Virginia Woolf: Mrs. Dalloway

Virginia Woolf: Mrs. Dalloway, 4. painos, 2011 (ilm. suomeksi 1956)
Alkuteos: Mrs. Dalloway, 1925
Suomentaja: Kyllikki Hämäläinen
Kustantaja: Otava
Sivuja: 277
Mistä sain kirjan: omasta hyllystä



Se mitä Clarissa rakasti oli tässä, ihmisten silmissä, melussa, pauhussa ja hyörinässä, vankkureitten, rattaitten, autojen ja mainosjulisteita kantavien miesten vilinässä ja tungoksessa, torvisoittokunnissa, posetiiveissa, ja pään päällä yläilmoissa helisevässä lentokoneen riemukulussa ja oudossa laulussa. Elämä. Lontoo. Tämä kesäkuun tuokio. (S. 9.)

Kirjablogeissa pyörii tänään Kirjabloggaajien 7. klassikkohaaste, jota emännöi Unelmien aika -blogi. Oma valintani kesän klassikkokirjaksi on Virginia Woolfin (1882 - 1941) Mrs. Dalloway, joka on lämmittänyt hyllyäni ihan tarpeeksi kauan tulematta luetuksi. Odotin mestariteosta ja sellaisen myös sain, ja oikeastaan vähän ylikin. Kaikki tähän mennessä lukemani Woolfin teokset - Oma huone, Aallot, Orlando - ovat tehneet minuun vaikutuksen, eikä Mrs. Dalloway ollut poikkeus. Olen myös iloinen, että minulla on Woolf-seikkailuni vielä kesken, eli kirjallisia aarteita on vielä edessä.

Mrs. Dalloway on ilmestynyt vuonna 1925. Siinä seurataan seurapiirirouva Clarissa Dallowayn elämää yhden päivän ajan Lontoon hienostokorttelissa Westminsterissä. Hänen ajatuksensa ja tekemisensä ovat keskiö, josta kerronta lähtee liikkeelle: Mrs. Dalloway sanoi itse ostavansa kukat (s. 7).

Yllättäen hän ei jääkään ainoaksi kertojanääneksi, vaan päivän aikana seurataan myös muutamaan muun henkilön ajatuksia ja askelia. Kirjan rakenne etenee henkilöstä toiseen sitä mukaa, kun heidän tiensä kohtaavat. Niinpä kun Clarissa Dalloway kohtaa puistossa kummallisesti käyttäytyvän pariskunnan, heidänkin elämäntilanteensa nousee kerronnan kohteeksi. Tosin Clarissa Dallowaylle he jäävät vain havainnoksi, jota hän ei yhdistä myöhemmin päivällä kuulemiinsa traagisiin uutisiin. Lukija tietää enemmän.

Kirjan rakenne on nerokas, ja se on ollut varmasti vuonna 1925 moderni ja hätkähdyttävä. Voiko tai saako romaania edes kertoa hyppäämällä kertojanäänestä toiseen noin vain kesken kaiken? Nykyäänhän kertojanäänen vaihtaminen on kirjallisuudessa suorastaan puuduttavan yleistä. Siinä missä Mrs. Dallowayssä kertoja on kaikkitietävä hän-kertoja, nykyromaaneissa on yleistä käyttää minä-kertojaa vaihtuvien näkökulmien tehostajana. Silti harva, jos kukaan, nykykirjailija saavuttaa Woolfin kerronnan intensiivisyyttä. Kyllikki Hämäläisen suomennos on onnistunut välittämään kirjan ainutlaatuisen väkevän kerronnan.

Tärkeimpänä henkilönä Mrs Dallowayssä on tietysti Clarissa Dalloway itse. Hän on järjestänyt illaksi seurapiirikutsut ja hänen päivänsä kuluu viimeisiä järjestelyjä tehdessä ja jännittäessä, kuinka kaikki mahtaa sujua. Aamupäivällä hänen luokseen ryntää nuoruudenrakkaus ja rakas ystävä Peter Walsh, joka on palannut Intian komennukseltaan ja ilmoittaa olevansa rakastunut. Vierailu herättää molemmissa haikeita muistoja.

Kertojanäkökulmia kertyy päivän mittaan useita, mutta traagisimpana hahmona seurataan sotahulluudesta kärsivän konttoristi Septimus Warren Smithin ja hänen vaimonsa päivää. Ensimmäisen maailmansodan kauhut kulkevat Septimuksen mielessä edelleenkin ja luovat melkoisen kontrastin Clarissa Dallowayn ja hänen seurapiirinsä elämäntavalle.

Woolfin kerrontatapa imaisee lukijan täysin lumoihinsa. Ensin eläydyin Clarissan ajatuksiin, seuraavaksi lähdin seuraamaan Septimuksen ja hänen vaimonsa kärsimyksiä ja kohta taas tunsin häikäistyväni naisten kauneudesta kuin Peter Walsh. Kuinka taitavaa - ja samalla hämäävää kerrontaa. Vähitellen Clarissa Dallowayn ja hänen seurapiirinsä ajatukset vertautuivat sotainvalidin sekavuuteen ja nuorenparin tragediaan niin vahvasti, että kutsujen pyörittely ja onnellisten muistojen vatvominen alkoivat kumista tyhjyyttään. Miten taitavasti Woolf kehittääkään ironiaansa!

Mitä Woolf siis tekee? Hänhän huijaa lukijaansa. Itse asiassa hän kritisoi englantilaisen yläluokan elämää niin hienovireisesti, että sitä ei ensin edes huomaa. Lukijana kiinnyin Clarissa Dallowayhin ja ymmärsi hänen melankoliansa, tunsin sen. Sain tietää paljon hänen onnellisista nuoruuden päivistään maaseudulla, kotikartanossa. Hänellä on suuria tunteita, ja paljon mietittävää siinä, olisiko elämä voinut mennä jotenkin toisin. Melankolinen vire säilyy hänen vierellään koko päivän, vaikka hän tuntee vahvasti rakastavansa elämää tässä ja nyt.

Tällaiseen vahvaan elämän kokemiseen Clarissa Dallowayllä ja hänen lähipiirillään on varaa, koska  joku muu uhrasi maailmansodassa heidän puolestaan henkensä ja terveytensä. Kun Septimus Warren Smith ja hänen vaimonsa kokevat psykoosin kauhuja, Peter Walsh näkee heissä jotain ihan muuta. Brittiläinen yläluokka elää Mrs. Dallowayssä aivan omaa todellisuuttaan: Tuollaista on nuoruus, Peter Walsh ajatteli kulkiessaan heidän ohitseen. Heillä on ollut kauhea kohtaus - tyttöparka näytti kerta kaikkiaan epätoivoiselta - keskellä kirkasta aamupäivää. Mutta mistä mahtoi olla kysymys? hän mietiskeli. Mitä ihmettä sadetakkinen nuorimies on voinut sanoa tytölle? Mihin hirvittävään pinteeseen he olivatkaan saattaneet itsensä näyttääkseen noin epätoivoisilta tänä kauniina kesäaamuna? - - Hän ei koskaan ollut nähnyt Lontoota näin lumoavana - (S. 103 - 104.)

Koska Mrs. Dalloway on kirjallisuuden klassikkoteos, siinä täytyy olla jotain, joka puhuttelee ihmisiä ajasta toiseen. Niinpä minunkaan ei ole ollenkaan vaikeaa kuvitella itseäni, hyvinvointiyhteiskunnan kasvattia, tuntemassa valtavaa elämän täyteyden tuntua tässä hetkessä, nyt, ihanana (vaikkakin ehkä hiukan liian kuumana) kesäpäivänä - vaikka ihmisiä hukkuu Välimerellä, Syyriassa soditaan ja levälautat kelluvat Suomenlahdella.

Olen osallistunut Kirjabloggaajien klassikkohaasteeseen joka kerta, ja tässä ovat aikaisempiin klassikkohaasteisiin lukemani kirjat:

1. J. R. R. Tolkien: Hobitti eli sinne ja takaisin
2. Voltaire: Candide
3. Alfred Döblin: Berlin Alexanderplats
4. Gabriel Carcia Marquez: Sadan vuoden yksinäisyys
5. Henry James: Naisen muotokuva
6. Maria Jotuni: Huojuva talo

Mrs. Dallowayllä kuittaan Helmetin vuoden 2018 lukuhaasteen kohdan 30. Kirja liittyy ensimmäisen maailmansotaan. Lisäksi osallistun Sivumennen-blogin tämänvuotiseen Hyllynlämmittäjä-haasteeseen ja kuittaan omalta TBR100-listaltani yhden kirjan lisää.

Tämä Virginia Woolfin klassikko on luettu ainakin kirjablogeissa Kaisa Reetta T, Kannesta kanteen, Leena Lumi, Tarukirja, Ankin kirjablogi, Lukuisa, Järjellä ja tunteella, Todella vaiheessa, Jeenin kirjablogi ja Kirjoihin kadonnut.

2 x lukemista yläkouluikäisille pojille: Jyri Paretskoi: K15 ja Kalle Veirto: Ohut hauska kirja

Kalle Veirto: Ohut hauska kirja, 2017
Kustantaja: Karisto
Sivuja: 151
Mistä sain kirjan: lainasin kirjastosta

Jyri Paretskoi: K15
Kustantaja: Otava
Sivuja: 80
Mistä sain kirjan: lainasin kirjastosta



Kustantamot ovat heränneet julkisuudessa paljon esillä olevaan poikien lukutaidon hiipumiseen. Syytä onkin. Oikeataan koko kansakunnan olisi syytä herätä pelastamaan nuorison lukutaito - ja pian. Kaikenlaisia kampanjoita viritelläänkin parhaillaan, mutta koska myös aikuisten lukeminen on vähentynyt, pelkäänpä, ettei tälle suunnalle ole paljon tehtävissä. Lukemista, kirjoja ja kirjallisuutta pitäisi pitää arkipuheessa mukana koko ajan (kotona, koulussa, lehdissä, uutisissa, lastenohjelmissa, nuortenohjelmissa), jos halutaan kasvattaa lukijoita.

