maanantai 5. tammikuuta 2026

Lukuvuosi 2025 paketissa - tilastoja ja tunnelmia






























Lukuvuosi 2025 oli ihana. On hienoa, että ihmisellä on harrastus, joka tarjoaa elämyksiä vuodesta toiseen. 

Luin vuonna 2025 yhteensä 92 kirjaa. Niistä 58 kpl eli 63 % oli naisten kirjoittamia kirjoja ja 49 kpl eli 53 % oli kotimaisia kirjoja. Naisten osuus luetuista kirjoista hieman laski viime vuoteen verrattuna, jolloin heidän osuutensa oli peräti 70 %, mutta suunta on koko ajan vakaa, eli reippaasti yli 50 % lukemistani kirjoita on naisten kirjoittamia. Naiskirjailijan teosten suosiminen on minulta aina feministinen ja tietoinen teko, koska (ja nyt toistan taas tämän tutkitun tiedon) naiskirjailijoiden teoksia lukevat lähinnä vain naiset ja miesten kirjoittamia kirjoja lukevat sekä naiset että miehet. Naiskirjailijan on siis paljon vaikeampi löytää lukijoita tai nousta arvostetun kirjallisuuden joukkoon. 

Eniten luen nykykirjallisuutta, mutta perinteeksi on muodostunut myös runojen ja sarjakuvien tasainen määrä, joka on vakiintunut sellaiseksi, että luen noin yhden runokokoelman ja sarjakuvateoksen kerran kuussa. Runot ja sarjakuvat ovat löytäneet tiensä kirjapinoihini somessa pyörineiden lukuhaasteiden ansiosta.

Runokokoelmia kertyi tänä vuonna 10 kpl (eli ei ihan joka kuukaudelle) ja sarjakuvia kertyi peräti 13 teosta. Lanu-kirjallisuutta luin yhteensä 10 teoksen verran. Tämä kirjallisuuden laji on selvästi laskenut edellisvuosista, sillä kuvakirjojen lukeminen on nyt ohi ja lastenromaanejakin luen enää hyvin vähän, koska lapset ovat kasvaneet. Nuorin on jo 12-vuotias. 

Dekkareita kertyi tänä vuonna ennätyksellinen 11 kappaletta. En ole pitkään aikaan lukenut näin paljon dekkareita, mutta syynä dekkarien aika suureen määrään on se, että kuuntelin niitä tänä vuonna salilla ja kotitöitä tehdessäni sekä tietysti automatkoilla. Lisäksi löysin pari uutta dekkarisuosikkia - mutta niistä lisää myöhemmin. Tässä listat: 

Parhaat kotimaiset teokset: 

Emmi Itäranta: Lumenlaulaja (2025)

Ehdottomasti paras, kokonaisvaltainen lukukomeus tämän vuoden kotimaisista kirjoista. Louhen, Pohjolan emännän elämäkerta. Kirjan lukemisen aikoihin saatiin Tampereelle ensilumi ja kävin Ateneumissa katsomassa Akseli Gallen-Kallelan Kalevala-aiheisia klassikkomaalauksia. Elin loitsuissa.

Anu Kaipainen: Poimisin heliät hiekat (1979)

Larin Parasken elämästä kertova romaani, jossa itämurteet, sananlaskut, loitsut ja kalevalainen laulanta heräsivät eloon. Tämä sopi jatkoksi Itärannan Lumenlaulajalle. Elin edelleen loitsuissa. 

Elli Salo: Keräilijät (2025)

Hykerryttävä Keräilijät lämmitti mieltä. Kertomisen iloa ja inhimillistä meininkiä itärajan tuntumassa. Tässä paloi auto metsässä (kuten minultakin on joskus palanut) ja uimahalli toi lohtua läheisen kuoleman jälkeen (kuten minullekin on tuonut). Pappani on ollut talvisodan aikana nimenomaan Raatteen taisteluissa mukana. Pienet yksityiskohdat tulivatkin yhtäkkiä ihan liki. 

Markus Nummi: Käräjät (2024)

Käräjissä oli huumoria ja tragediaa, joka osui johonkin perisuomalaiseen hermoon, ihan kuten Keräilijätkin. 

Juha Itkonen: Teoriani perheestä (2023)

Rakastin tätä kirjaa, koska se oli niin umpirehellinen ja vilpittömän kaunis kuvaus perheen merkityksestä ihmisen elämässä. Silloin kun kaikki menee jotensakin oikein ja ihmiset yrittävät elää hyvin. (Kuvaan pääsi vahingossa Itkosen uutuus Huomenna kerron kaiken, joka oli ihan myönteinen kokemus sekin, mutta ei niin rakas ollenkaan kuin mitä tästä tuli.)

Petri Tamminen: Sinua sinua (2025)

Tamminen on lempikirjailijani, eikä tästä nuoren miehen rakkaustarinasta voi olla pitämättä. 

Paavo Rintala: Pojat (1958)

Selätin klassikon, joka tulikin poikien muodossa ihan sydämeen asti. Oulun kossit kasvavat jatkosodan aikana.


Parhaat käännöskirjat:

Torgny Lindgren: Pylssy  (2003)

Mikä aarre! Ehkä koko vuoden paras kirja on lojunut kirjahyllyssäni ties kuinka kauan. Tässä etsitään Ruotsin parasta pylssyä ja kuollaan laumoittain keuhkotautiin.

Jon Fosse: Aamu ja ilta (2024)

Sydämeen käyvä, ehkä maailman paras kirja. 

Elizabeth Strout: Olive Kitteridge (2020), Olive, taas (2021), Voi William! (2022)

Strout on nero. Olive Kitteridge on ehkä hienointa henkilökuvausta, minkä kuvitella saattaa, eivätkä nämä Stroutin muutkaan romaanit kalpene tuon mestariteoksen rinnalla.  

Olga Ravn: Minun työni (2024)

Itkin ja elin tätä kirjaa. Muistin vastasyntyneen lapsen hoitamiseen liittyvät ristiriitaiset tunteet ja kauhistuin parisuhdetta, jossa mikään ei ollut mielestäni oikein hyvin. Maaginen kerronta vei mukanaan.

Hilary Mantel: Susipalatsi (2011)

Thomas Cromwellin elämästä kertova romaani, jossa sukelletaan 1500-luvun brittihovin kiemuroihin ja valtataisteluihin. Mantelin kerronta on postmodernia, aihe historiallinen. Pulitzerin ansainnut teos sukeltaa syvälle ihmisen mieleen.

Colson Whitehead: Nickelin pojat (2020)

Järkyttävä, väkivaltainen ja yllättävä muistutus siitä, että maailma vaatii jatkuvaa valppautta oikeudenmukaisuuden toteuttamiseen.

Jean Rhys: Herra McKenzien jälkeen (1930, suom. 1966)

Surun ja ulkopuolisuuden kokemuksen välittävä, moderni taideteos. 

Stanislav Lem: Solaris (1961, suom. 1974)

Puolalainen scifi-klassikko, joka oli kerronnaltaan vähän puuduttava, mutta itse Solaris jäi elämään pääni sisään. Arvoituksellinen, valtava organismi - synkkä meri - velloo edelleen mielessäni.

Emma Cline: Tytöt (2017)

Miksi nuoret tytöt ovat valmiita mihin vaan? Charles Manson -kulttia avaava teos, joka ei tarjoa vastauksia, mutta kertoo laumaan kuulumisen tarpeesta. 

Ken Follet: Taivaan pilarit (1989)

Viihdyttävä historiallinen romaani. Olen iloinen, että löysin Folletin mammuttiromaanit saliviihdykkeeksi.

Yasushi Inoue: Metsästyskivääri (1949, suom. 1966)

Yllättävän vaikuttava pienoisromaani kolmiodraamasta. 


