten kirjojen pinot ovat aina täynnä lupauksia.

Loman kunniaksi on pakko vähän hehkuttaa pinojaan ja kuvitella hetki, että ensi viikolla luen kaikki nuo kirjat. En malttaisi odottaa, että pääsen tarttumaan aarteisiini.

Olen aivan innoissani kahdestakin kirjasta. Toinen on Riina Katajavuoren Wenla Männistö ja toinen on Eeva Kilven Kuolinsiivous. Aivan erilaiset kirjat, mutta molemmat vetävät nyt niin lujaa, että pitää himmata, jottei tulisi pilattua niitä ahmaisemalla. Nautiskelen.

Wenla Männistö kolkutteli ovelleni jo viime syksynä, mutta en ollut silloin valmis vastaanottamaan Seitsemän veljeksen tunnelmia muualta kuin alkuperäisestä, lähes pyhästä kirjasta, jota olin juuri kertaillut oppilaiden kanssa. Tammikuussa tapasin kirjailijan toistamiseen saman kirjan tiimoilta ja onneksi tartuin kirjaan. Mitä riemua sen lukeminen onkaan!

Kuolinsiivousta olen etsinyt kirjaston hyllyistä siitä lähtien, kun luin Terhi Rannelan Läpi yön -päiväkirjaromaanin. Rannela kiittelee kirjansa inspiroijaksi juuri tuota kirjaa. Nyt ymmärrän miksi.

Kesken on myös David Mitchelliin Jacob de Zoetin tuhat syksyä, joka on miljööltään niin kiehtova, että huimaa. Se sijoittuu Japaniin ja vuoteen 1799. Japani puolestaan liittyy talven lukuhelmeen, Edmund de Waalin Jänis jolla on meripihkan väriset silmät -kirjaan.

Lomalukemiseksi on valikoitunut tietysti muutama muukin kirja (aivan kuin ehtisin nekin lukea - onhan lomailevat lapsetkin ruokottava). Vihdoin sain nimittäin käsiini Minna Maijalan Minna Canth -elämäkerran, Herkkä, hellä, hehkuvainen. Sekin tuossa polttelisi. Puhumattakaan lukupiirikirjoista: Raija Siekkisen novelleista, Pajtim Statovcin Kissani Jugoslaviasta tai Margaret Atwoodin Herran tarhureista.

Pari hyvää kirjaa on tulossa lomalla blogiin asti. Luin lukupiiriin Rosa Liksomin uusimman kirjan, Väliaikaisen, ja innostuin siitä melko tavalla. Mutta siitä siis kuulette lähipäivinä lisää...

Riina Katajavuori -huumassani etsin käsiini hänen lastenkirjojaan, ja nyt meillä on hirmuisessa lukukierteessä Herra Paasio, josta perheen pojat (2- ja 7-vuotiaat) eivät saa kyllikseen. Se on varmaan tuotava blogiinkin, vaikka en ole pitkään aikaan blogannut kuvakirjoja. Kirjassa seikkailee Herra Paasio -niminen nalle, jonka näkövinkkelistä seurataan pojan kasvamista täysi-ikäiseksi. Kerrassaan hurmaava kirja.

Ja sitten on tuo latu, joka kutsuu hiihtämään. Se on isäni tekemä latu, jonka hän hiihti lapsenlapsiaan varten pellolle valmiiksi. Siinä näkyvät papan eräsuksien leveä latupohja ja isot sompien jäljet, päällä ja vieressä pienten hiihtäjien jälkiä - mukellusta ja nykysuksien kapea linja.  

Edmund de Waal: Jänis jolla on meripihkan väriset silmät

Edmund de Waal: Jänis jolla on meripihkan väriset silmät, 2013
Alkuteos: The Hare with Amber Eyes. A Hidden Inheritance, 2010
Suomentaja: Virpi Vainikainen
Kustantaja: Schildts & Söderströms
Kansi: Emma Strömberg
Sivuja: 341
Mistä sain kirjan: oma ostos





Miten kirja valloittaa mielen? Edmund de Waalin Jänis jolla on meripihkan väriset silmät tekee sen vaivihkaa, vaatimattomaan tyyliin, eikä lukija voi kuin seurata perässä ja ihmetellä kirjailijan rinnalla ihmisten elämää ja historian vääjäämätöntä kulkua.

