Elsa Beskow: Tätien satuaarteita

Elsa Beskow: Tätien satuaarteita, 2. painos, 2012
Alkuteokset: Tant Grön, Tant Brun och Tant Gredelin, 1918; Tant Bruns födelsedag, 1925; Farbro Blås ny båt, 1942
Kuvittaja: Elsa Beskow
Suomentaja: Eila Kivikk'aho
Kustantaja: Gummerus
Kansi: Elsa Beskow
Mistä sain kirjan: omasta hyllystä




Kun näin Tätien satuaarteita -teoksen kirjakaupan tarjoushyllyssä, halusin sen heti omakseni. Elsa Beskowin (1874 - 1953) kirjat ovat minulle tuttuja jo lapsuudestani, ja olen hankkinut kirjojen uusintapainoksia omien lasteni kirjahyllyyn. Vaikka kirjat eivät lasteni ykkössuosikkeja olekaan, niitä on luettu ihan kiitettävästi. Syynä on ilman muuta niiden kuvitus, joka hivelee silmää. Beskow on melkoinen taituri, sillä paitsi että hänen piirroksensa ovat eläviä ja viehättäviä, ei tarinoissakaan ole moittimista. Varsinkin hänen runomuotoiset tarinansa, Pikku Lassi puutarhassa, Pikku Puten seikkailu mustikkametsässä ja Tonttulan lapset ovat hauskaa luettavaa, ja nekin ovat Eila Kivikk'ahon suomentamia.

Tätien satuaarteita on taattua Beskow-hurmaa. Se sisältää kolme Täti-kirjaa: Täti Vihreä, Täti Ruskea ja Täti Sinipunainen, Täti Ruskean syntymäpäivä sekä Setä Sinisen uusi vene. Tätien tarinat on kerrottu suorasanaisesti, ja niissä on sen verran jännitystä, että ne kiinnostavat myös nykylapsia. Luin kirjaa 10-vuotiaille kaksosilleni ääneen, mutta kävi nin kuin nykyisin lähes aina käy: lapset lukivat kirjan itsekseen loppuun, ennen kuin seuraavan kerran ehdin lukemaan iltasatua. Kukapa voisi vastustaa näitä ihania tätejä ja heidän pikkukaupunki-idylliään, jossa on kuitenkin myös pientä seikkailua!

Ensimmäisessä kirjassa esitellään Täti Vihreä, Täti Ruskea ja Täti Sinipunainen, jotka eivät tietenkään ole tämän nimisiä, vaan kaupungin lapset ovat nimenneet heidät siten, koska tädeillä on vain tietyn värisiä vaatteita. Tätien Piki-koira kaapataan ja orvot lapsiraukat, Petteri ja Lotta, osallistuvat etsintään ja saavat tarinan päätteeksi uuden kodin.

Toisessa tarinassa vietetään Täti Ruskean syntymäpäiviä, mutta ilman kommelluksia ne eivät suju. Nytkin selvitetään rikosta, ja tarina on melko vauhdikaskin.

Viimeinen osa, Setä Sinisen uusi vene, on kuitenkin oma suosikkini. Tämän kirjan muistan lukeneeni jo lapsena, ja siinä on monta kohtaa, joita muistan lapsena jännittäneeni ja kohdat tuntuivat pelottavilta edelleenkin. Petteri ja Lotta joutuvat melkoiseen seikkailuun, ja vieläkin pystyin tavoittamaan huolen, jota tunsin heistä lapsena.

Elsa Beskow on Ruotsin tunnetuimpia ja rakastetuimpia lastenkirjailijoita, jonka suloiset kuvat ja tarinat ovat olleet jossain vaiheessa liian vanhanaikaisia ja ehkäpä liian suloisia lastenkirjallisuuden kentällä. Onhan Tätien satuaarteissa aistittavissa mennyt maailma ja kiireettömät päivät, ja jos muistatte Gunilla Wolden Sanna- ja Teemu-kirjat 1970-luvulta, ero on valtava. Sannat ja Teemut edustavat aikaa, jolloin lastenkirjojen kuvitus ja kerronta olivat hyvin arkipäiväisiä. Onneksi Elsa Beskow ei jäänyt kuitenkaan täysin unohduksiin, sillä hänen saduissaan on edelleenkin vetovoimaa ja jos ei muuta, niin henkäys historiaa, joka kiehtoo myös nykylapsia. Beskowin piirtämät kuvat ovat kauniita, eivätkä värit hypi silmille. Hänen kuviinsa sijoittaa mielellään itsensä.


