Näytetään tekstit, joissa on tunniste Aho Juhani. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Aho Juhani. Näytä kaikki tekstit

tiistai 28. marraskuuta 2017

Juhani Aho: Muistatko?

Juhani Aho: Muistatko?, 11. painos 1950 (ilm. I kerran 1920)
Kustantaja: WSOY
Sivuja: 175
Mistä sain kirjan: omasta hyllystä


Juhani Ahon (1861 - 1921)  Muistatko? ilmestyi vuonna 1920, ja se jäi hänen viimeiseksi teoksekseen. Se oli ilmestyessään myyntimenestys. Aho oli jo tehnyt mittavan uran ammattikirjailijana, ja Muistatko? tuntui sopivan kaikille suomalaisille luettavaksi.

Vuonna 1918 Suomessa oli käyty verinen sisällissota, joka järkytti koko kansaa ja masensi kirjailija Juhani Ahon. Muistatko?-kirjassa minäkertoja puhuu juuri kuolleelle vaimolleen: Sortui kaikki ja kaikki on rakennettava alusta. Menetin maani, kansani, uskoni, molemmat poikani, lopulta sinutkin.  - - Liitän pala palalta yhteen särkyneen elämän sirpaleet ja nostan ne jalustalle. (S. 21.) .

Kirjan nimi Muistatko? on muistelua ajasta ennen sisällissotaa, eikä Aho kerro sanallakaan vuoden 1918 tapahtumista. Hän ei halua muistaa niitä, vaan nimenomaan aktiivisesti unohtaa. Kirjan minäkertoja on menettänyt sodassa poikansa, mutta miten ja missä, sitäkään ei kerrota. (Tosielämässä Ahon kaikki pojat, samoin kuin hänen vaimonsa, elivät pitempään kuin Aho itse. Minäkertoja ei siis ole Juhani Aho ulkoisilta puitteiltaan, vaikka hän henkinen alter ego ehkä onkin.)

Teoksella oli ilmeisesti koko kansaa eheyttävä vaikutus, ja se on ollut kertojan tarkoituskin: Rakennan, mitä minulta polttivat, sovitan sitä, mitä rikkoivat, viiton heille kaikille sovituksen tien. En enää jaksa enkä tarvitse surra omaa kohtaloani, en isänmaan enkä muun maailman. Pakenen tätä inhaa ikää siihen ihanaan aikaan, kun tätä ei vielä ollut. (S. 21.)

Ihana aika löytyy onnellisesta, talonpoikaisesta lapsuudesta, jonka minäkertoja on saanut elää. Lasten leikit kuvataan aidosti ja vaikka ylellisyydessä ei eletä, niin ei kärsitä puutteestakaan. Elämä on tasaisen onnellista. Erityisen kauniisti Aho kuvaa luonnossa liikkumisen elämyksiä. Kurkien tapaaminen metsäretkellä jättää kertojaan ikuisen vaikutuksen ja hän palaa metsään yhä uudestaan niitä tarkkailemaan. Kalastuksesta tulee kertojalle lempipuuhaa. Myös lapsuuden ihastukset on kerrottu lumoavasti.

Silti minäkertojan elämä tuntuu saavan täyttymyksensä vasta suuren rakkauden kohtaamisessa. Nuori rakkaus on suloista ja säkenöivää. Nuoripari kuvataan toisilleen vertaisina. He kulkevat kylätiellä rinnakkain ja haaveilevat ja suunnittelevat yhteistä tulevaisuutta, jossa Suomen lapsille jaettaisiin sivistystä ja terveitä aatteita ja elämäntapoja.