Ja kuitenkin. Nämä ihmiset ja tämä suku, joista kerrotaan, ovat kaukana vaatimattomasta ja tavallisesta, sillä tässä kerrotaan Euroopan, ellei koko maailman, eräästä rikkaimmista suvuista. Mutta koska kerronta on niin eleetöntä ja ihmettelevää, tarinasta tulee koskettava ja tosi jokaiselle lukijalle.

Kirjailija Edmund de Waal on ensinnäkin keramiikkataiteilija ja yliopisto-opettaja, mutta toiseksi myös Ephrussien suvun jälkeläinen. Ephrussit puolestaan ovat Odessasta kotoisin oleva juutalainen pankkiirisuku.

Tarina alkaa siitä, kun de Waal perii isoenoltaan 264 netsukea, eli norsunluusta tai puusta valmistettuja japanilaisia pienoisveistoksia. Ne ovat kooltaan niin pieniä, että mahtuvat taskuun. De Waal viehättyy niistä ja haluaa tavoittaa niiden kautta ihmiset, jotka ovat näitä pieniä taideteoksia pitäneet käsissään. Hän alkaa tutkia sukunsa vaiheita.

Alkaa toinen tarina, ja se alkaa 1800-luvun lopusta, kun Ephrussien suku levittäytyy Odessasta länteen, Pariisiin ja Wieniin, rakennuttaa pankkinsa ja asuinpalatsinsa juutalaisiin, loistokkaisiin kaupunginosiin, asettuu asumaan ja keräämän varallisuutta.  Varallisuuden ohessa kertyy taidetta. Netsukeiden ensimmäinen omistaja on Charles Ephrussi (1849 - 1905): Oli aurinkoinen huhtikuun päivä, kun lähdin jäljittämään Charlesia (s. 33). 

Jäljittäminen johdattaa Edmund de Waalin ihmettelmään palatsirakennusten loistokkuutta, luetteloimaan uskomattomia taideaarteita, kuvittelemaan seurapiirikutsuja ja rakastajattarien kohtaamisia, kävelemään esi-isiensä jalanjäljissä Pariisissa, Wienissä, Odessassa ja Tokiossa, lukemaan Proustia ja Musilia.

Perheen kesäpaikassa elämä oli joskus tällaista: Kövecsesissä oleskelee myös sekalainen joukko Gertyn ja Evan, Emmyä 12 - 15 vuotta nuorempien sisarten, opettajia. Heihin kuuluvat ranskalainen kamaripalvelija, jolta tyttöjen on määrä oppia aito pariisilaiskorostus, ikääntynyt koulumestari, jonka vastuulla on luku-, kirjoitus-, ja laskutaidon opettaminen, triesteläinen kotiopettajatar opettamassa saksaa ja italiaa, ja epäonnistunut konserttipianisti herra Minotti, jonka tehtävänä on opettaa tytöille pianonsoittoa ja shakkia. Emmyn äiti tekee tyttöjen kanssa englannin sanelutehtäviä ja lukee heidän kanssaan Shakespearea. Joukkoon kuuluu myös vanha wieniläinen suutari, jonka tehtävänä on valmistaa valkoisia mokkakenkiä, joista Evelina on niin kovin tarkka. Kengäntekijä on sairastellut ja tullut maalle toipumaan. Hänelle annetaan aurinkoinen huone, ja hän jää loppuiäkseen pitämään Evelinan kengissä ja hoitamaan koiria. (S. 154.)