Viime aikoina työssäni äidinkielen ja kirjallisuuden opettajana olen välillä havahtunut tunteeseen, että puhun nuorisolle kuin ufoista, kun puhun kirjoista ja lukemisesta. Ne kuuluvat yhä harvemman nuoren elämään. Mistään ei tunnu löytyvän sellaista kirjaa, jonka nuori saisi luettua kannesta kanteen. Keskittymiskyky ja lukutaito eivät vain yksinkertaisesti riitä. Hyvätkin lukijat haluavat lukea mahdollisimman ohuita kirjoja, koska eivät millään kuulemma ehdi lukea, koska heillä on niin paljon harrastuksia. Lapsilla on kiire tekemään jotain tärkeämpää.

Nyt siis tarvitaan ohuita kirjoja, ja kustantamot ovat tarttuneet tehtävään. Viime vuonna Karistolta ilmestyi Kalle Veirton Ohut hauska kirja ja tänä vuonna Otavalta Jyri Paretskoin K15. Molemmat on suunnattu yläkouluikäisille pojille, jotka pelkäävät tylsistymistä kuin ruttoa. Niiden päähenkilöt ovat poikia, jotka koheltavat niin paljon kuin pienen sivumäärän puitteissa ehtivät.

Ohut hauska kirja kertoo kahdesta kaveruksesta, Ekusta ja Iiro-Matiaksesta, jotka viimeisellä peruskouluviikollaan joutuvat vastakkain äidinkielen opettajansa kanssa. Suomalainen kirja on lukematta ja esitelmä pitämättä, ja arvosanoista on tulossa surkeat. Ei muuta kuin metsästämään mahdollisimman ohutta ja hauskaa kirjaa, joita ei kirjallisuutemme historiassa järin monta ole. Yksi sentään on, ja kirjailijakin asuu poikien kotikaupungissa.

K15 puolestaan esittelee suorasanaisen Ronin, joka joutuu nettikiusaamisen uhriksi erilaisuutensa takia. Onneksi hänellä on uskollinen ystävä Niko, joka on ollut hänen kaverinsa pienestä pojasta asti. Lisäksi avuksi - ritariksi - rientää luokalle tullut iki-ihana uusi tyttö, Sara, joka keksiikin keinon kiusaamisen lopettamiseksi.

Yhteistä kirjoille on realistinen kerronta, eli lukijoiden ei tarvitse periaatteessa kohdata mitään keksittyä todellisuutta, vaan päähenkilöiden maailmaan on helppo solahtaa. Molemmissa kirjoissa on myös maailman parantamisen ja kasvun teemoja (mtta en voi paljastaa niitä tässä tämän tarkemmin, koska poikien äidinkielenopettaja kysyy niitä aivan takuulla). Pelkästä koheltamisesta ei ole kyse kummassakaan kirjassa.

Kalle Veirton sanailu tuo mieleeni Jukka Parkkisen nuortenkirjaklassikon Kaupungin kaunein lyyli. Veirto käyttää kerronnassa mukavasti ironiaa ja heittää jopa viittauksia Suomen kirjallisuuden merkkiteoksiin. Jyri Paretskoin kirjassa puolestaan otetaan käyttöön Whatsapp-viestittelyn kikat. Hauskuutta haetaan, ja sitä myös syntyy.

Parkkisen ajoista on kuitenkin paljon muuttunut. Huumorin aiheet ovat nyt ronskimpia. Sekä Ohut hauska kirja että varsinkin K15 puhuvat seksistä suoraan. Seksi on pojilla mielessä oikeastaan koko ajan. K15-kirjassa Roni on "lerssinsä" kanssa pulassa koko ajan, haaveilee seksirobotista ja lupaa poikuutensa heti kättelyssä ihanalle Saralle. Ohuen hauskan kirjan Ekulla on eka kerta luvassa aivan pian, ehkä.

Molemmat kirjat kannattaisi hankkia koulun kirjastoon Aleksi Delikouraksen Nörtti-sarjan seuraksi. Olen aikoja sitten heittänyt moralisoinnin mäkeen ja tullut siihen tulokseen, että nuoriso on saatava lukemaan (järkeviä) kokonaisia virkkeitä hinnalla millä hyvänsä - näkemään ja kokemaan, kuinka sanojen, virkkeiden ja kappaleiden välille muodostuu yhteys ja ajatus. Tarvitaan kirjoja, joissa on koukkuja erilaisille lukijoille, ja Suomessa on taitavia nuortenkirjailijoita, jotka osaavat työnsä.

Tiedän, että maahanmuuttajanuoret eivät mielellään lue näin ronskeja tekstejä ja lukemisen harrastajille nämä ovat liian köykäisiä. Täsmäiskuna luokan koheltajille nämä voisivat hyvinkin toimia, jos opettaja vielä muistaa varoitella, että näissä on kyllä herkimmille lukijoille liikaa seksiä.

Seuraavaksi kiirehdin palauttamaan kirjat kirjastoon, jotta mahdollisimman moni poika ehtisi tarttua niihin vielä kesälomalla. Niiden olisi myös hyvä olla hyllyssä, kun koulut kohta alkavat ja oppilaat saavat tehtäväksi etsiä kirjastosta jonkin kirjan luettavaksi. Äidinkielen ja kirjallisuuden opettajana en luottaisi siihen, että näitäkään saadaan kotona, omalla arvokkaalla vapaa-ajalla, luettua, mutta onpahan nyt tarjota jotain kättä pitempää, kun nuori vaatii luettavaksi sitä "ohutta hauskaa kirjaa".



Ohut hauska kirja esitellään myös kirjablogeissa Opus eka, Sivutiellä, Eniten minua kiinnostaa tie ja Bibbidi Bobbidi Book. K15 esitellään ainakin Kirsin kirjanurkassa, jossa  on menossa #nuortenkirjatorstai-projekti. Sieltä saa hyviä nuortenkirjavinkkejä uusista nuortenkirjoista. Lisäksi K15 on luettu kirjablogissa Kirjakko ruispellossa.

Olli Jalonen: Taivaanpallo

Olli Jalonen: Taivaanpallo, 2018
Kustantaja: Otava
Kansi: Anna Lehtonen
Sivuja: 461
Mistä sain kirjan: oma ostos



Olli Jalosen Taivaanpallo on kirjavuoden tapauksia. Se on kirkasta kaunokirjallisuutta: tarinankerronan iloa ja taidokasta sanankäyttöä. Lukijalle se on lukunautinto, juuri sellainen seikkailu, jota seuraa välillä henkeään pidätellen, välillä onnellisena huokaillen.

Kirjan päähenkilö on minäkertoja Minä-joka-on kuolleenpuun-Angus, joka on tarinan alussa, vuonna 1679, vielä pieni poika Saint Helenan saarella. Hänen isänsä on kuollut, ja äiti joutuu elättämään perheen omilla keinoillaan. Angus on kuitenkin valittu, sillä hän on saanut tärkeän tehtävän itseltään luonnontieteilijä Edmond Halleyltä. Halley on ollut saarella tekemässä tutkimuksiaan ja asunut Anguksen perheen luona. Angus merkitsee hänelle tähtien asentoja ja laskee saaren lintuja. Tunnollinen poika suhtautuu tehtäväänsä kunnia-asiana.

Angus kasvaa tieteen ja uskonnon ristipaineesa. Saint Helenan pastori Martin Burch nimittäin ottaa Anguksen perheen omakseen ja kasvattaa pojasta Raamatun tuntijan ja opettaa hänelle jumalallisen maailmanjärjestyksen. Kun levottomuudet Saint Helenalla alkavat, Angus päätetään lähettää kertomaan saaren tilanteesta emämaahan Englantiin. Sanansaattajaksi Angus on pieni, mutta hän on myös neuvokas ja sitkeä.

Anguksen merimatka Berkeley Castlella on kirjan jänittävintä luettavaa, ja seikkailu jatkuu Lontoossa, jossa Angus pääsee taas Halleyn vaikutuspiiriin. Valistuksen ajan aatteet puhaltavat Lontoossa jo vahvoina, mutta levotonta on sielläkin. Tiedemiehen asema ei ole vakaa, ja on osattava asettaa sanansa oikein, jottei joutuisi kirkon hampaisiin. Anguksen tarina jää kesken - ja toivottavasti se saa jatkoa - mutta suuntansa hän valitsee kasvaessaan.

Angus on hienosti luotu hahmo, mitä mainioin aatteiden suodatin, sillä hän on älykäs, uskonnollisen kasvatuksen saanut poika. Hänen kauttaan päästään seuraaman, kuinka järjen valo alkaa ohjata ihmisiä uudenlaisen maailmanjärjestyksen piiriin: Näin alkaa uusi aika. Kohta ei ole entistä enää ja pian nähdään pimeimpiinkin nurkkiin. Kaiken voi saada selville mittaamalla jos vain tietää keinot mihin oikeaan suuntaan kulkee. Näin herra Halley on sanonut ja tässä uuden löytämisessa haluan olla mukana. Herra Halley opastaa mutta itse minun on opittava ja kaikki on alussa vasta. En tiedä oikein mitään vielä, mutta on alettava lukea matematiikkaa ja tehtävä kokeiluja ja mittauksia sellaisista asioista jotka itse maailmasta löytää. (S. 432.)

Olli Jalonen on kehittänyt Taivaanpallossa oman, kulmikkaan kerrontatapansa yhä kulmikkaammaksi. Kerronta on kielellisesti suorastaan kömpelöä, ja kestää aikansa, ennen kuin kielen rytmiin pääsee sisään. Sanajärjestys ja kielen sidosteisuus ovat monta kertaa kaukana sujuvasta, mutta juuri kieli luo myös henkilön - pikkuvanhan, älykkään ja vilpittömän Anguksen. Kieli luo myös aikaa. Angus ajattelee maailman sellaiseen muotoon, kuin se kasvavan pojan on mahdollista tehdä 1600-luvun lopussa. Melkoista taituruutta kirjailijalta!

