Ulla-Lena Lundberg: Jää

Ulla-Lena Lundberg: Jää, 3. painos, 2012
Alkuteos: Is, 2012
Suomentaja: Leena Vallisaari
Kustantaja: Teos & Schildts & Söderströms
Kansi: Helena Kajander
Sivuja: 366
Finlandia-voittaja 2012



-- ja pastori on liian hyvä tähän elämään. Miten hän vaimoaan hoivaakaan! Se on esikuva kaikille, jos ihmiset vain älyäisivät ottaa hänestä esimerkkiä. Koko pappi on kuin saarna, on ihailtavaa, että nuori ihminen tietää jo niin paljon siitä, miten elämä kuuluu elää.

Ulla-Lena Lundbergin Jää on kuin "saarna", josta voisi ottaa oppia siihen, "miten elämä kuuluu elää"! Jos odotukseni olivatkin korkealla, kun sain kirjan käsiini, ne jopa ylittyivät. Ulla-Lena Lundbergin Jää on viisas ja kaunis kirja. Sitä lukiessa tulee hyvä olo.

Alussa on Suomen läntinen saaristo, Luodot, jonka kirkkosaareen posti-Antonin vene rantautuu. Hänellä on kyydissään uusi pappisperhe: nuori pastori Petter Kummel, pastorska Mona ja heidän pieni tyttärensä Sanna. Luotolaiset ovat laiturilla heitä vastassa, ja kaikki hymyilevät. Ja he hymyilevät toisilleen siitä lähtien, sillä ystävyyden ja keskinäisen kunnioituksen siteet solmitaan siinä, kirkkosaaren laiturilla.

Pappilan seuraelämä on vilkasta vuoden ympäri, mutta erityisesti kesällä kirkkosaareen virtaa vieraita: sukulaisia, seurakuntalaisia ja kesävieraita, purjehtijoita ja aika ajoin tietysti kirkkoneuvosto. Heitä kaikkia Mona nurisematta kestitsee. Eletään sotavuosien jälkeistä aikaa, 1940-luvun loppua, jolloin elämä on palautumassa entiselleen. Saarelaisilla on yhteisöllisiä hankkeita, mm. terveystalo ja silta, joitten toteuttamiseen myös pastori osallistuu.

Pastoria tarvitaan tietysti ennen kaikkea kirkollisissa tilaisuuksissa ja hänen kanssaan pysähdytään juttelemaan - hänen päivänsä venyvät pitkiksi. Entäs pastorskan elämä? Se on täynnä naisten näkymättömiä töitä, mutta Mona onkin mitä toimeliain pappilan emäntä, vaimo ja äiti: Sillä aikaa kun pappi oleilee kylällä, syö herkkuja ja juo vatsan täydeltä kahvia, puhuu ja veisaa virsiä, papinrouva on lypsänyt ja tiskannut, pannut pyykit likoon, käyttänyt separaattoria, kuurannut keittiön lattian jolle mies arvelematta astuu, sytyttänyt saunan padan alle tulen, nostanut kaivosta vettä, pyykännyt hurjana saunassa ja huuhtonut pyykit meressä, ravinnut itsensä ja Sannan sopivin väliajoin, ajanut tiehensä torpparin lehmät jotka ovat murtautuneet ulos aitauksesta, juntannut demonstratiivisesti kivellä maahan pari tolppaa saamatta hiukkaakaan huomiota torpan asukkailta joista ei näy ikkunassa vilahdustakaan.

Pariskunnalla riittää töitä, joita he tekevät yhdessä ja erikseen, mutta työntäyteistä pitää elämän ollakin! Heitä yhdistää vahva rakkaus ja usko yhteisen elämän rakentamiseen. Pian heille myös selviää, että he haluavat jäädä Luodoille loppuelämäkseen. Pappi suorittaa pastoraalitutkintonsa ja hänet vihitään Luotojen kirkkoherraksi, toinenkin tytär syntyy. Papin oma usko vahvistuu saarella ja kirkastaa ympäröivän elämänkin.

Luotojen asukkaat näyttävät pappilan väelle parhaat puolensa, ja he saavat paljon ystäviä, mm. lukkarin, suntion, opettajattaren ja tohtorin, joilla kaikilla on oma historiansa, mutta joiden luottaumuksen pappi voittaa. Posti-Anton toimittaa postin perille säällä kuin säällä, ja osaa lukea vettä ja jäätä, mutta ennen kaikkea hän näkee ympärillään henkiolentoja, joilta osaa pyytää apua. Antonin kautta lukija saa pieniä vihjeitä tulevasta.

Talvella kirkkosaari on jään eristämä ja luotolaiset elävät hiljaiseloa. Silti pappilan väellä riittää töitä. Elämä tuntuu täydeltä ja onnelliselta. Eikö Paratiisissa ole säröäkään? Onko onni siellä turvassa kuin Luodot jään keskellä? Toki siellä on säröjä, mutta papin asenteella nekin tuntuvat siedettäviltä: Sillä tottahan se on, että kuolemansynnit rehottavat kylissä, hyveet ovat pilkattuja varjokuvia. Mutta ne asustavat sellaisen kansan keskellä, joka on kykeneva myös sääliin ja myötätuntoon, luottamukseen ja suopeuteen. He eivät voi elää ilman muita ihmisiä ja ottavat sen tähden tarkasti vaarin yhteisön säännöistä, joita vastaan ei saa rikkoa. Päiväpuoli ja yöpuoli, avoimia kuin kirja, salaisuuksia tulvillaan. Hymyileviä, poiskääntyneitä. Hyviä, pahansuopia. Ei koskaan pelkästään jompaakumpaa.

Lundbergin Jää nousee elämän yläpuolelle. Sen selkeään, kauniiseen kieleen ja sen ihmisten elämään sukeltaa kuin höyhenpeittoon. Lukija antautuu huutomerkkien virtaan, nousee arjen yläpuolelle, kohti jotain pyhää. Ja kun väistämätön tapahtuu, ei sille mitään voi, koska on antanut itselleen luvan elää Luodoilla ja hymyillä pappilan väelle.

Jää on Finlandia-palkintonsa ansainnut. En kylläkään ole lukenut kuin kaksi Finlandia-ehdokasta, mutta muita tämän vuoden romaaneja kyllä. Mm. Pulkkisen Vieras, Oksasen Kun kyyhkyset katosivat ja Ollikaisen Nälkävuosi (jonka bloggaan lähipäivinä) ovat kaikki olleet hienoja lukukokemuksia, mutta tässä oli vielä jotain selittämättömän kiehtovaa. Tekisi mieli vain hykerrellä tyytyväisenä - mikä onni kirjasta!

Jäätä on blogattu paljon, ja poikkeuksetta ihastuneena. Ainakin Kirsi ja Tuulia pitivät kirjasta kovasti. Toivottavasti Jää löytyi monesta, monesta joulupukin paketista ja toivottavasti sitä myös luetaan paljon, sillä luulisin, että maailma olisi sen jälkeen vähän parempi paikka.

Merete Mazzarella: Fredrika Charlotta o. s. Tengström. Kansallisrunoilijan vaimo

Merete Mazzarella: Fredrika Charlotta o. s. Tengström. Kansallisrunoilijan vaimo, 3. painos, 2009
Alkuteos: Fredrika Charlotta, född Tengström. En nationalskalds hustru, 2007
Suomentaja: Raija Viitanen
Kustantaja: Tammi
Sivuja: 294 (sekä 39 sivua viitteitä, lähteitä ja sukutauluja)

"Minun täytyi kirjoittaa, vaikka kukaan ei koskaan lukisi mitä olen kirjoittanut. Kuitenkin koetin välttää kaikenlaista yltiöpäisyyttä, pysyä ajan tavallisten romaanikirjailijoiden jäljillä eikä olla niin "epänaisellinen" että uskaltaisin sanoa oman ajatuksen. Olin aivan liian usein sekä lukenut että kuullut sanottavan ettei semmoinen vähääkään sovi naiselle - mutta ajattelin ettei kai ollut niin ylenmäärin, niin anteeksiantamattoman rohkeata viedä torille samaa tavaraa kuin tuhannet muut." (Fredrika Runeberg: Kynäni tarina, suom. 1984.)

Merete Mazzarellan kirjoittama elämäkerta Fredrika Tengströmistä (1807-1897), eli Fredrika Runebergistä, ilmestyi samana vuonna, kun tuli kuluneeksi 200 vuotta hänen syntymästään. Elämäkerta on perusteellinen ja tarkka, ja valottaa hienosti sekä hänen arkista elämäänsä että hänen teoksiaan. Kirja on myös sukellus 1800-luvun suomalaiseen aate- ja kulttuurihistoriaan.

Fredrika Runeberg syntyi arvostettuun suomenruotsalaiseen sukuun ja kohtasi Johan Ludvig Runebergin jo nuorena tyttönä, sillä piirit olivat pienet ja yhteyksiä riitti. Kesti kuitenkin aikansa, (voisi ehkä sanoa, että Runebergin vaellusvuodet) ennen kuin he kihlautuivat ja menivät naimisiin. Heille syntyi yhteensä kahdeksan lasta, joista kuusi poikaa selvisi aikuisikään saakka.



Kuvassa aiheeseen liittyvää kirjallisuutta:

ylhäällä Agneta Rahikaisen Runebergien

Kuvaelämäkerta (2003), oikealla ylhäällä

Maijaliisa Dieckmanin Fredrika-rouvan

koulu (2007) ja alhaalla Mauri

Kunnaksen kuvitusta kirjassa

Koiramäen Martta ja Ruuneberi. Siinä

Runebergit vastaanottavat vieraita,

Lönnrotin ja Snellmanin, Porvoon

kotiinsa.



Runebergit olivat hyvin suosittuja. Johan Ludvig Runeberg oli suomalaisen kulttuurin keskeisiä  ja arvostetuimpia hahmoja. Hän oli myös innostava keskustelija, ja niinpä Runebergeillä riitti vieraita Suomen kulttuurieliitistä. Helsingissä heillä kokoontui viikottain Lauantaiseura, johon kuuluivat mm. Elias Lönnrot, J. V. Snellman ja Sakari Topelius. Kun Runebergit muuttivat Porvooseen, vieraita riitti edelleen. Vaikka Fredrika Runeberg oli hyvin innostunut näistä piireistä, heidän aatteistaan ja keskusteluistaan, voi vain kuvitella, millaista oli emännöidä yllättäviäkin vierailuja sekä hoitaa lapsia ja taloutta.

Koko elämänsä ajan Fredrika Runeberg tunsi, kuinka epäoikeudenmukaista oli, että vain miehillä oli oikeus koulunkäyntiin, että naisten koulutusta väheksyttiin tai pidettiin jopa synnillisenä. Hän koki kirjailijana olevansa ammattitaidoton, koska ei tiennyt tarpeeksi. Näiden ajatusten innoittamana hän perusti Porvooseen Rouvasväen yhdistyksen ylläpitämän koulun köyhille tytöille. Viimeisinä vuosinaan Fredrika Runeberg otti kirjoituksissaan ja kirjeissään kovasti kantaa naisten aseman parantamisen puolesta (mm. naisten perintöoikeudesta puolesta ja oikeudesta päättää omista varoistaan). Kirjoitelmassaan "Mitä naiset vaativat?" hän kirjoittaa: "Oikeutta samoin kuin myös velvollisuutta olla itsestään vastaava ihminen. Oikeutta päättää ja vastata tekemisistään. Oikeutta kehittää ajatteluaan ja sieluaan jokaiseen jaloon suuntaan. Oikeutta elättää itseään tarvitsematta elää miehen armoilla. Tai lyhyesti sanoen: Samaa oikeutta, joka miehellä on --." 

