Robin Ha: Almost American Girl

Robin Ha: Almost American Girl, 2020

Kustantaja: Balzer + Bray

Kansi: Robin Ha

Sivuja: 228

Mistä sain kirjan: lainasin kirjastosta

Robin Han Almost American Girl on vaikuttava omaelämäkerrallinen sarjakuvaromaani. Se kertoo Chunasta, josta tulee ennen pitkää Robin, mutta sitä ennen hän on eteläkorealainen koululainen, joka nauttii ystävien seurasta ja piirtämisestä - ja rakastaa sarjakuvia. 

Chunan maailmaan kuuluvat hän ja äiti. Suhde on läheinen, kunnes äiti vie Chunan mukanaan Alabaman-matkalle Yhdysvaltoihin. Chuna tulee täysin yllätetyksi, kun äiti ilmoittaakin, että Alabamasta tulee heidän uusi kotinsa. Etelä-Koreaan ei enää palattaisi, vaan sinne jäävät ystävät, Chunan rakkaat sarjakuvat, oma koti. Chunan vanhasta elämästä jäljelle jää vain äiti. Riittääkö se?

Uudessa kotimaassa Chunalle keksitään uusi nimi. Nimeksi valikoituu sukupuolineutraali nimi Robin, joka tuntuu Chunasta heti omalta. Mitään muuta omaa hänellä ei sitten olekaan. Koulu alkaa, ja koulutoverit välttelevät tai kiusaavat häntä ja kielen oppiminen on hidasta. Kannustava ja myötätuntoinen opettaja on ainut, joka tuntuu näkevän, kuinka yksinäinen ja murheellinen Robin on. 

Robin Han sarjakuva on omaelämäkerrallinen, eli kyseessä on taiteilijan oma tarina. Hän on eteläkorealaisen yksinhuoltajaäidin tytär. Isä ei ole juurikaan ollut hänen elämässään läsnä, vaan sisukas äiti on hoitanut kaiken yksin. Yhdysvallat on hänelle mahdollisuuksien maa, mutta Robinille maa ei näytä mahdollisuudelta, vaan joltain ihan muulta. 

Ulkopuolisuuden tunne ja yksinäisyys on kirjassa kuvattu sydäntäriipaisevasti. Robin kaipaa ystäviään Etelä-Koreassa. Hän kyllä yrittää parhaansa myös uudessa koulussa ja etsii yhteyttä kielimuurin ylitse, mutta kukaan ei jaksa nähdä vaivaa. Ainoan pakopaikan ankeasta todellisuudesta tuo piirtäminen, ja siitä tulee lopulta myös väylä muiden ihmisten luo. 

Taiteen lisäksi toinen tärkeä asia sarjakuvassa on äidin ja tyttären lämmin ja luottavainen suhde, joka kokee ison koauksen, kun äiti ei ota tyttären tunteita huomioon tehdessään muuttopäätöksen. Äidillä on päätökseensä omat syynsä. Silti hänen toimintansa tuntuu julmalta, sillä sen hinta on kova: Robinin maailma romahtaa ja hän joutuu rakentamaan itsensä uudestaan uudessa kotimaassa.

Han piirrosjälki on herkkää mutta samalla hyvin kuvailevaa. Muistot kotimaasta ja Robinin lapsuudesta on kuvattu seepian sävyillä. Ha rakasti lapsuudessaan mangaa, ja sen vaikutus näkyy hänen piirrosjäljessään. Ihmisten tunteet on kuvattu elävästi ja tarinan tunnelma on realistinen ja uskottava.   

Ha on luonut hienon - herkän ja puhuttelevan - omaelämäkerran, jossa on jotain hirvittävän aitoa. Robinin tarina kertoo taiteen voimasta ja vahvasta taiteilijakutsumuksesta, joka pelastaa elämänhalun ja toimii lankana ihmisten välillä. Se kertoo oman identiteetin vahvistumisesta eli kasvamisesta. Se kertoo myös lujasta rakkaudesta ja valinnoista, joita yksinhuoltajaäidit joutuvat tekemään. 

Yksi hienoimpia kohtauksia kirjassa on, kun Robin ymmärtää, kuinka rohkea hänen äitinsä on ollut.  Mutta voi pojat, kuinka rohkea ja sinnikäs onkaan Robin itse! Kirjan nimi saa tarinan lopussa selityksensä. 

Han teos olisi tarpeen saada myös suomeksi. Mietin kaikkia niitä  s2-oppilaitani, jotka ovat joutuneet jättämään kotimaansa ja päätyneet Suomeen syystä tai toisesta. Heidän tilanteensa ymmärtämisessä tämä teos auttaa aivan varmasti. Lisäksi Almost American girl olisi heille itselleen tarpeellinen lukukokemus, sillä luulenpa, että monet Robinin tunteet ovat heillekin tuttuja. Suomessa asuu tuhansia Robinin kaltaisia nuoria, joiden tarinat täytyy saada kuuluviin.  

Bibbidi Bobbidi book kuvaa sarjakuvaa timanttiseksi, ja olen täysin samaa mieltä. Helmetin lukuhaasteeseen kuittaan teoksella kohdan 50. Kirjaa on suositellut kirjaston työntekijä. Bongasin sen erään kirjavinkkaajan Instagram-tililtä. Lopulta tilasin itselleni ihan ikioman kappaleen. 

Toni Morrison: Toiseuden synty

 Toni Morrison: Toiseuden synty, Rodusta, rajoista ja kirjallisuudesta, 2020

Alkuteos: The Origin of Others, 2017

Suomentajat: Koko Hubara ja Astrid Swan

Kustantaja: Tammi

Kansi: Markko Taina

Sivuja: 120

Mistä sain kirjan: ystävältä joululahjaksi

Toni Morrisonin Toiseuden synty sisältää kuusi esseetä, jotka pohjautuvat Morrisonin pitämiin luentoihin. Esseiden aiheina ovat rotu, rasismi ja ihonväri, sekä muukalaisuus ja toiseus. Kuten alaotsikko lupaa, myös kirjallisuus on vahvasti läsnä ajatusten pohjana. 