Pojan kasvutarinan kertominen on Jalosen vahvinta alaa. Olen nauttinut sekä Poikakirjasta että romaanista Miehiä ja ihmisiä, joissa pojan maailma avartuu sitä mukaa, kun elämänkokemusta kertyy. Nämä molemmat kirjat ovat vahvasti autofiktiivisiä, ja piirtävät myös tarkkaa ajankuvaa. Suuren vaikutukseen minuun teki aikanaan myös 14 solmua Greenwichiin, joka oli Finlandia-ehdokkaana vuonna 2008. Se olisi mielestäni ansainnut voiton, mutta niin ansaitsi voittajakin, Sofi Oksasen Puhdistus. Jalonen kuuluu ilman muuta suomalaisen kirjallisuuden kärkikaartiin, ja tämä teos sen kuin vaan vahvistaa hänen asemaansa.


Taivaanpallo on luettu ainakin näissä kirjablogeissa: Kulttuuri kukoistaa, Kirjoihin kadonnut,  Kirjaluotsi, Donna mobilen kirjat, Kirjakaapin kummitus ja Tuijata.Kulttuuripohdintoja.

Liv Strömquist: Kielletty hedelmä

Liv Strömquist: Kielletty hedelmä, 2. painos, 2018 (ilm. suomeksi 2016)
Alkuteos: Kunskapens frukt, 2014
Suomentaja: Helena Kulmala
Kansi: Riikka Majanen ja Sonja Yrjölä
Sivuja: 143
Mistä sain kirjan: oma ostos




Naistenviikon kunniaksi ollaan nyt olennaisen äärellä ja tartutaan aiheeseen nimeltä naisen sukuelin. Ruotsalainen sarjakuvataiteilija ja toimittaja Liv Strömquist on laatinut aiheesta opettavaisen ja havainnollisen sarjakuva-albumin nimeltä Kielletty hedelmä, jonka toivoisin kuluvan jokaisen naisen -  tyttären, äidin ja mummon käsissä. Vielä enemmän toivoisin sen kuluvan miesten käsissä.

Miksi näin? Koska tämä kirja poistaa naisen elämästä paljon turhaa häpeää. Sillä häpeäähän meidät on opettettu sukuelimestämme kantamaan. Siitä ei puhuta ääneen, siitä ei tiedetä mitään (tai "tiedetään" väärin) ja sen tuomaa nautintoa vähätellään tai se ohitetaan. Strömquist on koonnut teokseen muun muassa 10 (!) sivua Eevan tunnustuksia, joissa tämä kertoo sukupuoleensa liittyvistä häpeän aiheista. Viimeisimpänä villityksenä nuoret naiset haluavat häpyhuulten pienennysleikkauksiin. Väitän, että häpeä johtuu tiedon puutteesta, ja Strömquist tarjoilee nyt tutkittua tietoa.

Strömquist piirtää ja kirjoittaa naisen sukuelimet lukijan silmien eteen ja poistaa monta tabua niin tehdessään. Hän tuo historiasta esiin kohtia, joissa naisen seksuaalisuutta on ruvettu suitsimaan, koska se on pelottavaa tai patriarkaatille uhka. Noitavainot ovat ehkä tästä helpoin esimerkki, mutta eihän tarvitse kuin katsoa ympärilleen ja nähdä netissä rehottava misogynia. Huorittelu tai raiskausuhkaukset - naisen sukupuolisen itsemäärämisoikeuden uhkaaminen - ovat tehokkaita keinoja sulkea naisten suut. Tästä nykyajan noitavainosta kertoo Johanna Vehkoon ja Emmi Niemisen hieno sarjakuvajournalistinen teos Vihan ja inhon internet - joka niin ikään kuuluisi jokaisen ihmisen lukea.

Naisen sukupuolisuudessa oma lukunsa ovat kuukautiset, jotka entisestään lisäävät naisen häpeää. Niistäkin on tehty saastaisuuden tai epäpuhtauden merkki. Ne eivät saisi näkyä, eikä niistä saisi puhua. Strömquist lataa ruutuun listan kuukautissuojamainosten sanastosta, joka lupaa ennen kaikkea varmuutta ja raikasta oloa kuukautisten ajaksi, jos käyttää juuri kyseistä tuotetta. Mistä pitäisi olla varma? Strömquist kysyy. Siitä, ettei kukaan vain saisi tietää, että naisella on kuukautiset. (S. 102.)

Strömquistin tapa tehdä sarjakuvaa on riemastuttava. Kuvat ovat pääasiassa tehokkaan mustavalkoisia - paitsi kun ollaan Paratiisissa Aatamin ja Eevan kanssa. Välillä asia on niin suurta, että ruudun täyttää iso teksti. Esimerkiksi kun kuningatar Kristiinan (onnea tämän päivän nimipäiväsankari!) hauta avattiin 1960-luvulla, jotta voitiin tutkia, oliko hän nainen ollenkaan vai kenties "pseudohermafrodiitti" Strömquist kirjoittaa ruutuun: WHAT? Nimenomaan.

Käyttämänsä lähteet Strömquist kirjoittaa ruutujen sivuihin, ja sarjakuva onkin yhtäkkiä hyvin vakuuttava. Tällaista sarjakuvaa on ilo lukea - keksittyä tarinaa ei tarvita, kun todellisuus ja historia ovat täynnä toinen toistaan kummalisempia uskomuksia. Välillä sivut ja ruudut täyttyvät tekstistä, välillä yksi kuva saattaa täyttää koko sivun.

Kun Strömquist piirtää vulvan näkyviin ja kertoo historiasta esimerkkejä siitä, kuinka sitä on joskus käytetty ja näytetty voiman välineenä, jokainen nainen saisi tuntea sukuelimistään suoranaista ylpeyttä. Siis oikeasti ylpeyttä häpeän sijaan. Voimaannuttavaa - sitä tämä sarjakuva on!



Kielletty hedelmä on luettu ainakin näissä kirjablogeissa: Yöpöydän kirjat, Mitä luimme kerran, Kirjojen keskellä,  Todella vaiheessa, Eniten minua kiinnostaa tie ja Reader, why did I marry him?

Osallistun teoksella kirjabloggaajien Naistenviikkoon, jota emännöi Tuijata. Kulttuuripohdintoja -blogi. Lisäksi saan pisteen Hurjan hassun lukijan sarjakuvahaasteeseen. Helmetin vuoden 2018 lukuhaasteeseen upotan kirjan kohtaan 21. Kirja ei ole omalla mukavuusalueellani. Naisen sukuelimen katseleminen kirjan sivulta ei tuntunut mukavalta ajatukselta etukäteen, mutta nyt tiedän, että sekin tunne on osa häpeää, jota nykykulttuuri on naiselle opettanut.

Mila Teräs: Jäljet

Mila Teräs: Jäljet, Romaani Helene Shcjerfbeckistä, 2. painos, 2017
Kustantaja: Karisto
Kansi: Tuija Kuusela
Sivuja: 275
Mistä sain kirjan: arvostelukappale




- Sielullani on pieni nurkka, koska olen nainen, puhun Miinalle. - Jokaista miestä kohti, joka pyrkii kohti ihanteitaan, on nainen, joka tehtävä on ruumiillinen työ. Einarilla on vaimo. Jotain sellaista pitäisi minullakin olla. (S. 260) Näin puhuu Helene Schjerfbeck elämänsä loppupuolella, kun hoitaa vanhaa, sairasta palvelijaansa.

Mila Teräksen Jäljet kertoo arvostetusta ja tunnetusta suomalaistaiteilijasta, Helene Schjerfbeckistä (1862 - 1946). Se on fiktiivinen, elämäkerrallinen romaani, jossa seurataan taiteilijan elämää syntymästä kuolemaan. Kehun heti kirjan tiedollista antia, jossa Scherfbeckin elämäntyö, kaikki taideteokset, nivoutuvat ajallisesti paikoilleen ja elämänkaari kerrataan tarkasti.

Lukiessani googletin ahkerasti Schjerfbeckin teoksia. Romaanin myötä taiteilijan työt alkoivat elää. Vaikka kävin Ateneumin Schejerfbeck-näyttelyssä vuonna 2012, en osannut kiinnittää yksittäisiin teoksiin niin paljon huomiota kuin nyt kirjaa lukiessani. Muistan näyttelystä erityisesti omakuvien sarjan, josta muodostui vaikuttava läpileikkaus taiteilijan ilmaisun muuttumiseen, mutta en osannut kiinnittää muita teoksia aikaansa tai taiteilijan omaan elämään.

Teräksen romaani kertaa Schjerfbeckin elämäntilanteet ja sanallistaa inspiraatiota, jota taideteosten taustalla on ollut. Myös Schjerfbeckin kuvaamista malleista tulee todellisia henkilöitä. Taiteilijan viimeinen omakuva on puolestaan eräänlainen alku koko kirjalle.

Nyt kun luin Teräksen kirjan ja katselin maalauksia ajallisessa järjestykessä, ymmärrän Schjerfbeckin työn ja merkityksen Suomen ja maailman taiteessa aivan ihmeellisen valovoimaiseksi. Mitä näkyjä ja näkemyksiä tällä ihmisellä on ollutkaan! Hän on ollut ilmaisussaan aivan poikkeuksellisen rohkea oman tiensä kulkija.