Tämän kaiken loistokkuuden ohessa de Waal kirjoittaa antisemitismin historiaa. Lukija hämmästyy sitä, miten vahvana se esiintyy jo 1800-luvun lopun Pariisissa, miten se seuraa perheen kannoilla kaupungista toiseen, miten juutalaisuus on ympäristölle kuin tauti ja miten silmitöntä viha voi olla. Lopulta koittaa vuosi 1938 Wienissä, koittaa 11.3.1938: - - Saksan hallitus on esittänyt liittopresidentille uhkavaatimuksen ja vaatinut presidenttiä nimittämään liittokansleriksi Saksan hallituksen määräämän henkilön - - muuten Saksan joukot alkavat näillä hetkillä marssia rajojemme ylitse - -. 
  - - On kuin katkaisijaa olisi käännetty. Kaduilla alkaa meteli, ensin pieninä puroina, ja kohta Schottengassella kaikuvat huudot: Ein volk, ein Reich, ein Führer! ja Heil Hitler, Sieg Heil! sekä Juden Verrecken! Tuhoutukoon Juuda! Kuolema juutalaislle! (S. 236)

Kuinka tästä ajasta voi kirjoittaa? kysyy kirjailija (s. 245).

Netsuket katoavat hetkeksi näkyvistä. Loppuuko niiden tarina tähän?

Myöhemmin käy ilmi, että niiden pelastukseksi koituu se, että ne ovat niin pieniä, etteivät edes kolmannen valtakunnan tarkat silmät tavoita niitä. Tarvitaan myös kekseliäs ja uskollinen palvelija, jotta tarina voi jatkua.

On taianomaista seurata, kuinka netsuket matkustavat takaisin Japaniin. Miten historia heittää ne hetkeksi takaisin kotimaahansa, sinne, missä Ephrussien suvun eräs jäsen löytää elämäänsä onnen. Miten ne lopulta päätyvät kirjailijan haltuun, miten niistä syntyy tämä tarina...

Esineitä on aina kuljetettu, myyty, vaihdettu, varastettu, hankittu takaisin ja hukattu. Ihmiset ovat aina antaneet lahjoja. Tärkeää on se, kuinka niiden tarina kerrotaan. (S. 335.)



Edmund de Waalin Jänis jolla on meripihkan väriset silmät on tämän talven ehdoton helmi. Kirja valikoitui lukupiirikirjaksi P. S. Rakastan kirjoja -blogin Saran ehdotuksesta. Hän oli puolestaan vakuuttunut kirjan kiinnostavuudesta Leena Lumin blogista. Näin blogimaailma pyörii... Aiemmin kirjasta ovat bloganneet myös Kaisa, Kaisa Reetta T ja Ulla.

Terhi Rannela: Läpi yön

Terhi Rannela: Läpi yön, 2014
Kustantaja: Otava
Kansi: Tiina Palokoski
Sivuja: 284
Mistä sain kirjan: lainasin koulun kirjastosta





30.1.

Kun muutan tästä ahdasmielisestä ja säälittävästä kylästä kauas pois, en enää koskaan ota yhteyttä kotiin. Vaihdan puhelinnumeroni ja muutan osoitetietoni salaisiksi. Ryhdyn vapaaehtoiseksi orvoksi. (S. 186.)


Terhi Rannelan Läpi yön -nuortenkirja on ollut mielessäni jo Helsingin kirjamessuilta lähtien. Olin siellä kuuntelemassa, kun Kallion ilmaisutaidon lukion oppilaat haastattelivat Rannelaa tästä hänen uusimmasta kirjastaan. Jo silloin ajattelin, että kirjassa täytyy olla jotain taikaa, sillä Rannela kertoi kirjan syntyneen vaivattomasti ja sisältävän paljon häntä itseään. Kirjoittaminen oli tuntunut hyvältä. Hän on käyttänyt kirjassa omia päiväkirjamerkintöjään ja romaaninalkujaan.

Läpi yön on päiväkirjaromaani. Se on Maria Järven päiväkirja peruskoulun viimeisestä keväästä yliopisto-opiskelujen alkuun, vuosista 1996 - 2000. Kaikki alkaa maaliskuisesta päivästä, jolloin Maria avaa kirjansa itsemurhayrityksen jälkeen ja alkaa kirjoittaa.

Läpi yön ei kuitenkaan ole synkkä, vaikka alkuasetelma sellaista lupaisikin. Nuoren ihmisen ilot ja surut vaihtelevat, on paatosta ja epätoivoa, unelmia ja rakkauden huumaa, ikuista ystävyyttä ja koulutyön raskautta. Kirja on niin aito, että lukemisesta tulee nautinto. Kieli on kirkasta ja selkeää, ja sitä lukee vaivattomasti - suorastaan ahmii.

