Pirkko Soininen: Ellen

Pirkko Soininen: Ellen, Ellen Thesleffin fiktiivinen Firenzen-päiväkirja, 2018
Kustantaja: WSOY
Kansi: Martti Ruokonen
Sivuja: 184
mistä sain kirjan: lainasin kirjastosta



Tuulien venyttämät untuvapilvet kurottautuvat pitkinä nauhoina horisonttiin. Kirkontornit nojaavat tuuleen, puut piirtyvät taivasta vasten ja aurinko kumartuu vuorien taakse, viivytellen, kuin ihmiset juhlissa, joista eivät malttaisi lähteä. (S. 157.)

En malttaisi minäkään lähteä Firenzestä mihinkään, varsinkin kun oppaana on Ellen Thesleff - vaikkakin vain fiktiivisesti. Pirkko Soininen on kirjoittanut Ellen Thesleffin (1869 - 1954) fiktiiviset päiväkirjat tämän Firenzen-ajoilta, ja kutsuu lukijan mukaan 1800-1900-luvun taitteen Firenzeen, Arno-joen rannoille maalaamaan ja istumaan iltoja kaupungissa majailevien kansainvälisten taidepiirien seurassa.

Ellen on romaani, mutta hyvin todellisen tuntuinen päiväkirjamuodossaan. Thesleff asui Firenzessä useita talvia ja lyhyempiäkin ajanjaksoja 45 vuoden aikana, vuosina 1894 - 1939. Soininen on rajannut päiväkirjamerkinnät ainoastaan Firenzeen, johon Thesleff palasi vuosi toisensa jälkeen sukulaistensa kanssa tai yksin. Siellä hän maalasi, näki nälkää ja joi viiniä sekä rakasti englantilaista teatterimiestä.

Ensimmäiset matkat vuosina 1894 - 1896 ovat vielä nuoruuden hurmiossa ja huolettomuudessa elettyjä seikkailuja. Niistä välittyy Firenzen kansainvälinen ja innostava tunnelma, johon nuoret taiteilijat tempautuvat mukaan. Matkoja tulee kuitenkin lisää, ja vähitellen taiteilijan oma ääni ja intohimo taiteeseen vahvistuvat ja samalla Firenzestä tulee taiteilijan toinen koti. Kotimaassa säilyy Ruoveden Murolee, johon Thesleff ajoittain kaipaa Firenzestä.

Thesleffin elämän täyttää taide. Hän ei perusta omaa perhettä, mutta säilyttää kuitenkin läpi elämänsä hyvin kiinteät perhesuhteet, jotka on vangittu myös näihin fiktiivisiin päiväkirjoihin. Varsinkin Gerda-sisko - keramiikkataiteilija ja lääkintävoimistelija - on Ellenin arjen tuki ja turva, ja tulee myös lukijalle tutuksi.

Elleniä lukiessa mieleeni nousee vahvasti toissavuoden Finlandia-voittaja, Jukka Viikilän loistava päiväkirjaromaani, Akvarelleja Engelin kaupungista. Se on ehkä liiankin tuoreessa muistissani, koska alan heti Ellenin ensi sivuilta odottaa järisyttävää lukukokemusta - onhan kirjailijana nytkin runoilija. Pirkko Soinisen runokokoelma Avataan siiven alta vakuutti minut hänen taidoistaan viime syksynä. Ellen ei kuitenkaan syvene sellaiskesi sielun tutkielmaksi, kuin Viikilän päiväkirjaromaani. Ehkä se johtuu siitä, että Firenzen ajat eivät muodosta syvenevää jatkumoa, vaan jäävät enemmänkin matkapäiväkirjoiksi. Paljon elämää jää kertomatta.