Luin Morrisonin teoksen jo keväällä melko pian Simone de Beauvoirin Toinen sukupuoli -klassikon jälkeen, ja Morrisonin kirja onkin jatkumo ajatuksille, jotka Beauvoir havainnollistaa pohtiessaan naisena olemisen perustaa: nainen on aina toinen -  se, joka määritellään suhteessa toiseen ja jota ei pidetä itsenäisenä ihmisyyden mittarina. Morrison vie toiseuden kokemuksen ihonvärin rajaamaan toiseuteen ja yrittää löytää ne mekansimit, joilla rasisimi ja rodullistaminen toimivat. Mitä muuta rotu on kuin geneettistä kuvitelmaa, ja miksi sillä on merkitystä? Morrison kysyy (s. 29). Jollekin tämä geneettinen kuvitelma tuo valtaa ja hyötyä, ja niin kauan kuin näin on, tätä kuvitelmaa ylläpidetään.

Morrison tuo näkyville mustien historian ja nykyisyyden, jossa heidät on ohitettu tai alistettu valkoisten ylivallalle, jossa heitä ei ole kuultu eikä nähty, vaan heitä on käytetty julmasti hyväksi ja syrjitty.  Ei liene sattumaa, että Toisen sukupuolen ja Toiseuden synnyn kannet esittävät kirjailijansa hyvin samantyyppisesti kansikuvissaan. Molemmat teokset on kustantanut Tammi. 

Rotu on aina ollut erottava tekijä, samoin kuin varallisuus, luokka ja sukupuoli. Ne kaikki liittyvät valtaan ja tarpeeseen hallita toisia, kirjoittaa Morrison (S. 19) esseessään Orjuuden romantisoimisesta.  Morrisonin kertomat esimerkit valkoisten isäntien käyttämästä väkivallasta mustia orjia kohtaan ovat järkyttäviä, mutta varmasti vain raapaisu niihin julmuuksiin, joiden kohteeksi orjat joutuivat. Myös  mustien holhoaminen tai heidän tarpeidensa määrittely ulkopuolelta kuuluu Morrisonin mukaan tähän pakettiin. Kaunokirjallisuudessa orjuutta on yleisesti yritetty kaunistella, hän väittää. 

Saman tien tulee mieleen klassikoiden klassikko, Margaret Mitchellin Tuulen viemää, jossa sosiaalinen arvojärjestys on tarkka: ylimpänä häärää tietysti valkoinen omistava luokka, sitten ovat vuorossa heidän kotiorjansa, seuraavaksi valkoinen roskaväki ja lopulta alimpana kastina pelto-orjat. Kirjassa on useita kohtia, joissa selitetään, mikä olisi mustalle väestölle sopivaa käytöstä tai kerrotaan, kuinka kotiorjat ovat osa perhettä tai kuinka mustat tarvitsevat valkoisen isännän opastusta ja suojaa, sillä he eivät osaa elää vapaina. 

Morrison on omalla tuotannollaan tehnyt jotain ihan muuta. Hän ei kaunistele, eikä peittele. Romaanissaan Minun kansani, minun rakkaani hän kertoo orjuudesta paenneen Sethen ja hänen lastensa tarinan. Se on kirja, jota lukiessa tekisi mieli paiskoa tavaroita, kuten Rakkain, kirjan kummitteleva tyttö tekee. Sethen tuskasta tulee lukijan tuskaa, Rakkaimman tuskasta tulee lukijan tuskaa. Esseessään Kertomus Toisesta Morrison kertoo, että Sethen tarinan taustalla on tositarina. Jotain tällaista saattoi aavistaakin: vaikka Sethen tarina on julmista julmin, se on orjuudessa eläneille mustille vain tarina muiden yhtä julmien joukossa. 

Morrison yrittää ymmärtää, mistä rasismi eli vallankäytön halu kumpuaa ja millainen ajatusmaailma sen oikeuttaa. Hän väittää, että se onnistuu vain jättämällä moraalinen pohdinta kokonaan. Toiseutta ja muukalaisuutta tarvitaan ylemmyydentuntoon, siihen, että voidaan itse tuntea yhteenkuuluvuutta johonkin itseä suurempaan ryhmään, eräänlaiseen tukijoukkoon, hän väittää. Mistä muusta kuin ihmisen heikosta itsetunnosta on siis kyse, kun ihminen kasvaa rasistiksi. Niin, kukaanhan ei synny rasistina, Morrison muistuttaa. 

Morrisonin ajatukset ovat niin viisaita ja itsestään selviä, että lukijan päätä alkaa huimata. Esseessä Muukalaisuudesta hän määrittelee muukalaisuuden näin:  - - kiellämme muukalaiselta ihmisyyden, eli sen tarkoin määritellyn yksilöllisyyden, jota vaadimme itsellemme (s. 49.) On helppoa nähdä muukalainen osana jotain ryhmää, josta voi lausua yleistyksiä. 

Morrisonin viisaudet ovat painavia, mutta silti kirja tuntuu lyhyeltä. Se loppuu kesken. Janoan tätä lisää, ja ymmärrän, että näiden ajatusten tueksi tarvitsen lisää kirjoja, rajojen ylittäistä yhä uudestaan ja uudestaan. Morrison itse väittää, että vain kielen ja tarinoiden kautta pääsemme lähelle toisiamme ja toiseus ja muukalaisuus voidaan purkaa. Kaunokirjallisuus tarjoaa hallittavissa olevan kaaoksen sekä toiseuden ja toiseksi tulemisen mahdollisuuden. Mahdollisuuden asettua muukalaisen nahkoihin myötätunnolla ja kirkkain mielin sekä asettaa itsensä alttiiksi itsetutkiskelulle. (S. 93.) 

