William Shakespeare: Macbeth

William Shakespeare: Macbeth, 1606, suomennos vuodelta 2004

Suomentaja: Matti Rossi

Kustantaja: Wsoy

Sivuja: 165

Mistä sain kirjan: lainasin kirjastosta

Elämä on vaeltava varjo, kehno näyttelijä, 

joka temppuilee ja rehkii näyttämöllä

hetken, eikä palaa. Se on hullun loru, 

täynnä huutoa ja vimmaa, mutta mieltä vailla.

                                               Macbeth (s. 149)

Macbethilla on hurja maine. Se on Shkespearen julmista tragedioista julmin. Sen päähenkilö on vallanhimossaan kyltymätön Macbeth, joka haluaa kuninkaaksi hinnalla millä hyvänsä. Hänet voittaa julmuudessa vain hänen maailmankuulu vaimonsa, lady Macbeth, joka yllyttää miestään veritekoihin. 

Näillä ennakkotiedoilla ryhdyin lukemaan Mabethia, josta on tulossa syksyllä 2024 esitys Tampereen työväen teatteriin. Halusin ottaa selvää, mistä näytelmässä oikein on kysymys. Otso Kauton ohjaama esitys houkuttelee, ja kun siihen on saatu Tero Saarisen koreografia mukaan, en malttaisi odottaa, että pääsen katsomoon. 

Matti Rossin käännös Macbethista osoittautui herkulliseksi ja yllättävän helppolukuiseksi (tämä ei tarkoita, että se oli helppo lukea, vaan että se oli helpompi lukea kuin Shakespearet yleensä). Kaikkine sekopäisine juonenkäänteineen Macbeth tuli ahmaistua parissa päivässä. Se on tarina, joka ei kuitenkaan jätä rauhaan, vaan elää kauan lukijan mielessä. (Mainittakoon, että Wsoyn suurhanke, jossa Shaespearen näytelmistä julkaistiin uusintakäännökset 2000-luvun alussa on ylittämätön kulttuuriteko. Olen kerännyt näitä upeita painoksia kirpputoreilta itselleni nyt 11 kappaleen verran. Viimeisimpänä löytönä Kirjapäiviltä ostamani Romeo ja Julia. )

Macbethia lukiessani yllätyin monestakin asiasta. Ensinnäkin molemmat julmat, jopa petoihin verratut Macbethit, sekä herra että rouva, tuntevat hirveää syyllisyyttä teoistaan. He antavat synnintuskilleen vallan eri tilanteissa, joten oikeaa hetkeä julmuuksien pysäyttämiseksi ei tule. Jäin miettimään, että jos katumus olisi iskenyt heihin yhtä aikaa, he olisivat ehkä tulleet järkiinsä. Toisaalta heidän keskinäinen suhteensa saa polttoainetta väkivallasta ja kunnianhimosta, joten ehkä todellista mahdollisuutta murhien peruuntumiseen ei olisi siltikään ollut. (Ja mitäpä draamaa siitä olisi syntynyt!)

Toisekseen Macbethin vallanhimo ja veriteot eivät tunnu ollenkaan niin hirveiltä, kuin alun perin pelkäsin. Olen vastikään tuijottanut viisi kautta Game of Thrones -tv-sarjaa, jossa murhataan isiä, sisaruksia ja liittolaisia sekä kokonaisia sukuja äärimmäisen verisesti. Pohjaton vallanhimo ja jatkuva pelko vallan menettämisestä ajavat ihmiset armottomiin tekoihin. 

Kolmanneksi Macbeth on parhaimmillaan hauska. Se on fantasiailottelua, jossa noidat pääsevät toteuttamaan hassunhauskoja suunnitelmiaan. He pelleilevät ihmiskohtaloilla ja ennustelevat kaikenlaista hölmöä, jonka ihmisparat ottavat tosissaan. Seuraukset ovat äärettömän veriset, mutta noidilla ei ole niistä vastuuta. Ihmisille jää vastuu, vaikka näyttää siltä, että he ovat olleet henkiolentojen päähänpistojen uhreja. Toisaalta, koska tavallisen talliaisen on mahdotonta ymmärtää vallan hurmaa ja hallitsijoiden tyranniaa, nämä henkiolennot ehkä tarvitaan jonkinlaiseksi selitykseksi Macbethin sekoamiselle.

Noidat ennustavat niin hämärin sanakääntein Macbethin tuhon, että Macbeth jää pelon valtaan ja yrittää uusin veriteoin tukea kruunuaan. Eräs ennustus kuului, että kun "Birnamin metsät liikkuvat", Macbehin tuho on lähellä. Tämä ennustus toi mieleeni Elizabeth Cattonin uuden teoksen Birnamin metsä, joka onkin saanut innoituksensa Macbethistä. 

Klassikoita kannattaa lukea. Ne houkuttelevat yhä uusia sukupolvia ihmisyyden eri puolien äärelle. Macbeth on tutkielma vallanhimosta ja julmuudesta. Mikä voisi olla ajankohtaisempi näytelmä Putinin Venäjää miettiessä? Tämän ajan Macbethitkään eivät kaihda keinoja vallan saavuttamiseksi. Ja historia - sekin on Macbethien historiaa. 

Tavallisen ihmisen on vaikea kuvitella, mikä määrä valtaa saa ihmisen sekoamaan. Mikä saa ihmisen uskomaan, että maailma kuuluu hänelle ja kaikki muut ihmiset ympärillä ovat arvottomia pelinappuloita vallan saavuttamiseksi? Mietin diktaattoreita ja heidän suunnittelemiaan tuhoamisleirejä, joukkomurhia ja pelkoon perustuvia järjestelmiään. Selvää on, että valta vaatii väkivaltaa ja pelkoa tuekseen, jos se halutaan rakentaa sellaisille arvoille. Valta tarvitsee verta ja kärsimystä polttoaineekseen, aina ja joka asteella. Sellainen valta on silkkaa ahneutta ja narsismia. Ihmiskunnan suurin toive ehkä onkin, että varjeltuisimme hulluilta kuninkailta. 

Kirjabloggaajien klassikkohaaste on itsessään jo jonkinlainen klassikko. Olen ollut mukana jokaisessa haasteessa, nyt 19. kerran. Haastetta emännöi tänään Yöpöydän kirjat -kirjablogi, ja sieltä kannattaakin käydä nappaamassa klassikkovinkkejä.  Kiitos Niinalle emännöinnistä!

Tässä ovat haasteisiin aiemmin lukemani kirjat: 

1. J. R. R. Tolkien: Hobitti eli sinne ja takaisin

2. Voltaire: Candide

3. Alfred Döblin: Berlin Alexanderplats

4. Gabriel Carcia Marquez: Sadan vuoden yksinäisyys

5. Henry James: Naisen muotokuva

6. Maria Jotuni: Huojuva talo 

7. Virginia Woolf: Mrs. Dalloway

8. Evelyn Waugh: Mennyt maailma

9. Margaret Mitchell: Tuulen viemää

10. Harper Lee: Kuin surmaisi satakielen

11. Volter Kilpi: Alastalon salissa 

12. Simone de Beauvoir: Toinen sukupuoli

13. Jonathan Swift: Gulliverin retket

14. Italo Calvino: Jos talviyönä matkamies

15. Gustave Flaubert: Rouva Bovary

16. Isabel Allende: Henkien talo

17. Hélène Cixous: Medusan nauru ja muita ironisia kirjoituksia

18. Jane Austen: Emma

Kannattaa käydä kurkkimassa, mitä bloggaajat ovat lukemistaan klassikoista löytäneet. Antoisia hetkiä klassikoiden parissa!