Hannu Väisänen: Elohopea

Hannu Väisänen: Elohopea, 2016
Kustantaja: Otava
Kansi: Anna Lehtonen
Sivuja: 363
Mistä sain kirjan: arvostelukappale


Hannu Väisäsen Elohopea on viides osa hänen omaelämäkerrallista romaanisarjaansa, joka kertoo Antero-nimisen oululaispojan elämästä. Nyt päästään Pariisiin.

Ei sinne kuitenkaan noin vain päädytä, vaan sinne kypsytään. Ensin Antero koettaa siipiään musiikin alalla ja opiskelee vakavin aikein laulua. Ammattilaulajaa hänestä ei kuitenkaan tule. Kun kuvataiteilijan työkään ei tunnu lyövän leiville, Antero palaa kotikaupunkiinsa Ouluun: Tässä on entisellä merenpohjalla makaava, verilettujen ja muun vaakasuoran ruoan matala kaupunki, josta ainoastaan yksi vesitorni kohoaa esiin. Sillä on vauraudestaan huolimatta vain kaksi vuodenaikaa, kaamos ja kuollut kausi. Tervalla ja sittemmin sellun lemulla rikastunut kaupunki, joka ei mieluusti ota takaisin sitä, joka ei ole menestynyt. (S. 54.)

Antero palaa vain huomatakseen olevansa valmis lähtemään. Pariisiin. Mukaan lähtee entisestä elämästä vain tädin vanha tarjotin.

Jos lukija odottaa romantisoitua Pariisi-kuvausta, villiä taiteilijaelämää tai suurta menestystä, joka tarttuuu kuvataiteilijan takinliepeeseen, hän pettyy. Pariisi on tyly, melkeinpä julma, kaupunki. Sen kadut ovat harmaita, sade yhtä märkää kuin muuallakin ja ihmiset vähintäänkin kummallisia. Pienin askelin Antero asettuu asumaan, ehkä jopa kotiutuukin. Hän hakee taiteeseensa - ja elämäänsä - vapaana kimmahtelevaa elohopeaa.

Antero myös pyöräilee öisessä Pariisissa, kuten hän pyöräili aikanaan Oulussakin. Kirjan kappale, jossa hän esittelee öisen Pariisin, soi sävelenä: - - alan taas kuunnella pyöräni aikaansaamaa omalaatuista musiikkia, vaihteiden, ketjujen, jarrujen, kumien ja soittokellon yöllistä kaanonia (s.186). Jos joskus vielä pääsen Pariisin, aion ottaa tuon kirjan kappaleen matkaoppaakseni.

Anteron onnettoman pieni, mutta sitäkin värikkäämpi, ystäväverkosto pitää toisistaan huolta, mutta elämä on julmaa. Rakkaus varsinkin. Kokotti on elättäjiensä armoilla, Jean-Jacques etsii kiihkoa Pariisin siltojen alta. Toiselle heistä käy lopulta hyvin. Kumpikin ystävä on kuvattu armottomasti kaikkine vikoineen, mutta myös suurella rakkaudella ja lämmöllä. Heidät voi nähdä ja kuulla edessään, heitä oppii rakastamaan. Surukin on yhteinen.

Elohopean kantava voima on musiikki. Antero kuulee sen kaikkialla, se liittyy kaikkeen ja nostaa esiin myös muut aistimukset. Oivalluksia satelee ja elämykset yllättävät. Vaikka Anteron kuulema musiikki ei olisi lukijalle tuttua (kuten ei minullekaan), Anteron sanallistamana musiikin voi melkein kuulla korvissaan. Lukija nauttii.

Väisäsen tyyli villiintyy kirja kirjalta. Elohopeassa arkisetkin tilanteet nousevat tuttuun tapaan lentoon, mutta nyt groteskit piirteet kasvavat, kaunis ja ruma kulkevat yhtä jalkaa. Välillä rumuus melkein musertaa: Mikä musiikki pannaan tässä kohdassa soimaan? Oi Sallimus, anna minulle oikea musiikki kuvaamaan vuosikausiiin pesemättömien lakanoiden värit, ainokaisen patjan kuoppaisuus, talon yksinäinen lysyyn maattu vuode, repaleisten ikkunaverhojen tummuneet laskokset ja laskosten välissä vaaleat auringon haalistamat raidat, joista ymmärtää verhojen olleen pitkään liikkumattta. Mikä musiikki pannaan soimaan limaisen vahaliinan ylle, pöydälle jolla on - surkeasti punotun pannunalusen päällä - ainakin kaksi vuotta seissyt, pannussaan kymmeniä kertoja lämmitetty höyste. (S. 235.)

Kirja kirjalta kiinnyn Anteroon yhä tiukemmin. Kun Antero Elohopean lopussa etsii rakkautta ja sellaisen lopulta löytää, olen minäkin onnellinen. Parin ensi tapaamisen kuvaus on niin herkkä, että huomaan pidättäväni hengitystä. Kirja päättyy metroasemalle, jonkin uuden ja lupaavan äärelle.

Olen blogiaikanani lukenut Väisäsen Finlandia-palkitun Toiset kengät -kirjan, joka on omaelämäkerrallisen romaanisarjan toinen osa. Taivaanvartijat, sarjan neljäs osa, oli minulle vuoden 2013 paras kotimainen kirja. Viime vuonna nautiskelin Väisäsen novellitaiteesta kirjassa Piisamiturkki ja muita kertomuksia. Erityisesti ihastuin hänen maagista realismia sisältäviin, Japaniin sijoittuviin tarinoihinsa.

Jonkinasteista maagista realismia syntyy siitä tavasta, jolla Antero - siis Väisänen - kokee ja kertoo maailman. Se on suomalaisessa kirjallisuudessa ainutlaatuista. Tässä on myös selitys sille, miksi Hannu Väisänen on lempikirjailijoitani: Yllättävät aistimusten ja mielikuvien yhdistelmät kiehtovat minua. Tavattoman arkinen tapahtuma kuorii esiin henkilön tai esineen tai paikan, ja tuo yhdistelmä hinaa kohta perässään musiikkikappaletta, väriä, ties mitä. Muistan heti useampia esimerkkejä. Melkein aina niissä on kyse banaalin ja ylevän yhdistelmästä. (S. 252.)



Elohopea on luettu Kirsin Book Clubissa, jossa Kirsi sekä arvioi kirjan että kertoo julkkareista, jotka olivat samalla myös näyttelyn avajaiset. Juhlissa on kovin lämminhenkinen tunnelma. Kuittaan kirjalla HelMetin vuoden 2016 -lukuhaasteen kohdan 4. Kirjassa rakastutaan.

