Alfred Döblin: Berlin Alexanderplatz

Alfred Döblin: Berlin Aleksanderplatz, 1979
Alkuteos: Berlin Alexanderplatz, 1929
Suomentaja: Aarno Peromies
Kustantaja: WSOY
Kansi: ?
Sivuja: 558
Mistä sain kirjan: lainasin kirjastosta

Keväällä eräässä lukupiirissä oli luettavana nobelisti Günter Grassin Taikalaatikko, ja kun saksalaisen kirjallisuuden makuun päästiin, kesän lukemiseksi valikoitui Alfred Döblinin Berlin Alexanderplatz, Günter Grass kun on moneen kertaan maininnut kirjalliseksi esikuvakseen juuri Döblinin. Minä päätin lyödä kaksi - tai oikeastaan kolme - kärpästä yhdellä iskulla. Oli minun vuoroni valita kesäkirja toiseen lukupiiriin, joten valitsin saman kirjan, joka oli jo kertaalleen täksi kesäksi valittu. Lisäksi huomasin, että saan tästä oivallisen luettavan kirjabloggaajien klassikkohaasteeseen.

Kaikki kolme kärpästä meinasivat kyllä päästä lentelemään täysin vapaasti, sillä sen verran vaikeaksi teos osoittautui. Antaakas kun kerron...

Berlin Alexanderplatz on ilmestynyt vuonna 1929 ja on alaotsikkonsa mukaan Kertomus Franz Biberkopfista. Sitä se todella onkin, mutta on se paljon muutakin. Luin kirjaa noin kuukauden ja viimeiset kaksi viikkoa pelkäsin, että vaikka kuinka yritän, en saa kirjaa luettua lukupiirin kokoontumiseen mennessä. Teos rönsyili ja vaati keskittymistä, enkä saanut luettua kuin kymmenisen sivua kerrallaan. Viimeiset 100 sivua lensivät melko tahtia, ja niiden ansiosta olen lopulta tyytyväinen, että sain kirjan luettua.

Mikä tässä kirjassa sai minut jatkamaan, vaikka lukeminen oli työlästä, oikeastaan lähes ylivoimaista?

Kirja kiinnosti minua kolmesta syystä: 1) kirja on klassikko, ja sitä pidetään kokeilevan, modernin kirjallisuuden (futurismin) esimerkkiteoksena, 2) erilaisten tekstilajien tunnistaminen ja kerronnan poukkoilu alkoi kiehtoa ja 3) lopulta kiinnyin päähenkilö Franz Biberkopfiin.

Kirjan alussa esitellään berliiniläinen työläinen Franz Biberkopf, joka vapautuu vankilasta lusittuaan neljä vuotta tyttöystävänsä taposta. Hän palaa Berliiniin, on täysin hukassa ja töitä vailla. Hänellä on kuitenkin yksi päämäärä: hän haluaa pysyä kaidalla tiellä. Aluksi näyttääkin hyvältä, mutta sitten se alamäki alkaa ja moukari nimeltä elämä yrittää murskata hänet.

Berlin Alexanderplatz on työläiskirjallisuutta olematta kuitenkaan puhtaasti sitä. Biberkopf edustaa työväenluokkaa, mutta enemmän kuin kunnon työläisiä, hänen tuttavapiirissään on rikollisia. Leipä yritetään ansaita tavalla tai toisella, mutta jos haluaa elämältä muutakin kuin voileipiä, kuten Franz Biberkopf haluaa, tuttavapiiriin alkaa  kertyä hämäräporukkaa. On sutenöörejä, huijareita ja ammattiroistoja, jotka ryöstävät arvotavaraa ja myyvät sitä edelleen. Roistojen joukossa on kuitenkin sympaattisia kavereita ja sitten todella pahoja tyyppejä, ja kirjaan saadaan näistä piireistä monenlaisia jännitteitä.

Toisena päähenkilönä kirjassa on Berliini. On raitiovaunuasemat, kapakat, tanssipaikat, mainokset, uutisotsikot, työmaat, teurastamo, kaupustelijat ja ihmiset, joiden keskusteluihin tai elämäntilanteisiin lukija heitetään varoittamatta. Sinne berliiniläiset myös jäävät, hankkimaan elantoaan ja pitämään kokouksiaan, sekä kommunistit että kansallissosialistit, ja historia kertoo, kummat vetosivat ensimmäisen maailmansodan hävinneen Saksan kansalaisiin vahvemmin. Berlin Alexanderplatz kertoo kuitenkin ajasta, jolloin työväestö suhtautui epäillen molempiin puolueisiin ja politikointiin ylipäätään.

Kirjan vaikeaselkoisuutta lisäsi se, että erilaisten tekstilajien lisäksi kertojanäkökulma saattoi vaihtua kesken kaiken. Esimerkiksi dialogin sekaan on kirjoitettu puhujan sisäistä monologia, hänen ajatuksiaan ja tajunnanvirtaansa, kansanlauluja ja marssilauluja, joiden sanat pulpahtavat kulkijan mieleen. Döblinin tavoitteena oli luoda kollaasiromaani ja virittää romaanitaide vastaamaan futurismin taideihanteita, tavoittaa yhtä aikaa monta todellisuutta ja tapahtumaa, hakea ympäristöstä kaikki, mitä siinä tapahtuu. Tekstiä on vaikea seurata, mutta jos miettii itsensä kulkemassa kaupungin katua, ja yrittää tiedostaa kaikki ajatuksensa, joita päähän pälkähtää ja tekstit, joita silmiin osuu, se voisi olla jotain vastaavaa ajatusten sekamelskaa.

Kiittelen suomentaja Aarno Peromiestä, joka on vanginnut tekstiin myös sopivasti puhekielisyyttä, joka on Franzin omaa ääntä ja kieltä. Kertojanäkökulman vaihdos sujuu taitavasti: He jatkavat jutteluaan, Franz syö ja juo leppoisasti, ajattelee Linaa ja sitä ettei pikkutipu putoa nukkuessaan ja vilkuilee ympärilleen, kuka täällä piippua tupruttaa. Tänään hän myi lehtiä aika mukavasti, mutta kalsaa oli. Viereisestä pöydästä joku aina tiirailee, kuinka hän syö. Pelkäävät kai, että multa menee väärään kurkkuun. Oli kerran yks kundi, se söi makkaravoikun, ja kun se oli mahassa se muutti mieltään ja tuli vielä kerran ylös kurkkuun ja sanoi: ei ollut sinappia! ja vasta sitten se painui kunnolla sinne ales. Niin tekee kunnon makkaravoikku, jolla on hyvät vanhemmat. - - (S. 115 - 116.)

Lukupiirissä kirja sai ristiriitaisen vastaanoton. Työläs luettava se oli ollut lähes kaikille. Vain kaksi seitsemästä oli kokenut kirjan lopulta positiivisena tapauksena - minä olin toinen. Yhtä kirja ei kiinnostanut, toista kirjan ihmiset eivät kiinnostaneet, vaan he olivat kaikki vastenmielisiä. Lisäksi kirjan naiskuvaa moitittiin. Niin, kirjan keskeiset naishenkilöt ovat huoria. Minun mielestäni Berlin Alexandeplatzin naiset olivat avarasydämisimpiä ihmisiä, joita kirjallisuudessa on ehkä koskaan kuvattu. He olivat rakastettavia. Mirriä tai Evaa en unohda koskaan.

Kun nämä naiset myös aikansa vakuuttivat, kuinka ihana Franz, Fransu, oli, aloin uskoa heitä. Mitä siitä, että hän on tappanut tyttöystävänsä ja liikkuu epäilyttävässä seurassa! Hän on vilpitön mullikka. Tai no, vähän ehkä vilpillinenkin, mutta mitä pikkuseikoista -  ja niin siinä vain kävi, että lopussa itkin Fransuni elämää ja olin, hitto vieköön, kiintynyt häneen. (Sen siitä saa, kun lukee kirjaa kuukauden: henkilöihin kiintyy.)

Lukupiirissä käytiin myös keskustelua siitä, oliko teoksen 1920-luvun Berliinin kuvaus niin ansiokasta  kuin väitetään. Berliinin kävijät eivät tunnistaneet kaupunkia (en kuulu heihin, sillä pari yötä ohikulkumatkalla ei vielä tee kaupunkia tutuksi). Piirissä esitettiin olettamus, että kaupunkikuvaus voisi olla mistä tahansa kaupungista. Ehkäpä niin.

Kirja on ollut myös suosittu aikanaan. Miten se on voinut ollat suosittu - miten saksalaiset ovat selvinneet kirjan lukemisesta 1920-luvulla (sillä tuskin kirja on silloinkaan ollut helppoa luettavaa)?