Fredrika Runebergin eläessä häneltä julkaistiin kolme kaunokirjallista teosta: Rouva Katarina Boije ja hänen tyttärensä. Kertomus isonvihan ajoilta, 1858; Piirroksia ja unelmia, 1861 ja Sigrid Liljeholm. Kuvaus Klaus Flemingin ajalta, 1862. Ne saivat jonkin verran arvostusta osakseen, mutta niiden kohtalona oli kaikesta huolimatta olla ennen kaikkea naisen kirjoittamaa kirjallisuutta. Rouva Katariina Boijea ja hänen tyttäriään pidetään ensimmäisenä suomalaisena historiallisena romaanina, kun taas Piirroksia ja unelmia sisälsi hyvinkin eksoottisia tarinoita ja kohtaloita ympäri maailman. Sigrid Liljeholm sai lopulta niin huonon vastaanoton, että Fredrika Runeberg lopetti kirjoitelmiensa julkaisemisen lähes kokonaan. Silti hän edelleen kirjoitti, vuoroin poltti pienempiä tuotoksiaan, vuoroin taas julkaisi niitä.

Vaatimattoman oloisesta aikalaistuotannostaan huolimatta hänen merkityksensä suomalaiselle naiskirjallisuudelle on vaikuttava: hän tunsi aikansa ruotsalaisen naiskirjallisuuden hyvin, hän kirjoitti paitsi lyhyitä tarinoita myös kolme kokonaista teosta, hän kirjoitti kirjeitä, keskusteli (minkä ennen lähes täydellistä kuuroutumistaan ehti) ajankohtaisista ilmiöistä ja luki paljon. Hänen suosikkikirjailijoitaan oli mm. Walter Scott (jolta vastikään luin Ivanhoen).  Hänen ristiriitansa vaimon ja äidin velvollisuuksien ja toisaalta kirjailijakutsumuksen välillä on sama, jota naiskirjailijat (mikseivät myös naisblogistit) kokevat varmasti edelleen. Toisaalta hän oli myös etuoikeutettu nainen, sillä hänellä oli varaa ja taitoa kirjoittaa 1800-luvulla, ja aviomies kannustikin häntä siihen - kunhan vain koti, lapset ja talous tuli hoidettua ensin.

Fredrika Charlotta Runebergiä o. s. Tengströmiä ei voi kuin ihailla. Hänen ajatuksensa ovat olleet hyvin moderneja 1800-luvulla. Hän ennusti mm. että tulevaisuudessa yhteiskunta on kaikin puolin tasa-arvoisempi: rotujen, säätyjen sekä naisten ja miesten väliset rajat kaatuvat - sitä kautta maailma  kehittyy. Hänen kaunokirjoissaan säätyrajat jo ylitetäänkin ja lyhyissä kaunokirjallisissa teksteissä eri kansallisuudet tulevat tutuiksi. Hän oli sitä mieltä, että maailmasta tulee koko ajan parempi paikka. Vaikka hänen elämänsä oli ajoittain erittäin raskasta, hän jaksoi pitää hengen liekkiä yllä loppuun asti.

Luen elämäkertoja hyvin vähän. Yleensä ne ovat mielestäni puuduttavia, niin kuin tämäkin ajoittain. Toisaalta niistä saa paljon: ajankuva on tarkoin dokumentoitu ihmisten elämän kautta, persoonista paljastuu yllättäviä puolia ja yleensä ihmeelliset elämänkohtalot tulevat läheisiksi. Viime vuosina olen lukenut Judith Thurmanin kirjoittaman Karen Blixen - elämäkerran, Ari Väntäsen kirjoittaman Michael Monroe - elämäkerran ja nyt tämän. Kaikista raskainta on ollut lukea perusteelliisia analyyseja taitelijoiden elämäntyöstä, mutta toiaalta ihmisten intohimot paljastuvat niiden kautta. Fredrika Runebergin ja Karen Blixenin elämäkerroista muodostuu myös kaari naiskirjailijoiden historiasta. Fredrika Runeberg joutui naiskirjailijana jopa paheksunnan kohteeksi, kun taas Karen Blixen kohosi jo Nobel-ehdokkaaksi 1900-luvun puolivälissä. Fredrika Runebergin ennustusten mukaan siis maailma kehittyy.

Sinikka Nopola ja Tiina Nopola: Heinähattu ja Vilttitossu joulun jäljillä

Sinikka Nopola ja Tiina Nopola: Heinähattu ja Vilttitossu joulun jäljillä, 2. painos, 1994
Kustantaja: Tammi, 1993
Kuvitus: Markus Majaluoma
Sivuja: 127



Sinikka Nopolan ja Tiina Nopolan Heinähattu ja Vilttitossu joulun jäljillä johdattelee mukavasti joulun tunnelmaan. Meillä tätä kirjaa on aloitettu monena vuonna ennen joulua, mutta vasta tänä jouluna se saatiin päätökseen asti. Syynä on se, että kirja on suhteellisen paksu verrattuna kaikkiin hauskoihin ja iloisiin jouluaiheisiin kuvakirjoihin, jotka kaivetaan näin joulun alla hyllystä pinoon ja luetaan kaikki taas vähintään kertaalleen läpi. Mutta nyt tyttöni olivat sopivan ikäisiä jaksaakseen kuunnella pitkän joulutarinan loppuun asti, eli suosittelisin tätä yli 7-vuotiaille lapsille. (Tai ainakin kannattaa piilottaa kaikki Mauri Kunnaksen joulukirjat hetkeksi aikaa pois näkyviltä, jotta niitä ei kannettaisi koko ajan vaihtoehdoksi.)

Heinähattu ja Vilttitossu ovat vauhdikas sisaruspari. Heidän maailmaansa kuuluvat isä ja äiti, eli Matti ja Hanna, sekä tässä kirjassa vaari ja poika, jotka tulevat joulunviettoon. Naapurin Alibullenin neidit, Helga ja Halise, sekä paikkakunnan poliisit, Isonapa ja Rillirousku, ovat tietysti myös kuvioissa mukana.

Tarinassa vietetään pikkujoulua, lahjoitetaan vanhoja vaatteita joulukeräykseen, askarrellaan joulukoristeita, lauletaan joululauluja, esitetään joulukuvaelma ja haetaan joulukuusi. Jouluvalmistelut ovat siis mallillaan. Kaiken taustalla pyörii juoni, jonka päähenkilönä on Vilttitossu. Hän saa vaarin puheista idean ruveta ruokkimaan heidän talonsa omaa tonttua. Niinpä hän kantaa tontulle ruokia vajaan, ja sieltähän ne tosiaan katoavat. Äiti epäilee, että talossa käy varas, joten poliisit kutsutaan tutkimaan tapausta. Väärinkäsitysten jälkeen Alibullenin neiditkin joutuvat epäiltyjen listalle, kunnes Heinähattu ja Vilttitossu saavat oikean varkaan kiinni. Lopussa päästään viettämään sydämellistä joulua.

Nopoloiden lastenkirjoissa on anarkiaa. Risto Räppääjissä sitä on tosin enemmän kuin Heinähatussa ja Vilttitossussa, mutta kyllä Heinähatun ja Vilttitossun elämästäkin saadaan vauhtia irti. Vaikka jouluvalmistelut ovat mallillaan, mikään ei mene "kirkassilmät silkohapset" -tyyliin, vaan kaikki tapahtuu joko improvisoiden (esimerkiksi joulukuvaelma) tai vähän sinnepäin (kuten kuusenhakureissu). Joulu ei tosiaan saavu hallitusti ja kauniisti, vaan boheemin hauskasti.

Markus Majaluoman kuvitus on mielestäni hiukan rujoa ja anarkistista sekin, ei siis mitään siloteltua joulutunnelmaa. Siinä on sopivasti särmää. Heinähatun ja Vilttitossun hiukset ovat takkuiset, Isonapa kuvataan todella lihavaksi ja tontut irvistelevät rumasti. Kaiken ei tarvitse olla perinteisen sovinnaista.

Lapset nauroivat joulukuvaelmalle ja rumalle joulukuuselle, joka yritettiin piilottaa ison olkipukin taakse. He myös säälivät Isonapaa, jolla oli lapsena ollut niin kurjaa jouluisin. Aikuista puolestaan naurattivat Matin ja Hannan hyvät aikeet, jotka eivät koskaan toteutuneet. Avioparin sanailusta ja yhdessä olosta tunnisti pitkän parisuhteen kuvioita. Esimerkiksi Matti hankkii kotiin niin ruman kuusen, että saa vaimonsa itkemään ja lahjoittaa hänelle joululahjaksi kaapista löytämänsä pyyhkeet, jotka osoittautuvat Hannan varaamiksi vieraspyyhkeiksi. Jotain perin tuttua on myös Alibullenin neitien joululaihdutuksessa. Neidit hyppäävät muutaman hypyn hyppynarulla ja sitten mitataan:
                                              Halise mittasi Helgan reiden ympärysmitan.
                                              - Kolme milliä vähemmän kuin eilen, hän huudahti.
                                              Helga ponkaisi tarkistamaan mittanauhaa.
                                              - Onko varmasti?
                                              - On, on, Halise vakuutti.
                                              Helga ryntäsi suklaarasialle ja otti konvehdin.
                                              - Sen kunniaksi! Ottakaa tekin, hän sanoi tytöille.
                                              Sitten Halise ojensi käsivartensa.
                                             - Helga, mittaa!
                                             - Sama kuin ennenkin, Helga sanoi.
                                             - Eikö milliäkään? Halise kysyi ja lähti kulkemaan kohti
                                             suklaarasiaa.
                                             - Ja niinkuin minä olen tehnyt työtä. Täytyy ottaa
                                             lohdutussuklaa.

Ehkäpä tämän kirjan luettuaan osaisi ottaa omat jouluvalmistelunsa vähän rennommin. Joulu tulee kuitenkin.

Tuomas Kyrö: Kerjäläinen ja jänis

Tuomas Kyrö: Kerjäläinen ja jänis, 2. painos, 2011
Kustantaja: Siltala, 2011
Sivuja: 328



-Sinä, Vatanescu, et ole rikollinen.
En ole koskaan ollutkaan.
- Et minun etkä kansan silmissä.
Kerjäläinen olin. Ja rahoitushenkilö. Ja betonimies.
- Sinä, Vatanescu, olet olemisen korkein muoto.
Taikuri?
- Julkkis.

Tuomas Kyrön Kerjäläinen ja jänis on riemastuttava kirja. Voiko juuri tarkkanäköisemmin kirjoittaa nykysuomalaisesta elämästä ja yhteiskunnasta? Satiiri osuu. Se saa virnuilemaan koko kirjan ajan ja miettimään: "Näinhän meillä eletään."

Vatanescu on romanialainen kerjäläinen, joka joutuu rikollisjärjestön omistamaksi ihmiseksi kerjäämään Helsingin kaduille. Tähän pisteeseen hän joutuu, koska haluaa ansaita pojallen Miklokselle nappulakengät. Pieneltä kuulostavan haaveen toteutus osoittautuu ylivoimaiseksi ponnistukseksi: työ on hirvittävää kärsimystä ja pomona on julma, venäläinen rikollinen Jegor Kugar, joten eipä ihme, että masennus alkaa vaivata Vatanescua ja tulevaisuus näyttää toivottamalta. Masentava alku on vasta johdantoa, sillä Vatanescu ajautuu melkoiseen seikkailuun ympäri Suomea. Matkaseurakseen hän saa Töölönrannan uhanalaisen kanin - ja takaa-ajettu on Vatanescukin, sillä rikollisjärjestöstä ei lähdetä noin vain omille teilleen.

Vatanescu singahtaa tapahtumasta toiseen: terveyskeskuksesta työvoimatoimistoon, vietnamilaisen Ming Pon ravintolasta pohjoisen junaan, sieltä Harri Pykströmin saunaillasta hillasoille ja Kansallis-Idea-Parkin työmaalle betonimieheksi. Työmaalla hän osuu vahingossa mielenosoitukseen, jonka seurauksena suurhanke joudutaan keskeyttämään ja kansallispuisto pelastuu. Matkan aikana hänestä tulee sankari, sillä hänestä tallentuu videopätkiä sinne ja tänne sosiaaliseen mediaan, ja lopulta hän on kaninsa kanssa Suomen seuratuin julkkis. Jotain hyvääkin alkaa tapahtua, kun Vatanescu rakastuu junassa taikuri Sanna Pommakkaan. Lopulta, julkkismaineensa ansiosta, hän päätyy Tavallisten ihmisten puolueen ministeriksi, kun saman puolueen johtaja, Simo Pahvi, nousee Suomen presidentiksi.