Teräs kuvaa tarkasti niitä olosuhteita, joissa teokset ovat syntyneet. Taiteilijan lapsuutta sävyttivät köyhyys ja rampautuminen sekä isän varhainen kuolema. Nuoruus ja ulkomailla vietetty aika tuntuvat hyvin energisiltä ja toiveikkailta, siellä pienen Helenen taiteilijanlahjat kuitenkin huomattiin ja hän pääsi taidekouluun jo lapsena. Apurahojen turvin nuori taiteilija pääsi ulkomaille opiskelemaan ja maalaamaan ja loi uraa jo melko nuorena. Schjerfbeck viihtyi kansainväissä taitepiireissä ja nautti vapaudestaan. Myös hyvät ystävät ympäröivät nuorta taiteilijaa ja säilyivät elämän loppuun asti.

Teräksen kirja rakentuukin erään ystävyyssuhteen varaan. Vanha taiteilija on päässyt sodan jaloista turvaan Ruotsiin, eräänlaiseen hoitokotiin, jossa hän elää viimeisiä aikojaan. Vielä pitää saada vetää viivoja, työstää omakuvaa. Vanhuuden hämäryyteen tulee vieraaksi nuoruuden ystävä Helena Westermack, taiteilija ja kirjailija, ja naiset alkavat keskustella. Oikeasti Helena on jo kuollut, mutta Schjerfbeckille hän on läsnä. Vuorotellen seurataan Helenen elämäntarinaa ja vanhojen ystävysten keskustelua. Rakenteesta tulee kirjassa vähän turhan kaavamainen ja teennäinenkin, vaikka naisten kautta päästäänkin käsiksi esimerkiksi naisasiaan ja historian tapahtumiin.

Vaikka Schjerfbeckin uran alku oli lupaava, siitä ei kuitenkaan tullut hänen elinaikanaan loistokas, vaan taiteilija joutui ensin opettajaksi Ateneumiin ja muutti sitten äitinsä kanssa Hyvinkäälle. Hän eli siellä syrjässä Suomen taiteen valtavirrasta ja miehisestä hegemoniasta. Vaikka talous oli kahden aikuisen naisihmisen talous, arkiset askareet veivät suurimman osan taiteilijan aikaa, koska heillä ei aina ollut varaa eikä halua palvelijaan. Lopulta Schjerfbeck vanhenee yksin.

- Minä aion antaa taiteelle kaiken, sanon. - Aion antaa sille sieluni koko voiman. (S. 37.) Tämä nuoruuden suunnitelma ei taiteilijan elämässä suinkaan toteutunut täydellisesti, sillä vaikka Schjerfbeck ei koskaan perustanut omaa perhettä, hänen elämäänsä kuului paljon muista ihmisistä huolehtimista, hoivaamista, kuten naisilla niin usein.

Teräksen kirja on selkeä ja sujuva kokonaisuus, mutta jäin kaipaamaan siihen sitä särmää ja säröä, jota Schjerfbeckin taiteessa on. Kiitän kirjailijaa kuitenkin Schjerfbeckin elämän ja taiteen tarkasta taustoittamisesta ja elävöittämisestä. Näin taiteilijan silmissäni romaanin sivuilla. Erityisesti ajat Pariisissa ja Englannissa tuntuivat hehkuvan intoa ja luomisen iloa.

Miten tavattoman kiinnostavaa taide onkaan, ja miten hienoa, että myös naisia arvostetaan taiteilijoina! Arvostetaan niin paljon, että heidän elämästään kirjoitetaan romaaneja. Se ei ole itsestään selvää.

Osallistun tällä tekstillä Kirjablogaajien Naistenviikko-haasteeseen, jota emännöi Tuijata. kulttuuripohdintoja -kirjablogi. Jäljet on luettu myös kirjablogeissa Kulttuuri kukoistaa, Leena Lumi, Kaisa Reetta T, Oksan hyllyltä  ja Mari A. 

Kiitän kustantajaa arvostelukappaleesta!

2 x Anna-Leena Härkönen: Laskeva neitsyt ja muita kirjoituksia sekä Ihana nähä! ja muita kirjoituksia

Anna-Leena Härkönen: Laskeva neitsyt ja muita kirjoituksia, 3. painos, 2014 (ilm. I kerran 2012); Ihana nähä! ja muita kirjoituksia, 2016 (ilm. I kerran 2015)
Kustantaja: Otava
Sivuja: Laskeva neitsyt 203 sivua; Ihana nähä! 173 sivua
Mistä sain kirjat: omia ostoksia



Onnea nimipäiväsankarit Leena, Leeni, Lenita ja Matleena! Erityisesti onnea Anna-Leena Härköselle, jonka kolumneja pääsen tänään kehumaan kirjabloggaajien naistenviikon lukuhaasteen kunniaksi! (En kyllä tiedä, juhliiko Anna-Leena Härkönen nimipäiviään Annan vai Leenan päivänä, mutta naisia saa mielestäni onnitella vaikka joka päivä.)

Anna-Leena Härkönen on ikisuosikkini suomalaisten kirjailijoiden joukossa. Olen lukenut hänen tuotantonsa läpi niin tunnollisesti, että voidaan puhua jo pienoisesta fanittamisesta. Tosin heti on myönnettävä, että kaksi viimeistä teosta odottavat vielä lukupinossa, mutta ne kaikki muut olen kyllä lukenut. (Olen nykyään keski-ikäinen, hidas fani.)

Suurimpana suosikkinani Härkösen tuotannossa on yhä vaan Häräntappoase, josta en pääse varmastikaan koskaan yli. Olen lukenut sen useita kertoja ja käynyt myös katsomassa Pyynikin kesäteatterin esittämän näytelmän siitä vuonna 2010. Samaisesta esityksestä Härkönen itse kertoo Ihana nähä! -kokoelman kolumnissa nimeltä Te ette tiedä näin: - - Olin niin kiusaantunut, että tuijotin välillä näyttämön ohi ja välillä kenkiini. - - Esityksessä ei sinänsä ollut mitään vikaa, päinvastoin. Näyttelijät olivat valloittavia ja ohjaus napakkaa. Mutta minä häpesin lukioikäisenä kirjoittamaani tekstiä niin hirveästi, että vannoin katsovani Häräntappoasetta viimeisen kerran. Millaista erikoisuudentavoittelua replikoinnissa! Mitä tekosyvällistä hölönpölöä! - - (S. 109)

Voi, ei! Se, joka kirjailijalle itselleen näkyy vuosia myöhemmin erikoisuudentavoitteluna, oli kyllä 1980-luvun lopun nuorille aivan uutta ja raikasta sanailua. Että joku kirjoitti kokonaisen kirjan puhekielellä ja kertoi nuorista niin reippaaseen tyyliin ja hauskasti! Ja sijoitti tapahtumat maalle! Varsinkin meille maalaisnuorille kirja iski suoraan sydämeen. Joku kirjoitti meitä näkyviin ja oli yksi meistä.

Edelleenkin Härkösen suomen kieli on varmastikin sujuvinta, mitä suomalaisesta nykykirjallisuudesta saa lukea. Varsinkin hänen dialoginsa on vertaansa vailla. Ja sitten ovat nämä kolumnit, joista suurin osa on julkaistu Anna-lehdessä. Muistan nauraneeni joskus niin, että olin penkiltä pudota niitä lukiessani. Muistan myös, että Suomen kirjallisuuden opiskelijoiden kesken - nuoria naisia suurin osa - siteerasimme ulkoa hänen kolumnejaan Tampereen yliopiston Alakuppilassa 1990-luvun lopussa. Se oli aikaa, jolloin naistutkimus saatiin Tampereen yliopiston oppiaineeksi ja naisia tuntui olevan kirjailijoiden joukossa hyvin vähän. Härkönen oli suorasanainen, hauska ja rohkea - ja on edelleen. Tosin hänen romaaniensa aiheet eivät ole enää olleet pelkästään hauskoja, mutta eihän ole elämäkään.

Laskeva neitsyt - ja Ihana nähä! -kolumnikokoelmat hankin itselleni piristykseksi, ja luinkin ne eräänä sunnuntaipäivänä ihan putkeen. Tietysti piristyin. Ruuat jäivät tekemättä ja pyykit pyykkäämättä, mutta koin Härköstä lukiessani olevani ihan tarpeeksi hyvä äiti kuitenkin.

Härkösellä on taito joutua kummallisiin tilanteisiin, mutta vielä enemmän hänellä on taitoa nähdä kummallisuuksia ympärillään. Hän osaa kyseenalaistaa, miksi ihmiset toimivat kuten toimivat tai ajattelevat niin rajoittuneesti kuin ajattelevat. Hän osaa myös huomata arjessa rehottavan huumorin. Opiskeluaikoina nauroimme Härkösen reippaille havainnoille parisuhteista tai (nuorena) naisena olemisesta. Nykyisin kiittelen Härköstä erityisesti äitiyttä käsittelevistä kolumneista. Hän kirjoittaa äitiydestä railakkaasti ja uskaltaa nousta kaiken maailman "hyvä äiti" -uskomuksia vastaan.

Kuuntelin Anna-Leena Härkösen haastattelun viime syksynä kirjamessuilla, ja siinä hän muisti kehua poikaansa lukuisista aiheista, joita hän on tarjonnut äitinsä tuotantoon. Härkönen vitsailikin, että perheen elatus ei saa jäädä pelkästään hänen harteilleen, vaan poikakin saa tehdä osuutensa. Haastattelussa Härkönen kertoi avoimesti kirjailijan ammatin raskaudesta. Kolumnissa Totuutta etsimässä hän kirjoittaa muun muassa näin: Luen silti usein Eeva Kilven Naisen päiväkirjaa. Elämää helpottaa kummasti, kun lukee säännöllisin väliajoin, miten hankalaa muilla kirjailijoilla on ollut. (Ihana nähä!, s. 129.)