Kirjan lopussa sen suomentajat Koko Hubara ja Astrid Swan muistuttavat kirjan ajankohtaisuudesta. Morrison kuoli elokuussa 2019 eikä ehtinyt nähdä Black lives matter -liikkeen nousua kesällä 2020.  Liikkeen myötä on otettu taas askelia kohti parempaa tulevaisuutta. Mutta työ on kesken. Suomentajat muistuttavat siitä, kuinka tärkeää on lukea, kuunnella ja keskustella näistä vaikeista asioista sekä luoda kieltä, joka lisää ymmärrystä (s. 120). 

Toni Morrisonin lukeminen on yksi askel kohti toiseuden purkamista. 

Kirjasta lisää näissä blogeissa: Kirjat kertovat, Mitä luimme kerran ja Kirjavinkit. 

Osallistun kirjalla kirjablogien perinteiseen naistenviikkoon. Lisää aiheesta Tuijata. Kulttuuripohdintoja -blogista. 

Joan Didion: Maagisen ajattelun aika

 

Joan Didion: Maagisen ajattelun aika, 2007

Alkuteos: The year of magical thinking, 2005

Suomentaja: Marja Haapio

Kustantaja: Like

Sivuja: 221

Kansi: 

Mistä sain kirjan: lainasin kirjastosta

    Yksi hetki muuttaa elämän. 

    Tavallinen hetki. (S. 7.)

Joan Didionin Maagisen ajattelun aika on kirja, jonka en olisi halunnut koskaan loppuvan. Olisin halunnut jäädä asumaan sen kiireettömään tunnelmaan ja niihin tunteisiin, jotka siinä saavat tilaa ja aikaa: suruun ja kaipaukseen. Onhan niin, että suru ja kaipaus pitävät rakkaan ihmisen täällä, eikä kuoleman jälkeen mitään muuta niin toivoisikaan, kuin että rakas ihminen jäisi tähän, eikä koskaan katoaisi. Vaikka on jo kadonnut, lopullisesti mennyt. Menetetty. Ja meillä on kaikki tämä aika elettävänä ilman häntä.  

Didionin kirja alkaa tilanteesta, jossa hänen aviomiehensä saa sydänkohtauksen kesken illallisen ja kuolee. Tavallinen hetki. Samalla päättyy 40 vuotta kestänyt avioliitto, jonka osapuolet ovat tehneet töitä yhdessä, kasvattaneet tyttären ja jakaneet yhteisen elämän. Tapahtumasta alkaa vuoden kestävä maagisen ajattelun aika. 

Suruvuoden alkuun sekoittuu valtava huoli, sillä aviomies kuolee vain viisi päivää sen jälkeen, kun pariskunnan ainoa lapsi, Quintana, on joutunut sairaalaan ja makaa siellä koomassa ja kamppailee hengestään. Vasta kun tyttären terveys on suhteellisen vakaa, Didion pääsee todellakin elämään suruaan. Ja miten hän sitä elääkään: kirjoittamalla tietysti, hänhän on kirjailija. 

Joan Didion on Yhdysvalloissa arvostettu ja tunnettu toimittaja ja nykykirjailija, joka kirjoitti miehensä John Dunnen kanssa myös elokuvakäsikirjoituksia. Dunnekin oli arvostettu kirjailija, ja pariskunta kuului vankasti amerikkalaisen kulttuurieliitiin ytimeen. He asuivat vuosia Kaliforniassa, jossa he elivät railakasta 60-70-lukua, kirjoittivat ja kirjoittivat sekä editoivat toistensa tekstejä. 

Nyt Didion on yksin. Hän löytää miehensä kirjoittamia muistilappuja, käy läpi tämän vaatteita, järjestää muistotilaisuutta. Pian hänelle selviää, että suru tulee aaltoina, kuten on viisaasti kuvattu jo aiemmin. Didion alkaa puhua pyörteistä, sillä yksi muisto johtaa toiseen ja kolmanteen. Ajatuksia ei pääse pakoon ja vaikka yrittäisi ajaa autolla jotain uutta reittiä, joka ei kuulunut pariskunnan arkeen ikinä, jokin rakennus matkan varrella laukaisee pyörteen. Pyörre voi tempaista mukaansa vaikkapa rullaportaissa, kaupungissa, jossa on käynyt vain muutaman kerran aikaisemmin. 

Didionin vahvuus on konkretia, jolla hän tuo muistot ja tilanteet lukijan eteen. Muistojen päätteeksi hän toteaa yleensä jonkin ajatuksen, joka saa lukijan henkäisemään. Kaipaus huokuu joka sivulta, yksinäisyys ja hukassa oleminen sävyttävät elämää. 

Didion yrittää toimia ystävien ohjeiden mukaan ja lahjoittaa miehensä vaatteita ja tavaroita pois. Kenkien kohdalla hän kuitenkin epäröi. 

    Pysähdyin huoneen ovelle. 

    En voinut antaa loppuja kenkiä pois. 

    Seisoin siinä tovin ennen kuin tajusin miksi: jos hän tulisi takaisin, hän tarvitsisi kenkiä. (S. 37 - 38.) 