Kiitän kustantajaa arvostelukappaleesta.

Chester Brown: En koskaan pitänyt sinusta

Chester Brown: En koskaan pitänyt sinusta, 2012
Kuvittaja: Chester Brown
Alkuteos: I never liked you, 1994
Suomentaja: Hans Nissen
Kustantaja: Huuda Huuda
Sivuja: 191
Mistä sain kirjan: lainasin kirjasarjalainaamosta



Chester Brownin En koskaan pitänyt sinusta on omaelämäkerrallinen sarjakuvaromaani. Se sijoittuu 1970-luvulle ja kertoo nuoresta Chesteristä, joka kamppailee eleettömästi läpi kuohuvan murrosiän. Itse asiassa kaikki muu tuntuu kuohuvan paitsi Chester, joka on ilmeetön ja tyyni, jotenkin tahdoton ajelehtija. Vaikuttaa siltä, että Chester vain rouskuttaa voileipäkeksejä, kun nuoruus lipuu ohi.

Pinnalta näyttää tältä: Chester on vakava ja laiha rillipää. Hänellä on pikkuveli ja äiti ja isä. Äiti on yhtä hymytön kuin poikansa ja lisäksi ankaran oloinen. Chester viettää paljon aikaa naapurin tyttöjen, Connien ja Carrien sekä Skyn kanssa. Ystävyyssuhteisiin tulee kuitenkin jännitteitä, kun nuoret rakastuvat ristiin rastiin.

Kun pintaa raaputtaa, alkaa nähdä vähän syvemmälle: Chesterin äiti kärsii mielenterveysongelmista, mikä selittää koko perheen lamaantuneen olemuksen. Äidin hahmo on ristiriitainen ja painostava, mutta myös järisyttävän hauras. Ja rakkaus, saako Chester sitä koskaan kerrottua äidilleen?

Entäs sydäntä pompottava Sky? Kuinka tunnustaa polttava ensirakkautensa, ja entäs sen jälkeen, kun asian saa sanottua? Mitä sitten tehdään? Helpompaa on kuunnella The Sweetiä, Led Zeppeliniä, David Bowieta ja Kissiä.

Ahmaisin sarjakuva-albumin yhdeltä istumalta, niin nopeasti kuin pystyin, sillä halusin nähdä, kuinka Chester kaikesta selviää. Kuvat näyttävät hyvinkin rauhallisilta, mutta niihin on vangittu nuoren pojan kipeä kasvaminen.

Ihastuin ikihyviksi Chester Brownin herkkään kynänjälkeen. Kertomus etenee ilmavasti ja jättää lukijan tulkinnalle ja tunteille paljon tilaa. Välillä naurattaa Chesterin puolesta - hän on niin avuton ja hukassa ja tyttöjen pyöriteltävänä. Välillä itkettää koko Chesterin elämä: koulukiusaaminen ja äidin sairaus viiltävät lukijankin sielua.

Suosittelisin sarjakuvaa 13-18-vuotiaille nuorille, mutta erityisesti kaikille aikuisille. Luulen, että jokainen nuori tai entinen nuori pystyy löytämään Chesterin elämästä tuttuja häivähdyksiä - epävarmuutta, pelkoja ja onnenmurusia, joita nuoruuteen kuuluu. En koskaan pitänyt sinusta on pienesti vaikuttava, suurien asioiden sarjakuva. Se on niin totta kuin vain nuoruus voi olla.



Kuittaan albumilla HelMetin vuoden 2016 lukuhaasteen kohdan 11. Sarjakuvakirja. Albumi on luetu myös blogissa 365 kulttuuritekoa.

Jari Tervo: Esikoinen

Jari Tervo: Esikoinen, 2013
Kustantaja: WSOY, 2013
Kansi: Tuula Mäkiä
Sivuja: 241
Mistä sain kirjan: oma ostos, Elisa-kirjojen e-kirja, luettu iPadilta (kuvassa poseeraa ystävän kirja)



Jari Tervon Esikoinen on kirja, josta on helppo pitää. Miten olen tätä kaivannutkin: Tervon lyhyitä, hauskoja toteamuksia ja nokkeluuksia sekä teräviä huomioita ihmisistä. Tervolla on taito piirtää henkilökuvia muutamalla virkkeellä ja kertoa tapahtumat lyhyesti, mutta värikkäästi. Tällaista tykitystä oli Tervon alkuaikojen tuotanto, josta suosikkejani ovat Pyhiesi yhteyteen, Poliisin poika ja Tuulikaappimaa. Mutta nyt mukaan on tullut myös lämpöä ja malttia, kun omat rakkaat saavat äänen. Esikoisesta tuli kuin Tervon uusi esikoinen, uusi alku minun Tervo-suhteessani, sillä Myyrä vieroitti minut miehen tuotannosta vuosiksi.

Esikoinen on periaatteessa omaelämäkerrallinen romaani. Siis periaatteessa. Kuinka paljon näissä rovaniemeläisissä sukutarinoissa on totta, kuinka paljon kirjailijan mielikuvituksen tuotetta? Sillä ei ole mitään väliä. Perheen esikoinen, 12-vuotias Jari, raahaa mehumaijaa sukutalosta toiseen ja poimii sen täyteen tarinoita, joista keittelee omanlaisensa mehut. Ja mehukasta, sitä tämä on.

On isomummu Esmeraldan, eli Esmen, rakkaustarina, joka joutuu Helsingissä Venäjän vallankumouksen jalkoihin. Ovat Aune-tädin intohimot, jotka heittävät keskiajalle. Ovat äidin päiväkirjamerkinnät ja niistä paljastuvat salaisuudet. Naisille  on annettu vahva kertojanääni. Esikoinen istuu keittiössä (siellähän ne naisten tarinat ovat) ja kuuntelee, nauhoittaa Cassette Recorderilla tai lukee salaa päiväkiroja, juo tarjotut vattumehut ja pullaherkut ja painaa kaiken mieleensä. Rakkaus on väkevää, se tekee naisista kommunisteja tai noitia. Voipa siinä joutua murhan todistajaksikin.  

Entäs miehet? Miehet käyvät arjen taistonsa muualla kuin keittiössä. Isä tasapainoilee kommunismin aatteen ja pienyrittäjän elämän välillä ja laskee urakoita. Erkki-setä suree menetettyä ystäväänsä, liputtaa Spasskin puolesta Neuvostoliitto - Yhdysvallat-shakkimaaottelussa ja ajautuu välillä tuuriin. Enotkin vilahtelevat siellä täällä. Mutta turvallisia he ovat kaikki. Tervon kuvaamat miehet täyttävät paikkansa ja ovat rehellisiä kunnon miehiä. Tämän suvun keskellä on lapsella hyvä olla.