Laskin, että näissä kahdessa kolumnikokoelmassa oli yhteensä 71 kolumnia, joissa on muutamakin suora sana sanottuna. Härkösen huumori on ironista ja nokkelaa, mutta myös vankkaa tilannekomiikkaa. Hän ei myöskään säästele itseään, vaikka toteaa myös näin: Naisia syytetään narsisimista paljon helpommin kuin miehiä. Jos naiskirjailija kirjoittaa omista tunteistaan, hän on oman itsensä ympärillä pyörivä hysteerikko. Kun mieskirjailija kirjoittaa omista tunteistaan, hän on avoin ja rohkea ja panee itsensä mielettömällä tavalla likoon. Masentavaa. (Laskeva neitsyt, s. 40.)

Osallistun tällä postauksella kirjabloggaajien perinteiseen Naistenviikko-haasteeseen, jota emännöi tuttuun tapaan Tuijata. Kulttuuripohdintoja. Laskeva neitsyt on luettu muun muassa näissä kirjablogeissa: Kulttuuri kukoistaa, Kirjasfääri ja Kirjojen keskellä ja Ihana nähä! on luettu muun muassa näissä kirjablogeissa: Kirjakaapin kummitus, Rakkaudesta kirjoihin ja Järjellä ja tunteella.

Reetta Niemensivu: Saniainen kukkii juhannuksena

Reetta Niemensivu: Saniainen kukkii juhannuksena, 2013
Kustantaja: Suuri Kurpitsa
Mistä sain kirjan: lainasin kirjastosta



Onnea kaikki Marketat, Maaritit, Maaretit, Margareetat, Reetat ja Reettat! Erityisesti onnea nimipäiväsankari Reetta Niemensivulle, jonka sarjakuvateoksen Saniainen kukkii juhannuksena luin tänä suloisena suvena. 

Löysin Niemensivun teoksen Helmetin lukuhaasteen kautta ja kiinnostuin kirjan nimestä ja ideasta. Jos sarjakuvateos pohjautuu historian tapahtumiin, se on takuulla mielenkiintoinen, ja Niemensivu osaa todellakin herättää menneisyyden henkiin.

Niemensivun kertoman ja piirtämän tarinan taustalla on traaginen tositapahtuma: Parkanon kirkkoon iski salama kesken juhannuksen rippikirkon vuonna 1928. Kolme ihmistä sai onnettomuudessa surmansa.

Nimensivua ei mässäile onnettomuudella, vaan oikeastaan pukee sen melko romanttiseenkin pukuun. Juhannukseen kun liittyy paljon taikoja ja ennusteita, se on otollinen tausta kaikenlaisille kohtalokkaille tapahtumille. Niemensivu punookin keskikesän juhlan ympärille monenlaisia juonia.

Juhannus vuonna 1928 mullistaa monen nuoren elämän. Juhannuksen aika on Parkanossa, kuten varmasti joka puolella Suomea, täynnä säpinää: Kylän pojat haaveilevat tytöistä, ja puheet ovat rempseitä. Aattona ollaan kokolla, ja juhannuspäivänä mennään rippikirkkoon tyttöjä katsomaan. Yksi pojista on nähnyt juhannusyönä jotain hämmentävää, ja uni ja tosi sekoittuvat taianomaisesti.

Kylän tytöt puolestaan supattavat keskenään pojista ja haaveilevat rakkaudesta. Juhannustaiat otetaan tosissaan ja niihin panostetaan. Kun rippikirkko alkaa, helle on painostava ja ilmassa on monenlaista sähköä.

Albumin värit ovat herkkiä: vaaleanpunaista ja vaaleansinistä. Kuvat eivät kuitenkaan ole liian hempeitä, vaan hyvin ilmeikkäitä. Nuoruus on kuvattu erityisen taitavasti.

Välillä tarina hyppää juhannusaaton tunnelmiin, välillä ollaan astelemassa rippikirkkoon. Jännitystä tarinaan tuo vanha eukko, joka kertoilee taikoja ja ennustaa kaikenlaista hurjaa - varsinkin jälkeenpäin.

Eri sukupolvien kohtaamiset, nuorten haaveet ja ilmassa väreilevä rakkaus luovat tapahtumille mehevän pohjan. Onnettomuudesta huolimatta synkkyys ei jää päällimmäiseksi tunteeksi tästä sarjakuvasta. Mukana on myös huumoria ja ymmärrystä. Pikemminkin lukijalle jää vahva tunne siitä, että juhannus on otettava hyvin tosissaan - tuona salaperäisenä aikana voi tapahtua ihan mitä vaan.

Naistenviikko pyörii blogeissa täyttä häkää. Tuijata.kulttuuripohdintoja -blogi emännöi haastetta, kuten aikaisempinakin vuosina. Sieltä voi käydä kurkkaamassa tänä vuonna mukana olevat blogit. Osallistun Saniainen kukkii juhannuksena -teoksella paitsi naistenviikon haasteeseen myös Hurjan hassun lukijan sarjakuvahaasteeseen. Kirjan ovat lukeneet myös Mari A, Paula ja Kaisa V, joka bloggaa siitä myös tänään.

Hanna Hauru: Jääkansi

Hauru Hanna: Jääkansi, 2017
Kustantaja: Like
Sivuja: 117
Mistä sain kirjan: lainasin kirjastosta




Hankasin vihdan rangalla vartaloni joka paikasta. Se tuntui kuin olisin ollut sylissä. (S. 79.)

Hanna Haurun Jääkannen kanssa ei ole leikkimistä. Ensimmäiseltä sivulta lähtien lukijan kintereillä juoksevat hulluus ja pahuus, jotka sana sanalta saavat lukijan kiinni.

Hauru nousi tällä teoksellaan viime vuoden Finlandia-palkintoehdokkaaksi ja täysin ansaitusti. Vaikka romaanissa ei ole kuin 117 sivua, ne tuntuvat jokainen paljon enemmältä kuin vain kirjan sivulta. Kaikki ylimääräinen kuvailu on karsittu, eikä turhia sanoja ole. Hauru luottaa lukijaan ja antaa hänen täyttää kuvaa mielessään - ja se kuva on kammottava.

Jääkannen tarina on tytön kasvutarina. Huutolaislasten lapsi syntyy pieneen mökkiin. Sota vie isän ja tuo tilalle Pahan. Paha on sotahullu juoppo, jonka vaikutuspiiristä tyttö pääsee pakenemaan - vai pääseekö sittenkään.

On ihailtavaa, miten vähin sanoin ja vaikuttavasti Hanna Hauru kertoo tarinan, jossa tiivistyvät ihmisten kauheat kohtalot ja Suomen kauhea historia: Jos kasvaa ilman rakkautta, ei pysty sitä myöskään lapselleen antamaan. Köyhyys on häpeä, joka jää perinnöksi lapselle. Kun sota tuo tähän kurjuuteen vielä kuoleman, ei jäljelle jää mitään.

Haurun kerronta on sukua Minna Canthin naturalistisimmille näytelmille ja novelleille. Tämä ei ole realismia, tämä on inhorealismia. Ainakin haluaisin kovasti uskoa niin. Ikävä kyllä mikään tässä fiktiossa kerrottu ei ole mahdotonta, enkä halua edes ajatella kuinka paljon tässä on liioittelematonta totuutta, ehkä liian monen ihmisen tarinaa.

Hauru käyttää kertojana minäkertojaa, ja koska kertoja on kouluja käymätön, korvessa asuva, yksinäinen tyttö, kieli on yksinkertaista ja toteavaa. Toistuvat, ainoat tunteet ovat pelko, joka saa pakenemaan, ja häpeä, joka kuristaa kurkkua. Muille tunteille ei ole sanoja, koska niitä ei ehkä olekaan. Tyttö toteaa tilanteita ja tekee huomioita ympäristöstä. Hän oppii piiloutumaan ja pakenemaan, jos vain suinkin ehtii ja pystyy. Hän on rääkätty eläin, eikä hänen ympärilläänkään juuri inhimillisyyttä näy.

Jääkansi tuo mieleeni Aki Ollikaisen Nälkävuoden, josta myös on kaikki turha riisuttu pois. Nälkävuosi on yksi parhaista viime vuosina lukemistani kirjoita, ja Jääkansi nousee samaan ryhmään. Mikä näissä rujoissa kuvauksissa - joita Suomen historiasta voidaan kirjoittaa uudestaan ja uudestaan - oikein viehättää? Voin luetella pitkän listan suomalaisia lempikirjojani, eikä niissä juuri tapahdu kurjuutta kummempaa: Työmiehen vaimo, Punainen viiva, Putkinotko, Täällä Pohjantähden alla...

Ehkä näitä kurjuuden kuvauksia tarvitaan aina vaan, koska ne huutavat ymmärryksen ja empatian perään. Haurun minäkertoja, rakkaudetta kasvanut tyttö, sanoittaa oman elämänsä niillä sanoilla, joilla osaa. Ne kyllä riittävät lukijalle.



Jääkansi on luettu useissa blogeissa ja linkitän tässä nyt vain muutamaan, joissa on lista muita blogeja: Eniten minua kiinnostaa tie ja Kirja hyllyssä. Helmetin vuoden 2018 lukuhaasteeseen kuittaan kirjalla kohdan 31. Kirjaan tarttuminen hieman pelottaa. Pelkäsin kirjan olevan liian raju ja masentava, mutta se jättikin vahvan kaunokirjallisuuden tunnun ja paljon pohdittavaa.

Tomi Kontio: Saattaa, olla

Tomi Kontio: Saattaa, olla, 2017
Kustantaja: Teos
Kansi: Jenni Saari
Sivuja: 73
Mistä sain kirjan: lainasin kirjastosta



Tomi Kontion uusin runokokoelma Saattaa, olla on saanut niin paljon blogikehuja, että metsästin kokoelmaa luettavakseni kirjaston runohyllystä koko kevään. Koska Kontion uutuus ei ehtinyt koskaan hyllyyn asti lepäämään, keräsin kaikenlaisia muita runokokoelmia kyllä mukaani, mutta tätä jäin kaipaamaan. Lopulta ymmärsin panna kirjan varauksen ja sain lukea sitä valoisina kesäöinä, jolloin runot ovat ehkä enemmän totta kuin koskaan muulloin.