Mariaan on helppo samastua. Hän on äärettömän rehellinen ja tunteissaan vilpitön. Nuoruus on totta joka sivulla. Vaikka Marian kotiolot eivät ole helpot, hän ei jää masentumaan, vaan säilyttää unelman, jota kohti pyrkii määrätietoisesti. Se unelma on kirjailijaksi ryhtyminen.

Olen päähenkilö Maria Järveä tasan kymmenen vuotta vanhempi, mutta tunnistin hänen päiväkirjamerkinnöistään oman nuoruuteni pienessä maalaiskylässä. Mariahan asuu Sellukylässä, jossa kaikki tuntevat toisensa, muotivaatteet pitää tilata postimyynnistä ja viikonloppuisin pääsee paikkakunnan nuorisodiscoon, mutta muuta tekemistä tai harrastamista ei juuri ole.

Marian nuoruus tuntui monesta kohtaa hyvin tutulta, mutta tuttua oli myös kirjallisuuden opiskelu Tampereella. Tenttikirjalistat olivat samoja, joita selailin kahdeksan vuotta aiemmin. Opiskelijoiden suosimat ravintolatkin olivat vielä samoja. Tampereella Maria tuntuu seuraavan jo vakaasti omaa unelmaansa, mutta hän joutuu kohtaamaan myös menneisyytensä. Kirjasta jää kuitenkin hyvin toiveikas olo.

Blogissaan Terhi Rannela kertoo, että aikoo kirjoittaa jatkossa vain aikuisten kirjoja. Vähän minua harmittaa, sillä olen nyt vasta löytänyt Rannelan nuortenkirjat, joista tämä Läpi yön antoi niin hyvän kuvan, että aion lukea kaiken hänen tuotantonsa. Toisaalta jotain uuttakin kannattaa odottaa: Edellinen Rannelan kirja oli ensimmäinen aikuisten kirja, jonka hän on kirjoittanut. Sen nimi on Punaisten kyynelten talo ja se sijoittuu Kambodzaan punakhmerien aikaan. Se on aiheeltaan raskas, mutta tärkeä kirja. Rannela oli kertomassa siitä Tampereen kirjamessuilla viime keväänä ja Tampereen kirjabloggaajien tapaamisessa viime syksynä, joten kirjasta tuli minulle hyvin läheinen.

Läpi yön on luettu ainakin blogeissa Mari a:n kirjablogi, Hemulin kirjahylly, Rakkaudesta kirjoihin ja Lukutoukan kulttuuriblogi. Siitä on poikkeuksetta pidetty paljon. Kirja on selvästi kirjojen ystäville mieluinen, ja minunkin oli pakko kuvata se omien päiväkirjojeni vieressä.

Vilja-Tuulia Huotarinen: Kimmel

Vilja-Tuulia Huotarinen: Kimmel, 2014
Kustantaja: Karisto
Kansi: Maria Appelberg
Sivuja: 120
Mistä sain kirjan: lainasin koulun kirjastosta


Kimmel ajatteli saapumistaan kylään muutama tunti sitten, lentokoneen ohjaamista rankkasateessa alas taivaalta ja laskeutumista kuraiseen peltoon ja tomaattien väkevää tuoksua joka puolella ympärillä.
   Niin hänkin oli sanonut: ei mitään runollista.
   Mutta entä jos runo oli juuri siinä? (S. 111.)

Kimmel on tyttö, joka haluaa parantaa maailmaa, koska hänen vanhempansa luottavat siihen, että tyttö pelastaisi pallon. Mutta hänestä tuntuu, että tehtävä on liian suuri 16-vuotiaan elämänkokemukselle, joten hän päättää hoitaa sen pienissä paloissa, sillä maailmaan tutustutaan yksi ihminen kerrallaan (s. 5).