Didion ajattelee kirjoittamalla ja elää lukemalla. Kun Johnin tai Quintanan sairaskertomuksessa on  termejä, joita hän ei tiedä, hän alkaa etsiä aiheesta tietoa ja lukea. Surusta itsestään on kuitenkin kirjoitettu aika vähän. Aihe on niin kipeä, että se mielellään ohitetaan tässä maailmassa, jossa täytyy olla tehokas ja toimintakykyinen. Kaikki, mikä häiritsee tehokkuutta ja toimintakykyä on uhka. Didionin kirjassa tätä uhkaa torjutaan tarmokkaasti: kirjailijan ystävät eivät jätä häntä yksin, vaan joku on aina pitämässä hänestä huolta, kirjailija itse jatkaa pian töitään. 

Maagisen ajattelun aika on kirja, johon olin törmännyt usean some-kanavan kautta ja aina vuolaiden kehujen kera. Jo kirjan nimi on vangitseva, mutta jokin kirjassa on kuitenkin pelottanut. Keväällä sitten uskaltauduin varaamaan sen kirjastosta, ja se osuikin juuri oikeaan elämäntilanteeseen. Siitä tuli tärkeä surukirja. Ja oikeastaan ainut kirja, joka on tuntunut ravistelevalta koko tämän kevään ja kesän aikana,  oman suruni aikana.  

 - - mietinkin niitä tuttaviani, jotka ovat menettäneet aviomiehen tai -vaimon tai lapsen. Pohdin varsinkin, miltä nuo ihmiset vaikuttivat omaisensa kuoleman jälkeisenä vuonna törmätessäni heihin odottamatta vaikkapa kadulla tai tullessani huoneeseen. Merkillepantavaa oli, miten paljailta, vereslihalla olevilta he vaikuttivat. 

   Miten haurailta, käsitän nyt. 

   Miten tasapainottomilta. (S. 166.)

Ehkä ihmiset pelkäävät surua, koska se näkyy niin kauas. Suru näkyy, se saa ihmiset ottamaan osaa ja osanotot aiheuttavat pyörteitä. Kierre on valmis, sietämätön ja pakollinen. Ymmärrän, miltä minäkin näytän juuri nyt, enkä voi sille mitään. 

Kirjan ovat lukeneet myös Helmi Kekkonen ja Katja, joka oivaltaa, että paitsi surukija, tämä on lohtukirja, ja juuri sellainen siitä tuli minulle.   

Suosittelen myös Joan Didionista kertovaa dokumenttielokuvaa, The Center Will Not Hold, jonka on ohjannut Dunnen veljenpoika, Griffin Dunne. Didion paljastuu karismaattiseksi tyypiksi, jonka olemus herättää suojelunhalun mutta myös mielikuvan vahvasta hengestä. Maagisen ajattelun aika on palkittu muun muassa National Book Awardilla Yhdysvalloissa vuonna 2005. Sen pohjalta on kirjoitettu myös näytelmä, jota on esitetty jo Suomessakin.

Martha C. Nussbaum: Talouskasvua tärkeämpää, Miksi demokratia tarvitsee humanistista sivistystä

Martha C. Nussbaum: Talouskasvua tärkeämpää, Miksi demokratia tarvitsee humanistista sivistystä, 2011

Alkuteos: Not for Profit: Why Democracy needs the humanities, 2010

Suomentaja: Timo Soukola

Kustantaja: Gaudeamus

Kansi: Emmi Kyytsönen

Sivuja: 167

Mistä sain kirjan: lainasin kirjastosta

Jos humanististen tieteiden ja taiteiden tärkeyttä ei tunnusteta, ne kuihtuvat pian kokonaan pois. Niistä näet ei koidu aineellista hyötyä. Ne antavat kuitenkin jotain paljon arvokkaampaa: ne tekevät maailmasta paikan, jossa on hyvä elää. Humanististen tieteiden ja taiteiden avulla ihmiset oppivat näkemään toisensa täysiarvoisina olentoina, joilla on omat ajatuksensa ja tunteensa sekä oikeus nauttia kunnioitusta ja myötätuntoa. Lisäksi kansakunnat kykenevät niiden avulla voittamaan keskinäiset pelkonsa ja epäilyksensä sekä pääsemään järkevään ja myötätuntoiseen vuoropuheluun. (S. 167.)

Filosofi Martha C. Nussbaum  korostaa humanististen arvojen tärkeyttä ja varoittaa talouskasvun ihannoinnista teoksessaan Talouskasvua tärkeämpää, Miksi demokratia tarvitsee humanistista sivistystä. Teos on selkeä varoitus ihmiskunnalle. Demokratia murenee, ihmisten elämänlaatu heikkenee ja sivistys kaventuu, jos talouskasvu priorisoidaan inhimillisen toiminnan päämääräksi. 

Kymmenen vuotta teoksen ilmestymisen jälkeen voidaan todeta, että Nussbaumin dystooppiset ennustukset demoratian näivettymisestä nähdään joka puolella maailmaa, myös Euroopassa ja Yhdysvalloissa, joissa demokratiaa on pidetty vankkumattomana toimivan yhteiskunnan pohjana. Olemme saaneet todistaa vallankaappausyritystä Yhdysvalloissa, äärioikeiston nousua Euroopassa sekä misogyniaa, rasismia ja vihapuhetta somealustoilla. Sananvapaus on uhattuna, koska ihmiset eivät uskalla puolustaa demokratiaa ja tasa-arvoa - humanistisia, inhimillisä arvoja - sillä niiden esittäjät joutuvat helposti häirinnän kohteeksi. Miettikää nyt esimerkiksi sanaa "suvakkihuora", jossa onnistutaan tuomitsemaan sekä suvaitsevaisuus että naissukupuoli. Kuuluvatko tällaiset ilmaukset demokratiaan? Ne ovat silkkaa henkistä väkivaltaa paitsi yksilöä, myös demokraattista yhteiskuntaa kohtaan. Ne uhkaavat inhimillisyyttä.   