Väitän, että jos vastaavanlainen kirja kirjoitettaisiin Tampereella nyt, tamperelaiset lukisivat sitä silmät kiiluen. He ohittaisivat tajunnanvirran, ohittaisivat kertojat, ehkä jopa Franzin (tai Matin), ja bongailisivat omat "Poke-stopinsa", eli etsisivät tutut bussireitit, tunnelityömaan, sillat, kapakat ja yökerhot, lukisivat Ilta-Sanomien otsikot, hyräilisivät tuttuja iskelmiä ja hittejä, kuulisivat Tammelantorin puheensorinaa ja kuuntelisivat varmaan myös Näsijärven aaltoja. Voin kuvitella, että 1920-luvulla kirja on ollut Berliinissä melkoinen hitti: Ruller, ruller ajavat ratikat, keltaisia perävaunuineen, yli puulla päällystety Alexanderplatzin, vaunusta hyppääminen sen liikkuessa on vaarallista. Rautatieasema on purettu maan tasalle, yksisuuntainen liikenne Königstrasselle Wertheimin ohi. Se joka haluaa itään, joutuu kiertämään pääpoliisiaseman takaa Klosterstrassen kautta. Junat kolistelevat asemalta kohti Jannowitzin siltaa, veturi päästää ylhäällä höyryä pois, se seisoo nyt tarkalleen Prelaatin kohdalla, Schlossbräu, sisäänkäynti kulman takaa. (S. 210.)

Döblinin, juutalaisen kirjailijan, kohtalona oli maanpako muutaman vuoden päästä kirjan ilmestymisen jälkeen. Ilmeisesti kokeilevan modernisminsa takia Döblin jäi taustalle, kun Saksan 1920-luvun kirjailijoita pantiin myöhemmin paremmuusjärjestykseen. Thomas Mann hänen aikalaisistaan saavutti jopa Nobelin kirjallisuuspalkinnon. Döbliniä kyllä kannattaa lukea, sillä Berlin Alexanderplatz on modernisuudessaan aivan lyömätön ja jo sellaisenaan kiinnostava. Kaupanpäälle tulee Franz Biberkopfin elämä, ja tietyn pisteen jälkeen ei hänen elämästään ole mitään kerrottavaa. Kertoja, joka välillä tekee itsensä näkyväksi, toteaa: Me olemme päässeet tämän kertomuksen loppuun. Siitä tuli pitkä, mutta sen täytyi laajentua ja yhä vain laajentua, kunnes se saavutti sen lakipisteen, sen käännekohdan, joka vasta valaisee kokonaisuutta. (S. 556.)

Veikkaan, että Berlin Alexanderplatzin jälkeen olen valmiimpi tarttumaan sellaisiin haasteisiin kuin James Joycen Ulysseus tai Volter Kilven Alastalon salissa. Berlin Alexanderplatz on samalla tavalla kirjallinen runsaudensarvi kuin Bulgakovin Saatana saapuu Moskovaan on. Olen tyytyväinen, että luin Döblinin klassikon, vaikka tiukkaa tekikin. Se, että jouduin kamppailemaan oman lukutaitoni ylärajoilla, teki minulle hyvää.

Osallistun Berlin Alexanderplatzilla Kirjabloggaajien klasikkohaasteen kolmanteen osaan. Haastettta emännöi 1001 kirjaa ja yksi pieni elämä -blogi. Klassikkohaasteen ensimmiseen osaan luin J. R. R. Tolkienin Hobittin ja toiseen osaan Voltairen Candiden. Pidin Berlin Alxanderplatzista paljon enemmän kuin Hobittista, joka oli mielestäni paljon tylsempää luettavaa ja jota luin puolisen vuotta. Kaikissa näissä kirjoissahan käydään jonkinlaista matkaa, Hobitissa ja Candidessa ihan konkreettisesti. Frans Biberkopfin matka puolestaan kulki ihmisen sisäisiä polkuja eikä perille pääsystä ole tietoa.

Tarukirjan  Margit on myös lukenut Berlin Alexanderplatzin hyvin samanlaisin tunnelmin kuin minä. Kuittaan Berlin Alexanderplatzilla HelMetin vuoden 2016 lukuhaasteen kohdan 25. Kirjassa on yli 500 sivua.

Jeannette Walls: Lasilinna

Jeannette Walls: Lasilinna, 2014
Alkuteos: The Glass Castle, 2005
Suomentaja: Raija Rintamäki
Kustantaja: Bazar
Kansi: Satu Kontinen
Sivuja: 361
Mistä sain kirjan: lainasin kirjastosta



Eläköön lukupiirit - taas kerran! Jeannette Wallsin Lasilinna on pienoinen löytö, jota en olisi ikinä itse löytänyt, ellei se olisi ollut toukokuussa lukupiirikirjana.

Walls on amerikkalainen toimittaja ja kirjailija, ja Lasilinna on omaelämäkerrallinen muistelmateos hänen lapsuudestaan. Se kertoo järkyttävästä köyhyydestä ja piittaamattomuudesta, mutta myös selviytymisestä ja sisarusten välisestä yhteydestä.

Jeannetten perheeseen kuuluvat äiti ja isä sekä neljä lasta, joista Jeannette on toiseksi vanhin. Perheen äiti ja isä ovat kauniisti sanottuna persoonallisuuksia. Äiti on boheemi taiteilija ja isä melkoinen renttu. Perheessä rakastetaan taiteita ja tieteitä, vaikka asutaan vuotavan katon alla ja nähdään nälkää. Jeannette oppii koulussa kaivelemaan roskiksia, jonne muut oppilaat ovat heittäneet eväistään ne osat, joita eivät ole jaksaneet syödä - Jeannetten arkipäivää 1960-luvun Amerikassa.

Perheen elämäntapaa kutsua nomadien elämäntavaksi: Isä löytää jostain töitä, mutta kyllästyy pian ja riitaantuu työpaikallaan, saa potkut ja ratkeaa ryyppäilemään, kunnes maa alkaa polttaa hänen jalkojensa alla. Sitten perhe pakkautuu autoon ja ottaa hatkat kohti seuraavaa seikkailua, eli uutta kotipaikkaa. Isällä on suuret unelmat ja puheet, mutta pienet teot. Hän on luvannut rakentaa perheelleen lasilinnan, mutta todellisuudessa on valmis myymään lastensa viattomuudenkin saadakseen rahaa viinaan. No, onhan tällaisista renttuisistä luettu ja kirjoitettu kirja jos toinenkin, eikä isien vastuuttomuus yllätä tässä maailmassa ketään. Ei varsinkaan Suomessa, jossa alkoholisti-isyys on periytyvää. Tulee enimmäisenä mieleen Susanna Alakosken Sikalat.

Se, mikä kirjassa saa lukijan raivon partaalle on perheen äiti. Kirjassa kerrotaan muun muassa tapaus, jossa lapset ovat nähneet nälkää ja kaivelleet koulun roskiksia jo pitkään, mutta saavat äidin kiinni mussuttamassa salaa suklaata. Hän on jopa lihonut, eli hän on harrastanut salasyöntiä jo jonkin aikaa. Pöyristyttävää.

Jossain vaiheessa äiti vaivautuu töihin, opettajaksi, mutta sekin ilo jää lyhyeksi. Wallsien perheessä roolit ovat vähän sekaisin:
- -  Ensimmäisenä koulupäivänä äiti kuitenkin kieltäytyi nousemasata sängystä. Lori, Brian ja minä nykäisimme peitot pois ja yritimme kiskoa hänet ylös, mutta hän ei suostunut hievahtamaankaan.  
   Sanoin hänelle, että hänellä oli velvollisuutensa. Sanoin hänelle, että lastensuojelusta käytäisiin taas meidän kimpuumme, jos hän ei menisi töihin. Hän risti käsivartensa rinnalle ja tuijotti meitä uhmakkaasti."Minä en mene kouluun", hän sanoi. (S. 275.)

Koska nyt eletään blogeissa Naistenviikko-teemaa, kysyn, miksi käy niin, että isän vastuuttomuus ei herätä yhtä suurta paheksuntaa kuin äidin vastuuttomuus? Äiti tuomitaan suurimmaksi syntisäkiksi, jos hän ei hoida vanhemman velvollisuuksiaan, mutta isän velvollisuuksien laiminlyönti ei ole niin paha asia.

Kirja on kerrottu melko kepeään ja humoristiseen tyyliin, vaikka tapahtumat ovatkin järkyttäviä. Lukija ei ahdistu liiaksi, vaan oikeastaan jää odottamaan, mitä järjetöntä seuraavaksi tapahtuu ja kuinka siitä taas selvitään. Perheen lapset nimittäin oppivat selviämään.

Siinä onkin sitten kirjan ärsyttävin puoli, nimittäin se, että kertoja sortuu kliseiseen "selvisimme, koska olimme niin verrattoman älykkäitä" -kerrontatyyliin. Entäs ne lapset, jotka eivät ole niin älykkäitä? Entäs ne lapset, joilla ei ole turvaa sisaruksistaan?