Ajankuva on hersyvää ja se syntyy tietysti aikansa tuotteista, ruuista, autoista, olympialaisista ja uutisista, joita Tervo on pudotellut sinne tänne. Tavoissa on vielä jotain vanhaa ja arvokasta: Äiti alkoi sinutella Mamia [omaa äitiään] vasta minut synnytettyyään. Niistä oli tullut tasavertaiset. (S. 23.)

Tuleva kirjailija lukee Saarikosken runoja ja Leninin koottuja teoksia sekä kerää sanoja: Suljin silmäni ja painoin mieleeni erikoisen sanan. Keräsin niitä Englannin jalkapalloliigan tulosten väliin. Avasin silmäni ja tiesin muistavani sanan kun palaan kotiin: laminaatti. Se on yhtaikaa tieteellinen ja maalainen. (S.15) Poika kirjoittaa päiväkirjaa ja haaveilee ryhtyvänsä isona yhtyeeksi, mutta pelkää suvussa kulkevaa, joka tosiaan saavuttaa hänetkin Aune-tädin kautta. Huolena on myös vakavasti sairastunut Unto Abraham, pikkuveli, joka laukoo kirjan parhaat repliikit, kuten vaikka Kangasalan asuntomessuilla, jossa isä innostuu kiipeämään näyttelytalon katolle: Kun isä laskeutui katolta, siihen empiytyi kangasalaisen näköinen mies mainostamaan hihansa järjestysmies-nauhaa ja kyselemään mitä väkeä sitä ollaan."Kommunisteja", Unto Abraham sanoi. (S. 167.)

Lukupiirikirjana Tervon uutuus toimi erinomaisesti. Kaikki olivat pitäneet kirjasta. Useimmille olivat tulvineet omat muistot 1970-luvusta mieleen. Oman suvun ja perheen tarinat heräsivät myös eloon. Joku moitti naisten rakkaustarinoita irrallisiksi, mutta kyllä Tervo veti nekin lopulta voitoksi. Kirja oli parhaimmillaan jopa koskettava ja kokonaisuudessaan lämmin - niin kuin äidin paistama pulla.

Kirjasta ovat pitäneet myös Kirjanainen, Kulttuuri kukoistaa -blogi, Kirjasähkökäyrän Mai, Marjatta ja Ilselän Minna. Voiko tästä oikeastaan olla pitämättä?

Toivo Pekkanen: Lapsuuteni

Toivo Pekkanen: Lapsuuteni, 1953
Kustantaja: WSOY, 10. painos, 2002
Sivuja: 266
Mistä sain kirjan: omasta hyllystä




Harmonin alkaessa soida ja tyttöjen ja poikien äänien ruvetessa kohoilemaan ympärilläni pysyin itse vaiti kuullakseni selvemmin mitä hartaat äänet kertoivat ja ymmärtääkseni mitä niillä oli puhuttavaa. Tajusin enkelien siipien suhahtelevan läheisyydessä ja näin kasvot, joita ympäröi ikuinen valo. Ulkona olin joka ilta nähnyt ihmisten rakentamia valoja, joita aina seurasi pimeä varjo, mutta tällä valolla ei ollut varjoa. Se oli täynnä kirkkautta.
  Älä koskaan usko pahuuteen, usko aina hyvyyteen, sanoin hiljaa itselleni omilla lapsellisilla sanoillani. (S. 97.)

Toivo Pekkasen (1902 - 1957) Lapsuuteni on omaelämäkerrallinen muistelma, joka viekoittelee  pikkuhiljaa maailmaansa, pienen kotkalaispojan elämään 1900-luvun kahdelle ensimmäiselle vuosikymmenelle. Ennen kuin huomasinkaan, elin mukana kaiken kauniin ja ruman, jota pojan tielle sattui. Alkuun poimimani sitaatti on kuvaus koulun joulujuhlasta, jossa poika kokee häikäisevää onnea ja kauneutta. Kauneus on kaikessa: joululauluissa, valoissa, piirileikissä, jossa hän on esiintymässä pienenä koululaisena ja saa pitää kiinni pienten tyttöjen hauraista käsistä. Joulujuhlassa hän saa mieleensä ajatuksen, jonka hän yrittää pitää johtotähtenään koko elämänsä.

Kirjan alkupuoli on vielä ajoittain tällaista onnea. Poika muistaa mielikuvitusmatkat isän sylissä keinutuolissa ja varhaiset seikkailut meren rannalla. Olo on turvallinen, ja vaikka muutama tumma muistokin varhaislapsuudesta on jäänyt mieleen, on sävy kuitenkin rauhallinen. Väkivalta tai alkoholi eivät varjosta perheen elämää ja työntekoa arvostetaan - voisi sanoa, että perhe elää kunnollista ja vaatimatonta tavallisen työläisperheen elämää.

Vasta vähitellen elämään astuvat hätä ja huoli. Ja miten salakavalasti ne tulevatkaan. Pieniä enteitä saadaan ensin siellä täällä ja lopulta käy niin, että pojan isä, taitava kivityömies saa halvauskohtauksen ja hän menettää työkykynsä. Perhe alkaa kärsiä köyhyydestä ja lopulta myös nälästä: Tämä ensimmäinen nälkäpäivämme ei vielä tuonut meille tullessaan vaikeita ruumiin kipuja. Kivut tulivat vasta myöhemmin, suuren sodan tuliaisina. Nyt me vain oleilimme hiljaisina ja ihmeissämme, vähän väsähtäneinä. (S.159.) Köyhyyden mukana tulee häpeä, häpeän mukana yksinäisyys. Paheneva nälkä ja puute aiheuttavat myös sairauden, joka tekee pojasta suorastaan vastenmielisen.

Päähenkilö löytää kuitenkin koulun kautta kirjaston, josta hän lainaa kirjoja. Niiden avulla hän pakenee todellisuutta, alituista puutetta ja apatiaa, johon nälkäinen perhe vajoaa yhä syvemmälle. Kirjat ovat tämän pojan henkinen pelastus. Pekkasen kerronnasta säteilee nöyryys, jolla hän suhtautuu lukemiseensa: Mutta kaikkina iltoina minua odotti kotonani kirja, ja minä tunsin keinot, miten arkisen maailman portit suljettiin ja mielikuvituksen maailman portit avattiin. En unohtanut hyvyyttä enkä pahuutta (s. 145).