Ellen on helppolukuinen, ja sen sivut suorastaan lentävät. Tästä seuraa kuitenkin tunne, että teos kiiruhtaa kohti loppuaan. Vuosikymmenet melkein juostaan läpi, ja vaikka pidin romaanista paljon, odotin koko ajan vielä syvällisempää taiteen kokemista, luomisen tuskaa ja identiteettipohdintoja. Niitä välillä väläytettiin, mutta olisin kaivannuut niitä lisää. Viimeiset Firenzen-matkat ovat hyvin täyden tuntuisia, haikeita ja kauniita: Nuorena ei tiedä, millaista on menettää pikkuhiljaa kaikki. Ei nuoruus vaadi rohkeutta, vaan vanhuus. (S. 183.)

Soinisen luoma Ellen Thesleff on ihastuttavan vahva persoona. Tunsin lukiessani taitelijan siveltimen hipaisut ja Firenzen tunnelman. Googletin Thesleffin maalauksia ja ystäviä, Firenzen taideaarteita ja taiteilijan perhekuvia. Jäin ihailemaan erityisesti Thesleffin horjumatonta taiteilijakutsumusta ja rohkeutta elää boheemia taiteilijaelämää aikana, jolloin naisten olisi pitänyt pysyä kotona ja perustaa perhe: Miksi naiset eivät saisi olla kulmikkaita, suorasanaisia, villejä ja pidäkkeettömiä? Miksi miehille sallitaan niin paljon sellaista, mitä ei sallita naisille? Miksi aviomies on vaimonsa holhooja ja edusmies kaikissa mahdollisissa asioissa? Mikseivät miehet kehrää, leivo, pane olutta, kaitse lapsia, luuttua ja hoida karjaa, mutta naiset kelpaavat avuksi heinätöihin, kaskenpolttoon ja ojien kaivuuseen? Miksi miehiset ominaisuudet ovat hyveitä ja naiselliset eivät? Siinä missä miesten taide on voimakasta, syvällistä, rehellistä ja persoonallista, on naisten taide teennäistä, pinnallista, epäitsenäistä ja avutonta. Ja kun kriitikko ihastuu naismaalarin työhön, hän kuvaa sitä mieheyteen liitetyillä käsitteillä. (S. 133.)

En olisi halunnut kirjan loppuvan, vaan jäin kaipaamaan täytettä aukkoihin, joita Firenzen-päiväkirjoihin jäi: Millaista oli Ellen Thesleffin elämä Muroleessa? Oliko maalaaminen hänelle aina näin selvää kuin fiktiivisissä päiväkirjoissa tuntuu olevan? Miten aikalaiset suhtautuivat hänen Firenzen maalauksiinsa? Haluan tietää lisää. Taidankin seuraavaksi tarttua viime vuonna ilmestyneeseen, Hanna-Reetta Schreckin kirjoittamaan Ellen Thesleffin taiteilijelämäkertaan Minä maalaan kuin jumala.

Ajan- ja paikankuvana Soinisen teos toimii niin vaikuttavasti, että haluaisin heti hypätä aikakoneella vuoden 1894 Firenzeen. Nykyhetki, vuosi 2018, tuntuu tylsältä ja arkiselta, liian kiireiseltä, ahneelta ja tehokkaalta.



Ellenin ovat ehättäneet lukemaan jo ainakin Leena Lumi, Lumiomenan Katja ja Tuijata. Kulttuuripohdintoja -blogin Tuija. Helmetin vuoden 2018 lukuhaasteeseen sovitan tämän kohtaan 48. Haluaisin olla kirjan päähenkilö.

Jukka Viikilä: Akvarelleja Engelin kaupungista

Jukka Viikilä: Akvarelleja Engelin kaupungista, 2016
Kustantaja: Gummerus
Kansi: Jenni Noponen
Sivuja: 213
Mistä sain kirjan: arvostelukappale



1. huhtikuuta 1816

Kuluneet viikot olen vain piirtänyt. Varhaisesta aamusta olen istunut piirustusteni ääressä, ja kun aurinko nousee - talvisaikaan se tapahtuu hetkeä ennen lounasta - minulla on yleensä jo jotakin Ehrenströmille näytettävää, jos ei muuta niin akantuslehtiaiheinen kipsinauha tai tuolin jalka. Kaupungin rakentamnen on aloitettava jostakin. Metsä kasvaa kaikista kohdista yhtä aikaa. Samalla tavalla pidän työn alla useaa samanaikaista hanketta. (S. 13.)