Lasilinna on hyvä muistutus siitä, että kaikkien elämä ei ole ruusuilla tanssimista. Suosittelisin sitä kaikille, mutta erityisesti nuorille, luettavaksi. Se herättää myötätuntoa ja avaa silmät näkemään. Parhaimmillaan se antaa toivoa niille, joilla on samantapaisia kotioloja, joissa arjesta selviytyminen on jätetty lasten tehtäväksi.



Kiitos lukupiirin Kannesta kanteen -blogin Kaisalle, kun keksit tämän kirjan luettavaksi. Lasilinnan luki tietysti myös lukupiirin Kaisa V Kirja hyllyssä -blogista. Lisäksi kirja on luettu ainakin näissä blogeissa: Ullan luetut kirjat, Lukemisen kartasto ja Järjellä ja tunteella.

Kuittaan kirjalla HelMetin vuoden 2016 lukuhaasteesta yllättävästi kohdan 33. Kirjassa mukana Pablo Picasso. Hänet mainitaan heti kirjan alussa.

Iida Rauma: Seksistä ja matematiikasta

Iida Rauma: Seksistä ja matematiikasta, 2. painos, 2015
Kustantaja: Gummerus
Kansi: Tuomo Parikka
Sivuja: 474
Mistä sain kirjan: oma ostos


Iida Rauman Seksistä ja matematiikasta voitti viime vuonna Tulenkantaja-kirjallisuuspalkinnon, ja sitä kehuttiin paljon myös kirjablogeissa. Vähemmästäkin kirjaan kohdistuu melkoisia odotuksia, ja säästelinkin kirjaa lomalukemiseksi. Nimihän lupailee myös jotain erilaista ja rohkeaa, ja koska kyse on naiskirjailijasta, ehkä jotain naiseuteen liittyvää.

Aloituslause iskeytyy suoraan naiseuden ytimeen: Ensilumi ja kuukautiset tulivat molemmat etuajassa. Toisaalta siinä on mukana matematiikkaakin, on tasaisin väliajoin toistuva tapahtuma, luonnon omaa säännöllistä kiertoa. Mutta koska matematiikka pettää, myös moni muu asia suistuu radaltaan. Kirja jatkuukin tapahtumalla, joka toi mieleeni Laura Lindstedtin Oneironin, jossa myös on raju aloitus.

Ei siis ole ensimmäinen kerta, kun naisen kirjoittama kirja alkaa poikkeuksellisen hätkähdyttävästi, niin että luulot pois. Ei hissutella, hassutella eikä hempeillä, vaikka kirjailija onkin nainen. Onko nuoren naiskirjailijan kirjoitettava rohkeasti, rohkeammin ja rehellisemmin kuin miehet, jotta karistettaisiin naiseuteen tai naiskirjallisuuten mahdollisesti liittyvät ennakkoasenteet heti kättelyssä? Enkä nyt väitä, että hissuttelu olisi naisille sopiva kirjoitustyyli tai olisi olemassa jonkinlaiset raamit, joihin naisten kirjoittaman kaunokirjallisuuden pitäisi mahtua, päinvastoin. Alkaa tuntua siltä, että ne raamit ovat juurikin hyvin kahlitsevat, niin että jokaiselta nuorelta korkeakirjallisuuteen kurkottavalta naiskirjailijalta vaaditaan väkivallan tai rajun seksin kuvausta. 

Rauman teos kirvoitti paljon ajatuksia, eli se oli hyvin vaikuttava kirja. Se sai minut miettimään itseäni lukijana ja se sai minut miettimään myös naiseuttani. Naistenviikkoon sopivampaa teosta tuskin onkaan, sillä tunnustan olevani nainen ja feministi, jota naisen roolit ja naisiin kohdistuvat odotukset kiinnostavat. Muutenkin kuin naistenviikolla, oikeastaan melkein päivittäin, jos totta puhutaan. Jatkan pohtimalla naisen seksuaalisuuden kuvauksia kirjallisuudessa, ja nimenomaan naisten kirjoittamassa kirjallisuudessa. Muistelen Anja Kaurasen kohuteosta Sonja O kävi täällä 1980-luvulta. Tulee mieleen myös Anna-Leena Härkösen Akvaariorakkautta (1990) ja Katja Ketun Kätilö, joita on pidetty erityisen rohkeina kirjoina. Perinteitä on.

Jos kirjan nimi on Seksistä ja matematiikasta, niin täytyyhän sen kertoa seksistä. Sen se myös tekee. Seksuaalisuudesta ehkä enemmän kuin seksistä. Naisen ruumiintuntoja romaanissa on jos vaikka kuinka paljon: sisuksia repivät kuukautiset, piinaava pissahätä, pakkomielteistä masturbaatiota, alistavaa seksiä, alaikäisten epätoivoista seksiä, hirvittävä herpes sekä raiskaus. Vain seikkaperäinen synnytyksen kuvaus jäi puuttumaan. Naisena oleminen on helvetillistä tuskaa. Onko niin, että jos naiseutta tai naisen seksuaalisuutta ei kuvata tarpeeksi rajusti, kirja romahtaa chick litiksi?

Jäädytän nyt nämä seksipohdinnat hetkeksi, sillä Rauman kirjassa on paljon muutakin. Sitä voisi luonnehtia sukupolviromaaniksi. Niputan sen sellaisena samaan ryhmään viimevuotisten Finlandia-voittajien Jussi Valtosen He eivät tiedä mitä tekevät ja Laura Lindstedtin Oneironin kanssa. Kaikissa näissä romaaneissa käsitellään nykyelämän polttavia ja ajankohtaisia aiheita ja ongelmia, vaikka Oneironin voi kai sanoa käsittelevän myös nykykuoleman ongelmia. Kaikki nämä kirjat ovat myös älymystöromaaneja, joissa liikutaan yliopistomaailmassa tai taiteen tai tutkimuksen maailmassa, jos ei nyt koko ajan, niin ainakin osittain. Kirjoja yhdistää myös teemojen runsaus, joka uhkaa aiheuttaa lukijalle ähkyn.

Seksistä ja matematiikasta kertoo kahden nuoren aikuisen elämästä. Toinen heistä on Erika, huippuälykäs matemaatikko, nero, jonka kautta lukijalle avautuu matematiikan kauneus - mutta myös kauheus. Erikan elämässä ei nimittäin oikeastaan ole enää mitään muuta, ja traumaattisen kokemuksen jälkeen hän jättäytyy aivan yksin ja eristäytyy entisestään, masentuu ja syrjäytyy. Kun Erika muistelee lapsuuttaan ja nuoruuttaan, tulee mieleen, että nykyään hänellä diagnosoitaisiin autismin kirjoon kuuluvia piirteitä aika liuta ja viimeistään peruskoulussa hänelle haettaisiin apua sosiaalisten suhteiden harjoittelemiseksi. 

Toinen kirjan päähenkilöistä, parikymppinen biologian opiskelija Tuovi, on myös masentunut, mutta lievemmin. Hänen masennuksensa taustalla on myös yksinäisyys, mutta lisäksi ahdistus maailman tilasta ja pettymus ihmisiin. Hän on käynyt läpi sukupuolenvaihdoksen naisesta mieheksi. Siitä ei kirjassa tehdä sen isompaa numeroa, kuten ei siitäkään, että seksiä voi harrastaa kenen tahansa kanssa, oli hän sitten samaa sukupuolta tai ei, hyvä ystävä tai netin deittipalveluista löytynyt uusi tuttavuus. Määritelmiä ei tarvita. Läheisyyttä ei kuitenkaan tavoiteta kovasta yrittämisestä huolimatta. Jopa seksi, joka ei ole helppoa, on kuitenkin helpompaa kuin läheisyys.

Sekä Erika että Tuovi kärsivät siis lamauttavasta, järkyttävästä yksinäisyydestä. Tämäkään sukupolvi ei ole päässyt eroon suomalaisten kansantaudista ja teemasta, jota suomalaisessa kirjallisuudessa on käsiteltävä sukupolvi toisensa jälkeen, koska se on todellinen ongelma. Näinä somen kulta-aikoinakin suomalaiset ovat sosiaalisesti luokattoman avuttomia. Miten vaikeaa ja monimutkaista on elävän ihmisen kohtaaminen, miten vaikeaa onkaan tulla läheistensä kanssa toimeen! (Vastikään luin uutisen, jossa kerrottiin, että työväenopistoissa aletaan järjestää kursseja, joissa opetellaan luomaan ystävyyssuhteita.)