Nussbaum väittää, että talouskasvun edistäminen on koulutuksen ensisijainen tavoite nykyään. Väitettä on vaikea kumota. Viimeisimpänä esimerkkinä mainittakoon yliopistojen pääsyvaatimukset Suomessa: pitkän matematiikan kirjoittaminen pisteytetään korkealle lähes alalla kuin alalla, vaikka matematiikan opintoja ei tutkintoon vaadittaisikaan. Tällainen trendi heijastaa juuri niitä arvoja, joista Nussbaum varoittaa. Matemaattinen ajattelu tuntuu olevan se ajattelumalli, jota arvostetaan yli kaiken. Sen mukana etsitään tehokkuutta ja taloudellisuutta, jotka tietysti ovat tärkeitä asioita. Silti täytyy kysyä myös, mitä varten olemme tehokkaita ja taloudellisia. Siksikö, että tehokkaina ja taloudellisina huippuyksilöinä kaikilla olisi mahdollisuus nauttia elämästä, jonka sisältönä olisi - tehokkuus ja taloudellisuus? Tavoitellaanko näillä arvoilla oikeasti tasa-arvoa ja hyvinvointia kaikille vai vain varakkuutta ennestään varakkaille? Koulutusjärjestelmä ei tuota kelvollisia tuloksia, jos se hyödyttää vain yhteiskunnan varakkainta osaa, muistuttaa Nussabaum. (S. 25.)

Kirjassaan Nussabaum kertoo havainnoistaan, kuinka eri koulutusasteilla humanistiset alat ja taiteet menettävät arvostustaan matemaattisten aineiden ja teknologian kustannuksella. Teoksen ilmestymisajasta, vuodesta 2010, tilanne on vain huonontunut. Hyvänä esimerkkinä voi mainita sen, että Helsingin taideaineiden laitoksella ei ole määrärahoja lehtoraattien täyttämiseen, eikä humanististen alojen ja taidealojen opiskelijoiksi enää tahdo riittää halukkaita. Alojen työllistymisaste ei ole varmaa, eikä niissä raha liiku. Niinpä talouskasvun ensisijaisuutta korostavat koulutuspoliitikot rynnäköivät taideaineiden ja humanististen aineiden poistamiseksi perusopetuksesta, väittää Nussabaum (s. 38). 

Suomessa perusopetuksen opetussuunitelman perusteet (lyhennettynä pops, yli 500-sivuinen järkäle) sisältää arvoperustan (parin sivun verran tekstiä), joka kuulostaa vielä hyvin humanistiselta: siellä mainitaan tasa-arvo, demokratia ja kriittiseen ajatteluun kasvaminen. Oikeastaan tämän kauniimmin ei asiaa ehkä voisi ilmaistakaan: Perusopetus tukee oppilaan kasvua ihmisyyteen, jota kuvaa pyrkimys totuuteen, hyvyyteen ja kauneuteen sekä oikeudenmukaisuuteen ja rauhaan (Pops 2014, 13). Näkyvätkö nämä arvot myös koulun arjessa? 

Toistaiseksi voi sanoa, että näkyvät kyllä. Nykyisessä opsissa taideaineet ovat perinteisesti omilla arvokkailla sijoillaan ja mediaa myöten on intoiltu siitä, että suomalaisten kielitaito pelastuu nyt, kun jo ekaluokkalaiset aloittavat ensimmisen vieraan kielen (ruotsin kielihän on pakollinen opiskeltava). Useimmilla lapsilla ensimmäinen ja ainut valittu kieli on kuitenkin edelleen englanti. Perusteluina englannin opiskelulle on tietysti sen hyödyllisyys. Hyötyajattelu on johtanut tilanteeseen, jossa Suomesta ei tahdo löytyä enää saksan kielen osaajia, puhumattakaan muista vieraista kielistä. En myöskään tiedä, kuinka paljon taideaineita opiskellaan vain sen takia, että niistä on todettu olevan hyötyä tasapainoiseen elämään ja ne lisäävät kouluviihtyvyyttä - arvostetaanko niitä sellaisinaan, inhimillisyyden ilmentyminä, vai vain hyödykkeinä?

Samoihin aikoihin, kun uusi ops otettiin käyttöön, alettiin puhua koulupudokkaiden kasvavasta määrästä, nuorten ja lasten mielenterveysongelmista ja sosiaalisten taitojen heikkenemisestä. Tunne- ja vuorovaikutustaitojen opettamisen tarpeellisuus on ilmiselvää, ja niitä tarvitaan jatkossa yhä lisää. Itseäni harmittaa erityisesti, että taideaine nimeltä draamakasvatus ei mahtunut vuoden 2014 opsiin mukaan. Se jätettiin myös yläkoulussa valittavien pakollisten pitkien valinnaisten taito- ja taideaineiden listalta pois. Kauhuissani seurasin myös keskustelua, jota käytiin jopa kirjallisuuden jättämistä pois äidinkielen yhteydestä. Jyväskylän yliopistosta uhattiin lakkauttaa kirjallisuuden laitos kokonaan. 

Oman ammattini näkökulmasta kehitys on huolestuttavaa. Tähän asti äidinkielen ja kirjallisuuden opettajan pätevyyteen on kuulunut vähintään aineopintojen verran kirjallisuuden opintoja. On aivan kummallista, että samaan aikaan, kun lasten ja nuorten lukutaito heikkenee, Suomessa oikeasti mietitään, josko monilukutaito riittäisi. Unohdetaan kuvakirjat, eemelit ja ellat ja luetaan vain nettitekstejä ja katsellaan netin kuvatarjontaa ja elokuvia ja opetellaan tuottamaan lisää sisältöä, eli lähinnä kuvavirtaa nettiin. Näyttää siltä, että humanistit joutuvat päivystämään jatkuvasti, jotta taiteita ja humanistisia arvoja ei ohittettaisi. 