Kirja päättyy kansalaissotaan ja sen seurauksena kärsittyyn nälkään. En ollut uskoa tilannetta, jossa köyhimmät suomalaiset taas olivat. Mieleeni tuli Aki Ollikaisen Nälkävuosi, joka kertoi 1860-luvun hirvittävästä nälänhädästä - tuosta ajastahan on Lapsuuteni-kirjan tapahtuma-aikaan kuitenkin kulunut jo 50 vuotta. Silti nälkä, varsinkin kaupungeissa, piinaa taas suomalaisia. Lapsuuteni päättyy  vuoteen 1918 ja sodan jälkeen sijoittuvat kuvaukset perheen kokemasta nälästä ja kerjuumatkoista, saati pelastusarmeijan kesäsiirtolan oloista olivat hyytäviä. Kesäsiirtolasaaren kuvaus oli kuin kauhutarinasta.

"Järkyttävä" on sana, jolla tätä kirjaa kuvataan monessakin lähteessä (SKS:n sivusto ja Kai Laitisen Suomen kirjallisuuden historia, 1991). Ja se tästä kirjasta tuli pikkuhiljaa. Jokin taika Pekkasen kerronnassa kuitenkin on, sillä karusta kerronnasta huolimatta katkeruutta ei ole missään. Perheen keskinäiset välit pysyvät hyvinä, ja esimerkiksi isän ja pojan suhde on kuvattu eleettömän kauniisti: Isän vähäiset voimathan eivät tahtoneet riittää edes kävelyyn työmaalle asti. Siitä huolimatta me vaelsimme eteenpäin. Meillä ei ollut mtään puhuttavaa keskenämme, mutta me kuuluimme toisillemme, ja isä, joka varmaankin tiesi loppunsa olevan lähellä, tahtoi auttaa minua löytämään edes jonkinlaisen kiinnekohdan, johon avuton ja horjuva alkava elämäni voisi tarratutua. (S. 196.)

Lapsuuteni on pääsosin kirjoitettu minäkertojan näkökulmasta. Välillä kertoja palaa aikaisempiin muistoihinsa ja muistelee esimerkiksi koulun joulujuhlan kirkasta onnen hetkeä. Toisaalta hän myös antaa vinkkejä tulevasta ja näkee, kuinka jokin asia valmistaa häntä tulevaa varten. Mutta välillä kertoja hyppää kolmanteen peroonamuotoon, eli tarkkailee päähenkilöä ulkopuolelta ja nimeää hänet yksinäiseksi tai sairaankeltaiseksi. Näissä kuvauksissa kerronta paikoin irtoaa realistisesta kerronnasta: Sairaankeltaisen täytyi havahtua päivä päivältä yhä enemmän valveille, kuunnella ja katsella ympärilleen, nähdä mitä hänessä itsessään ja suuressa maailmassa tapahtui ja sittenkin olla yksin (s. 217).

Lapsuuteni on paljas teos. Sen kerronta on modernia kerrontaa, hyvin pelkistettyä ja toteavaa. Tyyliltään se toi mieleen Veijo Meren, Antti Hyryn ja Marja-Liisa Vartion kerronnan. Tästä kirjasta kaikki turha on karsittu pois ja tavoitteena on kuvata rehellinen, aito ja yksilöllinen kokemus. Rehellinen, aito ja koskettava, syvästi koskettava, on myös sen jättämä jälki.


Myös Sara on kirjoittanut tästä klassikosta ja pitänyt paljon.

Hannu Väisänen: Toiset kengät

Hannu Väisänen: Toiset kengät, 4. painos, 2007
Kustantaja: Otava, 2007
Finlandia-voittaja 2007
Kansi: Anna Lehtonen
Sivuja: 367
Mistä sain kirjan: omasta hyllystä


Tehdas oli kaupungin viimeinen ylpeys. Tiesin, että elämässäni olisi jotain ennen räjähdystä ja sen jälkeen. Sinne meni lapsuus, mitä siitä oli jäljellä. Nyt pitäisi alkaa kantaa nuoruutta. Tehtaan räjähdys ravisti kaksitoistavuotiaan nahan nopeamminen pois kuin käsi rukkasen. (S. 84.)

Hannu Väisäsen Toiset kengät on lukunautinto. Luin kirjan nyt toisen kerran, ja kyllä kannatti. Tällä kertaa en aloittanut Väisäsen omaelämakerrallista romaanisarjaa alusta, vaan luin Toiset kengät itsenäisenä kaunokirjana. Nyt se pääsi vielä enemmän oikeuksiinsa, sillä kun aikoinani luin Vanikan palat ja Toiset kengät peräkanaa, se jäi vähän ensimmäisen osan varjoon, ja Väisäsen kirjoitustyyli alkoi ehkä vähän puuduttaa. Nyt kirja tuli luettua rauhassa, hitaasti ja parhaita kohtia kerraten - ai jai, mitä lukemisen iloa se oli. Väisäsen suomen kieli on elävää ja nautinnollista luettavaa.

Toiset kengät jatkaa siitä, mihin Vanikan palat jäi. Nyt siirrytään kasarmialueelta omakotitaloon Oulun Vainiolle asumaan. Maailma avartuu. Yksinhuoltaja-upseerisisä jatkaa lasten kasvattamista kymmenen käskynsä voimin, ja lapsethan kasvavat. Perheen neljä poikaa oikovat rakennustyömaalla nauloja, makaavat lumihangessa katsomassa naapurin televisiota, pääsevät lehden etusivulle, nauttivat köyhän miehen elokuvista ja auttavat isää jouluna joulupukin työssä. Siskokin on mukana, jos ei kaikissa miesten töissä, niin sitten valvomassa unettomia öitä. Paljon koetaan yhdessä.

Mutta päähenkilö ja minäkertoja Antero alkaa saada yhä enemmän omia kokemuksia. Lapsuus jää taakse ja nuoruus polttelee. Tulevat teinihipat, haparoivat seurustelut, Lentävä lautanen -baari, taiteilijapiirit: Eräänä kevätpäivänä, sellaisena kun tekee mieli riisuutua ja paiskoa kaikki ahdistavat talvihynttyyt tienposkeen ja hieroa kutisevia jäseniään, minä tajusin oman lihani irronneen perheen suuresta taikinasta. Minulla oli enää vain kaksi jalkaa ja kättä, tunsin miten ne kuuluivat vain minulle, että vain minä pystyin säätelemään niiden toimia. Olin irronnut kahdeksantoistajalkaisesta kuusisydämisestä olennosta, joka yritti polttaa yhtä rauhanpiippua mutta poltti vain moninkertaiset huulensa. Minulla oli oma mieli ja sen kylkiäisenä ruumis, jonka nyt siis omistin kokonaan. - -Tunsin olevani vapaa rihmastosta, joka siihen asti oli säädellyt kasvuani ja vuosieni kulkua. (S.131.)