Koska Kimmel rakastaa pinkkiä, hänen lentokoneensakin on tietysti vaaleanpunainen ja sillä hän lähtee matkaan. Matkaseurana hänellä on vain vilkkuva Yökirja, jonkinlainen iPad, jolta hän saa ohjeet seuraavaan matkakohteeseen ja jonka kanssa hän keskustelee kohtaamistaan ihmisistä.
Kimmel tapaa matkallaan 11 erilaista persoonaa. He kaikki ovat 16-vuotiaita tyttöjä, toiset hyvinkin kovia kokeneita. Kimmel yrittää ymmärtää heitä, ystävystyä heidän kanssaan ja auttaa heitä.

Tarinan idea on hyvin pikkuprinssimäinen. Myös Antoine de Saint-Exupéryn Pikku Prinssi tapasi matkallaan erilaisia onnettomia ihmisiä (tosin aikuisia), joita hän yritti ymmärtää - laihoin tuloksin. Kimmelin kohtaamista tytöistä kukaan ei ole onnellinen, vaan kaikkien elämät kolisevat tyhjyyttään. Kimmelin käy kuitenkin hiukan paremmin kuin Pikku Prinssin, sillä hän tuntuu kuitenkin saavan yhteyden onnettomiin tyttöihin edes hetkeksi - jotain liikahtaa: shoppaamista rakastava Hahtuva alkaa ymmärtää, että yksi, tarpeeksi tärkeä tavara voi riittää; sanoja etsivä Runotyttö saa ohjeita oman äänensä löytämiseen; yksinäinen Sementtijalkainen kohtaa edes yhden ihmisen; rakkaudessa pettynyt Miekkatyttö saa ohjeet särkyneen sydämen hoitamiseen...

Kimmelin ja hänen kohtaamien tyttöjen näennäisen kepeät keskustelut paljastavat paljon julmasta maailmasta tyttöjen ympärillä. Tytöt ovat paenneet rooleihinsa kestääksen elämän kovuuden. Kimmelistäkin tulee yhä onnettomampi näiden tyttöjen tapaamisten myötä, mutta Yökirjalleen hän voi purkaa tunteitaan. Kirjan lukija jää kuitenkin melko yksin. Ainakin minulle tuli lukiessa niin surullinen olo tyttöjen puolesta, että olisin kaivannut pientä pysähtymistä ja syventymistä.

Kirjan herkullisen näköinen kansi johtaa osuvasti harhaan. Tämä pieni kirja sisältää paljon enemmän kuin miltä pinnalta näyttää - samoin kuin nuorten tyttöjen pinkit unelmat ovat vain pintaa, jonka alle on piilotettu paljon yksinäisyyttä ja pelkoja. Kirkkaana ja kovana hehkuva kuori pitäisi saada edes säröilemään, jotta jotain aitoa ja koskettavaa löytyisi. Kirjan keskusteluihin kätkeytyy paljon filosofiaa ja yritystä ymmärtää erilaisuutta ja maailmaan kätkettyjä suruja, joita 16-vuotiaille on ehtinyt kertyä luvattoman paljon.

Tietenkin Huotarisen kirjassa on lopulta myös paljon toivoa. Tytöt voivat löytää yhteyksiä toisiinsa ja taistella yhdessä elämän ja aikuisten välinpitämättömyyttä vastaan. Kimmeleitä tarvitaan.

Olen aikaisemmin lukenut Vilja-Tuulia Huotariselta kaksi runoteosta, Sakset kädessä ei saa juosta ja Seitsemän enoa. Molemmista pidin kovasti. Luin viime vuonna myös Huotarisen nuortenromaanin Valoa valoa valoa, joka sai Finlandia Junior -palkinnon vuonna 2011. Siinä oli hyvin synkkä kuva nuoruudesta, eivätkä nämä Kimmelin kohtaamat 12 nuorta elämää paljon valoisammilta näytä. Huotarisen runoissa näen paljon huumoriakin, mutta juuri sitä jään kaipaamaan näihin hänen nuortenkirjoihinsa, joista en ole yhtään niin innostunut kuin hänen runoistaan. Silti toivon hänen kirjoilleen paljon nuoria lukijoita.