Maalaismaisema ja metsä heijastelevat päähenkilön tunnetiloja. Korvessa asuva ystäväperhe edustaa aatteiltaan ja elämäntavoiltaan sitä työteliästä ja vaatimatonta kansaa, joka sisällissodassa on kadonnut kertojan näköpiiristä. Jospa kaikki vain osaisivat elää, kuten Johanna ja Ville! Tai viisas Konttisetä, joka kulkee talosta taloon ja auttelee siellä missä apua tarvitaan. Kun auvoisa perhe-elämä sitten näyttää toteutuvan myös kertojan elämässä, on lukijakin täynnä onnea hänen puolestaan.

Vaikka Muistatko? on aatemaailmaltaan pettävän seesteinen, haaveellinen ja nostalgiaa kukkuroillaan, Ahon kynänjälki on vastustamatonta. Se on tarkkaa ja selkeää ja samalla kaunista. Luonnonkuvaajana Aho on ylittämätön, ja hänen ihmiskuvauksensa on niin elävää, että ihmiset voi nähdä edessään. Olen lukenut Ahon lähes koko tuotannon, ja kun aika ajoin tartun hänen teoksiinsa uudestaan, en voi kuin ihailla hänen kerrontansa vaivattomuutta ja iättömyyttä.



Kirjoitukseni on on osa Ylen Kirjojen Suomi -ohjelmaa, jossa kirjabloggaajat ovat mukana. Juhani Ahon Muistatko? on vuoden 1920 kirja. Osallistuin projektiin myös keväällä Leena Krohnin Mehiläispaviljonki-teoksella, joka edusti vuotta 2006.



                                                Kirjablogit ja Ylen Kirjojen Suomi

perjantai 20. kesäkuuta 2014

Juhani Aho: Helsinkiin




Juhani Aho: Helsinkiin, 1920 (ilmestynyt 1889)
Kustantaja: WSOY
Sivuja: 71
Mistä sain kirjan: Projekti Lönnrotin sähkökirja



Aloitin uuden lukulaitteeni, Koboglon, käytön toukokuussa lukemalla Juhani Ahon klassikon Helsinkiin. On ehkä väärin sanoa, että luin, pikemminkin voisi sanoa, että ahmaisin kirjan. Ahmintaan on kolme syytä: uusi lukulaite ja kirjan lyhyys, mutta ennen kaikkea - Juhani Ahon nautinnollinen teksti.

Olen monta kertaa yrittänyt analysoida, mistä aineksista Aho saa sujuvan tekstinsä syntymään. Onko syynä savolainen rytmi, verevä sanasto, kertomisen ilo, ymmärtävä ihmiskuvaus vai kenties yhdistelmä kaikkea tätä? Käy nimittäin niin, että minut valtaa sanoin kuvaamaton onni joka kerta, kun luen hänen tekstiään.

Opiskeluaikana luin Ahon tuotannon melkein kirjasta kirjaan. Papin tyttärestä ja Papin rouvasta suorastaan häikäistyin silloin nuorena. Myöhemmin olen lukenut Juhan ja Rautatien uudestaankin, aina yhtä tyytyväisenä. Tehän tiedätte sen tunteen, kun lukee hyvää kirjaa - Ahoa lukiessa sen saavuttaa aina.

Ahon kieli vilisee vanhentuneita sanoja ja muotoja, ja silti se on selkeää ja ymmärrettävää luettavaa. Lukiessani tunnen hänen henkilönsä ja näen heidät edessäni. Niin kävi nytkin.

Helsinkiin kertoo nuoresta ylioppilaasta, Antti Ljundbergistä, joka on lähdössä Helsinkiin opiskelemaan - siitä kirjan nimi. Antin matka kerrotaan alusta loppuun: ensin seisotaan Sydän-Savossa laiturilla jättämässä kotiväelle hyvästejä, sitten matkataan sisävesilaivalla kolme päivää ja lopuksi kadotaan Helsingin yöhön: Helsinki! johon kiidetään yhä kiihtyvän virran vauhdilla ja joka odottaa kuin kuplia kiehuva suvanto ja aina vain ahnaammin itseänsä kohti nielee. (S. 53.)