Tärkeässä sivuroolissa koko kirjan ajan on tietysti kotipaikka Oulu. On lunta ja pakkasta, makeistehdas, nahkatehdas ja typpitehdas, on kasarmi, on siltoja, on nujakoivat tiernapojat. Ja nuorelle pojalle kotikaupunki on tuttu, niin tuttu, että se alkaa käydä ahtaaksi sekin.

Toiset kengät toi mieleeni kaksi muutakin loistavaa kirjaa. Ensinnäkin on kohtalokas kirjastonhoitajatar, joka ymmärtää Anteroa. Samanlainen seireeni mullisti päähenkilö Billy Abbottin elämän John Irvingin uusimmassa Minä olen monta -kirjassa. Molempiin kirjastonhoitajattariin yhdistyy salaperäinen tarinoiden ja kirjojen maailma. He ojentavat kirjoja luettaviksi kuin jumalattaret. (Ojennetuista kirjoista tulee päähenkilöiden elämässä tärkeitä.) Sen lisäksi he ovat kauniita nuoren pojan ihastuksen kohteita. Hannu Väisäsen Antero intoutuu maalaamaan kirjastonhoitajalle lahjaksi ikonin. John Irvingin Billy Abbottin fantasiat toteutuvat neiti Frostin kanssa. Lopulta molempiin suhteisiin ladatut unelmat saavat nolon, suorastaan häpeällisen lopun - ja taas on otettu kipeä askel kohti aikuistumista.

Paikoin Toiset kengät on ehtaa Seitsemää veljestä. Poikien kasvattaminen ja kasvaminen on raivokasta: se on painia, selkäsaunoja, saapasnahkatorneja, hikeä ja kyyneliä. Kielenkäyttö on yhtä rehevää ja haukkumasanat samaa, värikästä suomen kielen ilolaulua kuin Aleksis Kivelläkin:  - Keneltä puuttuu vielä joku kelvottomuus, keneltä? Kuka on olevinaan muita parempi? Paskaukkoja olette kaikki. Jos yhden saat kiinni, muut juoksevat karkuun ja sontivat minne kerkiävät. Siinä räkänokka, siinä vasikka, siinä luomistautinen, ja tuolla vielä yksi sammunut lättähattu! (S. 319.) Sitten painitaan ja mennään saunaan: Jonkun runon isä kohottikin löylyn sekaan, mutta lausui sen niin liikuttuneena ettei saanut selvää liittyikö runo sotaan vai rakkauteen. Sitten taas hikoiltiin ja itkettiin yhdessä. (S. 320.)

Luin viime keväänä Hannu Väisäsen uusimman teoksen, Taivaanvartijat, ja se oli mielestäni taivaallinen kirja. Toiset kengät ei ole aivan yhtä lennokas kuin Taivaanvartijat. Väittäisin, että Väisäsen ilmaisu on suorastaan villiintynyt Taivaanvartijoissa. Toiset kengät on vielä tiukasti kiinni muistoissa sellaisina kuin ne on koettu, mutta taiteilijakutsumus näkyy siinäkin jo monessa asiassa: Antero nauttii täplikkäästä valosta juuttisäkin sisällä, käy maakuntamuseossa ihailemassa lohipadon pienoismallia, ihastuu elokuvan ristikuviin, seuraa lumoutuneena mustetahrojen leviämistä vesipullossa... Ja niin tekee lukijakin. Väisäsellä on taito pukea aistimukset sanoiksi.

Kirjan todellisen elämän ja taiteilijankutsumuksen ristiriidan huipentuma on mielestäni siinä, kun Antero pyytää uudet peitevärit sovituslahjaksi katkenneista solisluistaan. Toiset kengät on täynnä kasvamisen ristiriitaa, jossa tempoillaan perheen, kotikaupungin sääntöjen ja oman itsen välillä, ja ehkä lopuksi opitaan hyväksymään ne kaikki sellaisina kuin ne ovat.

Helsingin Sanomien 2000-luvun paras kotimainen kirja -äänestyksessä Toiset kengät sijoittui 34:nneksi. Kirja on osa Hannu Väisäsen omaelämäkerrallista sarjaa, joka jatkuu edelleen. Itselläni on lukematta vielä Kuperat ja koverat, eli sarjan kolmas osa. Kokonaisuutena ja osina sarja on 2000-luvun kaunokirjallinen tapaus ja suuri ilo lukijoille. Myös Lumiomenan Katja ja Lurun luvut kehuvat Toisia kenkiä, ja kyllä se on kehunsa ansainnut.

Benedict Zilliacus: Kertomus kadonneesta saaresta

Benedict Zilliacus: Kertomus kadonneesta saaresta, 3. painos, 1990
Alkuteos: Båten i vassen, 1990
Suomentaja: Oili Suominen
Kustantaja: Kirjayhtymä
Kansi: Liisa Holm
Sivuja: 194
Mistä sain kirjan: oma ostos



Viimeisen kesäpäivän tuoksu on syysleimun tuoksu.
  Leimukukan, floksin, tuoksu on omalaatuinen, samalla miellyttävä ja raskaan surullinen. Siinä on hyvin viehättävä parfyymi, mutta mukana on myös katoavaisuuden hajua, se tuo mieleen mädät omenat ja märän mustan mullan, jonka joukossa on kesäkukkien jo kellastuneita ja kuihtuneita varsia ja lehtiä.

Benedict Zilliacuksen (1921 - 2013) Kertomus kadonneesta saaresta on täydellinen kirja. Ei sen enempää eikä vähempää. Miten näin hienosta kirjasta voi oikeastaan kirjoittaakaan? Mieli on täynnä syvää, harrasta tunnelmaa: rakastan tätä kirjaa.

Benedict Zilliacus oli ammatiltaan toimittaja, käsikirjoittaja ja kääntäjä, joka kuoli viime keväänä 92 vuoden ikäisen. Hän työskenteli Hufvudstadtsbladetissa vuosina 1948-1982. Kertomus kadonneesta saaresta on ollut Finlandia-palkintoehdokkaana vuonna 1990, jolloin voiton vei Olli Jalosen Isäksi ja tyttäreksi.