Jukka Viikilän Akvarelleja Engelin kaupungista on tämän kevään kirjallisia helmiä. Se kertoo saksalaisesta Johan Carl Ludvig Engelistä (1778 - 1840), jonka keisari palkkasi rakentamaan Helsingin. Suomen sodan (1808 - 1809) seurauksena Suomi siirtyi Venäjän vallan alaisuuteen ja Helsingistä tuli Suomen uusi pääkapunki, koska Turku oli liian lähellä entistä emämaata. Helsinki piti myös rakentaa komeaksi, keisarin valtaa korostamaan. Engel saa siis tehtäväkseen jokaisen arkkitehdin unelman: Minä pääsin rakentamaan kaupungin, mutta niitä ei riitä kaikille arkkitehdeille (s. 123).

Työ alkaa. Kuuden vuoden päästä palataan Saksaan, Engel lupaa vaimolleen Charlottelle, joka ei viihdy pimeässä ja kylmässä merenrantakaupungissa. Kuinka käykään? Rakennettavaa riittää, ja Engelin kaupunki alkaa kohota. Saksaan ei koskaan palata.

Akvarelleja Engelin kaupungista on päiväkirjaromaani. Engel kirjoittaa sitä öisin, eli se on oikeastaan yöpäiväkirja, johon hän merkitsee ajatuksiaan ja töidensä etenemistä. Ajatukset lentävät, kuten pitääkin: Tunteet ja ajatukset on tarkoitettu vain käväisemään ihmisessä. Tämän kiistäminen on terveydelle vaarallista, sillä seisovassa vedessä syntyvät kulkutaudit. Parhaat ystäväni muuttavat nauraen mielipiteitään. (S. 146.)

Kaikki Engelin ajatukset eivät ole kauniita. Häntä palelee, hänen töitään arvostellaan, tytär sairastaa, vaimokin on onneton. Mutta Engelin luomat rakennukset ovat kauniita, ja Viikilän Engelille lahjoittama kieli on häikäisevän kaunista. Virkkeet helisevät ja soivat. Niissä on myös onneksi taidokasta ironiaa: Minun ammatillinen tavoitteeni on päästä niin kauas omista taipumuksistani, että jonain päivänä tulen ylistäneeksi omaa rakennustani muistamatta, että olen sen itse suunnitellut (s. 86).

Viikilän teosta on kehuttu kirjablogeissa koko kevään ajan, ja tartuinkin kirjaan melkoisin odotuksin pääsiäisenä. Huomasin kuitenkin, että kirja uhkasi jäädä minulle etäiseksi. Kaunis kieli ei päästänytkään lähelleen. Kävi vähän kuin Riikka Pulkkisen teoksia lukiessa: kieli vie kaiken huomion eikä sen takaa tunnu tavoittavan mitään. Toisaalta muistelin myös Kristina Carlsonin päiväkirjaromaania William N. päiväkirja, jossa henkilökuva alkoi piirtyä vasta vähitellen. Päiväkirjamerkinnöille pitää antaa aikaa - päiviä, kuukausia, vuosia.

Onneksi ymmärsin myös ruveta googlettamaan Engelin rakennuksia. Miten paljon niitä onkaan! Yhtäkkiä Helsinki nousi silmieni eteen ja aloin kuvitella sen rakentamisen etenemistä. Löysin netistä akvarelleja, joita Viikilän teos sanallistaa. Historia vei mennessään.