Saralle on tullut Kimmelistä mieleen myös Oiva Paloheimon Tirlittan ja tuntuu hyvältä, että Tirlittan on saanut Kimmelistä nykyaikaisen isosiskon. Kimmel on luettu myös blogeissa Kirjakko ruispellossa, Opuscolo ja Kirjoja ja kakkuja.

Salla Simukka: Musta kuin eebenpuu

Salla Simukka: Musta kuin eebenpuu, 2014
Kustantaja: Tammi
Kansi: Laura Lyytinen
Sivuja: 192
Mistä sain kirjan: lainasin kirjastosta





Olen ollut kovasti innoissani Salla Simukan Lumikki-trilogiasta, joka on ollut tervetullut lisä kotimaiseen, ennestäänkin laadukkaaseen nuortenkirjatarjontaan. Realististen, nuorten ongelmista kertovien nuortenkirjojen ohelle on jo aikaisemmin kasvanut hieno fantasiakirjallisuuden perinne, mutta nuorten dekkarisarjoista on ollut pulaa. Ilkka Remeksen Aaro Korpi -sarjan rinnalle en osaa nimetä ainuttakaan nuorten dekkarisarjaa. Varhaisnuorille on ilmeisesti olemassa jonkin verran tarjontaa, ainakin Musta kaista - ja Geoetsivät-sarjat.

Simukan trilogia on kuttuuriteko, sillä se houkuttelee nuoria lukemaan. Ensimmäinen täky on kirjasarjan tyylikäs ulkoasu, joka on Laura Lyytisen taidonnäyte "Moni kakku päältä kaunis, vaan on silkkoa sisältä" ei silti päde tähän sarjaan. Myös sisältö on rautaa. Lumikki Anderson on päähenkilöksi mitä sopivin hahmo: Nuori, päättäväinen ja rohkea tyttö, joka elää omaa sisintään kuunnellen hyvin itsenäistä elämää. Hänestä ei voi olla pitämättä. Hän on älykäs ja tunteva henkilö, josta nuori lukija voi saada jopa hyvän esikuvan. Enkä nyt tarkoita esikuvaa hyveellisessä mielessä, vaan oman persoonan kunnioittamisessa. Lumikki osaa nimittäin olla oma itsensä.

Musta kuin eebenpuu on trilogian viimeinen osa. Punainen kuin veri -kirjassa seikkailtiin Tampereella ja Valkea kuin lumi sijoittui Prahaan. Nyt Lumikki on palannut taas Tampereelle ja jatkaa ilmaisutaidon lukion oppilaana. Eletään ensilumen aikaa joulukuussa ja Lumikki on saanut pääosan koulun modernista Lumikki-näytelmästä. Hän on myös varovaisesti uskaltanut rakastuakin, vaikka muistot Liekistä seuraavat häntä kipeinä edelleen. Kaikki näyttää melkeinpä liian hyvältä ollakseen totta.

Musta kuin eebepuu -kirjan keskiössä on Lumikin perheen salaisuus, josta on saatu vinkkejä edellisissä kirjoissa. Nyt joku muukin kuin Lumikki on salaisuudesta kiinnostunut. Tuo joku muu on kehittänyt Lumikista itselleen pakkomielteen ja aikoo tehdä jotain kauheaa, jos Lumikki ei tanssi hänen pillinsä mukaan ja suostu hänen omakseen:

Ehkä mietit, miksi juuri sinä.
    Koska sinä olet erityinen, Lumikkini. Sinussa on valo ja pimeys. Et ole kuin kaikki muut. Olet vahvempi  kuin kukaan toinen näkemäni, vaikka oletkin samalla niin hauras ja haavoittuva. Et pelkää olla yksin. - -
   Tiedän, että me kaksi kohtaisimme toisemme tasaveroisina, sillä meissä molemmissa läikkyy musta veri, jota toiset eivät ymmärrä. (S. 167.)

Tässä kirjassa palataan Lumikki-sadun maailmaan ja riepotellaan tuttua tarua varsin onnistuneesti. Lumikin rakkauselämän kuvaukseenkin on tavoitettu aito nuoren ihmisen ehdottomuus ja kaipuu läheisyyteen.