Vastapainoksi talouskasvun korostamiselle Nussbaum ehdottaa inhimillisen kehityksen mallia: Inhimillisen kehityksen mallissa suositaan ihmisten tarpeet huomioon ottavaa demokratiaa, jossa kaikille ihmisille tarjotaan edellytykset elämään, vapauteen ja onnen tavoitteluun. (S. 40.) Talouskasvun ihannointi johtaa yhteiskuntaan, jossa kouluissa keskitytään matemaattis-luonnontieteellisiin aineisiin, joiden katsotaan hyödyttävän teollisuutta ja luovan teknologisia innovaatioita, joiden tuottamiseen tarvittavaa henkilökuntaa saadaan kouluttamalla teknisten alojen työntekijöitä. Nussbaum kysyy: Mitä tapahtuu, jos tämä suuntaus jatkuu? Aikaa myöten kansakunnat koostuvat teknisen koulutuksen saaneista ihmisistä, hyödyllisistä aineellisen vaurauden tuottajista, joilla ei ole mielikuvitusta eikä kykyä arvostella vallanpitäjiä. (S. 166.)

Kasvattavatko tekniset alat ja matemaattis-luonnontieteelliset alat empatiakykyä, krittiistä ajattelua tai leikkimielisyyttä? Nämä ovat taitoja, joita ihmiset tarvitsevat tullakseen toimeen toistensa kanssa ja pystyäkseen pitämään huolta niistä, joille elämä tuo vastoinkäymisiä (ja kaikillehan niitä tulee, enemmin tai myöhemmin), edistääkseen rauhaa ja tasapainoista yhteiskuntaa, jossa päätökset tehdään demokraattisesti. 

Nussbaum oli kirjassaan aikaansa edellä korostaessaan moraalin ja tunnekasvatuksen tärkeyttä. Hän varoittaa myös toksisesta maskuliinisuudesta, miehen mallista, joka pitäisi täyttää: Ehkä demokratian elinvoimaisuudelle ei ole toista niin tärkeää tekijää kuin terveet käsitykset siitä, millainen on tosi mies ja miten hän kohtelee naisia ja muita miehiä (s. 131). Tämäkin on aihe, joka on ollut viime viikkoina otsikossa, kun Naton tutkimusten mukaan Suomen naisvetoinen hallitus on saanut osakseen uhkaavaa häirintää ja vähättelyä, siis henkistä väkivaltaa. Toksiseen maskuliinisuuteen on ruvettu suhtautumaan vakavasti ja mieheyden kapeita malleja halutaan purkaa. 

Itselleni yksi Nussabaumin inspiroivan teoksen parhaista anneista oli se, että hän muistutti kasvatustieteen historiallisista uudistajista. Jean-Jacques Rouseaun, Johann Pestalozzin, Friedrich Fröbelin ja John Deweyn ajatukset olivat  minulle tuttuja kasvatustieteen opinnoista, mutta kertaus heidän ajatuksistaan teki hyvää. Oppilaskeskeisyys sekä keskustelun ja leikkimisen taidot ovat koulun perusta. Esimerkiksi Donald Winnicotin ajatukset Sokraattisen demokratian eli väittelyn tärkeydestä muistuttivat minua siitä, että oppilaita on aktivoitava ajattelmaan ja ilmaisemaan ajatuksiaan sekä punnitsemaan oikeaa ja väärää. Winnicot korosti opeissan myös leikin tärkeää tehtävää demokraattisen kansalaisuuden kehittymisessä  - terve persoonallisuus syntyy leikkimällä. Leikki opettaa lapset elämään yhdessä ilman valvontaa. Vakava leikillisyys on puolestaan John Deweyn ajatus. Juuri hänen ajatuksilleen pohjautuu ajatus draamakasvatuksen merkityksestä: draaman kautta opitaan emptiaa, yhteistoimintaa ja rohkeutta ilmaista oma mielipide. 

Nussbaumin kirja kuuluisi ehdottomasti jokaisen päättäjän lukulistalle, puhumattakaan kaikista ammattikasvattajista. Meillähän on Suomessa toki kaikki vielä hyvin, eikö olekin. Emme ole vielä täysin antautuneet lasten kasvatuksessa talouskasvun tavoitteille, korostamme varhaiskasvatuksessa ja peruskoulussa leikin tärkeyttä, opetamme taideaineita niiden itsensä vuoksi. Riennämme perustamaan lukutaitohankkeita ja vaalimme kielitaitoa, humanististen aineiden arvostusta ei kyseenalaisteta ja tavoittelemme yleissivistystä, johon kuuluu muutakin kuin luonnontieteitä, eikö? Hyvä niin, sillä Nussbaumin mukaan Missään aidosti demokraattisessa maassa koulutusta ei ole toistaiseksi järjestetty palvelemaan pelkästään talouskasvua. Demokratia näet perustuu jokaisen ihmisen arvostamiseen, kun taas talouskasvun keskeisyyttä korostavissa koulutusmalleissa arvostetaan vain mitattavia tuloksia. (S. 131.) 

Will Eisner: Näkymättömät ihmiset

Will Eisner: Näymättömät ihmiset, 1993

Alkuteos: Invisible people, 1992

Suomentaja: Soile Kaukoranta

Kustantaja: Kustannus oy Jalava

Kansi: Will Eisner

Sivuja: 110

Mistä sain kirjan: lainasin kirjastosta

Will Eisner on sarjakuvataiteen nero. Olen aiemmin lukenut häneltä suomennetun teoksen Talo Bronxissa, jonka ilmaisuvoimaiset tarinat jäivät mieleen kaihertamaan. Eisner kertoo vähäosaisten tarinoita sellaisella intensiteetillä, että ihmiskohtalot tuntuvat syöpyvän ihon alle.