"Elämä on satu", miettii Vatanescu. Siitä huolimatta Vatanescu on mitä todellisin ja vilpittömin sadun henkilöhahmo - ja kyllä, hänen tarinansa istuu nyky-Suomeen. Sympaattinen vastaanottovirkailija, avulias työvoimaviranomainen, etninen pitsa-kebab-ravintola ja sen ystävällinen omistaja, helppoa elämää tavoitteleva nuoriso, luonnon tuhoaminen, rakennustyömaiden ulkomaisten työntekijöiden riisto, marjanpoimijat, onnelliset avioparit, populistinen puolue, joka nousee yhdeksi maan suurimmista puolueista... Kaikesta tunnistaa Suomen.

Kyrö kirjoittaa lempeästi ihmisistään, meistä - suomalaisista. Hän piirtää kokonaisia elämäntarinoita muutamalla virkkeellä ja saa henkilön sisimmän esiin vaivattomasti. Kertojakin tekee itsensä muutaman kerran eläväksi: Pahvi jätti Jeesuksen huoltamolle, ja vaikka minä olen kaikkitietävä kertoja, en kykene sanomaan, oliko se ihan oikea Vapahtaja vai vain Kellokoskelta karannut Mähös-Jesse. Väliäkö sillä, koska uskossa ei ole koskaan kyse totuusvastaavuksista vaan nimenomaan uskosta.

Tuomas Kyrön kieli on värikästä ja notkeaa. Missään vaiheessa kieli ei syytä ketään, ei mene liian ilkeäksi, ei osoittele eikä ole julmaa, vaan johdattelee suomalaisuuden ytimeen. Se pakottaa suomalaisen kääntämaan katseensa omaan itseensä. Näin syntyy satiiria Tavallisten hmisten puolueen johtajasta: Ozzy Osbournen jälkeen Simo Pahvi oli toinen ihminen maailmassa, joka teki todeksi riittää-kun-olet-oma-itsesi-väitteen. Useimpien meistä on pinnisteltävä huomattavasti itsemme yli, mikäli haluamme saada aikaiseksi muutakin kuin aamupuuron. Oma itse on useimmiten vastenmielinen nilkki, rasittava jaarittelija, omahyväinen paskiainen, tyhjännauraja, bimbo, aivokääpiö, vastuuton hidalgo, ujo hiipijä, salaileva keskonen, joka tapauksessa jotain sellaista, joka ei löydä vastakaikua mistään.

Kyrön esikuvana on ollut Arto Paasilinnan teos Jäniksen vuosi (1975). Muistan lukeneeni sen noin parikymppisenä kirjallisuudenopiskelijana ja pitäneeni siitä. Siinäkin oli mustaa huumoria ja yhteiskuntakritiikkiä sekä mutkaton ja aito päähenkilö. Kyrön kirja on kansainvälisempi ja vauhdikkaampi - kuten koko Suomi nyt on. Kaiken kaikkiaan Kyrön teos tekee kunniaa Paasilinnan tuotannolle, mutta luo samalla rytisten uutta Suomi-kuvaa.

Olen aiemmin lukenut Tuomas Kyrön Mielensäpahoittajan (2010), joka oli täynnä nykymenon ihmettelyä. Se oli myös hersyvä kirja, mutta Kerjäläinen ja jänis on moniulotteisempi ja vielä hauskempi kuin se. Lisäksi olen lukenut Tuomas Kyrön Liiton (2005), joka on mielestäni yksi 2000-luvun parhaita kotimaisia kirjoja. Se on aivan toisen tyylinen kuin nämä satiiriset teokset, sillä se on riipaiseva ja koskettava kirja, sai itkemään. Tuomas Kyröstä on moneksi.

Muutkin kirjablogistit tuntuvat rakastavan tätä kirjaa. Ainakin Kaiken voi lukea ja Amman lukuhetki ovat vaikutteneita kirjasta.

Riikka Pulkkinen: Vieras

Riikka Pulkkinen: Vieras, 2012
Kustantaja: Otava
Sivut: 299




Metrovaunun ystävällisen ikkunan heijasteissa yritän muistaa. Vihjettä, taukoa lauseiden välillä tai pitkää katsetta, säröä, josta äidin aiempi elämä olisi tihkunut esiin. Menen muistoissani keittiöön, auringon kiilaan, raitamaton turvalliseen säntillisyyteen. Kissa vilahtaa olohuoneeseen ja kevätalven valosta hullaantunut juoru pidättelee puhettaan.

Riikka Pulkkisen Vieras on kirja, josta voi hullaantua. Se etenee vaivattomasti, ja sen kieli on parhaimmillaan runollista, mutta silti selkeää. Se jättää lukijalle hengäshdystaukoja ja antaa päähenkilön tulla lähelle. Siinä missä Pulkkisen Raja ja Totta olivat kieleltään kuin hiottua jäätä, johon minä en saanut oikein otetta, tämä kirja tuntui hyvältä lukea. Kieli ei ollut enää itsetarkoitus, eikä niin tehtyä kuin aiemmissa teoksissa. Ennakkoluuloistani huolimatta nautin tästä kirjasta, tälle oli pakko antautua. Ehkä vajosin "alttiuteen", jota kirjassakin etsitään.

Vieras imaisee mukaansa New Yorkiin, mutta yhtä hyvin myös Helsinkiin. New Yorkissa sekoittuvat kaikki ihmiset, mutta Helsingissä pieni muukalaistyttö hakataan melkein kuoliaaksi; New Yorkiin on helppo kadota, Helsingissä on helppo löytyä vihan kohteeksi.

Vieras kertoo Maria-nimisen papin keväästä. Maria on kotoisin Oulun läheltä, pieneltä paikkakunnalta. Hän on paikkakunnan kirkkoherran ja amerikkalaisen, sukujuuriltaan afrikkalaisen äidin tytär. Pienenä Mariaa on haukuttu mulatiksi, vaikka hänen ihonvärinsä ei paljoa poikkea suomalaisesta vaaleudesta. Vierauden tunne ei kuitenkaan häiritse häntä itseään lapsena. Mutta tunne saa hänet kiinni. Kun Maria on 13, hänen äitinsä kuolee syöpään ja jäljelle jää pohjaton suru ja muisto äidistä, josta olisi halunnut tietää enemmän. Maria sairastuu anoreksiaan, jota siivittää uskonnollinen hurmos.

Anoreksian kuvaus on kirjassa kouriintuntuvaa: Marian törröttävät luut, kaurahiutaleiden laskeminen ja omenaviipaleiden asetteleminen  ovat kärsimystä lukijalle. Maria yrittää ohittaa ruumiinsa ja uhrautua ihmiskunnan puolesta: Olin suunnitellut, että muututtuani hohkaavaksi lempeydeksi minä ikään kuin valuisin ihmisten lomaan, heidän välilleen, ja vaikuttaisin sillä tavoin maailmassa vielä ylösnousemukseni jälkeenkin. Hänen näläntunteensa muuttuu autuudeksi, jota hän tuntee palelustaan, heikotuksestaan ja kieltäytymisistään. Hän tuntee muuttuvansa hengen kaltaiseksi ja kutsuukin myöhemmin tätä anoreksia-aikaansa "valon kevääksi".

Marian hurmoksellisuus loppuu, kun hän alkaa parantua anoreksiasta, mutta pappi hänestä silti tulee. Kaikki menettää kuitenkin merkityksensä, kun Marian pieni ystävä, 7-vuotias Yasmina joutuu käsittämättömän väkivallan uhriksi. Maria on yrittänyt puuttua uhkailuihin, mutta keinoja ei oikein tunnu olevan, ja vääjämätön kamala tapahtuu. Maria pakenee elämäänsä New Yorkiin, jossa hän viettää kevään pääsiäisestä helluntaihin. Siellä hän kohtaa Mélanien, joka opettaa hänelle afrikkalaista tanssia ja Tuntemattoman, jonka kanssa hän heittäytyy intohimoiseen suhteeseen. New Yorkin keväässä hän ottaa ruumiillisuudestaan kaiken irti ja hylkää hengellisyyden kokonaan. Hän löytää nautintojen pyhän kolminaisuuden. Kirja myös päättyy ruumiillisuuden ylistykseen, mutta on vahvasti kiinni tässä hetkessä, kuten Mélanie ystäväänsä opettaa: Haltioituminen on kaunis asia, mutta eikö vielä kauniimpaa ole vain elää sen kummempia pohdiskelematta, kaipaamatta äärikokemuksia. Yksi päivä niin kuin tämä. Muuta ei ole.

Pulkkisen teos on täynnä aiheita: muukalaisuus, juurien etsintä, pyhyys, anoreksia, uhraaminen, tanssi, hurmos, kuolema, suru, nautinto, syntymä. Näiden lukuisten aiheiden kautta päästään tietysti vaikeiden teemojen ympärille: Onko ihminen aina vieras, paitsi toisille myös itselleen? Kuka minä olen? Mikä on ruumistani, mikä henkeäni?  Mikä elämässä on lopulta tärkeintä? On suoranainen ihme, että kirja pysyy koossa niin hienosti kuin se tekee kaikkine aiheineen ja teemoineen. Kaiken lisäksi se pysyy vaikuttavana ja vetävänä lukukokemuksena.

Vierasta on blogattu paljon, ja pääosin myönteisesti. Esimerkiksi Luetut, lukemattomat sekä Järjellä ja tunteella ovat kirjoittaneet samansuuntaisia ajatuksia, joita minullekin kirjasta syntyi. Mielestäni Pulkkinen on ehdottomasti paikkansa ansainnut suomalaisen kirjallisuuden kirkkaimmalla tähtitaivaalla.

Viivi Luik: Varjoteatteri

Viivi Luik: Varjoteatteri, 2 p., 2011
Alkuteos: Varjuteater, 2010
Suomentaja: Anja Salokannel
Kustantaja: Tammi
Sivuja: 264



Joka tapauksessa voi aavistaa ja pelätä, että kaikki todella tapahtuu yhtä aikaa ja että aikakausia eivät erota toisistaan vuosituhannet, kuten luulemme, vaan jokin aivan muu.

Viivi Luikin Varjoteatteri on sielukas kirja. Se on kaunis teos kannesta kanteen. Sen kieli soljuu kuin kirkkaimmat ajatukset, ja ne ajatukset ovat ikiaikaisia.

Viivi Luik on kansainvälisesti tunnetuimpia virolaisia kirjailijoita. Hänen ehkä tunnetuin teoksensa Seitsemäs rauhan kevät (1985) perustuu  pienen tytön elämään Neuvosto-Viron alkutaipaleella. Luin sen keväällä, mutta pidin sitä hiukan tylsänä - varsinkin Sofi Oksasen Puhdistukseen verrattuna se tuntui kesyltä. Toki Luik kirjoittaa omasta elämästään fiktiota, kun taas Oksanen luo historiallisiin kehyksiin fiktiiviset elämänkohtalot.

Varjoteatterissa Luik muistelee elämäänsä 2000-luvulle saakka. Mutta muistelu lähteekin liikkeelle lopusta alkuun. Hän aloittaa siitä, mihin hän on päätynyt: Roomaan Viron suurlähettilään puolisona, eli virallisena Viron valtion edustajana. Hän kokee vahvasti, että hänen elämänsä on kulkenut mutaisesta ja köyhästä Viljandista kotiin, Roomaan. Hän on tehnyt sinne matkaa koko elämänsä: jokainen paikka, jossa hän on elänyt ja jokainen ihminen, jonka hän on tavannut löytyvät myös Roomasta, ja kaikki on ollut valmistautumista kotiin tuloon.

Tärkeitä paikkoja hänen matkallaan ovat olleet Tallinna (erityisesti elokuussa 1991), Berliini, Helsinki ja lopulta Rooma. Tärkeitä ihmisiä hänen matkallaan ovat puolestaan olleet hänen kohtaamansa ulkovirolaiset, ennen kaikkea berliiniläistynyt seurakuntapastori herra Atspol, Helsingin Brasilian suurlähettiläs ja muut diplomaatit, mutta yhtä hyvin kerjäläistyttö Magda tai postikortteja myyvä "savukalan" näköinen mies Roomassa. Erityisen kiitoksen saa myös aviomies, joka on "minun kotini maailmassa".