Kirja kertoo nimensä mukaisesti kadonneesta saaresta, Viipurinlahden Hapenen saaresta. Hapenen saaren omisti Benedict Zilliacuksen isä, Emil Zilliacus (antiikin kirjallisuuden professori ja runoilija), ja siellä sijaitsi Hapenen kartano, jossa perhe vietti kesänsä ja joulunsa. Kertomus kadonneesta saaresta on Benedict Zilliaucksen omaelämäkerrallinen muistelmateos saaresta ja siellä vietetystä ajasta. Kirja sijoittuu vuoteen 1934 ja kuvaa saarta ja sen elämää 13-vuotiaan pojan näkökulmasta. Oikeastaan se ei sijoitu vain yhteen kesään, vaan on kertomus lapsuuden kesistä ja kertomus lapsen rakkaudesta saareen.

Kirja ei ole kuitenkaan vain kertomus kadonneesta saaresta, se on myös kertomus kadonneesta kartanosta, kadonneesta Karjalasta ja kadonneesta Viipurista. Se on kertomus kadonneesta elämäntavasta. Mutta se ei ole kertomus kadonneesta lapsuudesta, sillä Benedict Zilliacuksen lapsuus elää tässä kirjassa, sen jokaisessa sanassa ja lauseessa.

Kun Benedict Zilliacus juoksee pienenä poikana Hapenen saaren rannoilla ja metsissä, hänet voi nähdä siellä ja hänen leikkeihinsä voi osallistua: hän kääntelee rakentamansa laivan ruoria, ajaa pyörällä omaa rallirataansa tai leikkii siskonsa kanssa puumajassa. Samalla tuntee hänen leikkinsä jännityksen ja innon.

Koko saaren, koko onnellisen lapsuuden, voi aistia. Kun antaa mielensä seurata pojan havaintoja, näkee kaiken edessään: ruokojen välissä puikkelehtivat salakat, hohtavat sudenkorennot.  Saaren voi haistaa: Lämmin jyväntuoksu leyhähtää tuulessa joka puhaltaa ulapalta.  Lapsuuden voi tuntea  ihollaan: Ja minä istun pitkät ajat myllytornin hiljaisuudessa pöydän ääressä ja annan käteni tutkiskella, mitä hopeanharmaan pöytälevyn syyt saattaisivat kertoa kartanon menneisyydestä.

Onnellisen lapsuuden taustalla on suomalainen kartanoelämä ja sivistyneistön elämäntyyli 1930-luvulla. Vaikka perheen varallisuus on romahtanut, elämänlaadusta pidetään kiinni. Kartanossa on paljon työntekijöitä, rakennuksia ja puisto sekä uutena yrityksenä hedelmätarha. Vieraita käy paljon ja heille tarjotaan parasta. Tuntuu, että kaikelle toimelle on talossa aikansa ja paikkansa, historian ja hyvien tapojen tuoma varmuus ja ripaus eurooppalaista sivistystä.

Luonto on läsnä kaikessa, mitä ihmiset tekevät: veneillään, telttaillaan, uidaan, puita käydään tervehtimässä ja jopa syödään pihalla tammen alle katetussa pöydässä. Aikuiset hoitavat vastuunsa ja velvollisuutensa, mutta myös nauttivat elämästään. Ja voi sitä saunomisen rauhaa, joka tässä kirjassa kuvataan! Jotain suomalaisuudesta on menetetty, kun meillä on kiire joka paikassa.

Kirja on täynnä lapsen elämisen riemua, herkkyyttä ja onnellisuutta. Siihen on vangittu tasapaino, joka syntyy oman paikan tuntemisesta ja turvallisuudesta: Yläilmojen musta hiljaisuus poreilee ja laulaa, jokaisen tähden paikka taivaankannella on sinä hetkenä merkitystä täynnä, ja minä itse ja minun perheeni ja tämä hankiin hautautunut karjalainen kartano olemme osa sfäärien ja ajan arvoituksellista vuorovaikutusta.

Kirja humahtaa syvälle sieluun. Se herättää lukijan omat, onnelliset lapsuusmuistot. Lukija tuntee paljaat varpaansa peltotiellä, näkee ojanpientareiden kukat, tuntee ihollaan viileän veden, joka pinnalta on paljon lämpimämpää kuin syvemmällä jaloissa,  kuulee oman lapsuutensa pääskysten liverryksen mummulan pihalla.

Kertomus kadotetusta saaresta oli kesän lukupiirikirja. Lukupiirikokoontumisessa keskusteltiin vilkkaasti, ei pelkästään kirjasta vaan omista lapsuusmuistoista. Yhdelle kuvausta oli kuitenkin liikaa - kartanon lukuisat veneet ja niiden tarkka kuvailu oli jo turhan tarkkaa. Varsinaisesti toimintaa on viimeisen 15 sivun ajan. Mutta suurin osa piiriläisistä oli vaikuttunut kirjasta ja suorastaan kiintynyt siihen. Teosta oli luettu nautiskellen.

Tästä tuli kirjahyllyni aarre - lukunautinto, jonka toivoisin omien lasteni lukevan. Lukiessani muistelin oman lapsuuteni onnellisia hetkiä, ja toivottavasti hekin muistavat aikanaan samanlaisia, kirkkaita, kauniita ja hohtavia hetkiä. Tämän kirjan lukemisen jälkeen oloni on seesteinen ja onnellinen - lähes pyhä. Haikeana mietin kaikkea rakastamaani ja sen katoamista. Kunpa mahdollisimman moni löytäisi tämän kauniin taideteoksen.

Hannu Väisänen: Taivaanvartijat

Hannu Väisänen: Taivaanvartijat, 2013
Kustantaja: Otava
Kansi: Anna Lehtonen
Sivuja: 284


Kaikki hyvät elementit ovat siinä: jousiston ostinato kahden oboen takana, minulla viisi erilaista tuoretta punaista viidessä purkissa, rauhallinen yö ja öljyvärin ohenteessa runsaasti laventeliesanssia jonka pihkainen tuoksu leijuu, tiivistyy ja laajenee hitaasti huojuvan nosturin korin ympärillä.

Hannu Väisäsen Taivaanvartijat on omaeläkerrallinen romaani ja jatkaa kuvataiteilija-kirjailijan omaelämäkerrallista teossarjaa. Olen aiemmin lukenut tästä sarjasta Vanikan palat ja Toiset kengät, joka oli juuri voittanut Finlandia-palkinnon. Niissä kerrottiin taiteilijan lapsuudesta ja nuoruudesta ja molemmista pidin kovasti. Taivaanvartijoissa Väisänen kertoo työstään kuvataiteilijana - ja miten hän kertookaan!