Tätien satuaarteilla kuittaan HelMetin Kirjan vuosi 2015 -lukuhaasteen kohdan 26. Kirjatrilogia. Piste taitaa tulla myös Annamin Kirjallinen retki Pohjoismaissa -haasteeseen. Tämä on jo kolmas ruotsalainen kirja haasteeseen.

Joel Lehtonen: Kuolleet omenapuut

Joel Lehtonen: Kuolleet omenapuut, 1918
Kustantaja: SKS, 1995
Kansi: Jorma Hinkka
Sivuja: 116
Mistä sain kirjan: lainasin ystävältä




Puiden varjot tuolla notkoissa ovat vielä pitkät ja vilpoisat. Usvia kohoilee vesistä ja noroista, lahden reheviltä rannoilta. Pienimmänkin ruohon kärjessä kiiluu vesipisara, monivärinen. Käet kukkuvat. Kaikkialla välkkyy värisevä kauneus. (S. 4)

Suomalaisten klassikkoteosten luontokuvaus on aina hätkähdyttävän kaunista. Se tuntuu syntyvän helposti ja tavoittavan heti jotain meille kaikille yhteistä. Mutta luontokuvaus ei ole ainut kotimaisen kirjallisuuden vahvuus. Kansankuvauksen mestariteoksia meillä riittää. Tässä on taas yksi sellainen: Joel Lehtosen Kuolleet omenapuut on novellikokoelma, joka on tavoittanut jotain hyvin inhimillistä ja siksi kestänyt hyvin aikaa. Se on toinen osa Lehtosen kirjoittamasta Putkinotko-sarjasta. Sarjan ensimmäinen osa, Kerran kesällä, ilmestyi vuonna 1917, novellikokoelma Kuolleet omenapuut heti kansalaissodan jälkeen vuonna 1918 ja Putkinotko kahdessa osassa vuosina 1919-1920.

Luin Putkinotkon viime syksynä ja upposin sen kesäiseen hellepäivään. Sen päähenkilöt, saamaton köntys, Juutas Käkriäinen ja ihanteellinen kirjakauppias, Aapeli Muttinen, jäivät unohtumattomina mieleeni. Nyt kun vietetään valtakunnalista Lukuviikkoa, jonka teemana on Kohtaamispaikkana kirja, oli sopiva hetki kohdata nämä henkilöt uudestaan - he nimittäin ovat päähenkilöinä tai sivuhenkilöinä useimmissa kokoelman novelleissa, joita on yhteensä kymmenen.

Kävi kuitenkin niin, että aluksi vierastin lyhyitä tuokiokuvia Aapeli Muttisen ja Juutas Käkriäisen seurassa - olisin nimittäin halunnut viipyä heidän seurassaan pitempään, kuten syksyllä, Putkinotkon sivuilla, tein. Novellit eivät ikään kuin riittäneet. Tai no, jos aivan rehellinen olen, niin Käkriäisen seurasta en ehkä tosielämässä piittaisi, vaikka romaanihenkilönä hän onkin herkullinen. Olen kuitenkin vallan iloinen, että Joel Lehtonen siirsi nämä henkilönsä vielä suurromaaninsa sivuille ja kirjoitti mestariteoksensa Putkinotko.

Kuolleet omenapuut -teoksen novellit ovat Lehtosen tuttua, persoonallista, rönsyilevää kerrontaa, jonka rytmiin on turvallista upota heti ensimmäisestä novellista alkaen. Novellien tunnelmat vaihtelevat lyyrisestä, rakkauden sulostuttamasta kesäpäivästä kansalaissodan kauhunhetkiin lumihangessa. Kaiken ylle nousee Lehtosen henkilökuvauksen taituruus. Hän luo sellaisia henkilöitä lukijan eteen, että lukija alkaa väkisinkin katsella vastaantulijoitakin eri silmin: jokainen olisi kuvauksen arvoinen.

En voinut olla vertaamatta äskettäin lukemaani James Joycen Dublinilaisia -novellikokoelmaa tähän Lehtosen kansankuvauskokoelmaan. Vaikka Joyce on niukkasanainen tyylittelijä ja Lehtonen maalaileva lavertelija, heissä on jotain samaa. Tapa, jolla he kuvaavat henkilöidensä ulkomuotoa, on melko tyly. Tässä Lehtosen taidonnäyte: Siinä seisoo Käkriäinen, hiukan köykkyselkäinen mies. Hänen käsivartensa ovat tavattoman pitkät, ikäänkuin gorillan; kämmenet ovat leveät, jalat hyvin lyhyet.  - - Hänen suustaan valuu, paitsi silloin tällöin sylkäistessä, muulloinkin ruskeaa mällinestettä, vankkojen leukojen karkealle sängelle. Housujen takalistosta riippuu riekaleita, joista jotkut sipuvat kasteista ruohikkoa, pitkinä kuin rättimaton kuteet. (S. 12.)