Parhaat dekkarit: 

Kate Atkinson: Ihan tavallisena päivänä (2003)

Ensimmäinen Jackson Brodie -dekkarini, eikä varmasti jää tähän. 

Antti Tuomainen: Hyvällä tai sahalla (2025)

Aivan hulppea veijaridekkari. Nauroin ääneen, enkä pystynyt lopettamaan lukemista. 

Arttu Tuominen: Alec (2025)

Huh, mikä trilleri, joka sijoittuu 1990-luvun Sallaan (ja osittain nykypäiviin), hiuksia nostattavan jännittävä. Jatkoa seuraa varmasti ja olen kyllä kuulolla. 

Agatha Christie: Seitti (1954, äänikirja 2025)

Tämä oli ehkä vuoden paras Agatha Christie, näytelmästä romaaniksi muokattu. Näytelmäpohja selittänee sen, että kirja toimi äänikirjana ihan valtavan hyvin. Tuntui kuin olisi kuunnelmaa seurannut. Huumoriakin oli ehkä perus-Christietä enemmän. 


Parhaat tietokirjat: 

Riina Tanskanen: Tympeät tytöt 2, Luokkakipuja (2025)

Tasnkanen sai sarjakuvateoksellaan Tulenkantaja-palkinnon Tampereen Kirjafestareilla, ja hänen kiitospuheensa sai yleisön kyynelehtimään. Tanskanen kertoo kirjoittavansa tietokirjoja, joihin hän on löytänyt itselleen sopivan sarjakuvamuodon. Lähdeluettelo kirjassa on mykistävä. 

Emma Holten: Kuluerä (2025)

Hieno, ajankohtainen kirja siitä, kuinka naisista ja naisvaltaisista julkisen puolen ammateista on tullut yhteiskunnassa kuluerä.

Antti Heikkinen: Sellasta (2025)

Antti Heikkinen on kirjoittanut eläväisen ja kiinnostavan elämäkerran Seela Sellasta. Kuuntelin tämän Satu Silvon lukemana ja olin ihan koukussa. 

bell hooks: Mies tahtoo muuttua (2004, suom. 2020)

Hieno, feministinen klassikko, jossa bell hooks osoittaa, miten toksinen maskuliinisuus tekee myös miehistä onnettomia. 



Parhaat sarjakuvat: 

Riina Tanskanen: Tympeät tytöt 2, Luokkakipuja (2025)

Liv Strömquist: Pythia puhuu (2025)

Eeva Meltio: Hiekka (2024)

Nora Dåsnes: Sydän vasta puolillaan (2025)

Maia Kobabe: Gender Queer (2022)

Jessi Jalonen: Femokratia (2023)


Turha kai tätä on kieltää, mutta naiset kirjoittavat ja piirtävät tarkkaa analyysia yhteiskunnallisista ilmiöistä, kasvamisesta, tyttöydestä ja naiseudesta. Väittäisin, että kaikki vuonna 2025 lukemani parhaat sarjakuvateokset edustivat jollain tasolla feminististä sarjakuvaa, mutta jos kirjoitan näin, miehet eivät lue niitä. Niinpä totean vain, että kaikki nämä teokset ovat loistavia ja niiden olemassaolo tekee maailmasta paljon paremman paikan. 

Parhaat lanut: 

Astrid Lindgren: Saariston lapset (1964), Ronja ryövärintytär (1981)

Vihdoin nämäkin klassikot tuli luettua. Luin ne vieläpä lapselleni ääneen. Aivan huippuja teoksia molemmat.

Taina Niemi: Varkaat (2025)

Taina Niemen Ämpärikesä (2024) voitti Minna Canthin perillinen -palkinnon viime vuonna ja tämä hänen uutuutensa saattaa olla vuoden 2025 paras nuortenkirja. 

Juha Kauppinen ja Janne Toriseva: Korvaamattomat, Kertomuksia avainlajeista (2023)

Vaikuttava ja selkeä tietokirja, jonka lukeminen kuuluisi kaikkien kansallisvelvollisuuksiin.

Rick Riordan: Salamavaras (2011)

Tämä oli tänä vuonna lukemistani kirjoista Goodreadsin mukaan se, jota on luettu maailmalla eniten. Pidin tästä aivan valtavasti.


Parhaat runot: 

Risto Rasa: Metsän seinä on vain vihreä ovi (1971), Kulkurivarpunen (1973), Hiljaa, nyt se laulaa (1974), Rantatiellä (1980), Taivasalla (1987) 

Tein alkukesästä Vinhan pop-up-kirjakaupassa Finlaysonilla aivan hurjan löydön: viisi Risto Rasan runokokoelmaa odotti uutta kotia ja minähän kannoin ne kaikki kotiin ja luin ne kaikki kesällä mökkimaisemissa. Mikä karkki ja herkku!

Tuija Välipakka: Take away, 2013

Välipakka nousi lempirunoilijoitteni joukkoon viime vuonna Saari josta olen pois -runokokoelmallaan. nyt löysin hänen Take away -kokoelmansa, joka kertoo riemastuttavasti kuolemasta. Olen aivan myyty. 



Kustantamot ja tuplat

Tilastojen mukaan luin 25:n eri kustantamon kirjoja, vaikka eniten tulikin osumia perinteisesti suurimmille eli WSOY:lle ja Otavalle. Yhteensä 41 % lukemistani kirjoista oli peräisin näiden kustantamojen listoilta.  

Tänä vuonna luin myös yllättävän paljon kirjoja hyväksi havaitsemiltani kirjailijoilta. Näiltä  kaikilta kirjailijoilta luin enemmän kuin yhden teoksen: 

Risto Rasa: 5 runokokoelmaa

Agatha Christie: 5 dekkaria (kuuntelin äänikirjoina automatkoilla)

Elizabeth Strout: 3 romaania

Annie Ernaux: 2 pienoisromaania

Juha Itkonen: 2 romaania

Inga Magga: 2 romaania

Arttu Tuominen: 2 dekkaria (kuuntelin äänikirjoina salilla ja kotitöitä tehdessä)

Antti Tuomainen: 2 dekkaria (kuuntelin äänikirjoina salilla ja kotitöitä tehdessä)

Astrid Lindgren: 2 lanu-klassikkoa


Muuta kirjallista toimintaa:

Osallistuin vuonna 2025 taas Helmetin lukuhaasteeseen ja kolmen lukupiirin kokouksiin. Lisäksi kävin Helsinki litissä, Helsingin kirjamessuilla ja Tampereen kirjafestareilla. Näiden perinteiden toivon jatkuvan tänäkin vuonna.

Sain omia lukuhaasteitani etenemään jonkin verran: TBR100-listaltani luin kolme kirjaa ja sieltä löytyi lukuvuoteni helmi, eli Torgny Lindgrenin Pylssy. Lisäksi Me naiset -lehden 101 naisten kirjoittamaa kirjaa -listalta luin viisi teosta, joista Astrid Lindgrenin Saariston lapset ja Anu Kaipaisen Poimisin heliät hiekat saivat täydet viisi tähteä. 


Suunnitelmia: 

Nyt on uusi Helmet-haaste korkattu jo loppuvuoden 2025 kirjoilla, joita en käyttänyt viime vuoden haasteeseen. Instagramin puolella Luettua elämää -jatkaa aktiivisemmin kuin täällä blogin puolella, mutta tätä katsausta oli taas niin ihana kirjoittaa, että toivon tämänkin touhun jatkuvan. Ainakin olen lukemassa Moby Dick -klassikko kirjabloggaajien klassikkohaasteeseen tammikuun lopussa. 

Toivon ahkeraa lukupiirielämää ja paljon hyviä kirjoja tällekin vuodelle. 