Yksinäisyyden lisäksi kirjasta nousee toinenkin teema, joka liittyy seksiin ja seksuaalisuuteen, mutta myös laajemmin ihmisenä (naisena) olemiseen. Se on ruumiillisuus. Erika on hyvin tietoinen ruumiinsa tunnoista, häntä kuvottaa melkein mikä tahansa asia: oma ruumis, ympäristön hajut tai toisen ihmisen kosketus. Tuovi on saanut leikkauksen myötä uuden ruumiin, sen, johon hän kuuluu. Kirjan taiteilija, molempien päähenkilöiden ystävä, Annukka, kuvaa ihmisruumita (tai -kehoja), heitä, joiden kanssa on nainnu. Ruumiita on, mutta läheisyys puuttuu: Ruumiin rajat ovat epämääräiset, täynnä vuotokohtia. Me haukomme happea ja hiilidioksidia, me syömme, juomme, virtsaamme ja ulostamme, eritämme hikeä, spermaa ja kuukautisverta. Tietoisuus syntyy tiedostamattomassa liassa, hermosto saa alkunsa suolistossa ja kulttuuri luonnossa. (S. 351.)

Lopulta kävi niin, että tämä (taas uusi) yksinäisyyden ja ruumiillisuuden sukupolvi, josta Rauma kertoo, jäi minulle hyvin etäiseksi. Olen liian vanha lukija. Kyse ei ole siitä, ettenkö pitäisi yksinäisyyttä tragediana tai allekirjoittaisi niitä arvoja, joita kirjassa nousee esiin erityisesti Tuovin, sympaattisen biologin kautta. Ilmastonmuutos, Itämeren saastuminen ja sitä uhkaava öljykatasrofi tai turvallisuutta uhkaavat terroriteot ovat päivittäisiä kauhukuvia, joiden estämiseksi yritän tehdä sen, mitä pystyn ja koko ajan enemmän. Seksistä ja matematiikasta kertoo minulle hyvin selvästi sen, mitä olen tiedotusvälineistä lukenut jo vuosien ajan, oikeaoppista vegaaniruokavaliota myöten.

Olen kuitenkin allerginen saarnaamiselle. Pahimmillaan se on monikon 1. persoonamuodon käyttöä, me-muodossa kirjoitettua julistusta (kuten edeltävässä lainauksessa). Lisäksi ihmettelin, mihin on kadonnut suomen kielen persoonapronomini hän. Rauma käyttää jostain syystä häiritsevän paljon sen tilalla demonstratiivipronominia tämä.

Kielellinen nillitykseni on tietenkin sivuseikka, sillä Seksistä ja matematiikasta puhuttelee varmasti nuoria aikuisia teemoillaan. Minä jäin kaipaamaan ruumiillisuuden vastapainoksi henkisyyttä, jonkinlaista inhimillisyyttä tai humanismia. Vaikka kirja osoittaa, että rationaalinen matematiikka ei riitä elämän sisällöksi, sen vastapainoksi tuntui tarjoutuvan äärimmäinen irrationaalisuus, henkiolentojen maailma. Tämä maagisen realismin tuulahdus tuntui minusta vähän päälleliimatulta sivujuonelta, koska kaikki huomioni keskittyi niin vahvasti Erikan ja Tuovin todellisuuteen.

Kirjan lopussa on onneksi hento lupaus paranemisesta. Yksinäisyydestä voi selvitä hengissä.



Seksistä ja matematiikasta on luettu useissa blogeissa ja linkitän tähän Arjan tekstin Kulttuuri kukoistaa -blogissa. Sieltä löytyy kattava lista niistä blogeista, joissa kirja on luettu. Lisäksi ainakin Omppu on lukenut kirjan ja analysoi sitä monipuolisesti. Kuittaan kirjalla HelMetin vuoden 2016 lukuhaasteen kohdan kirjastosta kertova kirja, koska Tuovi oli töissä kirjastossa.

Naistenviikon kunniaksi kirjabloggaajat kirjoittavat naisten kirjoittamasta kirjallisuudesta tai naisista kertovista kirjoista. Tempaukseen osallistuvat blogit löytää emäntäblogista Tuijata. Kulttuuripohdintoja.

Fred Vargas: Kuriton mies nurin

Fred Vargas: Kuriton mies nurin, 3. painos, 2016 (suomeksi 2006)
Alkuteos: L'Homme à l'envers, 1999
Suomentaja: Marja Luoma
Kustantaja: Gummerus
Kansi: Istock
Sivuja: 368
Mistä sain kirjan: oma ostos


Naistenviikon naisdekkaristi on ansaitusti ranskalainen Fred Vargas, josta olen kirjoittanut tänä vuonna Dekkariviikollakin. Hän on tämänhetkisiä dekkaristisuosikkejani, ja olen aikaisemmin arvioinut hänen kirjansa Sinisten ympyröiden mies. Se oli ensimmäinen osa hänen tunnetuimman sankarinsa, komisario Jean-Baptiste Adamsbergin tutkimuksia. Kuriton mies nurin on Adamsbergista kertovan dekkarisarjan toinen osa.

Nyt tapahtumien keskipisteenä ei olekaan Pariisi vaan Ranskan Alpit lähellä Italian rajaa. Italiasta on vaeltanut seudulle susia, jotka käyvät lampaiden kimppuun ja pian niiden hyokkäyksen kohteeksi joutuu ensimmäinen ihminen. Vanhat tarinat heräävät eloon, ja aletaan puhua ihmissudesta. Se jatkaa kulkuaan kylästä kylään ja tappaa lampaita ja ihmisiä vaelluksensa varrelta.

Komisario Adamsberg aavistaa tapahtumien kulun, ja kun Pariisi käy hänelle liian kuumaksi paikaksi erään toisen tapauksen vuoksi, hänellä on hyvä syy lähteä vuoristoon tutkimaan valtavan raatelijasuden tekosia. Varsinkin kun hän on tunnistavinaan Camillen, kadotetun rakkautensa, televisiosta jonkun komean seikkailijan kainalosta.

Camille on tosiaan Adamsbergin Camille, joka tempautuu mukaan erikoiseen kostoryhmään, joka lähtee jahtaamaan vuoristokylästä kadonnutta erakkoa. Erakko katoaa samaan aikaan kuin ihmisiä alkaa kuolla ja hän saa tietysti ihmissuden maineen. Pian Adamsberg siis kohtaa Camillensa ja jännite heidän välillään on valmis.

En voi kehua kirjan juonta mitenkään nopeatempoiseksi, pikemminkin päinvastoin. Tapahtumat kehittyvät verkalleen, ja Adamsbergin tarjoama loppuratkaisu tulee melkolailla "puskista" ja kuulostaa vähintäänkin utopistiselta. Silti viihdyin tämänkin osan äärellä mainiosti. Syynä on karismaattinen Adamsberg, joka on koko ajan hiukan jalat irti maasta, tuulten vietävissä ja kuitenkin vahvasti vaistonsa varassa.

Camille tulee tässä osassa lukijalle tutuksi, ja hänen arvoituksellisuutensa karisee. Hän on itsenäinen oman tiensä kulkija hänkin. Ehkäpä Adamsberg ja Camille ovatkin lopulta liian samanlaisia, jotta heidän romanssinsa tulisi koskaan täydelliseksi. Eikä Adamsberg välttämättä ole toiminnan miehiä: Tietenkin hän rakasti Camillea sydämensä pohjasta, noista tuntemattomista syvyyksistä asti joita me kaikki raahaamme mukanamme kuin salaperäistä, tuntematonta merenpohjaa. Tietenkin. Entä sitten? Missään ei ole kirjoitettu, että meidän on toteutettava joka ikinen ajatuksemme. Adamsbergin kohdalla ajatus ei välttämättä johtanut toimintaan. Ajatuksen ja toiminnan välinen unenomainen tila nappasi verkkoonsa koko joukon päähänpistoja. (S. 298.)

Kaiken leppoisan toiminnallisuuden ohessa Vargas tarjoilee ranskalaisen maaseudun ihmiset lukijan silmien eteen. Millaisia persoonia ovatkaan aidot maalaiset: adoptoitu musta poika, jonka kasvattiäiti on opettanut hänelle enemmän ja vähemmän aitoja afrikkalaisia taruja sekä lammaspaimen, joka lähtee puolustamaan lampaitaan viinipullo kainalossa. Tämä erikoinen nomadijoukko seikkailee niin vilpittömästi, että eihän heille voi olla hymyilemättä.

Kaiken keskellä Adamsberg viljelee elämäntotuuksiaan, joiden äärelle lukija jää ihmettelmään suu auki, niin viisaita ne ovat: On toivotonta olla ihminen, koska ihminen kiintyy siihen mikä on pahinta (s. 11.) Tämän kirjan erikoisuutena mainittakoon Jean Sibelius -niminen susi, joka ei onneksi ole syyllinen. Lämmitti sydäntä.