Kontio lyö lukijalta ilmat pihalle jo ensimmäisellä runolla, joka alkaa näin: Me kuolemme, me rakastamme - - (s.7). Siinä paljastuvat kokoelman kantavat teemat, kuolema ja rakkaus - ei enempää eikä vähempää. Ensimmäiset kymmenen runoa luen vähän kuin lamaantuneena ja harmissani, sillä nämä tuntuvat liian suurilta sanoilta minulle. En pääse runoihin sisälle, en jaksa runouden perinteistä sanastoa, melkeinpä paatosta. Rakkauden ja intohimon sanat olen lukenut jo niin monta kertaa.

Sitten loksahtaa. Rakkaus alkaa puhua kuoleman kanssa, se alkaa huutaa.Yhtäkkiä ymmärrän, että tämä on nyt syvästi koettua surua, eikä mitään lämmittelyä tai turhaa puhetta. Aloitan kokoelman lukemisen alusta. Lukija viedään katsomaan sitä, mitä jää, kun ei jää mitään - jää tyhjää. Sitten seison minäkin muistoissani sellaisella haudalla, jota en olisi halunut nähdä, mutta siinä se on, enkä pääse kuolemaa pakoon. Koska elämässä kaikki on lopulta rakkautta ja kuolemaa, ja runoudessakin on aina lopulta kyse rakkaudesta ja kuolemasta.

Kontion kokoelma ei päästä lukijaa lepoon, se on niin intensiivinen ja surussaan vaativa. Mikään kielikuva ei ole helppo tai kepeä, vaan syvintä kokemusta. Runot rönsyilevät, mutta silti tuntuu, että niissä ei ole mitään turhaa. Ajattelu on armotonta, piinaavaa, pakottavaa. Nämä sanat täytyy sanoa, koska nämä sanat on koettu.

Kokoelman nimi Saattaa, olla viittaa epävarmuuteen, elämn arvoitukseen, mutta myös hautaan saattamiseen. Miten se on meidän elävien tehtävä, saattaa läheinen kuolemaan ja itse jatkaa olemista. Oleminen ja eläminen surun kanssa on täyttä työtä. Muistot sattuvat ja ovat enemmän totta kuin mikään mikä on.

Kontion runojen sanastossa männyn latvuksen voi kuvitella enkelin siiviksi. Raamatun lauseet puhuvat kuolemaa. Sanastossa toistuvat kaipaus, kipu, rakkaus, kuolema. Ja sinä. Runon puhuja puhuu sinulle, rakastetulle ja kaivatulle, lähteneelle. Puhuu tyhjyydelle :
- -
Nähdä on niin vähän,
puhua niin vähän, kirjoittaa
kuin rakentaisi arkkua,
kuin höyläisi lautaa,
kuin etsisi syitä
- -
ja kaikki se pelko, johon meidät kääritään,
kaiken alku ja loppu
ja siinä välissä se vähä
minkä näemme:
nähdä on niin vähän, 
sanoa niin vähän, kirjoittaa
kuin tyhjää rakentaisi, tyhjää. (S. 19.)

Kontio kirjoittaa, koska sanat on kirjoitettava ja aseteltava säkeiksi. Hän tavoittelee sanoilla sitä, mitä ei voi tavoittaa. Siihen hän jättää kauniisti myös lukijan: rakkauteen, suruun ja kuolemaan:

Rakkaus on kuin
ja hiljainen vesi ja kivien ääni
ja typertyneet, pelonsekaiset saniaiset
ja niiden syvälle yltävät jalat
kuin sanat, 
kuin olisi rakkaus,
kuin on rakkaus, 
kuilu kahden valon välissä, kuolema.
Ja suru kuin, 
kuolema, kuolema kuin kuin. (S. 9.)



Saattaa, olla on luettu ainakin blogeissa Reader, why did i marry him?, Kominen K, Eniten minua kiinnostaa tie ja Tuijata. Kulttuuripohdintoja. Helmetin vuoden 2018 lukuhaasteeseen tämä sopii kohtaan 2. Kotimainen runokirja.

Ilmar Taska: Pobeda 1946

Taska Ilmar: Pobeda 1946, 2017
Alkuteos: Pobeda 1946, 2016
Suomentaja: Jouko Vanhanen
Kustatnaja: WSOY
Kansi: Martti Ruokonen
Sivuja: 315
Mistä sain kirjan: lainasin kirjastosta


Ilmar Taskan Pobeda 1946 sijoittuu vuoden 1946 Tallinnaan ja kertoo neuvostomiehityksen ensimmäisestä vuodesta. Kirjassa seurataan viiden ihmisen elämää, ja kuten arvata saattaa, joillakin tarinoilla on traaginen loppu.

Taskan kerronta hyppää luontevasti henkilöstä toiseen, ja päästää lukijan kulkemaan heidän rinnallaan. Riipaisevin henkilöhahmo on pieni poika, joka viattomuudessaan sotkee koko elämänsä vain olemalla - lapsi. Kun kotikadulle kaartaa tuliterä Pobeda, ei kai ole hienompaa asiaa kuin hypätä sen etuistuimelle, kun mukava setä tarjoaa kyytiä. Kyydillä on kohtalokkaat seuraukset.

Pojan lisäksi äänen saavat hänen äitinsä ja tätinsä, joiden kautta käy selväksi, miten rajoittuneeksi elämä itäblokin maissa kävi ja kuinka Stalinin puhdistukset koskettivat jokaista perhettä. Myös "mukava setä" pääsee ääneen, ja hänen kauttaan kuullaan niitä perusteluja, joiden takia neuvostojärjestelmän kätyreiksi ryhdyttiin ja miten tuulisilla paikoilla totalitäärisen järjestelmän ylläpitäjätkin olivat. Vallan huuma ja Pobedan kevyt kyyti eivät välttämättä vie kovin pitkälle. Valitsi niin tai näin, uhka ei häviä mihinkään.

Viides kertojanääni on merentakainen radioääni, englantilainen Alan, joka on rakastunut pojan tätiin, oopperalaulajatar Johannaan. Rautaesirippu on laskeutunut, eikä yhteydenpito ole helppoa. Rakkaus on kuitenkin kekseliäs, ja tarjoaa tässä kirjassa onnellisimmat hetket.

Taskan kirjaa lukiessa mieleen palautuu hyvin vahvana Sofi Oksasen Puhdistus, jossa myös kerrotaan virolaisten elämästä neuvostovallan alla. Kun ihmisten arkeen astuu pakkovalta, jokainen yrittää selvitä jollain keinolla. Jotkut painuvat maan alle, jotkut yrittävät sopeutua tai keinotella, jotkut alkavat pelata miehittäjän pussiin saadakseen itselleen hyötyä. Piilottelu, salailu, ilmiannot - arkeen astuu pelko. Myös Viivi Luikin Seitsemäs rauhan kevät kertoo korutonta tarinaa Viron neuvostotasavallan ihmisten elämästä.

Suomalaiselle lukijalle nämä kaikki teokset ovat tärkeitä, sillä veljeskansan kärsimykset eivät saa unohtua tällä puolella Suomenlahtea. Luulenpa, että Virossa kirjoitetaan historiaa kaunokirjoihin ihan yhtä vimmaisesti kuin Suomessa omaa historiaa, eivätkä neuvostomiehityksen ajan tapahtumat ole varmasti sen helpompia aiheita kuin esimerkiksi meidän sisällissotamme.

Taska selviytyy vaikeasta aiheesta kunnialla. Kauheinta oli lukea kuvauksia siitä, kuinka helposti epäilyttävien kansalaisten listalle jouduttiin - kuinka pieni muutos äänensävyssä saattoi johtaa kuulusteluihin, kidutettavaksi, karkoteuksi Siperiaan, teloitettavaksi... Esimerkiksi kirjastonhoitaja toveri Kukk ei ymmärtänyt olla tarpeeksi innostunut Leninin kootuista teoksista: Mies istui jälleen kirjaston lukusalissa. Hän havaitsi tyytyväisenä, että toveri Kukk oli kadonnut. Hänen tilallaan istui lainaustiskin takana nuori neiti, Venäjän virolainen, joka oli äskettäin saapunut Leningradista, piirityksen jäljet laihassa vartalossaan. Kirjahyllyt oli siirretty ja Lenin koottujen teosten punaiset selät olivat kunniapaikalla eturivissä. Mutta siitä huolimatta hyllyn edessä ei ollut tungosta. (S. 173 - 174.)

Pobeda 1946 on sujuvaa luettavaa, ja suomentaja Juko Vanhanen on tehnyt hyvää työtä. Taskan kerrontaan olisin kuitenkin kaivannut syvyyttä. Kertojanäkökulmien vaihtuminen oli turhan nopeaa, ja tunnelma jäi välillä vain välähdykseksi, vaikka tapahtumat olivat kauheita.Varsinkin Alanin ja Johannan tarina oli välillä suorastaan satumainen, vaikka toki silläkin oli hintansa.

Lopuksi jään odottamaan jatkoa pojan tarinalle. Varmaa on, etta Viron historiassa riittää tarinoita kerrottavaksi ja niitä täytyy kertoa suureen ääneen. Hirmuhallinnot, diktaattorit ja vainot eivät ole kadonneet maailmasta minnekään, ja ajattelun ja elämisen vapaus on liian harvojen ihmisten etuoikeus.


Pobeda 1946 on luettu myös blogeissa Reader, why did I marry him?, Kulttuuri kukoistaa, Kirja vieköön, Donna mobilen kirjat  ja Tuijata. Kulttuuripohdintoja. Kuittaan teoksella Helmetin vuoden 2018 lukuhaasteen kohdan 35. Entisen itäblokin maasta kertova kirja. Osallistun kirjalla myös Ompun Rakas Viro -haasteeseen ja juhlistan Viron 100-vuotista itsenäisyyttä.