Vähäosaisista ihimisistä Eisner kertoo myös teoksessaan Näkymättömät ihmiset. Jälleen liikutaan New Yorkissa, miljoonakaupungissa, johon on helppo piiloutua ja jossa on helppo muuttua näkymättömäksi. Takakansiteksissä Eisner itse krtoo: "Minua kaupungin kaduilla ympäröivien ihmisten nimettömyys on askarruttanut meltäni nuoruuteni varhaisista päivistä lukien. Suurkaupunkilaisten välinpitämättömyys toisiaan kohtaan tuntui ristiriitaiselta sen yleisesti hyväksytyn ajatuksen rinnalla, että kaupungit luotiin ihmisten turvallisuuden vuoksi."

Näkymättömiat ihmiset sisältää kolmen näkymättömän ihmisen tarinan. Ensimmäisen tarinan päähenkilö Pincus huomaa jo lapsena, että on turvallisinta tekeytyä näkymättömäksi, paeta paikalta tai piiloutua, kun aikuisilla on jotain asiaa. Tarinassa ei kerrota, miksi Pincus tulee tähän lopputulokseen, mutta oviaukkoon ilmestyvän isän hahmo on sen verran uhkaava, että lukija saa syistä ihan tarpeeksi vihjettä. Aikanaan Pincus löytää piilopaikan erään pesulan takahuoneesta prässääjänä. 

Erinäisten tapahtumien myötä Pincus katoaa näkymättömiin, vaikka hän ei ole kadonnut mihinkään. Hän kuolee, vaikka ei ole kuollut. Miten tämä on mahdollista? Tapahtumien absurdi ketju on johdateltu nerokkaasti sellaisiin mittoihin, että Pincuksen tarina lyö lukijan ällikällä. 

Tarinassa Voima tavataan Morris, joka jo nuorena huomaa, että hänelleä on taito parantaa sairaita. Hän haluaa tehdä taidollaan hyvää. On kuitenkin olemassa niitä, jotka haluavat käyttää Morrisin taitoa hyväkseen, eikä lempeä Morris osaa sanoa kenellekään ei. Löytyypä sellainenkin ihme, kuin kristillinen yhteisö, johon Morris turvautuu ja toivoo siellä saavansa totetuttaa taitoaa. Pian hänet karkotetaan sieltäkin, koska hänen maineensa ei jollain kummallisella tavalla sovi kristillisyyteen. Lopulta Morriskin katoaa väkijoukkoon, näkymättömiin. 

Viimeisessä tarinassa tavataan kirjastonoitaja Hilda, joka on uhranut elämänsä isänsä hoitamiseen. Kun isä sitten kuolee, Hilda yrittää luoda itselleen jonkinlaisen elämän niistä rippeistä, joita hänellä on jäljellä. Hän tarratutuu kollegaansa, yhtä näkymättömään Hermaniin, mutta Hermanin taustalla onkin vähintään yhtä suuri voima: Hermanin äiti. Alkaa kaksintaistelu Hermanista.

Ketkä tekevät ihmisistä näkymättömiä? Toiset ihmiset, kyllä, mutta ennen kaikkea ihmiset itse. Milloin näkymättömyys on turva, milloin se muuttuu uhaksi: - No, hän pysyttelee jossain varaston uumenissa... Tulee ja menee... Niin kuin... Voisi sanoa näkymätön ihminen! - Hmm!? En ole ikinä huomannutkaan. (S. 110.)

Eisnerin piirrosjälki on poikkeuksellisen elävää. Hänen hahmonsa ovat rujoja, mutta heidän sisimpänsä on täynnä kauneutta, tai ainakin kauneuden kaipuuta. On ironiaa, että heillä on vain heidän oma, pieni elämänsä, jonka he ovat melkein onnistuneet häivyttämään, ja silti he haluaisivat pitää siitä pienestäkin omastaan kiinni. Sitten kun näkymättömyydestä on tullut suorastaan taidetta, sitä ei pysty enää murtamaan.

Eisner piirtää hahmoihinsa ahdistuksen, uhman ja nöyrtymisen. Henkinen tila näkyy hahmon koko olemuksessa. Valot ja varjot luovat dramaattisia kontrasteja ja kuvakoot vaihtelevat sivuilla luontevasti.  Tuntuu, että tarinoihin sukeltaa täysin mukaan. Ihmisten nuhjuinen elämä ja ankeat tai olemattomat ihmissuhteet kurottavat kohti lukijaa teoksen sivuilta. Eisnerin käsittelyssä näkymättömistä ihmisistä tulee näkyviä edes hetkeksi. 

 

Eisnerin sarjakuvia on luettu muun muassa blogeissa Hurja hassu lukija ja Valopolku. 

Jennifer Clement: Rakkaudesta aseisiin

Jennifer Clement: Rakkaudesta aseisiin, 2018

Alkuteos: Gun Love, 2018

Suomentaja: Terhi Kuusisto

Kustantaja: Like

Sivuja: 278

Mistä sain kirjan: lainasin kirjastosta

Loistavia amerikkalaisia romaaneja on pilvin pimein, ja niitä tuntuu nousevan esiin koko ajan. Jennifer Clementin Rakkaudesta aseisiin liittyy jonon jatkoksi pystypäin. Sujuva teksti ja riipaiseva tarina saavat lukijan pauloihinsa. 

Rakkaudesta aseisiin nousi otsikoihin ajankohtaisena, amerikkalaisen vapauden kritiikkinä pari vuotta sitten. Nimensä mukaisesti sen aiheena ovat aseet, joita ilman ei ole olemassa todellista vapautta - jos amerikkalaista eetosta  on uskominen.