Ihanaa kirjallista vuotta 2026 kaikille lukijoille!

Lähettänyt klo 8 kommenttia:
Tunnisteet:

torstai 31. heinäkuuta 2025

Umberto Eco: Ruusun nimi

Umberto Eco: Ruusun nimi, 1984 

Alkuteos: Il nome della rose, 1980

Suomentaja: Aira Buffa

Kustantaja: Wsoy

Kansi: Eeva Mehto

Sivuja: 624

Mistä sain kirjan: omasta hyllystä


Bacon oli oikeassa sanoessaan, että tiedon valtaaminen tapahtuu kielten tuntemuksen kautta (s. 211).

Kirjabloggaajien klassikkohaaste on täällä taas, jo 21. kerran. Tapahtumaa emännöi Oksan hyllyltä -blogi, ja sieltä voi käydä nappaamassa klassikkovinkkejä talteen. Nyt on kyseessä 10-vuotisjuhlat, sillä tämä perinne alkoi Reader, why did I marry him -blogin Ompun ideasta 31.7.2015. Luettua elämää on ollut mukana alusta lähtien, enkä missään nimessä halunnut jättää tätäkään kertaa väliin. Lukemattomia klassikoita on kirjahyllyissäni riittämiin, joten ei tarvinnut kuin kätensä ojentaa ja valita sopiva tiiliskivi. Tiiliskiviklassikon halusin, koska kesällähän on aikaa lukea.  

Tämänkertainen valintani on koristanut hyllyäni aivan liian kauan ja päässyt muinoin TBR100-listallenikin. Muistan joskus sitä jopa aloittaneeni, mutta heti ensi sivut pudottivat silloin kärryiltä. Tänä vuonna päätin kuitata kirjalla taas monta lukusuunnitelmaa: Helmet 2025 -haasteen kohdan 39. Kirjassa etsitään ratkaisua arvoitukseen, oman TBR100-listani kohdan sekä tietysti tämän klassikkohaasteen.

Umberto Econ (1932 - 2016) kirjoittama nykyklassikko Ruusun nimi ilmestyi italiaksi vuonna 1980. Se sai heti ilmestyttyään valtavan suosion. Sitä palkittiin ympäri Eurooppaa ja sitä käännettiin useille kielille. Kirjan suomenkielinen painos on myös saanut varsin kauniin ulkoasun. 

Ruusun nimi on moneen suuntaan kurkottava teos. Se on murhamysteeri, mutta ennen kaikkea se on keskiaikaisen luostarielämän ja uskonnollisen maailmankatsomuksen esittely ja kirjoittajansa laajan sivistyneisyyden osoitus. Katolisen kirkon sisäiset ristiriidat, luostarikuntien näkemyserot, maallisen ja kirkollisen vallan taistelu sekä luostarin seinien sisälle kätkeytyvät kristilliset mysteerit luovat aivan omanlaisensa verkoston. Teosta voisi pitää kasarin Da Vinci -koodina. 

Ruusun nimessä on kaksi päähenkilöä. Minäkertojana on noviisi Adson Melk, joka on tapahtumien selostaja ja kirjuri. Kirjuriksi hänet on valinnut fransiskaanimunkki William Baskerville, joka on kuuluisa nokkelasta päättelykyvystään. Parivaljakko seikkailee pohjoisitalialaisen luostarin muurien sisäpuolella, jonne heidät alun perin tuo diplomaattinen tehtävä: heidän pitää isännöidä kirkon ja maallisen vallan välistä kokousta. Oikeastaan heidän tehtävänsä on tunnustella maaperää ennen varinaista isompaa kokousta. Tehtävä on luonteeltaan salainen. Suljetun paikan mysteeria aletaan pohjustaa heti, kun luostarin porteille päästään ja William saavuttaa heti munkkien ihailun ja luottamuksen.

Nimi William Baskerville viittaa tietysti Englantiin, josta sankarimunkki on kotoisin. Nimi on Econ kunnianosoitus sekä William Shakespearelle että Arthur Conan Doylen salapoliisisankarille, Sherlock Holmesille, joka seikkailee tarinassa Baskervillen koira. Adson Melkin etunimi Adson viittaa Sherlock Holmesin uskolliseen apulaiseen ja Holmes-seikkailujen kertojaan, tohtori Watsoniin. 

Pöytä on katettu siis herkullisesti. Keskiaikaisen luostarimiljöön kuvaus, luostarikirkon upeat maalaukset ja kryptaan piilotetut mittaamattoman arvokkaat aarteet luovat hienot puitteet suurenmoiselle murhamysteerille. Luostarin arvostettu (ehkäpä maailman suurin, kuten William Baskerville arvelee) kirjasto puolestaan on kuin tehty filosofisen pohdiskelun ja seikkailun miljööksi.

Vuonna 1327 paavi on juuri vaihtunut ja kuningas samoin. Selväähän on sekin että sekä paavin että kuninkaan istuimet horjuvat reippaasti. Täytyy sopia kirkollisen ja maallisen vallan suhteista. Ennen kuin neuvottelupöytään asti päästään, luostarissa ehtii tapahtua useampikin murha, joissa munkkiveljiä päästetään päiviltä ilmestyskirjan näkyjen mukaisin menoin. Murhat näyttävät liittyvän luostarin kirjaston salaisiin aarteisiin, ja päähenkilöt käyvät ratkaisemaan hurjaa arvoitusta oman henkensä uhalla. 

Myönnettäköön, että luin Ruusun nimeä koko kesän. Missään vaiheessa se ei tuntunut imaisevan mukaansa. Juuri kun juoni alkoi kulkea, ryhdyttiin pohtimaan teologisia syvyyksiä. Sitten ryhdyttiin luetteloimaan milloin mitäkin listaa - tosin varsin hauskastikin. Keskiajan teologiset kysymykset, kuten suuri kysymys Jeesuksen varallisuudesta, naurattivat ääneen - vaikka juuri tämänkin kirkollis-poliittisen kysymyksen takia kuoli ihmisiä roviolla. Ja juuri tällaisten asioiden takia maailmassa soditaan edelleen. Vasta historiahan osoittaa, kuinka typeriä periaatteelliset tai opilliset kiistamme ovat.

Ruusun nimen päähenkilöt Adson Melk ja William Baskerville jäivät lopulta varsin vieraiksi hahmoiksi. Melkeinpä paremmin tutustuttiin joihinkin persoonallisiin (ja ehkä vähän höyrähtäneisiin) munkkiveljiin. Yksi elävä nainen vilahtaa kerronnassa, ja hänelle on varattu toinen niistä kahdesta naisen roolista: madonna tai huora. Voitte arvata, kumpaa hän edustaa, ja kun eletään rovioiden kulta-aikaa, niin voitte myös päätellä hänen kohtalonsa.  

Usein klassikoita lukiessa on työläitä hetkiä ja saattaa olla, että luku-urakka kestää kauan. Silti klassikko yleensä palkitsee jollain oivalluksella. Niin kävi nytkin. Ihmisten ikiaikainen ahneus, vallanhimo ja kaiken sotimisen ja murhaamisen turhuus korostuvat tämän klassikon äärellä. Katolisen kirkon suuruus ja sen kokoama maallinen rikkaus ja henkinen ylivalta murenivat Euroopassa, ja Ruusun nimessä kuvattu suljettu luostariyhteisö ja sen sisäiset ristiriidat ennustavat rappiota.