Eeva Turunen: Neiti U muistelee niin sanottua ihmissuhdehistoriaansa

Turunen Eeva: Neiti U muistelee niin sanottua ihmissuhdehistoriaansa, 2018
Kustantaja: Siltala
Kansi: Jussi Karjalainen
Sivuja: 210
Mistä sain kirjan: lainasin kirjastosta



Eeva Turunen on arkkitehti ja näytelmäkirjailija, jonka esikoisteos Neiti U muistelee niin sanottua ihmissuhdehistoriaansa herättää huomiota pitkällä nimellään. Nimen perusteella päättelin, että koko kirja kertoo neiti U:sta, mutta teoshan onkin seitsemän novellin kokoelma, joka kertoo paitsi neiti U:sta, myös muun muassa neiti K:sta ja neiti N:stä ja neitiherrasta tai vaikka A:sta ja B:stä.

Novellien aiheina ovat neuroosit ja ihmissuhteet. Teoksen ensimmäinen novelli Tulivuori saattaa purkautua tänään, neiti N sanoo kertoo naisparista, joka majoittuu tulivuoren juurelle. Pelko tulivuoren purkautumisesta alkaa hiertää neiti N:ää, eikä parisuhdekaan tunnu oikein sujuvan. Jotain ehkä purkautuukin pian. Turusen kerronnassa on kerrassaan herkullisia hetkiä, jotka voi nähdä edessään kuin komediassa, kuten esimerkiksi neiti N:n kahvilahetken: Neiti N hankkiutuu kitkaisesti tiskin luo ja pyytää kahvia. Kahvi on kaadettu termospulloon, ja annostelusta suoriudutaan pumppaamalla. Kannattaa pumpata verkalleen ja koettaa saada yhdestä painalluksesta kaikki irti. Ei ole syytä pumpata vimmaisesti, hermostuneesti, sykäyksittäisesti. Kaikki mukit eroavat ulkonäöllisesti toisistaan. Neiti N ottaa keskisuuren. On ajateltava syntyviä ahnausmielikuvia. (S15.)

Toinen novelli Parahin tekninen isännöistijä on kirje isännöitsijälle. Siinä pisteet ja pilkut ja isot alkukirjaimet on jätetty pois ja kirjoitus etenee tajunnanvirtana ja runon muotoisena. Kirje alkaa näin:

asuntomme lattia ulvoo pahan kerran

asuntoni lattia siis ulvoo

ei se minua häiritse, mutta väliin ajattelen, että alanaapuria häiritsee (s.31)

Välimerkitöntä tekstiä on oikeastaan yllättävän helppo lukea, sillä rivivälit jättävät tekstiin ilmaa ja ajattelun paikkoja. Minäkertojan ajatuksenjuoksu on omalla tavallaan hyvin loogista, ja tietenkin jo tekstin alusta voi päätellä, että me on muuttunut minäksi, kun asuntomme on muuttunut asunnokseni. Isännöitsijä (ja lukija) saa kuulla vähitellen kaiken, ja hänen toivotaan myös tulevan vierailulle: minäkertoja kärsii siis yksinäisyydestä.

Näyttävä heinäsorsakoiras juhlapuvussaan on novelleista kokeilevin. Se on muodoltaan leikkisä ja käyttää esimerkiksi grafiikan keinoja ja luetteloita kertomaan neitiherran elämästä. Vaikka kaikissa kokoelman novelleissa on paljon ironista huumoria, tämä novelli on kaikista hauskin, sillä neitiherra nyt vain kerrassaan on niin pinnallinen ja itsekeskeinen, että naurattaa. Hänellä on 29-vuotissyntymäpäivät, joiden jokaisen tapahtuman ja omat tuntemuksensa hän analysoi aivan läpeensä: Minä olen neitiherra ja täytän 29 vuotta, ja voin aivan hyvin olla mietteissäni täällä juhlissa. Kaikki ovat vähän humalassa ja vähän harhailevia ja aika vaitonaisia, minäkin, paitsi etten ole harhaileva vaan ainoastaan teeskentelen. Ajatukseni juoksee kyllä. Ajatukseni koskettelee sisäistä tyhjyyttäni, jonka olen hyväksymäisilläni. Tällä tietoa hyväksyn sen 33-vuotiaana. (S. 148.)

Nimet eivät ole Turusen novellikokoelmassa tärkeitä, eivät novellien nimet eivätkä ihmisten nimet. Kun ihmisiin viitataan pelkillä kirjaimilla, tekstit kumartavat neuroosikuningas Kafkan suuntaan.  Visuaaliset havainnot ja mielen maisemat, tunteiden ja tuntemisen - varsinkin itsensä tuntemisen - vaikeus ovat pääasia. Novelli Skarabee hei, ehkä teoriassa perustuu valokuviin ja niiden synnyttämiin muistoihin ja mielleyhtymiin. Senkin voisi lukea proosarunona.

Viimeinen novelli on nimetty, tai oikeammin jätetty nimeämättä, kuin kuvataideteos: Nimetön (napakelkka), sekatekniikka, 96 x 72 cm, yksityiskokoelma. Yksityiset muistot ja pelot määrittävät ihmissuhdetta ja ihmisenä olemista, mutta tässä päätösnovellissa on kuitenkin myös luottamusta tulevaisuuteen ja hyviin hetkiin.

Olen monta kertaa kaivannut proosakirjallisuuteen jotain, jossa naiset olisivat oman elämänsä havainnoin keskipisteessä. Olen kaivannut kerrontaan myös uusia rakenteita ja muotoja. Tässä kirjassa niitä nyt tarjoillaan: on naisia kokijoina ja on vaihtelevaa muotoa kerronnassa. Laura Lindstedtin Oneiron oli tienraivaaja kokeilevalle proosalle, ja osoitti, että kyllä proosa kestää muovailua.

Turusen esikoisteos on kunnianhimoinen ja hassutteleva yhtä aikaa. Se on muodoltaan kokeilevaa ja  vaihtelevaa ja sisällöltään sekä riemastuttavaa että tavattoman ärsyttävää. Paitsi että novellien päähenkilöt ovat neuroosiensa vankeja, he ovat myös suvaitsemattomia, ylimielisiä ja jopa ilkeitä. Minua suorastaan säälittivät ne nuoret, avuttomat pojat, joita neiti U muistelee niminovellissa ennen kuin siirtyy seurustelemaan tyttöjen ja naisten kanssa. Luin novelleja myös jonkinlaisina ajankuvana nykyihmisistä, jotka ovat hirvittävän itsekeskeisiä ja oppineet kantamaan jatkuvasti huolta siitä, miltä kaikki näyttää tai millaisen mielikuvan he itsestään luovat:

tuona kesänä hän kuuli viidestä suusta olevansa persoonallinen ja 
viehättävän näköinen, kiehtovan näköinen 

hän asettui kalliolle kiehtovan näköisenä (s. 203).

(Ehkä ei kuitenkaan kannata ryhtyä paljastamaan itsestään tällaista rajoittunutta lukutapaa, jossa kaipaa kertojanääneen jotain armollisuutta tai lukee kaunokirjallisuutta ajankuvana. Hei, haloo! Se on varmasti aika vanhanaikaista, ja haluaisin kuitenkin luoda itsestäni edistyksellisen lukijan vaikutelman. Yritän siis kirjoittaa tätäkin tekstiä edes hyvin edistyksellisen näköisenä.)

Eeva Turusesta kuullaan vielä lisää, se on varma. Hänellä on vahva palo luoda jotain uutta, sillä paitsi kerronnan rakenteita, hän uudistaa myös kieltä. Sanailu on nokkelaa, ja vaikka se tuntuu välillä itsetarkoitukselliselta, on totta, että vain kokeilemalla uudistutaan. Jään odottamaan Turusen seuraavaa ideaa.



Neiti U muistelee niin sanottua ihmissuhdehistoriaansa on luettu ainakin blogeissa Kujerruksia, Reader, why did i marry him?, Lumiomena ja Eniten minua kiinnostaa tie. Helmetin vuoden 2018 lukuhaasteessa kirja sijoittuu kohtaan 25. Novellikokoelma tai 49. Vuonna 2018 julkaistu kirja.

Sarjakuvia: Kati Kovács: Kuka pelkää Nenian Ahnavia? ja Hannele Mikaela Taivassalo ja Catherine Anyango Grünewald: Scandorama

Kovács Kati: Kuka pelkää Nenian Ahnavia?, 2010
Kustantaja: Arktinen banaani
Sivuja: 87
Mistä sain kirjan: oma ostos


Taivassalo Hannele Mikaela ja Anyango Grünewald Catherine: Scandorama, 2018
Kuvittaja: Anyango Grünewald Catherine
Suomentja: Raija Rintamäki
Kustantaja: Teos & Förlaget
Mistä sain kirjan: lainasin kirjastosta


Blogijononi alkaa olla sitä luokkaa, että on pakko alkaa paketoida kirjoja yhteisiin postauksin. Näyttää siltä, että kesälomalukemiseni ytimeen iskevät nyt sarjakuvat, ja niiden lukeminenhan on melko nopeaa. Tässä esittelen pari viime viikkojen löytöä.

Kati Kovácsin Kuka pelkää Nenian Ahnavia? tarttui mukaani Vanhan kirjallisuuden päiviltä. Se kertoo Nenian Ahnav -nimisen naisen elämäntarinan, ja tekee sen melkoisella intensiteetillä. Luin teoksen yhdeltä istumalta, sillä halusin tietää, miten tämän sinnikkään tytön lopulta käy.