Tuttuun tapaan Taivaanvartijat on aistien ilotulistusta alusta loppuun. Kuvataiteilijana Väisänen tietysti tietää kuvien historian ja värien merkitykset, mutta hän myös TUNTEE ne. Näköhavainnot eivät kuitenkaan ole hänen ainoa erikoisalansa. Hän tietää ja tuntee myös musiikin. Sekä näkö- että kuuloaistimukset ovat eläviä, ja parhaimmillan ne jopa sekoittuvat, kuten kirkon vihkiäisissä: Sopraanon jatkaessa aariaansa tauluni värit näyttävät kirkastuvan. Siihen ilmestyy violetteja, keltaisia ja sinisiä joita en muista käyttäneeni. Ylä-äänet lävistävät katon ja hetkeksi kirkkoon näyttää todellakin lankeavan Vierzehnheiligenin monitahoinen, kirkas valo. Se varisee sisään kuin sitä annosteltaisiin kultaisella kihvelillä. Hieman tukeva sopraano - niin, sitä ei käy kieltäminen - kaunistuu aarian edetessä. Hän soukkenee, kohoaa ja irtoaa korkokengistään. Hänen silmänsä suurenevat ja sydämenmuotoinen, voimakkaan punainen suu kiiltelee kuin lakkarasia. Nuottitelineet huojuvat "Agnus Dein" melodian niitä taivutellessa. Kyse ei enää ole Jumalan Karitsasta, vaan kirkkotilaan asettuneen ihmisäänen, orkesterin ja arkkitehtuurin luomasta uudesta ristikuvasta.

Aistimukset laajenevat joka suuntaan. Elämä on myös täynnä hajuja, kuten märkien harkkotiilien ja betonivalujen lupaava haju tai onnen katteena majavan ihmeellinen castoreum tai hajuste, myskiä voimakkaampi, litteän hännän alta nouseva tuhti erite. Osansa värikkäästä havainnoinnista saavat myös maut, esimerkiksi Greta-ystävän tekemä suutarinlaatikko, Vitosetapin emännän tarjoama muikkuruukku tai kirkkoherran vaimon valmistamat voileivät. Entäs tuntoaisti? Hypätkääpä vuoristoradan kyytiin Väisäsen mukana!

Taivaanvartijat alkaa siitä, että kirjan minäkertoja saa tilauksen entisen kotikaupunkinsa seurakunnalta. Oman kylän pojalta tilataan alttaritaulu uuteen kirkkoon. Seuraa aikamoinen kädenvääntö taivaanvartijoiden kanssa. Taivaanvartijoiksi taiteilija kutsuu seurakunnan edustajia: asessoria, kirkkoherraa ja suntiota, jotka vaativat häneltä polvirukousta oikeaan vireeseen pääsemiseksi. Toisen kerran taiteilija joutuu taivaanvartijoiden armoille, kun hän voittaa alttaritaulun maalamisen kutsukilpailun. Tällä kertaa hän loitsii seurakunnan taidetoimikunnan puolelleen laulamalla voimallisen Siionin virren.

Toisen alttaritaulun maalamiseen sisältyy taitelijan oman äänen löytyminen. Taivaanvartijat nimittäin odottavat perinteistä, ylevää ja synkkää kirkkotaidetta, mutta Väisänen on suunnitellut alttaritauluun muun muassa Abloy-avaimen ja pesuvadin:
   - Ja mikä sitten on tämä väri, lieneekö tuolla edes nimeä, tämä...talousvihreä, sanoo kiukkuinen kutojatar ja naputtaa kudinpuikollaan erästä luonnostani. Eikä arvaa avanneensa niillä sanoillaan ymmärrykseni pariovet levälleen.  
    Juuri sillä hetkellä tajuan nimittäin jotain itsestäni, omista toiveistani, ymmärrän oman sävellajini. Minusta tuntuu kuin joku hyväilisi maalauspensselillä poskeani. -- ymmärrän - siltä minusta tuntuu - Abloy-avaimen koko arkipäiväisen onnen, kun se riippuu villalankapaulassaan lapsen kaulakuopassa -- Mikäli hurskautta ylipäätään on, se on jossain siellä, jalkojen alla, pesuvadissa, Herran pitäessä huolen talousvihreistään.

Alttaritaulujen maalamisten väliin mahtuu taiteilijaelämää Tukholmassa ja rakkauden kaipuuta, joka laskostuu kaikkien arjen ja kirkkotaiteen laskosten väliin.  Lopuksi taiteilija matkustaa Sienaan. Siellä hän myöhästyy hiukan alttarikaappien näyttelystä, jota ollaan jo purkamassa. Kun kirja alkoi maanantaiaamujen ylistyksellä, se myös päättyy arjen ylistykseen, sienalaisen museovahdin pitelemään verkkokassiin: Kenties olen todella tullut varta vasten katsomaan pyhien kuvien pakkaamista. Tunnen mieluisaa kutinaa rintalastan korkeudella. Huomaan, että sunnuntaitaiteen jouhipaita on purkautumassa yltäni suloisesti ja äänettömästi. Kun katseeni vielä osuu talvimandariinien venyttämään verkokassiin, sitä pitelevään laikukkaaseen käteen ja hahmotan niiden muodostaman kauniin ornamentin, annan jokaisen jäseneni raueta.

Väisäsen kirjoitustyyli on lennokasta ja syvällistä yhtä aikaa. Kirjailija suorastaan revittelee - selvästi nauttii kirjoittamisesta. Teksti tuntuu syntyneen helposti, sitä on helppo lukea ja jopa ahmia, ja silti koko ajan on tunne jostain elämää syvemmästä ajatuksesta. Tämän tästä pitää palata lukemaan jokin hienosti kuvailtu tunnelma, tilanne tai ihminen uudestaan. Teksti on herkkää, hauskaa, henkevää ja ilmavaa yhtä aikaa. Kirjaa lukee aistit valppaina ja hyvin tietoisena hetkistä ja niiden ikuisuudesta. Vaikka kirjailija tuntee omimmaksi alueekseen maanantaiaamut, niin kirjan lukija tuntee koskettaneensa taivasta. Hannu Väisäselle totisesti toivoo pitkää ikää, jotta saisi lukea näitä elämäkerrallisia aistimuksia paljon, paljon lisää!

Niin, että oliko hyvä kirja? Taivaallinen se oli.

---------------------------------------------------------------------

Hannu Väisäsen maalaamat alttaritaulut löytyvät Oulusta Pyhän Tuomaan kirkosta ja Helsingistä Mikaelinkirkosta. Tauluja katselee aivan eri silmin, kun tietää niiden taustalla olleet prosessit.