Luikin kuvauksessa paikat ja ihmiset heräävät eloon. Lukija haistaa Rooman kadut ja tuntee sateen ihollaan. Hän näkee ja kuulee roomalaisen kiinteistönvälittäjän ja vuokraemännät edessään. Lukija pääsee Berliiniin kirjailijailtaan herra Atspolin kanssa ja istumaan iltaa Helsinkiin Brasilian suurlähetystöön Estonian uppoamista edeltävänä iltana. Kaikissa paikoissa ollaan kuin yhtä aikaa, kaikki kohtaamiset tuntuvat tutuilta, ennalta määrätyiltä. Kaikkien kaupunkien ja kokemusten takana on tietenkin myös Viro: Ne ovat Viron historian värit. Ei sininen ja musta ja valkoinen, kuten Virossa luullaan, vaan punainen ja valkoinen. Verijäljet lumella. Omenapuut kasvavat Viron puutarhoissa kaatuneiden muistoksi. Ne seisiovat poltettujen tai tyhjiksi jääneiden asuintalojen raunioiden vierellä uhmakkaina kuin elävät vapaudenpatsaat. Jos ne kaadetaan tai kiskotaan maasta, ne jatkavat kuitenkin kasvuaan metsässä.

Tämä kirja sisälsi paljon sellaista, joka tuntui tutulta ja johon eläydyin. Juuri viime kesänä pääsin Rooman-matkalle, jossa vanhankaupungin kadut tulivat kotimaisemaksi, koska hotellimme sijaitsi siellä: Piazza Navona ja Pantheon, Forum Romanum ja Tiberjoki oli helppo nähdä edessään tätä kirjaa lukiessa, samoin kuin italialaiset ihmiset. Tallinnaan ja  Tarttoon matkustin loppukesästä lukupiiriläisten kanssa, koska olimme vuoden lukeneet virolaista kirjallisuutta. Siellä Viron historia heräsi eloon. Kaiken tämän lisäksi olen haaveillut jo monta vuotta Berliinin-matkasta, ja sehän sopisi tähän Varjoteatterin jatkoksi aivan erinomaisesti. Olenkohan lukenut Luikin kirjan joskus aiemminkin, jo ennen sen ilmestymistä?

Varjoteatteri on viisas kirja, ja siinä on lumovoimaa, jollaista parhaassa kirjallisuudessa on. Lempeä suhtautuminen ihmisiin ja elämään huokuu sen joka sivulta. Kirjan lopussa kertoja toteaa elämästään: Näin Varjoteatterissa (Berliinissä) sen minkä Rooma, Ikuinen kaupunki, myöhemmin omalla leimasimellaan vahvisti: Roomassa saat tietää, että elät niin kuin kaikki elävät ja että jokainen kantaa oman elämänsä kuormaa ja että mitä se multa ja ne kuraiset lapiot sinulle voivat. Roomassa saat tietää, että et tiedä, mitä tämä kaikki on, ja että sinun ei tarvitsekaan tietää. Elä.

Hanne Örstavik: Pappi

Hanne Örstavik: Pappi, 2006
Alkuteos: Presten, 2004
Suomentaja: Tuula Tuuva
Kustantaja: Like
Sivuja: 235



     Tässä minä istuin, pappi, itkemässä.
      Enkä osannut lohduttaa itseäni. En pystynyt pelastamaan itseäni. -- Minä en osannut sanoa mitään varmaa. En saanut sanotuksi. En pystynyt siihen. Se ei ollut ulottuvillani. Tehtävä, se, jonka olin itselleni ottanut ryhtyessäni papiksi, merkitsikö se sitä, että piti pystyä osoittamaan ja sanomaan, että jossakin on varmuus? Jotain mikä on kestävää ja totta? Jotain joka pysyy?
        Mutta tehtävä olikin pelkkää taistelua. Sisimmältään se oli pelkkää taistelua ja kamppailua, möykkyjä ja sykkyröitä, valitusta.

Hanne Örstavikin Pappi kertoo Livistä, vastavalmistuneesta, 35-vuotiaasta papista, joka on lähtenyt töihin Pohjois-Norjan pikkukylään. Liv on opiskellut Saksassa, jossa hänen ystävänsä Kristiane on tehnyt itsemurhan. Liv on paennut menetystä mahdollisimman kauas, niin kauas kuin vain pääsee. Pohjois-Norjassa häntä kiinnostaa myös väitöskirjansa aihe eli saamelaiskapina vuodelta 1852. Silloin joukko saamelaisia hyökkäsi oikean ja puhtaan uskon nimissä pohjoisnorjalaisen kylän kimppuun. Liv tutkii kapinan alkusyytä, jona hän pitää saamenkielistä Raamattua, joka julisti ilmestyessään saamelaisillekin tasa-arvoisuutta Jumalan silmien edessä ja puhdasta uskoa, joka tuntui vaativan maallistuneen seurakunnan rankaisemista.

Liv on onneton. Suru ja syyllisyys Kristianen kuolemasta painavat häntä, mutta painoa tulee lisää. Kirjan alussa Liv kutsutaan paikalle, kun erään perheen tyttö on hirttäytynyt. Perhe on lamaannuksissa, mutta niin on Livkin. Lisäksi Livin kanssa pappilassa asuu perhe, jonka isä on kuollut, ja perhe suree tietysti myös - perheen nuori tyttö jopa itsemurhan yrittämiseen asti. Liv käy seminaarisa saamelaiskapinan tapahtumapaikalla, mutta siellä hänet eristetään teologisesta yhteydestä, koska hän on nainen. Hän tuntuu jäävän kaikessa avuttomaksi, ulkopuoliseksi tai hylätyksi.

En muista, milloin olisin lukenut yhtä surullista kirjaa. Kirja kertoo yksinäisyydestä, ja tekee sen niin murskaavasti, että tuntuu kuin tarpoisi metrisessä lumihangessa, eikä mitään toivoa näy missään. Livin ympärillä tuntuu olevan pelkkää kuolemaa ja surua, sekä keskustelunpätkiä, jotka eivät johda mihinkään ja joissa ei puhuta kuitenkaan oikeista asioista.

Liv itse tuntee putoavansa. Hän ei saa yhteyttä ihmisiin, eikä hän osaa lohduttaa surevia, koska on itse niin surullinen. Toki Liv yrittää pysyä pinnalla. Ehkä kirjan viimeinen kappale tuo jonkinlaisen toivon tulevasta. Livin elämän pelastaa ehkä kuitenkin juuri pappeus, se, että häntä tarvitaan: Kävelin pienet portaat ylös, avasin oven,  suljin sen perässäni. Sisällä oli lämpimämpää. Alttarin edessä oli arkku, hiljainen ja valkoinen. Siihen tuli valoa oikean puolen ikkunoista. Katsoin äitiä, hän seisoi arkun vierellä, hän oli laskemassa sille kukkia kahden muun kanssa. Menin hänen luokseen ja ojensin käteni. 

Örstavik oli  minulle ennestään täysin tuntematon kirjailija. Kun etsin tietoja hänestä, hänen kielellistä taituruuttaan ylistettiin kovasti. Ikävä kyllä juuri kirjan kieli etäännytti minut aiheesta melkein kokonaan ja teki eläytymisen vaikeaksi - mutta ehkä se oli tarkoituskin. Ehkä tosiaan oli tarkoitus tuoda Livin irrallisuus ja suru sillä tavoin todelliseksi. Joka tapauksessa en päässyt kieleen kiinni oikein mitenkään. En ymmärrä, miksi päälauseita kirjoitetaan putkeen ja erotetaan ne vain pilkulla. On olemassa pisteitä ja konjunktioita, joilla saadaan sujuvuutta ja kirkkautta tekstiin ja joilla erotetaan yksi ajatus tai tapahtuma seuraavasta. Näin tehdään siis ainakin hyvässä suomen kirjakielessä. Tässä on esimerkki mielestäni kirjan hirveimmästä virkkeestä: Seurue oli hajaantunut, yhden pöydän ääressä oli puhuttu jalkapallosta, Turi oli väsynyt, raskaana, hän oli kertonut, se ei vielä näkynyt, hän meni nukkumaan.

Örstavikiltä on kuitenkin suomennettu muitakin kirjoja, ja ajattelin, että yritän vielä joskus tarttua hänen teoksiinsa. Tämän kirjan myötä tuli kyllä selväksi, että pohjoismainen kirjallisuus on perusvireeltään synkkää. Yksinäisyys yhdistää meitä.

Eduard Uspenski: Fedja-setä, kissa ja koira

Eduard Uspenski: Fedja-setä, kissa ja koira, 11. painos, 1993
Alkuteos: Djadja-Fjodor, Pjos i Kot, 1974
Kuvitus: G. Kalinovski
Suomentaja: Martti Anhava
Kustantaja: Otava
Sivuja: 112




Kop-kop.
- Kuka siellä?
- Minä täällä, posteljooni Petshkin. Toin teille Pörriäisen.

Ote on tietysti naakanpoika Pitkäkynnen ja posteljooni Petshkinin  ensikohtaamisesta. Kaikki Fedja-sedän lukeneet varmasti muistavat tämän tapahtuman - eikä siitä tilannehuumori voi paljon parantua.

Eduard Uspenskin Fedja-setä, kissa ja koira on lastenkirjallisuuden klassikko 1970-luvulta, mutta se iski suoraan huumorisuoneen kahdelle 7-vuotiaalle tytölle ja yhdelle 5-vuotiaalle pojalle näin 2010-luvullakin. Ja tietysti myös heidän äidilleen, joka kylläkin on lukenut tämän klassikon muutaman kerran ennenkin. Nyt hekoteltiin mm. Pitkäkynnen ja posteljoonin sanailulle, Fedja-sedän vanhemmilleen kirjoittamalle kirjeelle (jonka kissa ja koira kirjoittavat loppuun) sekä metsästyskoiran muodonmuutokselle. Kirjaa ei olisi maltettu millään jättää iltaisin kesken.

Mikä kumma tässä Fedja-sedässä on niin hurmaavaa? Tuntuu, että klassikko kestää aikaa vuosikymmenestä toiseen, vaikka kerronta on välillä jopa kömpelöä. Ainakin minua häiritsi ajoittain se, että kerronta vaihtui imperfektistä preesensiin erityisesti puheenvuorojen johtolauseissa. (Kyseessä voivat olla venäjän aikamuotojen erikoisuudet, mutta kun en kieltä osaa, niin en osaa arvioida sitä sen enempää.) Toisaalta preesensin käyttö korostaa dialogin merkitystä, jota kirjassa onkin paljon. Eipä siis ihme, että Fedja-sedästä on tehty teatteriversioita: kirjan viehätys perustuu  juuri hauskaan dialogiin ja hassunkurisiin sattumuksiin.

Fedja-setä on itsepäinen, neuvokas ja eläinrakas poika, joka karkaa kotoa, koska isä ja äiti eivät anna hänen pitää kissaa. Fedja-setä muuttaa maalle, jossa hän saa asuintovereikseen viisaan kissa Matroskinin, koheltavan metsästykoira Mustin, villin Mirri-lehmän, oikukkaan Tr-Tr Mitja -traktorin sekä muutaman sanan osaavan naakanpoika Pitkäkynnen. Yhteiselo on sujuvaa, mutta myös täynnä hauskoja ja vähän jännittäviäkin tapahtumia. Kyläläiset tottuvat kirjavaan joukkoon, ja ainoa murheenkryyni Fedja-sedän hauskassa elämässä on juonikas posteljooni Petshkin, joka lopulta ilmiantaa Fedja-sedän asuinpaikan hänen vanhemmilleen. Oikeastaan hän toimii Fedja-sedän parhaaksi ja juuri ajoissa, sillä tekoauringosta nautiskellut Fedja-setä vilustuu pakkasella ja saa korkean kuumeen, jota äiti ehtii parahiksi hoivaamaan.