Viime vuoden Naistenviikolla kirjoitin naisdekkaristeista enemmänkin, mutta nyt tyydyn esittelemään viimeisimmän lukemani naisen kirjoittaman dekkarin. Kuriton mies nurin on luettu ainakin blogeissa Kirjan pauloissa ja Tarukirja. Myös MarikaOksa kehui Frad Vargasia eilettäin blogissaan.

Minna Rytisalo: Lempi

Minna Rytisalo: Lempi, 2016
Kustantaja: Gummerus
Kansi: ?
Sivuja: 230
Mistä sain kirjan: arvostelukappale



Minna Rytisalon Lempi ilmestyy ensi viikolla, ja arvostelukappaleiden sivuja on käännelty ahkerasti kirjablogeissa, sillä tieto hienosta esikoisteoksesta on levinnyt Blogistaniassa kuin kulovalkea. Minna on tuttu kirjabloggaaja, ja hänen esikoisteoksensa on otettu innostuneesti vastaan. Samanlainen tarina bloggaajasta kirjailijaksi, tai oikeastaan runoilijaksi, ilahdutti viime vuonna, kun Poplaarin Pekka Kytömäki julkaisi esikoisrunokokoelmansa Ei talvikunnossapitoa. Nyt saan onnitella Minnaa esikoisteoksen julkaisemisesta! Hieno saavutus - ja ilo lukijalle!

Lempi sijoittuu Lappiin jatkosodan ja Lapin sodan aikoihin, vuosiin 1941 - 1945. Varsinaisista sotatapahtumista ei kuitenkaan kerrota, vaan tarina keskittyy rakkauteen, erään nuorenparin kohtaloon sodan jaloissa. Historiallinen miljöö on taiten kuvattu, ja kun kirjassa rovaniemeläisen kaupan kello kilahtaa, se kilahtaa myös lukijan mielessä. Taiten on kuvattu myös lappilainen maisema ja luonto, ja kun suopursu tuoksuu, se tuoksuu lukijalle asti: Sulan osaksi vaivaiskoivun jäykkää lehteä, saraheinän heiluvaa liikettä, järvenselän sinisyyttä minä olen ja tähän jään. On koko ajan hyvä ilma, ei sadakaan, ja heinät varmaan on saatu tehtyä. Sekin muisto sinun kanssasi, Lempi, tulevien kesien etukäteen kadotetut hetket. (S. 59.)

Kerronnan keskiössä on Lempi, rovaniemeläisen kauppiaan tytär. Lempi ei kuitenkaan itse pääse ääneen, vaan hänestä kerrotaan kolmen henkilön kautta. Kertojina ovat nuori aviomies Viljami, piikatyttö Elli ja Lempin kaksossisko Sisko. Heidän kauttaan Lempistä tulee lihaa ja verta, ja hänen luonteensa ja intohimonsa tulevat eläviksi.

Kerrontaratkaisu on toimiva, ja tarina on yllätyksellinen, salaperäinenkin. Kirja etenee rakenteeltaan selkeänä ja kielellisesti sujuvana, niin että sen suorastaan hotkaisee. Kirjan kieli myös johdattelee sota-aikaan, eli on uskottavasti ajan omaa kieltä.

Kertojana Sisko oli minulle kaikista vaikuttavin. Hänen kauttaan Lempiin tutustutaan yhä syvemmin ja kaksossisarusten välinen side tulee hyvin liki. Pidän siitä, että tarinaan tulee uusia sävyjä koko ajan, ja Siskon kertomus todellakin tuo niitä vielä lisää tähän rakkaustarinaan. Kaupan kellon kilahdus saa Siskon kertomuksessa aivan uuden soinnin.

Entäpä Sisko itse? Hänessä on särmää ja rohkeutta. Hän on saksalaissotilaan morsian, eikä oikeastaan edes morsian, koska sormusta ei ole. Silti hän lähtee rakkautensa matkaan, kun Lapin sota alkaa. Sota-aikana rakkaussuhteet aseveljien kanssa vielä suvaittiin jotenkin, mutta kun rauha solmittiin Neuvostoliiton ja Suomen välillä, saksalaisista tuli miehittäjiä. Samalla hetkellä heidän morsiamistaan tuli huoria, hylkiöitä omassa maassaan. Tuskinpa heidän elämänsä sodan raunioilla Saksassakaan oli helppoa - siitäkin kertoo Siskon oma tarina.

Sisko ja hänen tarinansa oikeastaan varastivat mielenkiintoni täysin. Viljami, Elli ja jopa Lempi jäivät taustalle. Viljami on täynnä rakkautta ja Elli täynnä vihaa ja Lempi on kaikkea sitä, mitä hänestä kerrotaan. Siskossa on kuitenkin paljon muutakin kuin nuoruus ja intohimoiset tunteet. Hänen kauttaan myös Lempin elämä jatkuu.

Rytisalon esikoiskirja on koukuttavaa luettavaa, ja luin sen melkein yhdeltä istumalta. Lempi vei mukanaan, ja toivon hänelle menestystä matkaan!

Kiitos kirjasta, Minna!



Lempi on luettu muun muassa näissä kirjablogeissa: Kannesta kanteen, Lumiomena, Tuijata. Kulttuuripohdintoja, Kaikki päivät tulevat, Sinisen linnan kirjasto, Kirjojen keskellä, Kujerruksia,  Rakkaudesta kirjoihin, Villasukka kirjahyllyssä, Mari A:n kirjablogi, Pieni kirjasto, Amman lukuhetki, Lukuisa, Hemulin kirjahylly, Lillin kirjataivas, Kaisa Reetta T ja Kulttuuri kukoistaa.

Naistenviikolla on ilo esitellä naisesikoiskirjailijan teos. Viikkoa juhlistavat blogit voi käydä kurkkaamassa emäntäblogista Tuijata. Kulttuuripohdintoja.

Kiitos kustantajalle arvostelukappaleesta!

Aale Tynni: Ylitse vuoren lasisen

Aale Tynni: Ylitse vuoren lasisen, 2012 (ilm. 1949)
Kustantaja: WSOY
Kansi: ?
Sivuja: 111
Mistä sain kirjan: lainasin kirjastosta





Aale Tynni (1913 - 1997) on Suomen tunnetuimpia naisrunoilijoita. Hän oli hyvin tuottelias runoilija, joka kirjoitti koko elämänsä ajan. Hänen tuotannossaan on paljon naiseuteen ja äitiyteen liittyviä runoja, ja hänet tunnetaan erityisesti lapsirunoistaan.

Tynniä arvostetaan myös runouden kääntäjänä. Hänen mittava elämäntyönsä ansaitsee huomiota, sillä eurooppalainen moderni runous ei ehkä olisi meillä juurikaan tunnettua ilman tätä ahkeraa kääntäjää. Tynniä voisi  kai kutsua WSOY:n luottorunoilijaksi ja -kääntäjäksi.

Lukiessani Aale Tynnistä kirjoitettua elämäkertaa Aale Tynni, Hymyily, kyynel, laulu huomasin, etten ole koskaan lukenut häneltä kokonaista runokokoelmaa. Itse asiassa olin tutustunut kirjailijaan juuri runouden kääntäjänä. Ihailin nimittäin Tynnin perusteellista ja kaunista kääntäjäntyötä muutama vuosi sitten, kun luin irlantilaisen nobelistirunoilijan, W. B. Yeatsin runoja. Turhaan ei Yeatsin käännösteoksen kanteen ole erikseen nostettu myös suomentajan nimi.

Elämäkerran ohessa tartuin Tynnin tunnetuimpaan teokseen, Ylitse vuoden lasisen -kokoelmaan, josta löytyikin uusi näköispainos kirjaston runohyllystä. Yhteisluentana elämäkerta ja runot toimivat loistavasti ja syvensivät toinen toisiaan. Elämäkerran myötä kokoelma nivoutui Tynnin elämään ja suomalaisen runouden kentälle ja runoista esitetyt analyysit olivat asiantuntevia ja oivaltavia.

Ylitse vuoren lasisen -kokoelmaa pidetään Tynnin parhaana kokoelmana, pääteoksena. Se sisältää hänen tunnetuimman runonsa Kaarisilta, joka taitaa olla vuodesta toiseen Suomen rakastetuimpia runoja. Siinä on paljon surua, mutta myös vahva tehtävä, joka runoilijalle on annettu. Lukija voi nähdä siinä paljon toivoa, jota runous, tai taide ylipäätään, tuo ahdistuneiden ihmisten elämään.

Kuitenkin, kun runoa lukee tarkasti, se on melko toivoton, ja toivoton nimenomaan runoiljan näkökulmasta. Runoilijan tehtävä on raskas. Aale Tynnin elämäkerran jälkeen näen runon melkeinpä katkerana:
- -
Tee silta Jumalan kunniaksi, kaarisilta tee,
joka syvyyden ylitse lakkaamatta valoa säteilee. 
Älä salpaa surua luotasi, kun kaarisiltaa teet:
ei mikään kimalla kauniimmin kuin puhtaat kyyneleet. (S. 91.)