Mutta niin. Tuo Antti. Nuori, innokas, hemmoteltu, lapsellinen, utelias, herkkä, uhmakas, ylimielinen... Miten Aho hänen sisimpiä, kovin ailahtelevia tuntojaan kuvaakaan! Antti kerää suunnatonta myötätuntoa, herättää kaikki äidinvaistot - ja ärsyttää. Nuoren miehen sielunmaisema ei liene kovin paljon muuttunut 1800-luvun lopusta 2000-luvulle: Antti käveli toisella puolen kantta ja koetti herättää huomiota. Välistä käveli hän miettiväisen näköisenä ja siveli viiksiään sellaisella sujuttavalla liikkeellä, kuin olisivat ne olleet hyvinkin pitkät. Välistä hän taas seisahtui järveen tuijottamaan, toinen jalka penkillä ja kyynärpää polvea vasten nojaten. (S. 21.)

Antin matka ei ole täysin mutkaton. Matkaseurana on tunnollinen ja kunnollinen Pekka, mutta Antti ylenkatsoo Pekan suoraselkäisyyttä ja haluaa kokea vapauden hurmaa. Sitä tarjoaakin reteä Kalle, joka tuntee ylioppilaiden kaikki paheet ja houkuttelee Antin seuraansa. Miten viattoman Antin käy? (Sen voin paljastaa, että sisävesilaivan meno ja meininki 1880-luvulla on kuin ruotsinlaivalla 2000-luvulla.)

Ahon pienoisromaanin tunnelmassa on paljon samaa kuin Arvid Järnefeltin Isänmaassa Siinäkin nuori ylioppilas lähtee maalta Helsinkiin opiskelemaan. On intoa, toivoa, koti-ikävää, ristiriitaisia tuntoja. Molemmissa kirjoissa pohditaan juonen ohessa kansan sivistämistä, suomenkielisen ja ruotsinkielisen sivistyneistön eroja, säätyjen eriarvoisuutta. Kaunokirjallisilta ansioiltaan Aho on kuvauksessaan ylivoimainen.

Aho ei myöskään salannut poliittista kantaansa. Hän oli vannoutunut fennomaani, mutta osasi pukea piikkinsä huumorin viittaan. Ja taas tuo Antti, millainen kuva hänestä syntyykään: "Suomalaisilla" oli myöskin "isänmaallisia harrastuksia", joihin "ruotsalaisilla" ei juuri ollut taipumuksia.  - - "Ruotsalaiset" koettivat kyllä "harrastaa" hekin, mutta kaikki jäi keskentekoiseksi. Antti esimerkiksi, joka luettiin "ruotsalaisiin", oli kerran päättänyt kerätä sananlaskuja kansan suusta. Siitä oli ollut kotona suuri homma ja puhuminen, ja sisaret ompelivat hänelle erityisen vihkon sitä varten. Saipa hän vielä teettää varsinaisen matkapuvunkin, johon kuului pitkävartiset lapikkaat. Mutta kun hän oli joitakuita päiviä kierrellyt isänsä maatilan naapuritaloissa, alkoi uusi outo kenkä hangata kantapäätä. Hän kyllästyi puuhaan, palasi kotiin, ja saadut sananlaskut huomattiin jo ennen julkaistuiksi. (S. 25.)

Helsinkiin on nyt juhannuskirjani, vaikka lukumaratonin kirjatkin odottavat omia arvioitaan. Juhani Aho vain on niin juhannukseen sopiva kirjailija: ensimmäinen suomenkielinen ammattikirjailija, suomen kielen taituri ja tunnelmoija. Hänen kerrontansa on elävyydessään ylittämätöntä.

Tämän kotimaisen klassikon myötä:

Hyvää juhannusta!


Helsinkiin on esitelty myös blogeissa Täällä toisen tähden alla, Kirjainten virrassa, Nannan kirjakimara ja Sallan lukupäiväkirja. Poikkeuksetta kirjasta on pidetty.