Kirja on ilmestynyt Neuvostoliiton aikana, ja poliittista järjestelmää tuntuu edustavan posteljooni Petshkin. Hän on virkaintoinen poteljooni, joka mm. vaatii "todistuksia", jotta saa toimittaa paketin perille (vaikka vallan hyvin tuntee vastaanottajan), hän vakoilee ja tärkeilee ja yrittää huiputtaa Fedja-sedän talonväkeä, mutta joutuukin itse huiputetuksi ja pilkan kohteeksi.  Näin hänelle käy Fedja-sedän luona kattoon kiinnitetyn tekoauringon alla:

Posteljooni oli jo ihan kypsä. Höyryäkin hänestä nousi kuin samovaarista. Hän otti mittarin kainalostaan ja sanoi:
- Kolmekymmentä kuusi ja kuusi näyttää oleva. Kaikki on siis kunnossa.
- Mitä, kunnossa?! huusi kissa. - Teillähän on neljäkymmentäkaksi astetta kuumetta.
- Kuinka niin? pelästyi Petshkin.
- No koska teillä on kolmekymmentäkuusi ja vielä kuusi. Paljonko se tekee yhteensä?
Posteljooni laski paperille. Siitä tuli neljäkymmentäkaksi.
- Voi äiti! Sittenhän minä olen jo kuollut. Nyt äkkiä sairaalaan! Joka kerta kun minä tulen tänne, minä joudun sairaalaan. Te ette pidä posteljoooneista!

Teos täyttää kohta neljäkymmentä vuotta, eikä sen vetovoima ole himmentynyt. Lupasinkin viedä lapset katsomaan Tampereen Työväen Teatterin esittämää Fedja-setää mahdollisimman pian! 

Åke Edwardson: Winterland. Rikostarinoita

Åke Edwardson: Winterland. Rikostarinoita, 2005
Alkuteos: Winterland - Kriminalnoveller, 2003
Suomentaja: Martti Puukko
Kustantaja Like
Sivuja: 271



Åke Edwardsonin Winterland sisältää 11 rikosnovellia. Kirjan nimen mukaisesti ne sijoittuvat joko talviaikaan tai niissä on päähenkilönä Erik Winter, Göteborgin poliisin rikoskomisario. Näiden rikosnovellien lukeminen sopii erinomaisesti tähän vuodenaikaan, sillä joulutunnelma, pimeys ja kylmyys ovat keskeisiä useimmissa kokoelman novelleissa.

Niille, jotka odottavat Edwardsonilta laadukasta ja tarkkaa kerrontaa, voi tulla yllätyksenä se, että muutama novelli on selkeästi rakennettu leikitellen. On kuin kirjailija haluaisi harjoitella sorminäppäryyttään. Novellit ovat myös hyvin eri tasoisia: joukossa on muutama helmi, mutta suurin osa novelleista on kevyitä välipaloja. Kaikissa tarinoissa on kuitenkin johtoajatuksena Erik Winterin ajatus rikoksesta nimeltä murha: Yhtäkkiä hänen edessään oli kokonainen elämä, jonka menneisyys piti kartoittaa, koska tulevaisuutta ei enää ollut. Vastaus löytyi menneisyydestä, niin kuin aina. Menneisyys heitti vaikeasti paettavia varjoja.   

Suosikkinovelleikseni nousi kolme täysin erilaista novellia: Ensimmäinen erikoinen oli Jääkausi, jossa päähenkilö on tarkastaja Berger. Hän joutuu etsimään päättömälle ruumiille henkilöllisyyden ja tutustuu samalla pikaluisteluun. Toinen mieleeni jäänyt novelli oli Merkkisoitto, jossa seikkaillaan Kyproksella. Novelli oli rakennettu painajaismaiseksi, eikä ratkaisua oikeastaan edes kerrota. Mutta erityiseksi suosikikseni nousee teoksen viimeinen novelli, Viareggio (joka on myös teoksen pisin novelli). Siinä on päähenkilönä Erik Winter, charmikas ja älykäs rikoskomisario, joka on tuttu Edwardsonin rikosromaaneista.

Viareggio viittaa toscanalaiseen rannikkokaupunkiin ja italialaiseen keittiöön. Novellissa tapahtuu tietenkin murha: Pohjoismaiden paras kokki, Winterin hyvä ystävä, Hirschman, murhataan. Winterin  surua ystävän kuolemasta, älykästä päättelyä ja ruuanlaittotaitoa - snobismia, kuten vaimo määrittelee - tulee esiin juuri sopivasti. Lisäksi novelli on erityisen jännittävä, sillä Winter joutuu taas hengenvaaraan.

Olen lukenut rikosnovelleja joskus ennenkin, enkä ole ollut niistä kauhean vaikuttunut. Novelli tuntuu liian lyhyeltä muodolta kunnon rikostarinan tai henkilökuvien kehittelyyn. Novelleissa rikoskirjallisuuden viihteellisyys korostuu. Edwardsonin kokoelma on kuitenkin hyvää perustavaraa. Tätä maisteli mielikseen kuin konvehtirasian suklaaherkkuja. Ja nyt voinkin tarttua viimeisiin Winter-romaaneihin, joita en ole vielä lukenut. Odotukset niistä ovat korkella, sillä esimerkiksi Edwardsonin Kivinen purje on yksi tämän vuoden parhaista lukemistani romaaneista: Elämä täynnä kysymyksiä. Winterin elämä oli täynnä kysymyksiä ilman vastauksia. Elämä oli kysymys. 

Robert Louis Stevenson: Itsemurhaklubi

Robert Louis Stevenson: Itsemurhaklubi, 2010
Alkuteos: The Suicide Club, 1882
Suomentaja: Timo Hännikäinen
Kustantaja: Savukeidas Kustannus
Sivuja: 153


R. L. Stevensonin Itsemurhaklubi on pieni helmi. Se on jännityskertomus, jossa on myös ripaus kauhuromantiikan piirteitä. Kirjan tyyli on säilynyt uudessa suomennoksessa hyvin 1800-lukulaisena, ja englantilaisten herrasmiesten tavat välittyvät viehättävinä henkilöiden puheissa ja käytöksessä.

Kirjan päähenkilöinä on kaksi nuorta, omanarvontuntoista miestä: Böömin prinssi Floriziel sekä hänen uskottunsa, eversti Geraldine. He ovat erikoistuneet kaikenlaisiin seikkailuihin ja nautiskelevat elämästään nuortenmiesten ylimielisyydellä. Molemmat ovat kuitenkin perusluonteiltaan rehellisiä ja jalomieleisiä sekä hyvin kunniantuntoisia. Böömin prinssi on sympaattisuudessaan vastustamaton: Oleskellessaan Lontoossa Böömin sivistynyt prinssi Floriziel saavutti kaikkien yhteiskuntakerrosten huomion viehättävillä tavoillaan ja harkitulla anteliaisuudellaan.

Kirja koostuu kolmesta tarinasta, jotka liittyvät yhteen. Ensimmäisessä osassa prinssi Floriziel ja eversti Geraldine tapaavat leivoksia kauppaavan, hysteerisen oloisen nuoren miehen. Valepukuiset sankarit innostuvat seuraamaan epätoivoisen oloista kaupustelijaa itsemurhaklubille. Siellä he kohtaavat kuolemaa pelkääviä, mutta toisaalta itsemurhasta haaveilevia miehiä. Klubin ideana on jakaa joka ilta pakka kortteja paikalla olevien kesken. Se, joka saa pataässän, kuolee seuraavaksi ja se, joka saa ristiässän, auttaa itsemurhakandidaattia tavoitteessaan tappamalla tämän. Lienee selvää, että jompikumpi päähenkilöistä saa jaossa pataässän.

Itsemurhaklubin johtaja on tietysti paatunut rikollinen, joka kerää klubilaisilta rahat pois leikkimällä kohtaloa. Prinssi ja eversti paljastavat hänen toimensa, mutta tarina ei pääty tähän. Seuraavaksi siirrytään Pariisiin, jossa klubin johtajan pitäisi saada tuomionsa kaksintaistelussa, mutta hänpä pakenee tilannetta ja järjestää sankareille hirvittävän yllätyksen. Lopullinen välienselvittely käydään viimeisessä tarinassa Lontoossa.

Kirjan juoni siirtyy tarinasta toiseen eri henkilöiden näkökulmasta kerrottuna - ja taitavasti siirtyykin. Stevenson osaa kietoa lukijan pauloihinsa paljastamalla pieniä keskusteluotteita sieltä täältä ja liittämällä ihmisten kohtalot sujuvasti yhteen. Tarina etenee notkeasti. Myös huumoria on sopivasti mukana.

Itsemurhaklubi-tarinatrilogian lisäksi kirjassa on julkaistu kaksi Stevensonin esseetä: 'Joutilaiden puolustuspuhe' (An Apology for Idlers, 1876) sekä 'Unista' (A Chapter on Dreams, 1892). Esseet paljastavat Stevensonin persoonasta mielenkiintoisia piirteitä. 'Joutilaiden puolustuspuhe' on kuin nykyelämänmenon kritiikkiä - teksti on melkein 150 vuotta vanha ja aivan ajankohtainen! Stevenson moittii ihmisten liiallista kiirettä ja tehokkuutta ja kehottaa laiskuuteen ja joutilaisuuteen, oppimaan ympäröivästä elämästä: Liiallinen kiireisyys koulussa tai yliopistossa, kirkossa tai torilla, on oire vajavaisesta elinvoimasta, ja kyky joutilaisuuteen edellyttää kaikenkattavaa makua ja vahvaa henkilökohtiasen identiteetin tunnetta. Joka puolella on eräänlaisia eläviä kuolleita, kuluneita ihmisiä, jotka tuskin tajuavat elävänsä, paitsi harjoittaessaan jotain sovinnaista tointa. -- Aivan kuin ihmisen sielu ei olisi jo valmiiksi riittävän pieni, he ovat kutistaneet ja kaventaneet omansa tekemällä vain työtä lainkaan huvittelematta, kunnes heillä neljäkymmenvuotiaina on turtunut huomiokyky, kaikesta huvittelusta tyhjä mieli eikä ainuttakaan ajatusta hankaamassa toista ajatusta vasten heidän odottaessaan junaa.

Stevenson on sitä mieltä, että kiire ja jatkuva suorittaminen ovat ihmisen turhaa itsensä korostamista ja tärkeäksi tekemistä: Ja sitten vielä omat harvinaiset lahjamme! Kun luonto on "niin välinpitämätön yksittäistä elämää kohtaan", miksi meidän pitäisi hemmotella itseämme kuvittelemalla, että omamme on erityisen tärkeä? Kaiken kiireisen ja turhan hyörinän keskellä (1876!) Stevenson on tehnyt havainnon: Emme laiminlyö mitään velvollisuutta niin paljon kuin velvollisuutta olla onnellinen.

Joutilaisuudesta kirjoittanut Tom Hodgkinson pitää Stevensonia "suurena joutilaisuuden ystävänä" teoksessaan Joutilaisuuden ylistys (How to be Idle 2004, suom. 2006). Ja täytyy myöntää, että näin vuorotteluvapaalla Stevensonin ajatukset tuntuvat niin oikeilta. Olin varmaankin juuri tuollainen Stevensonin kuvailema nelikymppinen, jolla oli "turtunut huomiokyky", koska ajattelin vain työtä. Työ vie nykyihmisen elämästä järjettömän suuren osan. Vuorotteluvapaa on ollut minulle yksi tapa etsiä onnellisuutta elämääni.

Esseessään 'Unista' Stevenson puolestaan kertoo tarinankertomisen taidostaan, tai ehkäpä jonkinlaisesta pakostaan. Siinä paljastuu, että hänellä on aina ollut poikkeuksellisen vilkas unielämä, jossa hän tapaa "kotitonttujaan" eli tarinoidensa henkilöitä ja seikkailee mielettömiä seikkailuja.  (Unielämä tarkoittanee myös mielikuvitusta.) Kirjailijan tehtävänä hänellä on tylsästi istua alas ja kirjoittaa tarinat muistiin ja ehkä hiukan kehitellä niitä. Ja tämän hän tekee vain saadakseen jonkinlaisen toimeentulon. Hän ei itse tunnu arvostavan kykyään kovin korkealle. Ja sitten onkin pakko lainata hänen 'Joutilaisuuden puolustuspuheensa' ajatuksia kirjoista: Kirjat ovat aivan hyviä omalla tavallaan, mutta ne ovat kovin veretön korvike elämälle.-- Ja jos ihminen lukee kovasti, niin kuin vanha kasku muistuttaa, hänelle jää vähän aikaa ajatella.