Semiootikko, filosofi ja lingvisti Umberto Econ viesti nykyihmisille on selvä ja korostuu luostarin kirjaston labyrintissa. Kaikki tieto, kaikki arvokas, kaikki historia ja viisaus on kirjoissa. Keskiajalla kirjat olivat aarteita, joita munkit työläästi kopioivat ja hartaudella ja taidolla koristivat. Nyt elämme ja todistamme aikaa, jolloin tekstit ja totuus ovat kaikkien ulottuvilla. Mutta edelleen tietoa pimitetään, vääristellään tai keksitään. Tiedon ja vallan suhde kuitenkin on ja pysyy: tieto on edelleen valtaa. 


Tässä ovat aiempiin klassikkohaasteisiin lukemani teokset: 

1. J. R. R. Tolkien: Hobitti eli sinne ja takaisin

2. Voltaire: Candide
















Lähettänyt klo 12 kommenttia:
Tunnisteet: , , , , ,

torstai 30. tammikuuta 2025

Paavo Rintala: Pojat

Paavo Rintala: Pojat, 2000 (ilm. I kerran vuonna 1958)

Kustantaja: Otava

Kansi: ?

Sivuja: 318

Mistä sain kirjan: omasta hyllystä


 - Suomipoikka, sehr gut, upseeri sanoi. 

Tunnustus oli saatu. Pojat nauroivat. Kaikki ihailivat upseeria.  - -  Vihreä sotilaspuku merkitsi pojille suurinta ja voimakkainta, mitä he saattoivat mielessään kuvitella, varsinkin, kun siinä oli upseerin arvomerkit. Maailmanvalloittajia, kengissäkin raudoitukset. Ja autoja, paljon autoja, ooppeleita eikä mitään romuja. (Pojat, s. 8.)

Kirjabloggaajien klassikkohaaste on täällä taas, nyt jo 20. kertaa. Haastetta emännöi tänään Tuulevin lukublogi, josta voi käydä kurkkaamassa kaikki mukana olevat blogit. 

Haaste teki taas tehtävänsä, eli sai minut tarttumaan kirjahyllyäni lämmittävään klassikkoon, joka oli tällä kertaa Paavo Rintalan Pojat. Sillä on pitkä alaotsikko: Kuvia vv. 1941-1944 Oulun poikien suhteesta ajan suureen ihanteeseen, sotaan ja sen edustajiin, saksalaisen vuoristoarmeijan alppijääkäreihin. "Oulun pojat" on poikasakki, johon kuuluu viisi Raksilan poikaa: Immu, Jake, Matti, Pate ja Urkki. He käyvät koulua, pitkästyvät ja keksivät tekemistä jatkosodan aikaisessa Oulussa. 

Olen tietysti nähnyt kirjan pohjalta tehdyn elokuvan nimeltä Pojat, jonka on ohjannut Mikko Niskanen vuonna 1962 ja jossa Vesa Matti Loiri debytoi näyttelijänä. Hän esitti siinä ikimuistoisesti Jakea, jonka elämän sota muuttaa lopullisesti. Niskasen elokuva on Suomen elokuvahistorian klassikkoja ja täysin syystä. Tuntuu jopa, että Rintalan kirja on unohtunut elokuvan varjoon, vaikka kyllä se edelleen täyttää kaikki klassikon tunnuspiirteet ja puhuttelee lukijaa monin tavoin. 

Paavo Rintala (1930-1999) itse oli Viipurin evakkoja, joka asui jatkososan aikana Oulussa. En voi välttyä ajattelemasta, että Pojat-kirjaansa hän on koonnut omia kokemuksiaan ja muistojaan tuosta ajasta, ystävistään ja mieheksi kasvamisesta. Kirja koostuu episodimaisesti satunnaisista tapahtumista poikien elämässä. Se on yllättävän moderni ja humoristinenkin kuvaus Suomen historian raskaista ajoista, joiden keskellä lapset kuitenkin elävät lapsuuttaan ja sopeutuvat olosuhteisiin.

On ehkä turhaa miettiä, kuinka paljon tapahtumissa on totta ja itse koettua, kuinka paljon mielikuvituksen tuotetta. Kotirintaman elämää ja varhaisnuorten poikien arkea teos kuvaa joka tapauksessa elävästi. Kaveriporukan edesottamuksista kerrotaan aidon lämpimästi, huumorilla ja ymmärtäen. Kirjassa on yllättävän paljon dialogia, johon on säilynyt oululaismurteen ja jonkin verran myös kaakkoismurteen piirteitä. Ouluun sijoitettujen saksalaissotilaiden kanssa kommunikoidaan varsin sujuvasti saksaksi ja elekielellä. Oulu näyttäytyy kirjassa jännittävänä kasvupaikkana, eikä pojilta ideoita puutu. (Raksilan poikien muisteluja löytyy myös muun muassa Raksila-lehdestä.)

Poikien kaveruussuhteet perustuvat hengailuun, jossa pitkästytään. Pitkästymisen lääkkeeksi keksitään tekemistä. Kaverusten järjettömät ajanviettoideat saavat lukijan nauramaan, esimerkiksi teatteriesitys Mannerheimin syntymäpäivistä on suorastaan karnevalistinen kohtaus, joka naurattaa ääneen vielä nykylukijaakin. Poikien mielikuvitus vaatii  sankarillisia tekoja, jotka lopulta ovat sankarillisia ehkä vain heidän omissa silmissään.

Sota-aika on tuonut saksalaiset alppijääkärit Ouluun ja omat miehet - isät, veljet, enot ja sedät - ovat taistelemassa itärintamalla. Jatkosodan alkuvaiheessa kaikki näyttääkin kovin sankarilliselta ja kirjan alussa tunnelma onkin optimistinen: sota voitetaan, sankareita nähdään joka puolella, saksalaisten kanssa tullaan hyvin toimeen. Vain pieniä välähdyksiä sodan julmuudestakin kaikuu Oulun asti.

Poikien persoonallisuudet saavat kirjassa loistaa. Vaikka he ovat erilaisia ja nujakoivat väliin nyrkein, side on vahva. Yhteinen vihollinen - Tuiran pojat - yhdistää. Tappelutaitoja ihaillaan. Näistä poikasakkien tappeluista  alkaa ymmärtää, että "katujengejä" on ollut meillä omasta takaakin. 

Sodan edetessä kirjan tunnelma synkkenee. Kaikesta alkaa olla pula, ja poikienkin mieliaiheita on vertailla paperikenkien tilaa. Koska kaikki vapaa-aika vietettiin ulkosalla, oli kesä taikka paukkuja pakkanen, kengät olivat pojille tärkeitä. Sopivan kokoisista kengistä he saivat lähinnä haaveilla. Sodan edetessä rintaman suunta vaihtuu ja sankarivainajia tulee yhä enemmän. 

Kirjaan on varastoitunut myös sota-ajan maskuliinisuuden ydin, joka perustuu sankaruuteen ja voimaan, aseisiin ja univormuihin. Tunteiden osoittaminen tai heikkous eivät ole pojille sallittuja. Jaken kohtalo on sydäntäsärkevä, ja hänen yksinäisyytensä ja äidinkaipuunsa purkautuvat isotteluna ja lopulta traagisena tapahtumana. 

Myös poikien asenne naisiin on hirveä, eikä se oikeastaan parane koko kirjan aikana, vaikka pojat kasvavat. Naiset ovat joko äitejä tai huoria, pahimmillaan molempia yhtä aikaa. He ovat objekteja, joita arvioidaan kauneuden perusteella ja joita halveksitaan avoimesta seksuaalisuudesta. Eräässä kohtauksessa nuori opettajansijainen yrittää pitää nuoria miehiä lyseon historian tunnilla aisoissa. Kohtauksessa kuvataan synkän, suorastaan sadistisen piinaavaksi äityvää tunnelmaa.  

En voisi kuitenkaan kuvitella aidompaa poikaporukan kuvausta. Pojat onnistuu vangitsemaan jotain  olennaisen vilpitöntä lapsen ajatuksenjuoksusta ja toveruudesta, jota ihminen kokee vain lapsena - olivat olosuhteet ympärillä mitä tahansa. 