Akvarelleja Engelin kaupungista on kirkasta kaunokirjallisuutta. Se on myös yleissivistävä kirja ja historian ja arkkitehtuurin harrastajan aarre. Kuka olisikaan parempi opas 1800-luvun alun Helsingin kallioille ja tuuliin kuin kaupungin luoja itse - ja kyllähän tuolla ahkeralla miehellä on myös jokunen ajatus työn merkityksestä ihmiselle:

 14. tammikuuta 1820 

En usko lainkaan niin sanottuun luonnolliseen elämään, josta kapakan runoilijat aina puhuvat. Uskon sitä vastoin että helpoin tapa välttää elämän tuska on keskittyä työhönsä, tehdä velvollisuutensa. Rahapalkkaa suurempi hyvitys on kohtalonkysymysten väistyminen taka-alalle. Miksi luulette ihmisten heräävän aikaisiin ja kiirehtivän virastoon ellei viisautta, aistielämää ja luonnollisuutta karkuun? (S. 55.)

Kirja on luettu ainakin näissä blogeissa: P. S. Rakastan kirjoja, Lumiomena, Tuijata.Kulttuuripohdintoja, Kirsin Book Club,  Kirjakko ruispellossa, Kaikkea kirjasta, Hemulin kirjahylly, Sinisen linnan kirjasto, Kulttuuri kukoistaa, Amman lukuhetki, Kaisa Reetta T. ja Hullu arkkitehti, jonka blogista löytyy niitä akvarelleja. Kuittaan kirjalla HelMetin vuoden 2016 -lukuhaasteen kohdan 4. Maahanmuuttajasta, pakolaisesta tai turvapaikanhakijasta kertova kirja.

Kiitän kustantajaa arvostelukappaleesta.

Terhi Rannela: Läpi yön

Terhi Rannela: Läpi yön, 2014
Kustantaja: Otava
Kansi: Tiina Palokoski
Sivuja: 284
Mistä sain kirjan: lainasin koulun kirjastosta





30.1.

Kun muutan tästä ahdasmielisestä ja säälittävästä kylästä kauas pois, en enää koskaan ota yhteyttä kotiin. Vaihdan puhelinnumeroni ja muutan osoitetietoni salaisiksi. Ryhdyn vapaaehtoiseksi orvoksi. (S. 186.)


Terhi Rannelan Läpi yön -nuortenkirja on ollut mielessäni jo Helsingin kirjamessuilta lähtien. Olin siellä kuuntelemassa, kun Kallion ilmaisutaidon lukion oppilaat haastattelivat Rannelaa tästä hänen uusimmasta kirjastaan. Jo silloin ajattelin, että kirjassa täytyy olla jotain taikaa, sillä Rannela kertoi kirjan syntyneen vaivattomasti ja sisältävän paljon häntä itseään. Kirjoittaminen oli tuntunut hyvältä. Hän on käyttänyt kirjassa omia päiväkirjamerkintöjään ja romaaninalkujaan.

Läpi yön on päiväkirjaromaani. Se on Maria Järven päiväkirja peruskoulun viimeisestä keväästä yliopisto-opiskelujen alkuun, vuosista 1996 - 2000. Kaikki alkaa maaliskuisesta päivästä, jolloin Maria avaa kirjansa itsemurhayrityksen jälkeen ja alkaa kirjoittaa.

Läpi yön ei kuitenkaan ole synkkä, vaikka alkuasetelma sellaista lupaisikin. Nuoren ihmisen ilot ja surut vaihtelevat, on paatosta ja epätoivoa, unelmia ja rakkauden huumaa, ikuista ystävyyttä ja koulutyön raskautta. Kirja on niin aito, että lukemisesta tulee nautinto. Kieli on kirkasta ja selkeää, ja sitä lukee vaivattomasti - suorastaan ahmii.

Mariaan on helppo samastua. Hän on äärettömän rehellinen ja tunteissaan vilpitön. Nuoruus on totta joka sivulla. Vaikka Marian kotiolot eivät ole helpot, hän ei jää masentumaan, vaan säilyttää unelman, jota kohti pyrkii määrätietoisesti. Se unelma on kirjailijaksi ryhtyminen.