Elina Karjalainen: Uppo-Nalle eksyksissä

Elina Karjalainen: Uppo-Nalle eksyksissä, 1984
Kuvitus: Hannu Taina
Kustantaja: WSOY, 1984
Sivuja: 136




Elina Karjalaisen Uppo-Nalle on vastustamaton karhuhahmo. Hän jatkaa maanläheisellä olemuksellaan maailmanlaajuista nalleperinnettä, mutta tekee sen suomalaiseen tyyliin.

Uppo-Nallea voi pitää kotimaisen lastenkirjallisuuden uranuurtajana, sillä Elina Karjalainen loi Uppo-Nallesta melkoisen menestyjän. Uppo-Nallet ovat myyneet kymmeniä tuhansia kappaleita ja ne ovat jääneet 1980-luvulla varmasti jokaisen suomalaislapsen mieleen. Mutta miten Uppis pärjää nykylasten iltalukemisena? Vieläkö runoileva karhu viehättää värikkäiden ja vauhdikkaiden nykysatuhahmojen seassa? 

Uppo-Nalle pääsee Uppo-Nalle eksyksissä -kirjassa Amerikkaan, sillä isoäiti voittaa kakkureseptillään kahden hengen matkan Yhdysvaltoihin. Hän valitsee matkaseurakseen Reetan, Laulavan Lintukoiran ja Uppo-Nallen. Oikeastaan heitä on siis neljä henkeä, mutta Reeta lasketaan puolikkaaksi, koska hän on lapsi, ja Laulava Lintukoira ja Uppo-Nalle saavat osakseen neljäsosahenget. Tosin Laulava Lintukoira pitää salakuljettaa lentokoneeseen isoäidin helman alla - ja isoäidin pitää esiintyä vatsastapuhujana, koska Laulavan on välillä pakko sanoa jotain.

New York on hieno kaupunki, mutta Uppo-Nalle joutuu heti eksyksiin. Eräs tyttö nappaa hänet mukaansa Kaliforniaan asti, ja muu matkaseurue lähtee etsimään häntä. Niinpä saadaankin aikaiseksi melkoinen "on the road" -meininki Yhdysvaltojen länsirannikolla. Siellä seikkaillaan San Fransiscosta Yosemiten punapuumetsiin, hylättyyn kultakaupunkiin ja Tyynen valtameren rannoille. Lopulta päädytään Uppo-Nallen uuden ystävän häihin, johon myös etsijät päätyvät. Jälleennäkeminen on riemukas, ja onnellinen Uppis mykistyy ystävänsä häissä rakkauden edessä: Nyt elettiin runoa. Ilma tuoksui runolta. Elämä maistui runolta. Sanoja ei tarvittu. Nyt elettiin runoa.

Meno on mukavan lämminhenkistä. Sopivin välein Uppista runottaa ja Laulava Lintukoirakin kimittää värssyjään. Kaiken ohessa tarjoillaan mukava tietopaketti Amerikan ihmemaasta. Nykylastenkirjallisuuteen verrattuna vauhti ei ole vielä tapissa, vaan seikkailu pysyy kohtuullisen nopeatahtisena. Uppo-Nalle eksyksissä sopii siis hyvin iltalukemiseksi. Jännitystä on sopivasti ja on lohdullista huomata, että eksynyt nalle pärjää hienosti ja saa uusia ystäviä. Lisäksi uskollinen kotiväki on koko ajan hänen kannoillaan, joten on toivoa siitä, että Uppis vielä löydetään.

Mielestäni Uppo-Nalle on kestänyt hyvin aikaa (ainoa kohta, joka paljasti, että eletään vanhaa aikaa, oli se, jossa lentokonematkustajat tumppasivat tupakkansa, kun alettiin laskeutua Helsinkiin). Oikeastaan tämän ajankohtaisemmaksi ei voi tulla, sillä mitä sanotte tästä Uppiksen runosta? Talvivaara mielessäni siteeraan suurta runoilijaa, Uppo-Nallea:
                                                               Myrkkyä pöllähtää tehtaista esiin.
                                                               Myrkkyä on päästetty ilmoihin, vesiin.
                                                               Myrkkyä asuu maassa ja puissa,
                                                               myrkkyä marjat on ihmisten suissa.
                                                               Myrkkyjä maailmassa on pakko surra,
                                                               ei voi porkkanaa rauhassa purra.
                                                               Sellainen tyhmyri myrkkyjä lykkää,
                                                               joka ei puhtaasta luonnosta tykkää.

Ian Rankin: Riippuva puutarha

Ian Rankin: Riippuva puutarha, 2007
Alkuteos: The Hanging Garden, 1998
Suomentaja: Heikki Salojärvi
Kustantaja: Blue Moon Kirjat Oy
Sivuja: 411

Ian Rankinin Riippuva puutarha sijoittuu Edinburghiin, Skotlantiin. Päähenkilönä on sympaattinen rikosetsivä John Rebus, joka työskentelee kahden jutun parissa. Ensimmäinen hänen työtehtävistään on selvittää, onko kaupungissa asuva Joseph Lintz oikeasti alsacelainen SS-upseeri Josef Linztek, joka piileskelee oikeudenkäyntiä Skotlannissa. Hän oli  kesäkuussa 1944 vastuussa Villefranche d'Albareden kylän yli 600 asukkaan teloituksesta (kylä on fiktiivinen, mutta sille on olemassa esikuva tosielämässä).  Rebusin pitäisi myös selvittää mahdollista "rottareittiä", jonka avulla sotarikolliset ohjattiin turvaan oikeudenkäynneiltä, jotta heistä olisi hyötyä voittajavaltioissa.

Toinen Rebusin tehtävä on lopettaa rikollisjengien sota kaupungissa. Siihen Rebus sekaantuu tietysti myös täysillä ja on oivalluksissaan ja toiminnassaan varsin taitava. Hän ottaa suojelukseensa rikollisjengin hyväksikäyttämän sarajevolaistytön, jonka kautta myös Jugoslavian sodan julmuudet tulevat mukaan kuvaan. Kun vielä japanilainen rikollisliiga alkaa ujuttautua Skotlantiin, niin onpahan Rebusilla selvitettävää. Tapahtumat tulevat kuitenkin liian lähelle Rebusia, kun hänen tyttärensä Sammy joutuu päälleajon uhriksi. Näyttää siltä, että ajaja oli kostamassa Rebusin sekaantumisen rikollisliigojen välien selvittelyyn. Sammy makaa tajuttomana sairaalassa koko tapahtumaketjun ajan.

Vaikka Rebus on taitava poliisi, en millään jaksaisi seurata rikollisten jengisotaa. Minua eivät yksinkertaisesti kiinnosta järjestäytyneen rikollisuuden nilkkien elämä. Nyt näitä nilkkejä vilisee kuin vilkkilässä kissoja, enkä tahdo edes pysyä perässä siitä, kuka kuuluu mihinkin jengiin ja kuka virittää ansaa ja kenelle tai kuka on vastuussa mistäkin bisneksestä (ilotytöt, huumeet, rahanpesu). Lisäksi tapauksia selvittäviä poliiseja hyppää mukaan ja poistuu paikalta vähän väliä. Armoa!

Riippuva puutarha yksinkertaisesti pitkästytti minua jengisodan kiemuroillaan. (Kun vähän vahingossa tartuin John Irvingin Oman elämänsä sankariin, niin se imaisi minut helposti mukaansa tämän dekkarin keskeltä jopa yli 600 sivun ajaksi.) Parasta Rankinin dekkarissa oli ehkä sen nimi Riippuva puutarha, joka viittaa Babylonin riippuviin puutarhoihin, yhteen antiikin maailman seitsemästä ihmeestä. (Lisää aiheesta mm: http://users.utu.fi/helpaa/babylon.html)  Riippuva puutarha vertautuu paratiisiin, ja nimen ironisuus on häkellyttävä. Edinburghin alamaailman kuviot, ilotyttöjen kohtalot tai toisen maailmansodan joukkoteloitukst ovat kaukana paratiisista. Rebus voikin kyynisesti todeta: Koko operaatio oli opettanut hänelle yhden totuuden: tyhjiötä ei ole. Siellä missä ihmiset muodostivat yhteisöjä, siellä oli rikollisia. Maailmaa ei ollut ilman alamaailmaa.

En kuitenkaan aio päästää Rankinia näin helpolla. Aion lukea häneltä vielä lisää kirjoja ja testata, olisiko niissä imuvoimaa. Mikäli olen ymmärtänyt, hän on kuitenkin varsin arvostettu ja käännetty kirjailija. Käteeni osui siis varmaankin vähän heikompi tuotos, mutta lukupiirin skottikirjallisuusteema velvoittaa yrittämään uudestaan. Saattaahan olla, että me pohjoimaalaiset olemme tottuneet liian hyviin dekkareihin, eikä muu maailma vain ole pysynyt perässä. Toisaalta esimerkiksi Ann Cleevesin Perez-dekkarisarja on aivan ihastuttava ja hyvä, ja se sijoittuu shetlanninsaarille. Cleeves ei mielestäni häviä pohjoismaisille kollegoilleen, kuten Rankin ainakin tämän kirjan perusteella tekee.

John Irving: Oman elämänsä sankari

John Irving: Oman elämänsä sankari, 1986, 2. painos
Alkuteos: The Cider House Rules, 1985
Suomentaja: Kristiina Rikman
Kustantaja: Tammi
Keltainen kirjasto
Sivuja: 632


Aijai, miten herkullinen, suorastaan mehevä tämä kirja on - kuin mehukasta omenaa maistelisi! En oikeastaan tiedä, voiko tällaista kirjaa edes olla, mutta onneksi on. John Irvingin Oman elämänsä sankari on tarinankerronnan iloa alusta loppuun. Sieltä täältä putkahtelevat uudet henkilöhahmot ja heidän tarinansa yhtyvät suureen valtavirtaan täysin luontevasti ja sitten taas mennään eteenpäin. Välillä meno on aivan posketonta (vähintään groteskia, jopa makaaberia), välillä seesteisempää (melkein romanttista). Kaiken taustalla kerronta ja kieli pysyvät kirkkaina ja nautinnollisina. Irvingiä pitää lukea hitaasti maistellen. Se on välillä vaikeaa, sillä juonta haluaisi ahmia. Mutta ahmiminen jättää liian monta aromia huomaamatta.

Oman elämänsä sankari on oivallinen suomennoksen nimi. Nimi on Charles Dickensin romaanin David Copperfield aloituslauseesta: "Tämän kirjan sivujen asiana on osoittaa, tuleko minusta oman elämäni sankari, vai ottaako joku muu sen aseman."  Dickensin David Copperfield ja Loistava tulevaisuus sekä Gharlotte Bronten Kotiopettajatteren romaani kulkevat juonen taustalla tärkeinä kirjoina. Oman elämänsä sankarin tapahtumat sijoittuvat 1920-1950-luvuille St. Cloud'sin orpokotiin, jossa näitä teoksia luetaan iltalukemisina orvoille, koska niiden päähenkilöt ovat orpoja.

John Irving on selvästi tarinankertojana Dickensin jalanjäljissä. Monipolvinen kerronta ja kertomisen ilo näkyvät joka sivulla, kuten Dickensilläkin. Mutta näyttää siltä, että elämä ylittää kaikki tarinatkin, ainakin päähenkilö Homer Wellsin elämä osoittaa sen: Charles Dickens ja Charlotte Bronte, hänen tarinankertojaihanteensa, eivät olleet valmistaneet häntä henkilöihin jotka ilmaantuvat tyhjästä ja katosivat jäljettömiin - eivätkä tarinoihin joissa ei ollut mitään järkeä.

Irvingin kyky luoda henkilöhahmoja on ilmiömäinen. Päähenkilöt ovat yleensä sympaattisia, jopa erityisen sydämellisiä ihmisiä. Elämän sattumukset, kohtalo, vie heitä kummallisiin tilanteisiin. Heidän heikkoutensa tekevät heistä inhimillisiä ja vastustamattomia - ja lukija voi vain henkäistä heidän puolestaan ja toivoa parasta, sillä heidät on jätettävä kertojan armoille.