Sain olla viime kesänä rippikirkossa Pyhän Tuomaan kirkossa ja ihailin sen kauneutta ja valoisuutta, mutta en silloin tiennyt alttaritaulun olevan Hannu Väisäsen tekemä. Olin juuri palannut Roomasta, jossa olin käynyt Pietarinkirkossa ja Pantheonissa sekä kahdeksassa muussa enemmän ja vähemmän mahtipontisessa katolilaisessa kirkossa. Jossain vaiheessa olin aivan ähkyssä niiden krumeluurista ja muistan ikävöineeni pohjalaista, valoisaa ja puusta rakennettua Nivalan kotikirkkoani. Pyhän Tuomaan kirkko samana kesänä, kaikkien Rooman kirkkojen jälkeen oli kaunis kokemus. Ensi kesänä taidan vierailla Mikaelinkirkossa Helsingissä.

Myös Marjatta ja Ilselän Minna pitivät tästä kirjasta. Luulenpa, että kirjasta kuullaan vielä tänä vuonna, paitsi blogeissa myös palkintoja jaettaessa.

Viivi Luik: Varjoteatteri

Viivi Luik: Varjoteatteri, 2 p., 2011
Alkuteos: Varjuteater, 2010
Suomentaja: Anja Salokannel
Kustantaja: Tammi
Sivuja: 264



Joka tapauksessa voi aavistaa ja pelätä, että kaikki todella tapahtuu yhtä aikaa ja että aikakausia eivät erota toisistaan vuosituhannet, kuten luulemme, vaan jokin aivan muu.

Viivi Luikin Varjoteatteri on sielukas kirja. Se on kaunis teos kannesta kanteen. Sen kieli soljuu kuin kirkkaimmat ajatukset, ja ne ajatukset ovat ikiaikaisia.

Viivi Luik on kansainvälisesti tunnetuimpia virolaisia kirjailijoita. Hänen ehkä tunnetuin teoksensa Seitsemäs rauhan kevät (1985) perustuu  pienen tytön elämään Neuvosto-Viron alkutaipaleella. Luin sen keväällä, mutta pidin sitä hiukan tylsänä - varsinkin Sofi Oksasen Puhdistukseen verrattuna se tuntui kesyltä. Toki Luik kirjoittaa omasta elämästään fiktiota, kun taas Oksanen luo historiallisiin kehyksiin fiktiiviset elämänkohtalot.

Varjoteatterissa Luik muistelee elämäänsä 2000-luvulle saakka. Mutta muistelu lähteekin liikkeelle lopusta alkuun. Hän aloittaa siitä, mihin hän on päätynyt: Roomaan Viron suurlähettilään puolisona, eli virallisena Viron valtion edustajana. Hän kokee vahvasti, että hänen elämänsä on kulkenut mutaisesta ja köyhästä Viljandista kotiin, Roomaan. Hän on tehnyt sinne matkaa koko elämänsä: jokainen paikka, jossa hän on elänyt ja jokainen ihminen, jonka hän on tavannut löytyvät myös Roomasta, ja kaikki on ollut valmistautumista kotiin tuloon.

Tärkeitä paikkoja hänen matkallaan ovat olleet Tallinna (erityisesti elokuussa 1991), Berliini, Helsinki ja lopulta Rooma. Tärkeitä ihmisiä hänen matkallaan ovat puolestaan olleet hänen kohtaamansa ulkovirolaiset, ennen kaikkea berliiniläistynyt seurakuntapastori herra Atspol, Helsingin Brasilian suurlähettiläs ja muut diplomaatit, mutta yhtä hyvin kerjäläistyttö Magda tai postikortteja myyvä "savukalan" näköinen mies Roomassa. Erityisen kiitoksen saa myös aviomies, joka on "minun kotini maailmassa".

Luikin kuvauksessa paikat ja ihmiset heräävät eloon. Lukija haistaa Rooman kadut ja tuntee sateen ihollaan. Hän näkee ja kuulee roomalaisen kiinteistönvälittäjän ja vuokraemännät edessään. Lukija pääsee Berliiniin kirjailijailtaan herra Atspolin kanssa ja istumaan iltaa Helsinkiin Brasilian suurlähetystöön Estonian uppoamista edeltävänä iltana. Kaikissa paikoissa ollaan kuin yhtä aikaa, kaikki kohtaamiset tuntuvat tutuilta, ennalta määrätyiltä. Kaikkien kaupunkien ja kokemusten takana on tietenkin myös Viro: Ne ovat Viron historian värit. Ei sininen ja musta ja valkoinen, kuten Virossa luullaan, vaan punainen ja valkoinen. Verijäljet lumella. Omenapuut kasvavat Viron puutarhoissa kaatuneiden muistoksi. Ne seisiovat poltettujen tai tyhjiksi jääneiden asuintalojen raunioiden vierellä uhmakkaina kuin elävät vapaudenpatsaat. Jos ne kaadetaan tai kiskotaan maasta, ne jatkavat kuitenkin kasvuaan metsässä.

Tämä kirja sisälsi paljon sellaista, joka tuntui tutulta ja johon eläydyin. Juuri viime kesänä pääsin Rooman-matkalle, jossa vanhankaupungin kadut tulivat kotimaisemaksi, koska hotellimme sijaitsi siellä: Piazza Navona ja Pantheon, Forum Romanum ja Tiberjoki oli helppo nähdä edessään tätä kirjaa lukiessa, samoin kuin italialaiset ihmiset. Tallinnaan ja  Tarttoon matkustin loppukesästä lukupiiriläisten kanssa, koska olimme vuoden lukeneet virolaista kirjallisuutta. Siellä Viron historia heräsi eloon. Kaiken tämän lisäksi olen haaveillut jo monta vuotta Berliinin-matkasta, ja sehän sopisi tähän Varjoteatterin jatkoksi aivan erinomaisesti. Olenkohan lukenut Luikin kirjan joskus aiemminkin, jo ennen sen ilmestymistä?

Varjoteatteri on viisas kirja, ja siinä on lumovoimaa, jollaista parhaassa kirjallisuudessa on. Lempeä suhtautuminen ihmisiin ja elämään huokuu sen joka sivulta. Kirjan lopussa kertoja toteaa elämästään: Näin Varjoteatterissa (Berliinissä) sen minkä Rooma, Ikuinen kaupunki, myöhemmin omalla leimasimellaan vahvisti: Roomassa saat tietää, että elät niin kuin kaikki elävät ja että jokainen kantaa oman elämänsä kuormaa ja että mitä se multa ja ne kuraiset lapiot sinulle voivat. Roomassa saat tietää, että et tiedä, mitä tämä kaikki on, ja että sinun ei tarvitsekaan tietää. Elä.