Mutta nyt kirjan juoni oli minun makuuni melkoisen yksioikoinen ja ylidramaattinen. Simukan kirjoitustyyli on jopa turhankin selkeää ja alleviivaavaa ja lyhyet virkkeet liiankin painokkaita.

Kokonaisuutena Musta kuin eebenpuu oli minulle pienoinen pettymys, mutta en voi kiistää, ettenkö olisi suorastaan ahminut kirjaa. Luin päätösosan loppuun miltei yhdeltä istumalta ja viihdyin hyvin.

Kirjasarjan ansiot ovat kiistattomat. Onnea matkaan maailmanvalloitukseen, Salla Simukka ja Lumikki Anderson!



Tätä kirjan viimeistä osaa on luettu paljon kirjablogeissa. Linkitän nyt vain Suketuksen Eniten minua kiinnostaa tie -blogiin, jossa on kattava lista muista blogeista.

Runohaasteen koonti

P. S. Rakastan kirjoja -blogin Saran runohaaste päättyy tänään, 4.2. Runebergin päivän aattona.


Luin haasteeseen sopivia teoksia yhteensä 10. Nobelistien runoutta kertyi kolme teosta: William Butler Yeatsin Runoja, Seamus Heaneyn Ukkosvaloa ja Pablo Nerudan Andien mainingit. Näistä kaikista löytyi jylhiä kuvia sekä historiasta että sielunmaisemista. Irlantilaisten Yeatsin ja Heaneyn teoksia olisin lukenut Irlannnin matkaani varten joka tapauksessa, mutta Nerudan runot olisivat jääneet vielä hyllyyn ilman Saran runohaastetta. Nyt sain aimo annoksen runouden klassikoita luettua.


Irlantia varten luin myös James Joycen runoja, kokoelmat Runoja pennin kappale ja Kamarimusiikkia, jotka olivat pieniä ja varsin erikoisia kokoelmia, mutta irlantilaisille ilmeisesti rakkaita, kuten Joyce itsekin. (Edelleenkin minulla on se  Joycen Ulysseus lukematta - kehittelisikö joku siihen liittyvän haasteen?) Runohaasteen loppukirin tein Kirsti Kurosen uusimmalla runokokoelmalla Suksin, josta tulikin kiva piristys hiihtäjälle.


Lastenrunokokoelmia luin lapsille ääneen. Tuula Korolaisen Kuono kohti tähtiä on ihastuttava kokoelma hiirirunoja. Juhlavuottaan viettäneet Kirsi Kunnas ja Tove Jansson pääsivät tietysti myös runolistoille. Kunnakselta luin Tiitiäisen pippurimyllyn ja Janssonilta kaikki runosadut, mutta ainoastaan Kuinkas sitten kävikään? osui haasteaikaan. Lapsuuteni suosikkikirja, John Vernon Lordin Rullaluistin karkuteillä, sopi myös tähän runosatujen loistavaan ryhmään.

Runohaasteesta jäi kerrassaan runollinen olo. Toivottavasti runointoni jatkuu. Kiitos haasteesta, Sara!

Kirsti Kuronen: Suksin

Kirsti Kuronen: Suksin, 2014
Kustantaja: Sanasato
Kansi: Antti Kukkonen
Sivuja: 60
Mistä sain kirjan: lainasin kirjastosta








Jääparketin partaveitsi, suihkesuksi, suuri sukunsa sankari
osaa askeleet kissan varmuudella.
                  Voiko sujuvammin suksi luistaa? (S. 30.)

Kirsti Kurosen Suksin oli minulle oikea kirja oikeaan aikaan. Ahmaisin sen melkein yhdeltä istumalta - oikeasti kahden työmatkan aikana bussissa. Tammikuu ja lumiset maisemat sopivat sen kulisseiksi mainiosti, sillä se kertoo nimensä ja kansikuvansa mukaisesti hiihtämisestä. Eikä tietenkään pelkästään hiihtämisestä vaan kaikesta elämästä, jota hiihtämiseen liittyy: koulun hiihtokilpailuista ja erilaisista hiihtokeleistä sekä maisemista, joissa on hiihdetty ja ihmisistä, joiden kanssa on hiihdetty. Koko elämänkaaren voi kertoa hiihtämällä. Pikku-runossa reisiin yltävä latu-ura avaa hiihtäjän koko lapsuuden ja nuoruuden "matikasta maitopyörä, maitopyörästä pytikkä" -tyylillä, ja lopulta päädytään tähän:
           Veto vedolta, työntö työnnöltä
                           kasvoin kiinni siteisiin ( S. 14.)