Kuittaan Pojilla paitsi tämän perinteisen klassikkohaasteen, myös yhden TBR-listani kirjoista sekä tietysti vuoden 2025 Helmet-haasteen kohdan 35. Kirjan nimessä on sana ”mies” tai ”poika” tai niiden taivutusmuoto. 


Tässä ovat klassikkohaasteeseen aiemmin lukemani kirjat: 

1. J. R. R. Tolkien: Hobitti eli sinne ja takaisin

2. Voltaire: Candide














Lähettänyt klo 5 kommenttia:
Tunnisteet: , , , ,

perjantai 3. tammikuuta 2025

Vuoden 2024 parhaat kirjat ja villit tilastot

Vuosi 2024 oli hyvä kirjavuosi. Luin yhteensä 101 kirjaa. Kokonaisuuden joukossa on muutama kuvakirja, muutama nuortenkirja, 12 runokokoelmaa, 12 sarjakuvaa, 12 tietokirjaa ja loput perinteisiä romaaneja. Kuuntelin kirjoista lopulta äänikirjoina vain 14, vaikka kuuntelunopeuteni on kasvanut. Toisaalta öisin kuuntelen kirjoja hidastetulla nopeudella, jos satun heräämään enkä saa unta.

Kotimaisia kirjailijoita oli 55, seuraavaksi eniten ruotsalaisia (13) ja brittikirjailijoita (12) sekä viisi amerikkalaista kirjailijaa. Erityisen yllättynyt olen siitä, että peräti 60 % lukemistani kirjoista oli ennestään tuntemattomien kirjailijoiden kirjoja. Toisaalta nämä luvut selittyvät tietokirjojen ja sarjakuvien kasvaneella määrällä. Lisäksi luin kirjoja 23 eri kustantamosta, eli näyttää siltä, että monipuolinen kirjatarjonta tarvitsee useita toimijoita Suomenkin kokoiseen, eli suhteellisen pieneen maahan. 

Nyt en jäänyt lukemaan saman kirjailijan tuotantoa, vaan luin yksittäisiä teoksia sieltä täältä. Vain seuraavilta kirjailijoilta luin kaksi teosta:

Dekkaristit: Agatha Christie (takuuvarma automatkojen viihdyke) ja Sara Sarenbrant (ensin innostuin ja toisen kohdalla jo kyllästyin)
Lastenkirjailijat: J. K. Rowling (Jouluposso sekä Harry Potter -kuvakirja) sekä Taru Viinikainen ja Oili Kokkonen (Tiltu ja Lettu -sarjan kirjoja)
Runoilija: Hanna Storm
Superkirjailija: Jean M. Untinen -Auel, jonka Maan lapset -sarjan kaksi viimeistä osaa kuuntelin viime vuonna

TBR-listaltani luin säälittävästi vain yhden kirjan, mutta Me naisten kirjailijalistalta sain rastittaa ainakin viisi kirjaa tänä vuonna. Naisten kirjoittamien kirjojen osuus lukemistani kirjoista nousi ennätyslukemiin, nimittäin kirjoista 70 % oli naisten kirjoittamia kirjoja. Vaikka luen tietoisesti mieluummin naisten kirjoittamia kirjoja (koska niitä lukevat vain naiset), niin en suinkaan välttele miesten kirjoittamia kirjoja. Näin on vain käynyt.


Tässä lukemani parhaat kirjat täysin subjektiivisessa paremmuusjärjestyksessä (joka vaihtelee):

Parhaat kaunokirjat

Kotimaiset:

Pajtim Sataovci: Lehmä synnyttää yöllä
Iida Turpeinen: Elolliset
Tommi Kinnunen: Kaarna
Petra Rautianen: Tuhkaan piirretty maa
Salli Kari: Vedestä ja surusta
Vappu Kannas: Rosa Clay

Ulkomaiset:

Maja Lunde: Mehiläisten historia
Annie Ernaux: Tapaus
Jane Austen: Emma
William Shakespeare: Macbeth
Jerome K. Jerome: Kolme miestä veneessä
Abdullah Gurnah: Loppuelämät
Siri Hustvedt: Kaikki mitä rakastin
Solvej Balle: Tilavuuden laskemisesta I
David Nicholls: Sinä päivänä
Nguyen Phan Que Mai: Vuorten laulu
Susan Abulhawa: Jeninin aamut
Michael Cunningham: Päivät
Ella-Maria Nutti: Pohjoisessa kahvi on juotu mustana
L. M. Montgomery: Sininen linna

Parhaat runot

Tuija Välipakka: Saari josta olen poissa
Stiina Saari: Onninno
Paula Sankelo: Katoava jää
Carlos Lievonen: Vain heteitä
Hanna Storm: Kanootin säilyttämisestä talven yli
Johanna Venho: Saaren runot
Tiina Lehikoinen: Mutta armo on kukka joka laulaa
Edith Södergran: Maailma on minun

Parhaat sarjakuvat

Anneli Furmark: Tule kanssani kulman taa
Emilia Laatikainen: Ei ois susta uskonut
Alice Oseman: Heartsopper 3
Michael Rabagliati: Paul has a summer job
Hanna Gustavsson: Iggy 4-ever
Ulla Donner: Luonnollinen näytelmä
Suvi Ermilä: Vastaanottokeskus
Malin Falch: Peikkolaakso, Pohjantuli I
Sanna Hukkanen: Metsänpeitto

Goodreads-arvioissani melkein jokainen lukemani sarjakuva saa viisi tähteä. Jollakin tavalla kuvan ja sanan liitto vetoaa minuun aivan erityisesti. Anneli Furmarkin Tule kanssani kulman taa ja Emilia Laatikaisen hurja ja ahdistava Ei ois susta uskonut ovat aivan henkeäsalpaavan hienoja teoksia.


Parhaat tietokirjat

Anatoli Kuznetsov: Babi Jar

Anna-Riikka Carlson: Eeva Kilpi, Nämä juhlat jatkuvat vielä

Lea Ypi: Vapaa, Kuinka kasvoin aikuiseksi maailman romahtaessa

Pekka Tölli: Minä näen sinut, Arvostuksen psykologiaa

Kimmo Ohtonen: Tunturikettu, Pohjoisen naalin tarina

Antti Järvi: Minne katosi Antti Järvi? Kertomus kadonneesta isoisoisästä ja luovutettuun Karjalaan jääneistä

Sofi Oksanen: Samaan virtaan, Putinin sota naisia vastaan

Tommi Kinnunen ja Minna Rytisalo: Huokauksia luokasta

Saara Turunen ja Petra Maisonen (toim.): Suurteoksia II

Heli Pruuki ja Terhi Ketola-Huttunen: Vihainen nainen, hyvä, paha aggressio

Inti Chavez Perez: Respektiä

Tämä vuosi oli tietokirjojen vuosi. Ukrainalaisen Anatoli Kuznetsovin Babi Jar vei yöunet, sillä tuntui kuin olisin ollut paikanpäällä Babi Jarissa toisen maailmansodan aikaan. Kuznetsov oli itse 10-vuotias silminnäkijä järkyttävässä massateloituksessa, jossa 30 000 Kiovan juutalaista teloitettiin kahden päivän aikana. Hänen kirjoitustyylinsä on samantyyppinen kuin nobelisti Svetlana Aleksijevitsin dokumentaarisissa romaaneissa.

Anna-Riikka Carslsonin viisasta ja elämänmakuista Eeva Kilpi -kirjaa suorastaan rakastan. Pekka Töllin Minä näen sinut ja Heli Pruukin ja Terhi Ketola-Huttusen Vihainen nainen ovat olleet voimakirjojani koko syksyn. Olen kuunnellut niitä edes takaisin, sillä löydän niistä oivalluksia, jotka auttavat jaksamaan arjessa ja ymmärtämään ihmisiä (myös itseäni) paremmin.