Ylitse vuoren lasisen perustaa satujen lumoukseen, ja ensimmäisen osan nimi onkin Satu. Tynni on luonut omat runonsa Tuhannen ja yhden yön Sheherazaden sekä tuttujen satuprinsessojen Lumikin, Tuhkimon ja Ruususen ympärille. Tunnetut sadut ja naishahmot saavatkin yllättävän intohimoisia piirteitä:
- - 
Lasiarkkuun voi hänet sulkea, mutta arkkuun ei hän jää,
hän sykkii elämää.
Ja katso, tuska on tarpeellinen ja synti ja pahuuskin,
niin että hän metsästä saattaisi tulla kasvoin kuultavin. (S. 19.)

Esimerkiksi runossa Peukaloisen matka villihanhien parissa on selvää lähtemisen halua, mutta myös ymmärrys yksinäisyydestä, siitä, että jos kaiken jättää taakseen, joutuu myös kärsimään:
- -
Yksin on Peukaloinen.
Tahdoit nähdä ja uskaltaa,
mitä ei kukaan toinen.
Ylhäällä kylmä on ihmisen, 
tiesitkö sen?
Ylhäällä yksin on ihminen,
tiesitkö sen?
Tiesitkö, Peukaloinen? (S. 29.)

Tynnin runot ovat kauniita, hyvin harkittuja ja hallittuja. Tynni oli hyvin tietoinen runoilijanäänestään ja hänen laulunsa soi kirkkaana ja varmana. Uransa aikana hän kokeili modernia runoa, mutta palasi vanhaan, riimiteltyyn muotoon ja koki sen omakseen, vaikka hän sai jatkuvasti kuulla kritiikkiä vanhanaikaisuudestaan. Toisaalta hän sai kiitosta omasta persoonallisesta ja kirkkaasta runoilijanäänestään, joka hänen pääteoksessaan soi vangitsevana. Hänen ruoilijakutsumuksensa oli vahva.

Oma lukukokemukseni oli vähän ristiriitainen. Olin ihastunut, ilman muuta. Tulkitsin kokoelman pitkälti Tynnin elämää vasten ja luin siinä kaipuuta kohti jotain unelmaa, kurkottamista kohti uutta. Näin siinä väsymystä elämäntilanteeseen, josta haluaisi pois. Runokokoelman kertojanääni on vahvasti naisellinen ja tunteellinen. Ihailin runoilijan kykyä tehdä yksityisestä kokemuksesta yleistä - tähänhän runouden voima useimmiten pohjaakin.

Perinteisen runon loppusoinnut tuntuivat kuitenkin paikoin häiritseviltä, suorastaan pakottavilta. Mutta onneksi vain paikoin. Suurin osa runoista soi kirkkaina ja sujuvina. Perinteisen runon toisto tekee runoista kuin lauluja. Nykylukijana minua eivät lopulta niinkään haitanneet riimit, eikä toisto, vaan häiritsevintä olivatkin oi-huudahdukset ja ma-persoonapronomini. Ne kuuluvat vielä Eino Leinolle 1900-luvun alussa, mutta 1940-luvun lopussa kirjoitettuina ne rikkovat paikoin hyvinkin moderneja runokuvia.

Kokoelmaan sisältyy myös erikoisuus, nimittäin runo Hellaan laakeri, jolla Tynni voitti olympiakultaa Lontoon olympialaisissa vuonna 1948 taidelajien lyriikkasarjassa. Lontoon olympialaiset olivat viimeiset olympialaiset, joissa vielä kisailtiin kulttuurin alalla. Koska aihe on pian taas ajankohtainen, siteeraan lopuksi runon viimeisen säkeistön.

Oi Hellaan laakeri ylhäinen,
sinä ylistetty puu!
Sinun korkeuttasi katsoen
sydän alati huikaistuu.
Ylös sineen, loistava, nostat pään,
vaan juuresi maassa on, 
ja lehvies alla leikitään
kisa uljas, ajaton. (S. 102.)



Myös Kirjanainen on lukenut kokoelman ja ihastelee sen rakkauden ja surun täytämiä runoja. Kuittaan kirjalla HelMetin lukuhaasteen 2016 kohdan 31. Olympialaisista kertova kirja.

Osallistun tällä viikolla kirjabloggaajien Naistenviikkoon, jota emännöi Tuijata. Kulttuuripohdintoja -blogi.

Mikko-Olavi Seppälä ja Riitta Seppälä: Aale Tynni, Hymyily, kyynel, laulu

Mikko-Olavi Seppälä ja Riitta Seppälä: Aale Tynni, Hymyily, kyynel, laulu, 2013
Kustantaja: WSOY
Kansi: Martti Ruokonen
Sivuja: 449
Mistä sain kirjan: lainasin ystävältä (Kiitos pitkästä lainasta, Tarja!)



Kirjablogeissa vietetään Naistenviikkoa, jota emännöi Tuijata. Kulttuuripohdintoja -blogi. Aale Tynnistä (1913 - 1997) tuli kuin varkain oman blogini nainen numero yksi tälle viikolle. Bloggaan huomenna hänen tunnetuimmasta runokokoelmastaan Ylitse vuoren lasisen (1949), johon tartuin hänen elämäkertansa innoittamana. Mikko-Olavi Seppälän ja Riitta Seppälän kirjoittama Aale Tynnin elämäkerta, Aale Tynni, Hymyily, kyynel, laulu oli säväyttävä lukukokemus, joka avasi silmiäni moneen suuntaan.

Elämäkerran kirjoittajat ovat Aale Tynnin sukulaisia: Riitta Seppälä on Aale Tynnin tytär ja Mikko-Olavi Seppälä on Riitta Seppälän poika, eli hän on Aale Tynnin lapsenlapsi. Kirjoittajien läheinen suhde kuvattavaansa on pelkästään eduksi tässä kirjassa. He ovat tavoittaneet lujan ja lämpimän linjan kerrontaansa. Tarkoitan tällä sitä, että he kertovat rehellisesti Tynnin elämänvaiheista, mutta mukana on koko ajan myös kunnioitus ja rakkaus läheistä ihmistä kohtaan.

Elämäkerta on taidokkaasti koottu ja luettuna vaikuttava kokemus. Se kertoo erään naisen elämän, se kertoo runoilijan elämän, se kertoo runouden kääntäjän elämän ja vahvan kulttuuripersoonan elämän. Se on tieteellisesti vakuuttava tutkimus suomalaisesta kirjallisuuden ja kulttuurin kentästä 1900-luvun alkupuolelta lähes vuosisadan loppuun, sillä Tynnin elämän ja kirjailijanuran kautta saadaan läpileikkaus suomalaisen kirjallisuuden, ja erityisesti runouden, historiasta. Samalla kerrotaan myös yhden suurimman suomalaisen kustantamon, WSOY:n historiasta. Lisäksi elämäkerta on kirjallisuustieteellisesti ansiokas, koska Tynnin runouden analysointi on hyvin tarkkaa ja monipuolista.

Luin Tynnin elämäkertaa kauan ja hartaasti. Uutta tietoa tuli paljon. Kirjan alussa ollaan Pietarin eteläpuolella, josta Tynnien inkerinsuomalainen perhe lähti Venäjän vallankumouksen ja sodan melskeistä maanpakoon Suomeen. (Oikeastaan voi puhua myös paluumuutosta, koska inkerinsuomalaiset ovat alun perin suomalaisia, joita 1600-luvulla siirrettiin asuttamaan Ingermanlandia, tuolloisen Ruotsin suurvallan itäisiä osia.) Inkerinsuomalaisten historia on mielenkiintoista luettavaa ja oleellinen osa Aale Tynnin persoonaa.

Aale Tynnin perhe arvosti koulutusta ja perheen tytötkin kävivät kouluja, myös Aale, josta tuli ylioppilas ja kotimaisen kirjallisuuden opiskelija sekä voisi kai sanoa, että elämänikäinen kielten opiskelija.

Tynni koki runoilijakutsumuksen jo varhain, ja Helsingin Suomalaisessa Tyttölyseossa hänen äidinkielenopettajansa vain vahvisti kutsumusta. Tosin elämäkerran perusteella voi väittää, että kulttuurinen innostus oli kaikkien tuon ajan lukiolaisten ominaispiirre. Harrastettiin kirjoittamista, lukemista, lausuntaa ja teatteria. (Nykylukiolaisten harrastuksina nämä eivät ehkä ole aivan suosituimpia.) Yliopistoaikana Tynni oli aktiivinen yryläinen, eli Ylioppilaiden raittiusyhdistyksen jäsen. Yhdistystoiminta oli sekin hyvin kulttuuripainotteista.