Suksin on Kurosen kolmas runokirja, mutta en ole hänen aiempia runoteoksiaan lukenut ollenkaan. Sen sijaan luin viime keväänä hänen nuortenkirjansa 4x100, joka kertoi viestijoukkueen tytöistä. Urheiluhenkinen runokirja sopii vallan hyvin sille jatkoksi. Suksin-runoteoksesta sain vinkin, kun ylistin Facebook-päivityksessäni hiihtämisen riemua ja uusia suksiani. Kuin tilauksesta kirja kurkki minua hyllyssä, kun astelin Metsoon.

Suksin sisältää aitoa hiihtämisen iloa kannesta kanteen. Samalla eletään talviaika ensimmäisistä hiihtokeleistä keväthangille. Jos asiaa katsoo suksien näkökulmasta, niin ensilumien myötä vanhat järviset kaivetaan esiin ja lopulta unohdetaan ne keväällä nojaamaan seinään. Kirja on pieni aarre jokaiselle, joka on joskus hiihtänyt tai joka hiihtää mielellään, joka on joskus eksynyt suksilla sumuun tai kaatunut tiukassa mutkassa metsikköön.

Kurosen runojen nimet, esimerkiksi Lähtö, Kotilatu, Koululatu ja Järviset, tuovat eläviä muistoja mieleen. (Meidän perheessä tosin hiihdettiin Karhuilla.) Satun olemaan kirjailijan ikäluokkaa, joten runoissa mainittu hiihtäjäesikuva Helena oli tuttu samastumisen kohde - aika monta kierrosta kotilatua on meilläkin otettu Helena Takalon roolissa... Koulumatkat hiihdettiin ja koulussa hiihdettiin kaikki välitunnit koulurakennusta ympäri. Vapaa-ajallakin hiihdettiin, milloin isän kanssa, milloin koko kylän lapset keskenään.

Kurosen runoista voi poimia järvenselän, täysikuun, tuiskut, umpihanget ja leudommat kelit, mäenlaskut ja itse tehdyt ladut. Lopulta niistä löytyvät myös joutsenet, joiden tuloon hiihtokelit loppuvat. Runot ovat lämpimiä ja mukavia, jotenkin kotoisia.

Hiihtäminen voi olla myös sielunhoitoa. Luulenpa, että aika moni suomalainen on työntänyt surujaan hankeen ja maisemaan hiihtäessään. Suksin-kokoelman koskettavin runo on nimeltään Muistot:
Nainen seisoo sukset jalassa ja huutaa rukouksen, jonka on määrä puhaltaa henki menetettyyn. Nainen toivoo, että kerran saisi unohtaa - tai muistaa, mutta keventyä (s. 34.)

Ja miten tämä pieni runoteos sitten vaikutti minuun? Voisin väittää, että inspiroivasti. Kirjoitin nimittäin heti ylös kaikki hiihtomuistoni, sillä niin paljon nostalgiaa minullakin liittyy hiihtämiseen. Tästä voi tietysti päätellä, että olen aina hiihtänyt mielelläni (paitsi niissä koulun hiihtokilpailuissa, joissa en koskaan pärjännyt). Ja ihmiselle, joka sekä hiihtää että lukee mielellään, tämä Kurosen pieni runoteos on varsin mukava tuttavuus.

Osallistun kirjalla P. S. Rakastan kirjoja -blogin runohaasteeseen, joka päättyy 4.2.2015. Tämä kirja on nyt haasteen viimeinen runokirja, joten seuraavaksi on aika panna vuoden mittaan luetut runoteokset pakettiin.