Kohukirja Respektiä on aivan upea johdatus tunteisiin ja seksiin, ja sopii myös omalle sukupolvelleni. Saara Turusen ja Petra Maisosen toimittama Suurteoksia-sarja on puolestaan kulttuuriteko kirjallisuuden kentällä. Se esittelee naiskirjailijoiden elämään vaikuttaneita naisten kirjoittamia kirjoja. Kaanonin ravistelu ja avartaminen on aina tarpeellista.

Parhaat lanut

Raul Roine: Suomen kansan suuri satukirja
Sven Nordqvist: Viiru ja Pesonen saavat jouluvieraita
Taina Niemi: Ämpärikesä
Päivi Lukkarila: Skutsi
Raija Siekkinen: Herra Kuningas
Taru Viinikainen ja Oili Kokkonen: Tiltu ja Lettu, Joulujupakka
Paul theroux: Joulukortti
Jukka Behm: Ihmepoika Leon
Laura Ruohonen ja Erika Kallasmaa: Otusopus


Parhaat dekkarit

Tove Alstedt: Juurakko
Malin Person Giolito: Sinun käsissäsi
Satu Rämö: Hildur
Agatha Christie: Lentävä kuolema


Kirjavuoden kohokohtia ovat aina vaan lukupiirien kokoontumiset sekä tietysti Helsingin kirjamessut ja Tampereen Kirjafestarit. Helsinkilit -tapahtumassa ehdin käydä tänä vuonna vain perjantaina, mutta olihan sekin taas innostava kokemus, joka lisännee käännöskirjallisuuden kulutustani merkittävästi. Saapa nähdä, joko tänä vuonna ulkomaisten ja kotimaisten kirjojen lukemisen tasoittuu?

Toivotan kaikille ihanaa kirjavuotta 2025!

Lähettänyt klo 5 kommenttia:

sunnuntai 29. joulukuuta 2024

Helmet 2024 valmistui

 

Helmet-lukuhaaste 2024 


Olen perinteisesti julkaissut Helmet-lukuhaasteen tilastot myös blogi-julkaisuna, sillä kirjalistat ovat aina kivoja. Nyt oli toinen vuosi, kun täytin Excel-taulukon lukemistani kirjoista. 

1. Kirjan nimessä on erisnimi: Jane Austen: Emma

2. Kirjassa tehdään taikoja: Paul Theroux: Joulukortti

3. Booker- tai Pulitzer-palkinnon voittanut kirja: Anita Brookner: Rantahotelli

4. Kirjassa on presidentti: Aila Meriluoto: Sisar Vesi, veli Tuli

5. Kirjailijan nimikirjaimia ei esiinny omassa nimessäsi: Hanna Storm: Kanootin säilyttämisestä talven yli

6. Kirjan tapahtumat sijoittuvat 1920-luvulle: L. M. Montgomery: Sininen linna

7. Kirjassa rakastutaan: Anneli Furmark: Tule kanssani kulman taa

8. Kirjan nimessä on perheenjäsen: Antti Järvi: Minne katosi Antti Järvi? Kertomus kadonneesta isoisoisästä ja luovutettuun Karjalaan jääneistä

9. Kirjassa joku karkaa: Jean M. Untinen-Auel: Tasangon vaeltajat

10. Kymmenes kirja, jonka luet tänä vuonna: Ulla Donner: Luonnollinen näytelmä

11. Kirjan kannessa tai nimessä on yksi neljästä elementistä (ilma, vesi, maa tai tuli - palavat kynttilät kirjan kannessa):  Sven Nordqvist: Viiru ja Pesonen saavat jouluvieraita

12. Lastenrunokirja: Laura Ruohonen ja Erika Kallasmaa: Otus opus

13. Kirjan tapahtumapaikka on suljettu tai rajattu. Suvi Ermilä: Vastaanottokeskus

14. Kirjassa harrastetaan (kutomista): Agatha Christie: Lomahotellin murhat

15. Kirja, jolla on vähintään kolme tekijää: Saara Turunen ja Petra Maisonen: Suurteoksia II 

16. Kirjassa on valokuvia: Edith Södergran: Maailma on minun 

17. Kirjassa on ärsyttävä henkilöhahmo: Kerttu-Kaarina Suosalmi: Jeesuksen pieni soturi

18. Kirjan kannessa tai nimessä on koru: Vappu Kunnas: Rosa Clay 

19. Kirjassa on mainittu Suomi: Lars Kepler: Hämähäkki

20. Kirjan on julkaissut pieni kustantamo (Kosmos): Stina Saari: Onninno

21. Kirjasta on tehty TV-sarja. David Nicholls: Sinä päivänä

22. Kirjaa on suositellut kirjailija (Sofi Oksanen): Lea Ypi: Vapaa, Kuinka kasvoin aikuiseksi maailman luhistuessa 

23. Suomalainen dekkari tai salapoliisi- tai jännityskirja: Satu Rämö: Hildur

24. Kirjan tapahtumat sijoittuvat pääkaupunkiin (Lontoo): Jukka Behm: Ihmepoika Leon 

25. Kirjassa vietetään juhlapyhää (joulu): Taru Viinikainen ja Oili Kokkonen: Tiltu ja Lettu, Joulujupakka 

26. Kirjan nimessä on sana kirja: Raul Roine: Suomen kansan suuri satukirja

27. Kirja kertoo jälleenrakentamisesta: Petra Rautiainen: Tuhkaan piirretty maa

28. Kirjailija on Välimeren maasta: Annie Ernaux: Tapaus 

29. Kirjassa valehdellaan: J. K. Rowling: Jouluposso 

30. Kirja, jossa ei ole nimettyjä tai numeroituja lukuja: Tove Alsterdal: Juurakko 

31. Kirjassa on vammainen henkilö (sotavamma): Nquyen Phan Que Mai: Vuorten laulu

32. Kirja on kirjoitettu alun perin kielellä, jolla on korkeintaan 10 miljoonaa puhujaa (norja): Maja Lunde: Mehiläisten historia

33. Kirjassa muutetaan maalle: Michael Cunningham: Päivät 

34. Kirjan nimessä on käsky tai kehotus: Harlan Coben: Lupaa ja vaikene 

35. Kirjassa vietetään aikaa luonnossa: Iida Turpeinen: Elolliset 

36. Kirjan on kirjoittanut maahanmuuttaja: Dess Terentjeva: Zeno

37. Kirja, joka herättää voimakkaita tunteita: Emilia Laatikainen: Ei ois susta uskonu 

38. Kirjan kannessa tai nimessä on käsi tai kädet: Malin Persson Giolito: Sinun käsissäsi

39. Kirjassa on bi- tai panseksuaalinen henkilö: Alice Oseman: Heartsopper 3 

40. Kirjassa on erittäin kylmä tai kuuma: Kimmo Ohtonen: Tunturikettu, Pohjoisen naalin tarina

41. Kirjassa syntyy lapsi: Katja Tukiainen: Rusina

42. Kirjan nimessä on alaotsikko: Ville Mäkipelto ja Paavo Huotari: Sensuroitu, Raamatun muutosten vaiettu historia

43. Kirjalla ei ole päähenkilöä: Inti Chavez Perez: Respektiä, Seksikirja pojille

44. Tietokirja, jonka on kirjoittanut nainen: Sofi Oksanen: Samaan virtaan, Putinin sota naisia vastaan  

45. Kirjassa pelataan (koripalloa): Harri Veistinen: Revontuliefekti ja oranssit tiput 

46. Kirjan kannen pääväri on musta tai kirjan nimessä on sana musta: Tommi Kinnunen ja Rytisalo: Huokauksia luokasta

47.-48. Kaksi kirjaa, jotka on kääntänyt sama kääntäjä (Jaana Nikula): 

Golnaz Hashemzadeh Bonde: Luontainen käytös

Ella-Maria Nutti: Pohjoisessa kahvi on juotu aina mustana

49. Kirja on julkaistu vuonna 2024. Leena Krohn: Sydänystävä

50. Kirjaa on suositellut kirjaston työntekijä: Taina Niemi: Ämpärikesä


Uusi Helmet-haaste on jo julkaistu, mutta päätin itse ruveta täyttämään sitä vasta ensi vuoden puolella. 