Lehtosen huumori pilkahtelee kaikissa novelleissa, myös niissä vakavahenkisimmissäkin. Se on ironista, juttelevaa, mutta hirvittävän terävää. Elämän julmuus on viiltävää, kuten novellissa Heitukan kohtalo, jossa poika löytää kauan etsimänsä äidin ja aikoo pitää hänestä huolta. Mutta miten äiti kohteleekaan poikaansa! Novelli on riipaisevaa luettavaa.

Vakavien sävyjen keskelle Lehtonen kirjoittaa muutaman niin ilottelevan luonnekuvauksen, että on pakko nauraa ääneen. Mikä satiirin taitaja hän onkaan! Urheilija Tommola -novellissa Muttinen on saanut maalle vieraakseen reippaan liikemiesystävänsä, joka on ruvennut vaalimaan terveyttään. Nykyajan terveysintoilijat ovat valjuja tapauksia tämän alastomana kekkuloivan auringonkylpijän ja rymistelijän rinnalla: Sitten alkoi Tommola voimistella: Hän mylleröi, lukien ääneen: "Yks, kaks, yks, kaks". Jalat löivät permantoon, nikamat natisivat. Sen jälkeen voimisteli hän punnuksilla. Ja sitten hän huusi Muttiselle seinän läpi: "Joko sinä olet mylleröinyt, Aapelus? Minä olen. Kuulepas, Aapelus, sinun täytyy ruveta mylleröimään, muuten et sinä saa pois ishiaasi. Joka aamu, lyhyen ajan, mutta rajusti. Mutta nyt tule, minä menen uimaan." (S. 36.)

Niminovelli Kuolleet omenapuut on suosikkinovellini ja sisältää kokonaisen elämänfilosofian, elämään taipumisen. Unelma 500-700 omenapuusta vaihtuu 30 kuolleeseen omenapuun luurankoon. Novellista muodostuu kuva ihmisen elämästä, kauneuden ja ihanteiden vähittäisestä hiipumisesta ja lopullisesta nöyrtymisestä. Minkä määrän ihminen näkee vaivaa vaaliessaan elämää, taivoitellesaan unelmiaan ja miten kaikki on kuitenkin hyvin haurasta ja voi tuhoutua hetkessä. Novellin voi tulkita myös kansalaissodan vertauskuvana. Aapeli Muttinen, joka on itse kansan kasvatteja, haluaa tehdä kansalle hyvää, jakaa hyvästään ja nähdä kansan kukoistavan - kuin omenankukat - ja sivistyvän, nousevan köyhyydestään. Hänen hyväntekeväisyytensä kohde, Juutas Käkriäinen, ei kuitenkaan tunne kiitollisuutta, vaan vihaa häntä.

Novellissa Muttisen Aapeli sodassa tiivistyy kansallaissodan järjettömyys ja rumuus. Muttisen hahmo, joka on tulkittu Lehtosen alter egoksi, yrittää ymmärtää, miksi kansa on jakautunut kahtia. Hahmoon on kirjoitettu melkoinen määrä itseironiaa: kirjakauppias piileskelee kotonaan, syö luumujaan (joista nälkää näkevä kansa ei osaa edes uneksia) ja pelkää niin, että lopulta eivät luumutkaan maistu. Muttinenkin joutuu rintamalle, mutta sota nujertaa hänet ja ylittää hänen käsityskykynsä: "Tämä, tämäkö on Runebergin kansaa, Topeliuksen kansaa (s. 92)?" Eräänlaisen vastauksen tähän Muttisen kysymykseen tarjoaa Putkinotko, huima tutkielma meistä suomalaisista.


Kuolleet omenapuut on luettu blogeissa Onko kaunosieluista kyborgeiksi? ja Akanvirtaa. Lisäksi kokoelman nimikkonovellista on ansiokkaasti kirjoittanut Koko lailla kirjallisesti -blogin Jenni. Osallistun teoksella Ihminen sodassa -lukuhaasteeseen - kohti korpraalin arvoa mennään.