Olen päähenkilö Maria Järveä tasan kymmenen vuotta vanhempi, mutta tunnistin hänen päiväkirjamerkinnöistään oman nuoruuteni pienessä maalaiskylässä. Mariahan asuu Sellukylässä, jossa kaikki tuntevat toisensa, muotivaatteet pitää tilata postimyynnistä ja viikonloppuisin pääsee paikkakunnan nuorisodiscoon, mutta muuta tekemistä tai harrastamista ei juuri ole.

Marian nuoruus tuntui monesta kohtaa hyvin tutulta, mutta tuttua oli myös kirjallisuuden opiskelu Tampereella. Tenttikirjalistat olivat samoja, joita selailin kahdeksan vuotta aiemmin. Opiskelijoiden suosimat ravintolatkin olivat vielä samoja. Tampereella Maria tuntuu seuraavan jo vakaasti omaa unelmaansa, mutta hän joutuu kohtaamaan myös menneisyytensä. Kirjasta jää kuitenkin hyvin toiveikas olo.

Blogissaan Terhi Rannela kertoo, että aikoo kirjoittaa jatkossa vain aikuisten kirjoja. Vähän minua harmittaa, sillä olen nyt vasta löytänyt Rannelan nuortenkirjat, joista tämä Läpi yön antoi niin hyvän kuvan, että aion lukea kaiken hänen tuotantonsa. Toisaalta jotain uuttakin kannattaa odottaa: Edellinen Rannelan kirja oli ensimmäinen aikuisten kirja, jonka hän on kirjoittanut. Sen nimi on Punaisten kyynelten talo ja se sijoittuu Kambodzaan punakhmerien aikaan. Se on aiheeltaan raskas, mutta tärkeä kirja. Rannela oli kertomassa siitä Tampereen kirjamessuilla viime keväänä ja Tampereen kirjabloggaajien tapaamisessa viime syksynä, joten kirjasta tuli minulle hyvin läheinen.

Läpi yön on luettu ainakin blogeissa Mari a:n kirjablogi, Hemulin kirjahylly, Rakkaudesta kirjoihin ja Lukutoukan kulttuuriblogi. Siitä on poikkeuksetta pidetty paljon. Kirja on selvästi kirjojen ystäville mieluinen, ja minunkin oli pakko kuvata se omien päiväkirjojeni vieressä.

Kristina Carlson: William N. päiväkirja

Kristina Carlson: William N. päiväkirja, 3. painos, 2011
Kustantaja: Otava, 2011
Kansi: Georges Pierre Seurat: Petit homme au parapet
Sivuja: 153



26.11.1898 Yksinäisyys ei ole apeaa eikä surullista, mutta joskus se on ikävää, ja minä päättelen tämän johtuvan seurasta, jossa olen yksin.

Kirstiina Carlsonin William N. päiväkirja oli Finlandia-palkintoehdokkaana vuonna 2011. Minun käteeni tämä teos tarttui Suomalaisen kirjakaupan alennusmyynnistä, ja luinkin sen saman tien joulun välipäivinä. En muistanut ehdokkuutta, mutta muistin, että Carlson on voittanut joskus Finlandian. Kaikkein painavin syy valintaani oli kuitenkin kirjan kaunis kansi.

William N. tarkoittaa William Nylanderia (1822 - 1898), joka on todellinen historiallinen henkilö. Hän oli ensimmäisiä suomalaisia kasvitieteilijöitä ja tunnettu erityisesti jäkälätutkimuksestaan. Hän aloitti tieteellisen uransa Helsingin yliopistossa, mutta siirtyi sittemmin Ranskaan, Pariisiin, jatkamaan tutkimustyötään.

Carlson kirjoittaa William N:n elämästä fiktiivisen päiväkirjan. Vain kirjan loppuun liitetyt Nylanderin kuolemasta kertova sähke ja kirje ovat autenttisia. Päiväkirjassa kuluvat tutkijan kaksi viimeistä elinvuotta, jolloin hän elää yksinäisenä erakkona Pariisissa, köyhänä ja kylmissään. Hänen kaksi viimeistä talveaan kuluvat sairastaessa ja palellessa pienessä pölyisessä ja pimeässä asunnossa. Voisi sanoa, että hän on syrjäytynyt ja reppana vanhus. Mutta ylpeä hän totisesti on! Eli vaikka häntä käy melkein sääliksi, niin toisena hetkenä jo ihmettelee, että jopa pitää olla itsepäinen pappa, joka pistää välit poikki kaikkien läheistenä kanssa milloin mistäkin syystä.