Kohta taas tavataan näissä merkeissä! 


P. S. Pian on luvassa myös kootut lukutilastot, joita on aina ilo tehdä. 

Lähettänyt klo 2 kommenttia:
Tunnisteet:

keskiviikko 31. heinäkuuta 2024

William Shakespeare: Macbeth

William Shakespeare: Macbeth, 1606, suomennos vuodelta 2004

Suomentaja: Matti Rossi

Kustantaja: Wsoy

Sivuja: 165

Mistä sain kirjan: lainasin kirjastosta


Elämä on vaeltava varjo, kehno näyttelijä, 

joka temppuilee ja rehkii näyttämöllä

hetken, eikä palaa. Se on hullun loru, 

täynnä huutoa ja vimmaa, mutta mieltä vailla.

                                               Macbeth (s. 149)


Macbethilla on hurja maine. Se on Shkespearen julmista tragedioista julmin. Sen päähenkilö on vallanhimossaan kyltymätön Macbeth, joka haluaa kuninkaaksi hinnalla millä hyvänsä. Hänet voittaa julmuudessa vain hänen maailmankuulu vaimonsa, lady Macbeth, joka yllyttää miestään veritekoihin. 

Näillä ennakkotiedoilla ryhdyin lukemaan Mabethia, josta on tulossa syksyllä 2024 esitys Tampereen työväen teatteriin. Halusin ottaa selvää, mistä näytelmässä oikein on kysymys. Otso Kauton ohjaama esitys houkuttelee, ja kun siihen on saatu Tero Saarisen koreografia mukaan, en malttaisi odottaa, että pääsen katsomoon. 

Matti Rossin käännös Macbethista osoittautui herkulliseksi ja yllättävän helppolukuiseksi (tämä ei tarkoita, että se oli helppo lukea, vaan että se oli helpompi lukea kuin Shakespearet yleensä). Kaikkine sekopäisine juonenkäänteineen Macbeth tuli ahmaistua parissa päivässä. Se on tarina, joka ei kuitenkaan jätä rauhaan, vaan elää kauan lukijan mielessä. (Mainittakoon, että Wsoyn suurhanke, jossa Shaespearen näytelmistä julkaistiin uusintakäännökset 2000-luvun alussa on ylittämätön kulttuuriteko. Olen kerännyt näitä upeita painoksia kirpputoreilta itselleni nyt 11 kappaleen verran. Viimeisimpänä löytönä Kirjapäiviltä ostamani Romeo ja Julia. )

Macbethia lukiessani yllätyin monestakin asiasta. Ensinnäkin molemmat julmat, jopa petoihin verratut Macbethit, sekä herra että rouva, tuntevat hirveää syyllisyyttä teoistaan. He antavat synnintuskilleen vallan eri tilanteissa, joten oikeaa hetkeä julmuuksien pysäyttämiseksi ei tule. Jäin miettimään, että jos katumus olisi iskenyt heihin yhtä aikaa, he olisivat ehkä tulleet järkiinsä. Toisaalta heidän keskinäinen suhteensa saa polttoainetta väkivallasta ja kunnianhimosta, joten ehkä todellista mahdollisuutta murhien peruuntumiseen ei olisi siltikään ollut. (Ja mitäpä draamaa siitä olisi syntynyt!)

Toisekseen Macbethin vallanhimo ja veriteot eivät tunnu ollenkaan niin hirveiltä, kuin alun perin pelkäsin. Olen vastikään tuijottanut viisi kautta Game of Thrones -tv-sarjaa, jossa murhataan isiä, sisaruksia ja liittolaisia sekä kokonaisia sukuja äärimmäisen verisesti. Pohjaton vallanhimo ja jatkuva pelko vallan menettämisestä ajavat ihmiset armottomiin tekoihin. 

Kolmanneksi Macbeth on parhaimmillaan hauska. Se on fantasiailottelua, jossa noidat pääsevät toteuttamaan hassunhauskoja suunnitelmiaan. He pelleilevät ihmiskohtaloilla ja ennustelevat kaikenlaista hölmöä, jonka ihmisparat ottavat tosissaan. Seuraukset ovat äärettömän veriset, mutta noidilla ei ole niistä vastuuta. Ihmisille jää vastuu, vaikka näyttää siltä, että he ovat olleet henkiolentojen päähänpistojen uhreja. Toisaalta, koska tavallisen talliaisen on mahdotonta ymmärtää vallan hurmaa ja hallitsijoiden tyranniaa, nämä henkiolennot ehkä tarvitaan jonkinlaiseksi selitykseksi Macbethin sekoamiselle.

Noidat ennustavat niin hämärin sanakääntein Macbethin tuhon, että Macbeth jää pelon valtaan ja yrittää uusin veriteoin tukea kruunuaan. Eräs ennustus kuului, että kun "Birnamin metsät liikkuvat", Macbehin tuho on lähellä. Tämä ennustus toi mieleeni Elizabeth Cattonin uuden teoksen Birnamin metsä, joka onkin saanut innoituksensa Macbethistä. 

Klassikoita kannattaa lukea. Ne houkuttelevat yhä uusia sukupolvia ihmisyyden eri puolien äärelle. Macbeth on tutkielma vallanhimosta ja julmuudesta. Mikä voisi olla ajankohtaisempi näytelmä Putinin Venäjää miettiessä? Tämän ajan Macbethitkään eivät kaihda keinoja vallan saavuttamiseksi. Ja historia - sekin on Macbethien historiaa. 

Tavallisen ihmisen on vaikea kuvitella, mikä määrä valtaa saa ihmisen sekoamaan. Mikä saa ihmisen uskomaan, että maailma kuuluu hänelle ja kaikki muut ihmiset ympärillä ovat arvottomia pelinappuloita vallan saavuttamiseksi? Mietin diktaattoreita ja heidän suunnittelemiaan tuhoamisleirejä, joukkomurhia ja pelkoon perustuvia järjestelmiään. Selvää on, että valta vaatii väkivaltaa ja pelkoa tuekseen, jos se halutaan rakentaa sellaisille arvoille. Valta tarvitsee verta ja kärsimystä polttoaineekseen, aina ja joka asteella. Sellainen valta on silkkaa ahneutta ja narsismia. Ihmiskunnan suurin toive ehkä onkin, että varjeltuisimme hulluilta kuninkailta. 



Kirjabloggaajien klassikkohaaste on itsessään jo jonkinlainen klassikko. Olen ollut mukana jokaisessa haasteessa, nyt 19. kerran. Haastetta emännöi tänään Yöpöydän kirjat -kirjablogi, ja sieltä kannattaakin käydä nappaamassa klassikkovinkkejä.  Kiitos Niinalle emännöinnistä!


Tässä ovat haasteisiin aiemmin lukemani kirjat: 

1. J. R. R. Tolkien: Hobitti eli sinne ja takaisin

2. Voltaire: Candide





13. Jonathan Swift: Gulliverin retket







Kannattaa käydä kurkkimassa, mitä bloggaajat ovat lukemistaan klassikoista löytäneet. Antoisia hetkiä klassikoiden parissa!