Tynnin esikoiskokoelma Kynttilänsydän ilmestyi vuonna 1938, ja siitä lähtien hän oli WSOY:n tärkeimpiä runoilijoita sekä kulttuurisia vaikuttajia. Omassa runoudessaan hän pysyi perinteisen runon kirjoittajana, aikalaisinaan Saima Harmaja ja Uuno Kailas, joiden elämät jäivät lyhyiksi. Myöhemmin Tynniä arvosteltiin vanhakantaisuudesta. Uusi, vapaa runomitta ei kuitenkaan tuntunut Tynnistä luontevalta, vaikka hän kokeili sitäkin. Hänelle kehittyi uransa aikana lopulta vahva, oma ääni, josta häntä kiiteltiin.

Runokokoelmassa Ylitse vuoren lasisen on nähtävissä hallittu ja harkittu, mutta silti ilmaisuvoimainen ja omaääninen laulullisuus. Tynni tunnetaan erityisesti runoista Kaarisilta ja Rohdinmekko, jotka molemmat sisältyvät tuohon kokoelmaan. Kokoelmassa on myös erikoinen runo Hellaan laakeri, jolla Tynni voitti Lontoon olympialaisissa vuonna 1948 taidelajien lyriikkasarjan. Muuten Tynni tunnetaan erityisesti raikkaista ja koskettavista lapsirunoistaan, eikä liene ketään suomalaista, joka ei olisi jollain tavoin törmännyt Aale Tynnin sanoihin.

Aale Tynnin kielitaito toi hänelle paljon käännöstilauksia. Hän käänsi runoutta, ja erityisesti modernia runoutta eri maista, ja teki näin eurooppalaista uutta runoa tunnetuksi Suomessa. Hauskana anekdoottina mainittakoon, että hän oli Suomi - Irlanti-seuran perustajajäseniä, sillä hän ihastui Irlantiin kääntäessään W. B. Yeatsin runoja ja vieraillessaan maassa.

Aale Tynnin yksityiselämä kietoutuu suomalaiseen kulttuurielämään. Ensimmäinen avioliitto Kauko Pirisen kanssa ei ollut onnellinen, ja avioerosta tuli raskas. WSOY:n piiristä löytyi sielunkumppani ja myöhemmin elämänkumppani Martti Haavio. Tynnin ja Haavion merkitys toistensa luomistyöhön on kiistaton. Elämäkerrassa tästä kerrotaan hyvin havainnollisesti, ja onni ja tasapaino välittyvät myös parin yhteiselämän kuvauksista. Herkempää rakkaustarinaa en muista fiktiosta lukenneeni, kuin mitä tämä elämäkerta loihti eteeni.

Suuret surut seurasivat Tynniä hänen elämänsä loppupuolella. Yhteiselo Martti Haavion kanssa jäi lopulta lyhyeksi, ja lasten kohtalot olivat murskaavia. Kokonaisuudessaan Aale Tynni, Hymyily, kyynel, laulu on nimensä mukaisesti kaikkea, mitä elämä tuo tullessaan. Se kertoo kokonaisen elämän, naisen ja taiteilijan elämän.

Aale Tynnin elämäkerta on luettu ainakin blogeissa Sinisen linnan kirjasto sekä Täällä toisen tähden alla. Kuittaan kirjalla HelMetin vuoden 2016 lukuhaasteen kohdan 26. Elämäkerta tai muistelmateos. Teos sopii myös kohtaan 5. Kirjan kannesta voi tehdä kirjanaaman.

Dag Solstad: Ujous ja arvokkuus

Dag Solstad: Ujous ja arvokkuus, 2014
Alkuteos: Genanse og verdighet, 1994
Suomentaja: Tarja Teva
Kustantaja: Teos
Kansi: Jenni Saari
Sivuja: 141 (sekä suomentaja Tarja Tevan ansiokas essee 12 sivua)
Mistä sain kirjan: Lainasin kirjan ystävältä, joka oli lainannut sen kirjastosta. Ostin kirjan myös omakseni Vanhan kirjallisuuden päiviltä, kun se tuli siellä vastaan.


Tässä on kesäni paras kirja: norjalaisen Dag Solstadin Ujous ja arvokkuus. Kirja, josta en ollut kuullut mitään ja kirja, jota voisin lukea koko ajan. Nytkin, kun selailen merkitsemiäni kohtia, en tahdo malttaa lopettaa lukemista.

Ujouden ja arvokkuuden päähenkilö on Elias Rukla, lukion äidinkielen opettaja, jonka tehtävä on opettaa nuorille kirjallisuutta. Tehtävä on velvollisuus, jonka Elias Rukla on ottanut hoitaakseen. Hänen nuoruudessaan on tunnettu vastuuta ja otettu velvollisuuksia hoidettaviksi: Vallitsi yleinen yksimielisyys siitä, että Norjan korkeimman yleissivistävän koulutuksen suorittaneiden oppilaiden olisi pitänyt tuntea jonkin verran norjalaista kulttuuriperintöä, eikä vähiten sitä, joka oli tallennettu kirjallisuuteen, minkä vuoksi hän tälläkin hetkellä, tänä sadetta enteilevänä maanantaiaamupäivänä istui Fagerborgin lukion luokkahuoneessa ja kävi vastuuntuntoisesti läpi Henrik Ibsenin näytelmää. Heidän oli tarkoitus oppia tuntemaan näytelmä, mutta koska teos selvästi vaati liikaa niiltä, jotka istuivat koulunpenkillä elämänsä epäkypsässä kehitysvaiheessa, luokkahuoneeseen laskeutunutta tympääntyneisyyttä ei voinut välttää. (S. 17.)

Elias Rukla on opettanut 26 vuotta ja on jo viisissäkymmenissään. Hänen omia mielikirjailijoitaan ovat 1920-luvun kirjailijat (tai oikeastaan kirjailijat, jotka Elias itse määrittää 20-luvun kirjailijoiksi), Marcel Proust, Franz Kafka, Hermann Broch, Thomas Mann ja Musil, joiden kautta hän yrittää ymmärtää, miten Eurooppa ylipäätään selvisi hengissä ensimmäisestä maailmansodasta. Näiden kirjailijoiden sielunmaisema on selvästikin Elias Ruklan henkinen koti hänen yrityksessään ymmärtää elämää ylipäätään.

Nyt Elias Rukla luettaa oppilailla Henrik Ibsenin Villisorsaa, kuten hän on tehnyt aina ennenkin, mutta nyt, tällä kyseisellä oppitunnilla, hän itse oivaltaa näytelmästä jotain uutta. Hän innostuu, mutta joutuu samalla toteamaan, että hänen innostumisensa ei auta. Villisorsa, kuten oikeastaan kaikki, mitä hän on elämässään arvostanut, ei tunnu liikauttavan enää ketään.

Oppitunti päättyy, mutta Elias Ruklan elämän eksistentiaalinen kriisi kärjistyy. Kirjan tapahtumat kestävät vain muutaman tunnin, mutta niiden aikana Elias Rukla ajautuu luokkahuoneesta liikenneympyrään, jossa hän seisoo päättämättömänä ja miettii kulunutta elämäänsä. Hän muistelee opiskeluaikojaan ja parasta ystäväänsä, säteilevää ja lupaavaa filosofia, Johan Corneliussenia ja hänen kuvankaunista vaimoaan, josta myöhemmin tuli Eliaksen oma vaimo. Hän miettii yhteiskuntaa, joka on ajanut hänet pikkuhiljaa syrjään.

Onko Elias Rukla sivuhenkilö jopa omassa elämässään? Voiko ihminen päästä päähenkilöksi, jos ei ensin täytä edes sivuhenkilön saappaita? Ehkä Thomas Mann nyt kuitenkin huolisi hänet jonkin romaaninsa sivuhenkilöksi.

Ujouden ja arvokkuuden polveilevat pitkät virkkeet seuraavat Eliaksen ajattelua, mutta kerronta ei ole minä-muodossa. Kerronta etenee yksikön 3. persoonassa ja ikään kuin etäännyttää lukijan päähenkilöstä. Yrittääkö kertojakin työntää Eliasta sivurooliin hänen omassa elämässään? Kertoja voi yrittää, mutta niin ei kuitenkaan käy, sillä Eliaksesta tulee lukijalle läheinen ja tosi.