William N:n oikkuilu karkottaa ihmiset hänen ympäriltään, Ainoastaan entinen taloudenhoitaja Constance, sisko Elise ja Th. S. pysyvät hänelle uskollisina. Ilman Constancea hän tuskin pysyisi hengissä, ja Elisen ja Th. S:n kirjeitä hän odottaa kovasti - vaikka saattaa närkästyä niistäkin.Tuttavapiirinsä hyvää tarkoittavien ihmisten kanssa hän osallistuu muutamalle illalliselle, nauttii hyvästä ruuasta ja juomasta täysin siemauksin, mutta sitten illan päätteeksi loukkaantuu jostain mitättömästä asiasta ja katkaisee taas välinsä ystävänsä kanssa.

Toisaalta William N. on armoton myös itselleen. Hän ymmärtää olevansa vaikea ihminen ja huonoa seuraa jopa itselleen. Toisaalta hän halveksii muitten heikkouksia. Perusporvallinen elämä ei häntä tyydytä, sillä hänestä se on tyhjää onnen tavoittelua. Hän ihmettelee esimerkiksi sitä, miten perheet voivat tulla puistoon picnicille yltäkylläisine eväineen, kun ympärillä on nin paljon kasvillisuutta, jota voisi tutkia mässäilyn sijaan!

William N. vertaa elämäntapaansa taiteilijoiden elämään: --tiedemiehen elämä vaatii uhrauksia siinä kuin taiteilijankin elämä --. Hän tuntee olevansa väärin ymmärretty tutkija, ja halveksii populisteina pitämiään ajan tutkijatähtiä Pasteuria ja Darwinia. Myös naissukupuoli saa osansa terävästä halveksunnasta: -- minä ajattelin, että naisten puhe on eräänlaista aivovuotoa, jossa järjen hivenet sekoittuvat joutavuuden limaan. 

Kirjan yksi kantava teema on tiedemiehen elämäntyö ja elämännäkemys. William N. pelkää elämäntyönsä jäävän vaille arvostusta. Tiede ja tutkimus ovat hänelle kaikki kaikessa, ja hän pakertaakin tutkimustyötään elämänsä loppuun asti. Taiteista hän tuntee ymmärtävänsä vain kuvataidetta, ja viehättyy erityisesti Seurat'n maalauksista, mutta muu taide on käsittämätöntä: 25.5.1898 Musiikki ja kaunokirjallisuus eivät kiinnosta minua, koska minulta puuttuu mielikuvitus täyttää niiden käyttämien merkkien välinen tila todellisuudella ja erilaisilla tunteilla kuten toiset ihmiset ilmeisesti pystyvät tekemään.

Carlson kirjoittaa William N:stä elävän hahmon. Vanhan miehen laiha kuva jää lukijan verkkokalvolle ja hänen askeliaan seuraa Pariisin kaduilla ja puistoissa. Kirjan kieli on suoraviivaista ja tarkkaa, kuten tutkijan päiväkirjamerkinnöistä voisi odottaakin.

Lumiomenan Katja ja Opuscolon kirjoittaja pitivät tästä kirjasta paljon. Itse joudun vähän hillitsemään intoani, sillä päiväkirjamuodon hyppelehtivä tyyli ja kirjan lyhyys jättivät minulle vähän turhankin kepeän tunnelman. Kirja ehti loppua ennen kuin se alkoikaan. Toisaalta se jäi kutkuttamaan mukavasti mieltä, ja nyt kun luen siitä merkitsemiäni otteita, huomaan hymyileväni tälle erikoislaatuiselle vanhalle herralle.