Oman elämänsä sankarin päähenkilö Homer Wells on orpo. Mutta hän on ilman muuta onnekas orpo, vaikka hänelle ei löydykään sopivaa adoptioperhettä. Hänen perheekseen muodostuu St. Cloud'sin orpokoti. Paikka ei ole orvolle ollenkaan hassumpi: orpokodin lääkäri Wilbur Larch kiintyy Homeriin kuin omaan poikaan ja hoitajat, sisar Edna ja sisar Angela, ovat sydämellisyydessään suorastaan liikuttavia. Kun Homerin neljäskään ottoperhe ei toimi kuten pitäisi, lääkäri Larch tekee päätöksen:
   Sillä hetkellä Wilbur Larch lakkasi etsimästä ottokotia Homer Wellsille. Se oli hetki jolloin tohtori Larch sanoi, että Homer saisi asua St. Cloud'sissa niin kauan kuin tunsi kuuluvansa sinne. Samainen hetki, jolloin St. Larch sanoi: "No niin Homer, sitten minä odotan sinun olevan avuksi."
   Homer Wellsille siinä ei ollut mitään vaikeaa. Avuksi oleminen oli hänestä juuri se tehtävä, jota varten orpo tähän maailmaan syntyi.

Ja Homer Wells on avuksi. Hän auttaa Larchia Luojan töissä orpokodissa, opiskelee hänen johdollaan vähintäänkin kätilön taidot ja myöhemmin auttaa Worthingtonin perhettä heidän omenatilallaan. Omenat ovatkin vähällä viedä Homerin koko elämän, mutta lopulta hän ei voi vastustaa kohtaloaan - hänestä tulee kuin tuleekin oman elämänsä sankari.

Mistä Oman elämänsä sankarissa on kyse? Mielestäni kirjan voisi omistaa kaikille maailman ei-toivotuille lapsille, ennen kaikkea hylätyille lapsille, eli orvoille. Se on ylistystä elämälle. Se kertoo elämän ainutlaatuisuudesta ja ehkäpä sääntöjenvastaisestakin elämästä, joka vasta arvokasta onkin. Mutta lisäksi se on myös kannanotto abortin puolesta.

John Irvingin isoisä oli synnytyslääkäri, ja Oman elämänsä sankaria voi lukea melkein kuin synnytysopin oppikirjaa. Neljäs vaikuttava teos tämän kaunokirjan juonessa onkin Grayn anatomia. Irving kuvaa synnytykset, abortit, komplikaatiot, äitien tuskat, laittomien aborttien julmat tekotavat ja kivunlievityskeinot kuin lääkäri. Lääkäri Wilbur Larch on kirjassa vankkumaton abortin kannattaja ja pitää abortin kieltävää lakia suoranaisena julmuutena naisia ja lapsia kohtaan. Laittomasti tekemiään abortteja hän arvostaa Luojan töinä siinä missä synnytyksiäkin.

John Irvingin Oman elämänsä sankari on aarre, jota olen pantannut kirjahyllyssä kauan. Tiesin etukäteen, että tämä on yksi Irvingin "neljästä suuresta", eli hänen parhaita romaanejaan: Garpin maailma, Kaikki isäni hotellit ja Ystäväni Owen Meany kuuluvat Oman elämänsä sankarin ohella tähän kärkinelikkoon. On ollut kutkuttavaa ajatella, että minua odottaa takuuvarma lukemisen nautinto omassa hyllyssäni. Eikä tämä kirja ollut pettymys missään kohtaa.

Johanna Arola: Henkka Henkari pikku supersankari

Johanna Arola: Henkka Henkari pikku supersankari, 2.painos, 2011
Kustantaja: LK-julkaisut 2011
Kuvat: Nora El-Sayed
Sivuja: 71




Veljekset Vinski ja Henkka seikkailevat ritareina, arkeologeina ja salapoliiseina. Lisäksi he taistelevat avaruusolentoja vastaan, pelastavat delfiinien avulla haaksirikkoon joutuneen laivan matkustajat sekä aikamatkailevat dinosauruksia etsien. Vinski on noin 10-vuotias isoveli ja Henkka alle vuoden ikäinen vauva. Heidän välillään on lämmin ja kunnioittava suhde, jota on mukava seurata.

Henkka Henkari pikku supersankari -nimi on oivallinen nimi kirjalle. Erityisesti 5-vuotiaan pojan korvissa se on ilmeisen mahtava riimipari, koska sitä pitää hokea vähän väliä. Poika myös eläytyi esimerkiksi avaruusolentojen uhkaavaan lähestymiseen hyppäämällä jännityksestä ylös sangystään. Lastenkirja on hyvä, jos se toimii näin.

Teos on rakennettu siten, että joka toinen luku kertoo Henkan ja Vinskin todellisesta arjesta ja joka toinen luku on Vinskin kertomia seikkailutarinoita hänen ja pienen supersankari-veljen seikkailuista. Tarinoiden tarkoitus on viihdyttää Henkka-vauvaa, ja siinä ne myös onnistuvat.

Totuuden nimessä on sanottava, että tämän vauvaperheen arki on ankeaa. Äiti on uupunut, koska Henkka-vauva ei nuku, ei sitten millään. Äiti laulaa ja valvoo yöt läpeensä. Perheen isä on siirtynyt saunakamariin nukkumaan. Kun äiti sitten pääsee jumppaan, niin isä linnoittautuu katsomaan jalkapallomatsia ja sulkee vauvan huudon mielestään, kun ei saa sitä hiljenemään. Käy myös ilmi, että äiti kustantaa perheessä vauvan vaatteet omasta pussistaan. Kun väsynyt vauva pilaa riehumisellaan isän syntymäpäiväillallisen, niin isällä on otsaa heittäytyä sarkastiseksi. Miten isä voi ulkoistaa itsensä perhe-elämästä näin totaalisesti?

Kaiken lisäksi äidin ystävä tulee kylään ja kehuu omaa Aada-vauvaansa poskettomasti. Aada on kaikessa kehityksessä samanikäistä Henkkaa edellä, ja sen tämä ystävä jaksaa tuoda esiin jatkuvasti. Tästä kyläilystä Vinski pahoittaa kovasti mielensä, eikä ihme. Äidit osaavat olla julmia toisille äideille, ja siinä sivussa näköjään myös vauvojen sisaruksille.Vinskin ja Henkan äitiä käy surkean aviomiehen, tärkeilevän ystävän ja parkuvan vauvan ristitulessa suoraan sanottuna sääliksi.

Mutta onneksi äidillä on Vinski - huomaavainen ja viisas isoveli. Vinski näkee Henkan arvon eikä anna itkun pelottaa. Hän kertoo Henkalle tarinoita, jotka rauhoittavat Henkkaa. Henkasta tulee Vinskin tarinoissa lyömätön supersankari, joka alan asiantuntija.

Kirjan kieli ja kerronta ovat sujuvia. Ainut asia, joka kielenkäytössä haittasi minua, koska luin tätä ääneen lapsille, oli se, että kirjassa oli paljon sivistyssanoja. Niiden selittäminen kesken jännittävän tapahtumaketjun häiritsi etenemistä. Moitin myös kirjan kappaleiden pituutta. Jos kappaleella on mittaa yli sivun verran, niin se on liian pitkä - aikuisellakin hyppivät rivit jo silmissä, saati jos lukija olisi alle kymmenvuotias. Kappalejakoa keventämällä ja dialogia erottamalla kirjan sivumäärä olisi kasvanut, mutta lukeminen helpottunut. Aineksia seikkailuissa olisi riittänyt myös useampaan kirjaan.

Kuvitusta en osaa arvioida, koska en ole kuvituksen asiantuntija. Lapsille kuvat olivat tärkeitä ja niistä kyllä erottui kaikki tarinan kannalta olennainen. Ne myös katsottiin tarkkaan, joten ne olivat tarpeeksi vangitsevia.

Suomalainen lastenkirjallisuus on nykyään loistavaa ja monipuolista. Kirkkaimpana kärkenä ovat tietysti Nopolan sisarusten Risto Räppääjät, Mauri Kunnaksen kaikki kirjat, Havukaisen ja Toivosen Tatut ja Patut sekä Timo Parvelan Ella-kirjat. Kärkikaartia yhdistävät hulppeat, absurdit ideat ja tapahtumat. Mutta sen lisäksi niissä on iskevää dialogia, joka vie tarinaa eteenpäin yhtä lailla kuin varsinainen tapahtumaketjun selostus veisi. Kunnon dialogia jäin tästä lastenkirjasta kaipaamaan. Silti lukukokemus jäi mukavaksi.

Robert Louis Stevenson: Huomispäivän laulu. Satuja täysikasvuisille

R. L. Stevenson: Huomispäivän laulu. Satuja täysikasvuisille, 2003
Alkuteos: Fables, 1894
Suomentaja: Virpi Hämeen-Anttila
Kustantaja: Basam Books 2003
Sivuja: 100


Robert Louis Stevensonin (1850-1894) Huomispäivän laulu on kummallinen, pieni kirja, joka sisältää 20 lyhyttä tarinaa. Se on ilmestynyt alun perin nimellä Fables, "Faabelit", joka kuvaa näiden tarinoiden olemusta hyvin.

Nimifaabelissa "Huomispäivän laulu" kuninkaan tytär saa elämäänsä huolen huomispäivästä ja yrittää sen jälkeen elää piilossa linnassaan. Pelkäämiseen kuluu vuosia. Lopulta hän saa elämänuskonsa takaisin: Ja Duntrinen kuninkaan tytär meni siihen osaan rantaa, missä oli tapahtunut muinoin ihmeellisiä asioita, ja siellä hän istui alas. Meren vaahto pyyhki hänen jalkojaan ja kuolleet lehdet parveilivat hänen selkänsä takana, ja huntu liehui hänen kasvojensa ympärillä kun tuuli puhalsi. Ja kun hän kohotti katseensa, hänen edessään oli kuninkaan tytär, joka käveli rannalla. Hänen hiuksensa olivat kuin kehrättyä kultaa ja silmänsä kuin joen syvänteet, eikä hänellä ollut huolta huomispäivästä, eikä valtaa tämän hetken yli, sen enempää kuin yksinkertaisilla ihmisillä.

Kirjan kieli on sadunomaista ja parhaimmillan oikein kaunista. Vanhahtava tyyli on säilynyt myös suomennoksessa. Useissa kirjan tarinoissa teemana on rohkeasti eläminen. Stevenson tuntuu ihmettelevän, miksi ihmiset pelkäävät niin paljon kuolemaa tai kohtaloa tai Jumalaa, että eivät uskalla elää. Tarinoiden kertoja kehottaa elämään hetkessä ja hyvin, ilman elämää rajoittavia pelkoja ja uskomuksia.

Huomispäivän laulun jälkisanoissa Virpi Hämeen-Anttila kertoo tarinoiden taustoista, ja hyvä niin, sillä satiirinen faabeli on minulle hiukan vaikea laji, ja nyt kun on kyse yli satavuotiaista kertomuksista, niin paljon niiden merkityksistä jää täysin hämäriksi. Tarinoissa seikkailevat prinsessat, kuninkaat, matkamiehet, merimiehet, eläimet, henget ja noidat - perinteisten satujen hahmot. Mutta mitään onnellisia, helppoja satuja nämä eivät ole. Faabelien opetusten miettiminen vaatii ainakin minulta pohdintaa, ja silti jää epävarma olo: ymmärsinkö asian sinne päinkään?

Välillä faabelit tosin yllättävät moderneilla aiheillaan. Esimerkiksi tarinassa Neljä maailmanparantajaa koko keskustelu tuntuu hyvinkin tutulta. Siinä neljä maailmanparantajaa keskustelevat, miten maailman tila kohentuisi: "Meidän täytyy hävittää köyhyys", sanoi ensimmäinen."Meidän täytyy hävittää avioliitto", sanoi toinen. "Meidän täytyy hävittää Jumala", sanoi kolmas." Muutamia parannusehdotuksia lueteltuaan maailmanparantajat päätyvät lopputulokseen: "Ensiksi", sanoi toinen, "meidän täytyy hävittää ihmiskunta."