Lähettänyt klo 13 kommenttia:
Tunnisteet: , , , , , ,

keskiviikko 31. tammikuuta 2024

Jane Austen: Emma



Jane Austen: Emma, 1959, 6. painos

Alkuteos: Emma, 1815

Suomentaja: Aune Brotherus

Kustantaja: Wsoy

Kansi: puuttuu

Sivuja: 462

Mistä sain kirjan: Omasta hyllystä


Kokonaan ilman tanssiakin voi kyllä elää. Tiedetään nuorten ihmisten viettäneen monta, monta kuukautta kaikessa rauhassa käymättä kertaakaan missään mainittavammissa tanssiaisissa eikä siitä ole koitunut minkäänlaista vahinkoa enempää heidän ruumiilleen kuin sielulleenkaan.  - Mutta kun makuun kerran on päästy - kun kerran, vaikka vähänkin, on saatu tuntea tuon nopean liikunnan aiheuttamaa onnea - niin on varsin vaikeata olla vaatimatta lisää. (S. 235.)

Kun luin Jane Austenin Emmasta tämän ironisen kuvauksen tanssimisen iloista, oli kuin olisin saanut terveiset kahdensadan vuoden takaa sielunsisarelta. Kyllä, ilman tanssiakin voi elää, mutta kyllä vain on suloista tanssia aina, kun siihen on tilaisuus. Vuonna 1815 ilmestynyt klassikko kuvaa brittiläisen yhteiskunnan varakkaan maalaisaateliston huoletonta elämää, mutta tanssimisen ilot taitavat ylittää aika- ja luokkarajat yhä vaan.

Tänään juhlistetaan kirjabloggaajien klassikkohaastetta jo 18. kerran. Jane Austenin Emma valikoitui  tämänkertaiseksi klassikkokirjakseni, koska se sopi niin mainiosti Helmetin tämän vuoden haasteeseen (1. Kirjan kannessa on erisnimi). Teos on myös TBR100-listallani ja Me naiset -lehden sadan naiskirjailijan listalla. Oikeastaan sain siis neljä kärpästä yhdellä lukemisella (Helmet, TBR, naisklassikot ja klassikkohaaste). 

Emma ei ihan yllä Ylpeyden ja ennakkoluulon tai Järjen ja tunteen tasolle juonikuvioiltaan, mutta toisaalta Emman päähenkilöhahmo ylittää vilkkaudellaan näiden Austenin muiden teosten naispäähenkilöt. Kerronta on Emma-keskeistä, vaikka minäkertojasta ei 1800-luvun romaaneissa tiedetty mitään. Kertojanäkökulma siis pysyy tiiviisti Emmassa paria syrjähyppyä lukuun ottamatta. Niinpä Emmasta piirtyy persoonallinen ja aito henkilökuva. Kaikki Emman ajatuksen lapsellisuudet ja järjettömät järkeilyt siis tulevat lukijaa lähelle, eikä Emmaan voi olla ihastumatta, vaikka hän tuntuukin varsin höpsöltä. 

Kirjassa hypätään heti keskelle brittiläisen maaseudun yläluokan seurapiiritapahtumia, joita ei oikeastaan hirveästi ole. Emma osallistuu tapahtumiin nuoren naisen innolla, vaikka ei itse aio mennä naimisiin, koska hänen persoonallinen isänsä vaatii huolenpitoa. Emmaa naimattomuus ei tunnu huolettavana. Hän ei pidä vanhenemista ahdistavana asiana, sillä mikäpä häntä estäisi olemasta vanhana naisena sen vähempää nainen kuin mitä hän nyt on ja toteuttamasta itseään aivan yhtä vapaasti kuin mitä hän nyt toteuttaa. Hänellä on isänsä varallisuus turvanaan: " - - Vain köyhyys tekee naimattomuuden halveksittavaksi tavallisen kansan silmissä. Yksittäinen nainen, jolla on pienet tulot, on pakostakin naurettava, vastenmielinen vanhapiika - poikien ja tyttöjen pilkan aihe; mutta varakas yksinäinen nainen on aina kunnioitettu ja voi olla yhtä järkevä ja miellyttävä kuin kuka muu tahansa." (S. 83.)

Emman pohdinta pitää täysin paikkansa vielä tänäkin päivänä, ja lisäksi Emma tulee samassa puheenvuorossaan julistaneeksi myös köyhyyden vaikutukset ihmisen henkiseen pääomaan: "Tämä erittely ei kohdistu niin suuresti maailman rehellisyyttä ja tervettä järkeä vastaan kuin miltä aluksi voi tuntua, sillä hyvin pienillä tuloilla on taipumus rajoittaa mieltä ja katkeroittaa luonnetta. Ne, jotka töin tuskin tulevat toimeen, jotka pakosta liikkuvat hyvin ahtaassa ja tavallisesti hyvin alhaisessa seurapiirissä ovat usein ahdasmielisiä, saitoja ja karkeita." (S. 83)

Oma vanhanpiian vakaumus ei estä Emmaa järjestelemästä muiden rakkaussuhteita. Yksi menestystarina hänellä onkin kerrottavanaan, sillä hän on järjestänyt kotiopettajattarensa ja leskimies herra Westonin avioliiton, mutta miten käynee Emman seuraavan projektin... Näköpiirissä vilahtelee kolme nuorehkoa herrasmiestä ja Emmalla on suloinen ystävätär, joka tarvitsisi kunnollisen aviomiehen. Emma panee pyörät pyörimään. 

Koska Emma unohtaa autuaasti oman viehätysvoimansa, tai kieltää sen, hän onkin kohta kummallisissa tilanteissa. Sydänsuruja, kyyneliä, väärinkäsityksiä ja suloisia sovintoja tarvitaan romanttisen tarinan rakentamiseen. 

Romantiikan ohessa Austen luo teokseensa muutaman koomisen tyypin luomaan maalaiskomedian tunnelmaa. Tällaisia ovat esimerkiksi Emman oma hysteriaan taipuvainen ja huolehtivainen isäukko, jota kaikki  kyläläiset tuntuvat rakastavan sekä lämpimikseen höpöttävä ja hössöttävä naapurin rouva.  Välillä brittiläisen maalaisyläluokan tarkkaan määritellyt sopivaisuussäännöt saavat kertojalta purevaa kommentointia osakseen. 

Lisäksi ainaisen pohdinnan ja piikittelyn aiheena Austenilla ovat sopivat ja sopimattomat käyttäytymissäännöt, joiden päivittämisestä ja koettelusta yläluokan päivät kuluvatkin rattoisasti. Käydään vierailuilla ja lähetetään kutsuja talosta toiseen. Kaikki tietysti tarkasti määrättyjen sopivaisuussääntöjen puitteissa. 

Kaikkinensa Emma viihdyttää vallan mukavasti. Taidolla luotu ihmissuhteiden ja sopivaisten tapojen verkosto, komeat perijät, kauniit neidot ja maalaisidylli luovat niin herkulliset lähtökohdat, että kumma olisi, jos ei lukijan suupieleen nousisi vino hymy. 


Ankin kirjablogin emännöimä Kirjabloggaajien klassikkohaaste on itsessään jo jonkinlainen klassikko.  Olen ollut mukana joka kerta. Tässä ovat haasteisiin aiemmin lukemani kirjat: 

1. J. R. R. Tolkien: Hobitti eli sinne ja takaisin

2. Voltaire: Candide





13. Jonathan Swift: Gulliverin retket





Mukavia hetkiä klassikoiden parissa!




Lähettänyt klo 10 kommenttia:
Tunnisteet: , , , , ,
Tilaa: Kommentit (Atom)