Kirja on perusvireeltään vakava, mutta pinnan alla on aimo annos ironiaa ja sarkasmia, jotka iskevät siellä, missä niitä vähiten osaa odottaa. Elias Rukla, joka on kaiken ikänsä kärsinyt ujoudesta, muistelee opiskeluaikojensa kiihkeitä keskusteluja, jolloin hän tunsi kuuluvansa joukkoon, vaikkei aina ehtinyt kunnolla mukaan keskusteluihin: Oli ollut vapauttava etuoikeus saada osallistua noihin keskusteluihin. Sellaisia keskusteluja Elias Rukla ei käynyt enää kenenkään kanssa, ei sen enempää kahden kesken hyvän ystävän kanssa kuin ison pöydän ääressä lukuisten muiden kanssa. Hänellä ei ollut enää mitään sanottavaa, ja näytti siltä ettei ollut hänen lähipiirissäänkään, tai kulttuurisessa piirissään, kenelläkään ei ollut mitään sanottavaa. Vaikutti siltä, ettei ketään kiinnostanut enää keskustella. Puhua kunnolla keskenään, kurottaa yhdessä kohti uusia ajatuksia, henkilökohtaisia tai yhteiskunnallisia, ymmärtää jotain edes silmänräpäyksen ajan. (S. 114.)

Kun Elias miettii kollegojaan Fagerborgin lukiossa, hän on pettynyt:  - - yksittäisten opettajien tietomäärä omalta alaltaan oli niin mittava, että julkinen koululaitos oli hyväksynyt heidät alansa kasvattajiksi nouseville sukupolville, eikä Elias Rukla voinut olla ihmettelemättä kuinka erikoista oli se, miten vähäisessä määrin kyseinen yhteen niputettu tietomäärä, siis tämä korkea kulttuurinen pääoma, näkyi yksittäisissä opettajissa. Päinvastoin, tuntui siltä kuin he olisivat kaikin keinoin yrittäneet kiistää kapasiteettinsa ja kieltäytyneet siksi ilmaisemasta itseään sen mukaisesti. Sen sijaan he esittelivät itsensä velkaorjina. Niin he puhuivat, sellaisia olivat heidän keskustelunsa. (S. 115 - 116.)

Elias Rukla on istunut kotona yksinäisiä iltojaan vaimon nukkuessa ja juonut muutamia akvaviitteja liikaa. Hän on huomannut olevansa yhteiskunnan hylkäämä jäänne, ulkopuolinen, mutta kaipaa jotain yhteyttä johonkin. Mikä riemu hänet valtaakaan eräänä aamuna, kun hänen kollegansa lausahtaa pienen kirjallisen huomion elämästään. Elias yrittää viikkokausia tuppautua tämän seuraan kuullakseen ehkä lisää. Ujoutensa vuoksi hän ei kuitenkaan koskaan oikeasti tutustu tähänkään kollegaansa, vaan tyytyy arkiseen puheenparteen. Kuten hän tuntuu tyytyvän kaikkeen elämässään, tuntee saaneensa oman osansa, sivuosansa. Kun Elias myöhemmin ajautuu liikenneympyrään, jotain on ehkä kuitenkin muuttunut. Ehkä.

Ujous ja arvokkuus on tuotteliaan ja arvostetun norjalaiskirjailijan teos. Kirjan lopussa on suomentaja Tarja Tevan ansiokas ja innostava essee, jossa hän kertoo vuonna 1941 syntyneen Solstadin merkityksestä Norjan kirjallisuudelle. Miksi meillä ei tällaista pohjoismaalaista kirjailijaa juurikaan tunneta ja häneltä on suomennettu vain muutama teos, tämäkin kirja 20 vuotta "myöhässä"?

Ujous ja arvokkuus on kansainvälisissä kirjallisissa piireissä valittu 1990-luvun tärkeimmäksi teokseksi, enkä yhtään ihmettele miksi. Se kuvaa häikäisevän tarkasti sitä kulttuurista pettymystä, jonka jokainen sukupolvi joutuu jossain vaiheessa toteamaan. Kun Elias Rukla ihmettelee romaanihenkilönä vuonna 1994 yhteiskunnallisen keskustelun olemattomuutta ja ihmisten pinnallisuutta, voi lukija näin 20 vuotta myöhemmin todeta, että yhteiskunnallinen keskustelu ei ole enää pelkästään olematonta vaan suorastaan ala-arvoista. Nyt voi ihmetellä sitä, onko koulutuksella oikeastaan enää mitään sivistävää vaikutusta ihmisiin - ja vaikka olisikin, niin arvostetaanko sivistystä lainkaan?


Kirjablogeissa ei tätä Solstadin teosta ole juurikaan luettu, mutta ainakin Marjatan kirjaelämyksiä ja ajatuksia sekä Mari A:n kirjablogi  ja Kirjavinkit ovat löytäneet tämän aarteen ja ihastuneet siihen. Kannattaa ehdottomasti lukea myös Les!Lue!-blogin arvio, jossa Reeta kertoo Solstadin vaikutuksesta norjalaisiin nyky(mies)kirjailijoihin.

Kuittaan kirjalla HelMetin vuoden 2016 lukuhaasteen kohdan 40. Eläkeläisen suosittelema kirja. Kiitos, Riitta, tästä vinkistä ja kirjan lainasta!

Vanhan kirjallisuuden päivät 2.7.2016

Terveiset Sastamalasta Vanhan kirjallisuuden päiviltä!

Vanhan kirjallisuuden päiviä on järjestetty vuodesta 1985 lähtien, ja olen käynyt paikalla varmaankin kymmenisen kertaa, ensimmäisen kerran jo 1990-luvulla. Viime vierailuista on nyt kuitenkin vierähtänyt jo muutama vuosi, joten olin varsin innoissani, kun päätimme järjestää opiskelukavereiden tapaamisen päivien yhteydessä.

Päiviä vietettiin tänä vuonna otsikolla Lukkarin penkiltä Tylypahkaan, ja  nimi viittaa siihen, että päivillä juhlittiin 150-vuotiasta suomalaista koululaitosta. Useat keskustelut käsittelivät kouluaiheita ja itseäni olisi kiinnostanut eniten keskustelu Kirjallisuus - koulun lehtolapsi?, mutta se käytiin jo perjantaina.

Vanhan kirjallisuuden päivien tapahtumien keskipiste on Sylvään koulu, jonka juhlasalissa ja auditoriossa järjestetään keskusteluja ja jonka käytäville antikvariaatit ja muut näytteilleasettajat ovat pystyttäneet myyntipöytänsä.

Tarjontaa on jos jonkinlaista. On sarjakuvia, vanhoja aarteita ja muun muassa Tammen Keltaisen kirjaston kirjoja vaikka kuinka paljon. Kyseessä on keräilijöiden ja kirjanystävien paratiisi. Itselleni löysin tietysti kaikenlaisia aarteita, joita esittelen blogissa, kunhan saan niitä lukuun.

Sylvään koulun pihaan oli pystytetty legendaarinen teltta, jossa on lisää kojuja sekä kahvi- ja ruokatarjontaa. Legendaariseksi paikkaa voi kutsua jo sen takia, että siellä on yleensä legendaarisen kuuma. Tunnelma on kuitenkin myös aidon leppoisa ja innostunut.





Kirjoja tutkitaan hartaasti, ja jokainen tekee varmasti löytöjä.

Vanhat kirjat ja vanhat ystävät ovat lämmin yhdistelmä, joka tekee ihmiselle hyvää. Ei ole kirjapinoa, joka ei aiheuttaisi onnellisia huokauksia: "Voi, tämäkin on niin hyvä!"

Sen verran maltoimme istahtaa paikoillemme, että kuuntelimme Annikin Runofestivaalien Pedagogisella runoklubilla runoilija Johanna Venhoa. Venho kertoi saaneensa innostusta kirjoittamiseensa kirjoittajakouluista ja niiden opettajilta, kuten Jyrki Kiiskiseltä. Tärkeintä kirjoittajakoulutusta Venhon mukaan on kuitenkin lukeminen.

Venho on kirjoittamassa uutta runokokoelmaa, mutta kirjoittaa nykyisin myös proosaa. Hänen runonsa ovat suomalaisessa nykyrunoudessa aivan ykkössuosikkejani. Ne käsittelevät muun muassa naisen elämää niin rikkaasti, että tunnen niiden kertovan omasta elämästäni. Blogiaikanani olen lukenut uudestaan suosikkikokoelmani Ilman karttaa, joka oli minulle erityisen tärkeä 2000-luvun alussa.

Runokubilla Venho, joka on myös kirjoittajakouluttaja, ohjasi pienen runokuvaharjoituksen. Omat täydennykseni on kursivoitu:

Vastasyntyneen jalat ovat kuin pumpulia.

Rakkauteni sinuun on arvoitus.

Seisoit edessäni kassajonossa kuin kuningatar.

Näin hänet huoneen toisella puolella. Hän oli kuin kaikki elämäni miehet.

Lopuksi runoilijalla oli aikaa jäädä juttelemaan muutamien runon ystävien kanssa. Ilmeistä henkii Vanhan kirjallisuuden päivien tunnelma. Kirjallisuus on elämän ilo!