Rujoudestaan huolimatta eräs tarina kosketti minua erityisesti. Tarinan nimi on "Ressukka". Siinä yksinkertainen kalastaja tapaa kotonaan henkiolennon, jota hän alkaa puhutella: "Puhu minulle suoraan", sanoi mies, "ja kerro mikä on nimesi ja millainen on luontosi." "Minun nimeäni", lausui toinen, "ei ole annettu, eikä minun luontoni ole vielä varma. Sillä olen osaksi mies. Olin osa sinun esi-isiäsi ja menin kalastamaan ja taistelemaan heidän kanssaan muinaisina aikoina. Mutta nyt ei ole minun vuoroni vielä tullut: minä odotan kunnes olet saanut vaimon, ja sitten olen sinun pojassasi, ja olen rohkea osa häntä, ja iloitsen miehuullisesti siitä kun suuntaan veneeni hyökyihin, pitelen taidolla peräsintä ja olen väkevä mies siellä missä saartorengas sulkeutuu ja iskuja vaihdetaan."

Käy ilmi, että rutiköyhä ja ruma kalastaja saa kuin saakin vaimon, ja lisäksi vieläpä juuri tämän pojan, jonka hän tapasi henkiolentona. Poika ei ole lopulta ollenkaan ressukka. Kuka tietää, kuinka paljon henkiolentoja kohtaammekaan menneisyydestämme tai tulevaisuudestamme, mutta emme osaa heitä tunnistaa?

R. L. Stevenson on skotlantilainen kirjailija, jonka tunnetuimmat teokset ovat ilman muuta Tohtori Jekyll ja herra Hyde (1886) sekä Aarresaari (1883). Tohtori Jekyll ja Herra Hyde teki minuun pari vuotta sitten vaikutuksen, ja mielestäni kirja on ansainnut paikkansa kauhukirjallisuuden klassikkona. Nyt innostuin lainaamaan Stevensonin kirjoja enemmänkin lukupiirin skottiteemaa varten. Tämäkin erikoinen kirja siis tarttui käteeni lukupiirin ohjaamana.

Kenneth Grahame: Kaislikossa suhisee

Kenneth Grahame: Kaislikossa suhisee, 1995, 6. painos
Alkuteos: The Wind in the Willows, 1908
Suomentanut: Eila Piispanen, 1949
Kuvittanut: Ernest H. Shepard
Kustantaja: WSOY
Sivuja: 263




Pajulinnun heikko piipitys kuului joenrannan pensaikon varjosta. Vaikka oli jo yhdestoista tunti illalla, taivas piti vielä itsepintaisesti kiinni väistyvän päivänvalon liepeistä. Iltapäivän kuluessa tiivistyneen helteen paine kirposi ja huokui pois lyhyen sydänkesän yön viileiden sormien koskettamana.

Mikä ilo onkaan lukea näin kaunista tekstiä lapsilleen ääneen iltaisin! Aika pysähtyy runokuviksi ja silmien eteen nousevat maisemat - ja ennen kaikkea ystävykset tuossa maisemassa. Kaislikossa tosiaan alkaa suhista, kun vilpitön Myyrä, runoileva Vesirotta, vakaa Mäyrä ja itserakas Rupikonna seikkailevat.

Tämä lukuelämys on ollut palkinto sinnikkyydestä. Kirja valittiin iltalukemiseksi jo kesän alussa ja saatiin päätökseen vasta nyt, marraskuun alussa. Väliin on luettu Räppääjiä, Tatuja ja satuja, ekaluokkalaisten omia lukudiplomikirjoja, Akuja, vaikka mitä. Mutta aina on palattu kaislikkoon kuuntelemaan veden solinaa ja ihmettelemään pienten eläinten suuria seikkailuja.

Kaisilikossa suhisee on odottanut lasten kirjahyllyssä heidän kasvamistaan, ja nyt oli sopiva hetki lukea tämä klassikko, jota en ollut itsekään vielä lukenut. Kaiken lisäksi Grahame on skotti, joten kirja istuu vuoden skottikirjallisuusteemaan loistavasti. Skotlantilainen maisema heräsi eloon.

Kaikki alkaa siitä, kun ahkera Myyrä kyllästyy kevätsiivoukseensa ja lähtee nauttimaan keväästä. Hän päätyy joen rannalle, jossa kohtaa Vesirotan, jonka luokse asettuu elämään. Eläinten välinen ystävyys on kaunista ja kunnioittavaa - eikä kumpikaan enää ole yksinäinen. Talvella Myyrä seikkailee Erämetsässä, josta Rotta hänet pelastaa, ja yhdessä ystävykset löytävät luotettavan ja rauhallisen Mäyrän luokse turvaan. Tämän järkevän ystäväkolmikon murheena seikkailee kuitenkin itserakkaudesta pullisteleva Rupikonna. Tämän tästä uskolliset ystävät joutuvat pelastamaan Rupikonnan kiperistä tlanteista, joihin ajattelematon seikkailija joutuu.

Kaislikossa suhisee välillä aika vauhdikkaasti: pelottavan erämetsän petoja, Rupikonnan hurjia autokaahailuja, saukonpoikasen etsintää, Rupikonnan hurja pako vankilasta ja lopulta kansalaissota metsän pikkupetoja, näätiä ja kärppiä, vastaan, jotka ovat vallanneet Konnankartanon Rupikonnan viruessa vankeudessa. Ystävysten rohkeus kasvaa tapahtuma tapahtumalta, ja lopulta he ovat muitten eläinten kertomissa tarinoissa suorastaan legendaarisia sankareita, ja sellaisiksi he jäävät myös lukijan mieleen.

Vaikka tapahtumia riittää sopivasti, pääosaan nousee kirjan kerronta. Kenneth Grahame (1859-1932) kirjoittaa runollisesti, ja kaikki muuttuu eläväksi: Punertava tiililattia hymyili savustuneelle katolle, tammiset tuvansohvat, jotka olivat hankaantuneet kiiltäviksi pitkäaikasessa käytössä, loivat toisiinsa veitikkamaisia silmäyksiä, lautaset irvistelivät keittiön kaapista hyllykön padoille, ja kaiken yllä välkkyi iloisen liesivalkean loimotus.


Tämän kirjan luettuani katselen kaislikkoja ja jokien rantoja aivan eri silmin. Kuulen kummallista suhinaa... Mitähän vesirotat ja myyrät siellä suunnittelevat? Onko sammakko lähtenyt seikkailemaan liian kauas kotoaan? Mitä tarinoita pienet eläimet kertovat toisilleen kohdatessaan? Mitä esimerkiksi kertoo maailmalla seikkaillut laivarotta vesirotalle heidän kohdatessaan? Ihmeellisiä tarinoita tietenkin!

 Ja tarina, ihmeellinen tarina jatkui vuolaana. Olikohan se pelkkää puhetta vai muuttuiko se aika ajoin lauluksi -vettätippuvaa ankkuria nostavien merimiesten lauluksi, purjeiden sointuvaksi huminaksi rajussa koillistuulessa, loimuavan iltataivaan alla verkkojaan kokevan kalastajan lauluksi, purresta tai gondolista kaikuvaksi kitaran tai mahdoliinin näppäilyksi? Muuttuiko se tuulen ulvonnaksi, joka alkaa valittavana, voimistuu vihlovasti kirkuen, nousee raivokkaaseen värähtelyyn pullistuneen purjeen laidassa?

Miika Nousiainen: Vadelmavenepakolainen

Miika Nousiainen: Vadelmavenepakolainen, 2007
Kustantaja: Otava
Seven-pokkarit, 2010
Sivuja: 270



Haluan olla yksi ruotsalaisista. Haluan, että minut otetaan mukaan siihen kolmituntiseen upealla tavalla polveilevaan keskusteluun, jossa päätetään, että taloyhtion ruohonleikkuriin vaihdetaan terä.

Kouvolalaisella Mikko Virtasella on identiteettiongelma: hän on henkisesti ruotsalainen. Hän on lapsesta asti haaveillut, että pääsisi asumaan Ruotsiin, jossa sosiaalidemokratia on toteutunut kauneimmassa muodossaan ja ihmiset ovat sympaattisia ja sosiaalisesti lahjakkaita: Muissa maissa ihmiset yrittävät kasvaa pelkällä tuurilla tasapainoisiksi ja aikuisiksi. Siinä se ero on, muualla kasvetaan, Ruotsissa kasvatetaan.

Mikko Virtanen on omien sanojensa mukaan "kansallisuustransu" ja on todellakin joutunut kärsimään siitä koko ikänsä suomalaisena - häntä ei ole ymmärretty ollenkaan. Kuningasperhe, ruotsalaiset urheilijat, Olof Palme, Per Albin Hansson (joka perusti Ruotsiin ensimmäisen sosiaalidemokraattisen hallituksen vuonna 1932 ja lausui ensimmäisenä ääneen ruotsalaisen kansankodin idean) ovat Mikolle läheisempiä kuin suomalaisuus tai oma perhe. Oikeastaan Mikko Virtanen on aatteineen ruotsalaisempi kuin nykyruotsalaiset itse. Se paljastuu lopulta Mikollekin. Mutta sitä ennen hänen on nähtävä paljon vaivaa hankkiessaan itselleen ruotsalaisen identiteetin ja perheen.

Miika Nousiainen on nokkela kirjailija, joka hallitsee satiirin. Kirja on yksinkertaisesti hauska alusta loppuun, vaikka kaikki tapahtumat eivät hauskoja olekaan. Mikko Virtasen epätoivoinen yritys kadottaa oma kansallisuutensa on surkuhupaisaa luettavaa. Lopulta pitää kysyä, voiko ihminen todelliselle alkuperälleen yhtään mitään, sillä suomalaisuus pulpahtelee Mikosta pintaan, vaikka hän kuinka yrittää olla Mikael Andersson, göteborgilainen insinööri ja kansankodin pelastaja. Hän on loppujen lopuksi niin pakkomielteinen, yksinäinen ja itsepäinen suomalainen, että pintasilaus ruotsalaista empatiaa ja keskustelutaitoa ei auta häntä elämään onnellista elämää.

Kirjassa käsitellään melko kepeästi moniakin ajan ilmiöitä sekä Ruotsissa että Suomessa. Mutta piikki osuu. Onko suomalaisen miehen edes mahdollista olla onnellinen? Miksi jurous, kateus ja yksinäisyys ovat meissä niin tiukassa? Myönnän itsekin ihailevani ruotsalaisia, sillä näyttää, että heille kaikki on  helppoa: oleminen ja eläminen vapaata ja iloista, lapset hyvinkasvatettuja ja keskustelutaidot imetty äidinmaidossa. En ole koskaan nähnyt vihaista ruotsalaista, mutta suomalaisille viha tuntuu välillä olevan polttoaine, jonka avulla selvitään lumikinosten läpi työpaikalle. Kaiken lisäksi ruotsalaiset tuntuvat olevan iloisuudessan aitoja, mutta jos suomalainen hehkuttaa onneaan tai näyttää tyytyväiseltä, hän on ilman muuta teennäinen tyhjäpää. Miksi on helppoa piirtää mieleensä tavallinen, hymyilevä ruotsalaismies, mutta hymyilevä suomalaismies on varmasti kolmen promillen humalassa?

Miika Nousiaisen sanailu on tässä kirjassa niin mainiota, että tartun varmasti hänen myöhempiinkin teoksiinsa, Maaninkavaaraan ja Metsäjättiin. Satiiri on vaikea ja harvinanen laji, enkä muista näin onnistunutta lajinsa edustajaa lukeneeni. Kirjassa oli sopivasti teräviä havaintoja, hulluutta ja liioittelua sekä absurdeja tilanteita. Mikko Virtasen pohdiskelu on oivaltavaa: Ei Suomessa ollut vuosikymmeniin edes varaa masentua, vaikka syitä olisi ollut. 90-luvulla vasta huomattiin, että viimeinen sotakorvausjuna meni jo. Asioita alettiin miettiä. Ja kun asioita miettii, niin herkimmät masentuvat. -- Kun masennusta vasta tuotiin Suomeen, Ruotsissa oli toivuttu masennuksesta jo moneen otteeseen, tietenkin keskustelemalla. Myös keskustelu keksittiin Suomessa vasta 90-luvun loppupuolella. Senkin toi Suomeen kiekkovalmentja Curt Lindström.