Nenian Ahnav syntyy kalastajaperheeseen nuorimmaiseksi lapseksi kolmen velipojan jälkeen. Hänen isänsä langettaa hänelle kovan kohtalon antaessaan hänelle nimen Nenian Ahnav, eikä tytöllä tunnu olevan paljoakaan ihmisarvoa. Köyhyys määrittää lapsuutta, ja pian sota tuo tarinaan omat kauheutensa.

Nenian Ahnav joutuu kummallisiin seikkailuihin, mutta onhan hän eräänlainen kummajainen itsekin. Seikkailuista ei ankeutta puutu, mutta matkalle osuu myös hyviä ihmisiä, joiden läheisyydessä tytön itsetunto kasvaa. Tytöstä tulee oman tiensä kulkija, joka  saavuttaa jonkinlaisen onnen.

Keltainen väri seuraa Nenian Ahnavin elämää ja lopulta hän  kokee muutoksen keltaiseksi sukellusveneeksi (yellow submarine) - ehkä. Menneisyys välähtelee karmeina muistoina ja mielikuvitus lentää. Parin muunkiin ihmisen elmäntarinoita seurataan kappaleen matkaa.

Kovácsin tarinankerronta on lennokasta ja mustalla huumorilla maustettua. Hän kehittää kiinnostavia juonenkäänteitä ja erikoisia tyyppejä. Kuvat ovat rujoja ja värit vangitsevia.

Paikoin ahdistuin tarinasta todenteolla, enkä meinannut kestää siinä esitettyä väkivaltaa. Groteski huumori ei taida olla ihan ominta aluettani. Silti huomaan, että teoksesen vangitseva tunnelma jätti vahvan ja positiivisen jälkimaun.

Hannele Mikaela Taivassalon ja Catherine Anyango Grünewaldin Scandorama on paljon totisempi tarina kuin Kovácsin Kuka pelkää Nenian Ahnavia? Scandorama on sarjakuva-dystopia, joka on juoneltaan hyvin arvoituksellinen. Tekstiä on vähän, ja tarina etenee unenomaisina kuvina. Tunnelma on ahdistava ja kyyninen, uhkaavakin.

Tapahtumat sijoittuvat kuvitteelliseen tulevaisuuden maahan, Neoscandiaan, johon kuuluvat Norjan, Ruotsin, Tanskan ja Suomen alueet: Tervetuloa Neoscandiaan. Tänne ei ole helppo päästä, mutta täältä karkotetaan helposti. Tämän kauniimpaa paikkaa ei olekaan, uskokaa pois. Eikä puhtaampaa. Kuulostaa täydelliseltä, eikö vain?

Oikeasti Neoscandia on kliininen ja kontrolloitu yhteiskunta. Täydellisen maan täydellisten kansalaisten luomiseen käytetään geeniteknologiaa. Ihmisiin istutetaan erilaisia ominaisuuksia, ja esimerkiksi aivodopingilla luodaan yliälykkäitä, mutta onnettomia ihmisiä. Tarvitaan pillereitä pitämään aivodopingin aiheuttamat päänsäryt kurissa. Hakematta tulee mieleen Aldous Huxleyn dystopiaklassikko Uljas uusi maailma, jossa ihmiset jaetaan eri arvoisiin ryhmiin ja heidät pidetään lääkkeillä onnellisina. Myös Scandoramassa ihmiset on jaettu heihin, jotka ovat kauniita ja hyödyllisiä ja heihin, jotka elävät slummeissa tai maan alla piilossa, sopeutumattomina.

Sopeutumattomien keskuudessa toimii vastarintaliike, johon päähenkilö Miskatt on yhteyksissä. Hän on epäonnistuneen, salaisen ihmiskokeilun tulos, ihmisen ja kissan risteytys. Hänelle annetaan tehtävä: hänen pitää hakea eräät siamilaiset kaksoset turvaan Arktikselta. Työparikseen hän saa vanhan tuttunsa, Gustafin, joka on huonossa kunnossa. Onnistuvatko he suojelutehtävässään? Kehen oikeastaan voi luottaa?

Catherine Anyango Grünewaldin luoma harmaapohjainen kuvitus säihkyy välillä sinistä. Väri korostaa ympäristön kylmyyttä tai teknologian ylivaltaa. Kuvitus on kokonaisuutena kaunista, kevyttä ja vihjailevaa. Tunnen lukevani enemmänkin taidesarjakuvaa kuin sarjakuvataidetta. Monesta aukeamasta syntyy lähes hypnoottinen katselukokemus, ja yksi kuva saattaa ylittää koko aukeaman tai hajota osiin kuin kaleidoskooppi.

Vaikka Scandorama sijoittuu tulevaisuuteen, se ottaa kantaa nykyiseen pakolaispolitiikkaan ja varoittaa skandinaavisesta ylimielisyydestä. Tutkimusten mukaanhan täällä Pohjoismaissa asuvat  maailman onnellisimmat asukkaat, mutta kuinka käy, jos tämä täydellinen onni yritetään eristää muusta maailmasta. Kenellä on valta määrittää kelpo kansalaisen kriteerit täällä rajojen sisäpuolella?


Scandorama on luettu ainakin blogeissa Kirjapöllön huhuiluja, Lukuisa ja Kosminen K. Osallistun teoksilla Hurjan hassun lukijan sarjakuvahaasteeseen. Scandoramalla kuittaan myös Helmetin vuoden 2018 lukuhaasteen kohdan 7. Kirjan tapahtumat sijoittuvat fiktiiviseen maahan tai maailmaan.

Juhani Ahvenjärvi: Maitovalas vatsa täynnä mandariineja

Juhani Ahvenjärvi: Maitovalas vatsa täynnä mandariineja, 2018
Kustantaja: Teos
Kansi: Jenni Saari
Sivuja: 44
Mistä sain kirjan: arvostelukappale



Juhani Ahvenjärven Maitovalas vatsa täynnä mandariineja saa minut hyvälle tuulelle, vaikka kaikki kokoelman runot eivät ole pelkkää iloa. Kokonaisuus on kuitenkin valoisa ja hauska olematta millään tavalla hempeä tai helppo.

Ahvenjärven runoja en ollut aiemmin lukenutkaan, vaikka runoilija on tamperelainen, eli oikeastaan kotiseuturunoilija minulle. Olisi ilman muuta kannattanut lukea. Ahvenjärvellä on taito viedä lukijansa kokemuksen keskiöön. Siellä keskellä on rauha, vaikka ympärillä metelöisi liikenne, kaikuisivat parkkihallin äänet tai surisisi hiihtohissi tai nosturi.

Kokoelma on jaettu kolmeen osaan, jotka ovat nimeltään Valuma-alue, Otis, Tissot sekä Sitruunaperhonen siirtolohkareen yllä. Runoja ei ole paljon, eivätkä ne ole pitkiä. Tuntuu, että jokainen lause on tarkoin omalla paikallaan. Kaikki rönsyt on karsittu.

Runoissa liikutaan Tampereen lähialueilla, muun muassa Pirkkalassa ja Pispalassa, mutta käydään myös laskettelmassa tai muistellaan Vantaanjoen rannan tärkeää hetkeä:

Kosin sinua Vantaanjoen varrella
keväällä, kun ketunleivät
valloittivat metsät.

Nosturi surisee, siirtää elementtejä,
ikkuna-aukoista aurinko kuin
oranssi kypärä kurkkii.

Kohoava suihkukokeen juova levenee,
nokka näyttää terhakkaana Teneriffaa kohti. (S. 40)


Yhteistä kaikille paikoille on se, että keskelle ihmisten rakentamaa ympäristöä iskee luonto: Amiraaliperhosia hirviaidoilla - - (s. 35). Tai toisinpäin, eli keskelle luontoa ilmestyy muistutus ihmisestä: Rakennustyömaalta ajautuu lämmöneristelevyjä kuusien alle (s. 39). Luonto ja ihminen, ihminen ja luonto - kumpikaan ei ole pääsemättömissä toisistaan.

Varsinkin kokoelman kolmas osa Sitruunaperhonen siirtolohkareen yllä kertoo luonnon, ja erityisesti kevään, vatustamattomasta voimasta. Ihminen ei voi keväälle mitään. Se vyöryy ylitse ja jättää ihmisen vaikka makaamaan mattotelineen alle kuuntelemaan sorakuoppien solinaa.

Ahvenjärven runoista luen kaikuja Lauri Viidasta. Varsinkin runossa Moss, osmoosimoskeija, on viitamaista loppusointuilottelua, mutta kokoelma pursuaa kokonaisuudessaan kirkasta ajattelua, joka kulkee myös läpi Viidan runouden. Silti Ahvenjärven runoilijaääni on täysin omanlaisensa. Kokoelmasta tulee sellainen olo, että kirjoittaminen on elinehto, keino vangita hetket ja havainnoida ympäristöä. Runoissa on liikettä ja huumoria, ajattelun avaruutta ja vapautta.

Jos etsin Ahvenjärvelle paikka nykyrunoudessa, huomaan, että huumori ja yhdistää häntä esimerkiksi Henriikka Tavin ja Anja Erämajan runouteen. Ilmaisun niukkuus taas on Ahvenjärven omaa voimaa, mutta liittää hänet toisaalta modernistien perinteeseen.

Ahvenjärven runojen puhuja on tarkka ja lempeä havainnoija, jollaisia tarvitaan muistuttamaan sanojen ja luonnon voimasta. Ihmisen paikka olisi ennen kaikkea ihmettelijän paikka, vaikka kuinka toimeliaita ja päteviä yritämmekään olla.



Myös Kosminen K -blogissa ilahduttiin näistä runoista, mutta toivoisin monen muunkin näistä ilahtuvan. Osallistun teoksella Ompun #runo18-haasteeseen ja kirjablogeissa pyörivään #runosunnuntai-tempaukseen. Helmetin vuoden 2018 lukuhasteeseen teos sopii tietenkin kohtaan 2. Kotimainen runokirja.

Kiitän kustantajaa arvostelukappaleesta!