Pearl on 14-vuotias tyttö, jolla on ihana (teini)äiti ja säännöllinen elämäntapa. Asiat ovat siis kutakuinkin kunnossa. Ainut vain, että äiti ja Pearl asuvat autossa kaatopaikan liepeillä Floridassa. He nukkuvat autossa, he syövät autossa ja kaikki heidän omaisuutensa on autossa. Arjen taustaäänenä soi aseiden pauke, kun punaniskat käyvät ampumassa alligaattoreita läheisellä suolla. 

Alueella asustaa muitakin syrjäytyneitä. Pearlin äiti käy sentään siivoamassa sotaveteraanisairaalassa, ja jonkinlaisia töitä tuntuu löytyvän silloin tällöin myös naapureille. Tosin töiden laillisuus on vähän arveluttavaa, sillä asuntovaunusta käsin käyty asekauppa ei kuulostaa ihan lailliselta bisnekseltä edes amerikkalaisessa vapaudessa. Myös uskonnon varjolla saa tehokkaasti huijattua ihmisiä, ja sotaveteraaneillakin näyttää olevan järjellisestä puuhasta pulaa: Sairaala on paikka taivaan ja maan välissä, äiti sanoo. Miten sellaisen paikan voisi selittää? Siellä iso mies itkee menetettyä kättä kuin pikkulapsi. Siellä miehet ovat paperinukkeja, jotka revitään silpuksi. He tietävät, etteivät voi suojella ketään, ja mitä hyödyttää olla mies, jos ei voi suojella ketään? (S. 57.) 

Amerikkalaisen yhteiskunnan ongelmat marssitetaan lukijan eteen liukuhihnalta. Samaan aikaan Pearlin ja äidin elämä jatkuu varsin tasapainoisena. Pearl leikkii lapsuutensa leikkejä, kuten lapset tekevät, ja käy säännöllisesti kouluakin. Äiti kertoo tarinoita, laulaa laulujaan ja huolehtii tyttärensä perustarpeista, kuten pitääkin: Äiti oli niin hyvä, että oli liian hyvä. Joidenkin mielestä sellainen hyvyys kuuluu lukkojen taa.  - - Harmi vain, että kullanmurut vetävät puoleensa läpimätiä tyyppejä ja läpimädät erottava kullanmurut kaikkien muiden joukosta  - magneettisesti. (S. 92.)

Kun asuinympäristön henkinen ahtaus ja materiaalinen ahneus kohtaavat, seuraukset ovat tuhoisat. Mitä selviytymiskeinoja ihmisellä noissa olosuhteissa on? Missä on heidän toivonsa, missä on heidän osansa? Vastaus on yksinkertainen: aseissa.

Pop-tähti Selena, joka joutui poikaystävänsä ampumaksi vuonna 1995 vain 24-vuotiaana, nousee kirjassa legendaksi, jota palvotaan ja jonka haudalla käydään itkemässä. Todellisuuden ja fiktion sekoittaminen toimii kirjassa kuin sähköisku. Kun asekaupan tekijät palvovat ammuttua pop-tähteä, on paradoksi täydellinen: väkivallan ja vapauden pyhä liitto on totta eikä sille näy loppua. Se on joillekin ainut vaihtoehto, kohtalo, elämän tarkoitus ja tietysti - ennemmin tai myöhemmin - kuolema.

Clementin kertojanlahjoista ei ole epäilystä. Hän ei selittele asioita puhki. Tapahtumien vauhdikas etenemeinen  ja toteavat, lyhyet virkkeet vievät tarinaa eteenpäin turhia vatvomatta. Suomentaja Terhi Kuusisto on saanut suomennoksen lentämään, enkä muista milloin olisin lukenut yhtä sujuvaa tekstiä. Sivut kääntyivät nopeaan tahtiin. 

Eikä tarina petä lukijaa. Se on hurja loppuun asti ja vielä sen ylikin.

Tänään ratkaistaan Yhdysvaltojen neljän seuraavan vuoden suunta. Rakkaudesta aseisiin kertoo niistä olosuhteista ja arvoista, joista Trumpin kannatus kasvaa. Vaikka nämä arvot tänään ohitettaisiin, ne jäävät elämään. 

Jennifer Clementin teos on luettu ainakin näissä kirjablogeissa: Kirja hyllyssä,  Eniten minua kiinnostaa tie, Reader, why did I marry him ja Kulttuuri kukoistaa. 

3 X nuortenkirja: J. S. Meresmaa: Dodo; Ann-Helén Laestadius: Terkkuja Sopperosta; Louis Sachar: Paahde

J. S. Meresmaa: Dodo, 2020

Kustantaja: Myllylahti

Kansi: Karin Niemi

Sivuja: 157

Mistä sain kirjan: lainasin kirjastosta

J. S. Meresmaa Dodo on säeromaani, joka kertoo nuoresta rakkaudesta, joka iskee kuin sata volttia. Kirja ei ole kuitenkaan ihan perinteisin rakkaustarina, joten lukijalle on mukavia yllätyksiä luvassa. 

Päähenkilö Iina ei voi voimakkaalle tunteelleen mitään, mutta hänellä on myös huolia. Hänen voimiaan kuluttavat ihan muut asiat kuin koulu, jossa pitäisi pärjätä, jotta pääsisi lukioon ja toteuttamaan haaveitaan. Kotona on erikoinen lemmikki:

Mä en voi valehdella. 

Tää talvi on ollut rankka. 

Mä löysin Dodon lokakuussa 

ja melkein jouluun asti

olin puolipaniikissa

että miten me saadaan se pysyyn hengissä. (S. 28.)

Iinalla on siis Dodo, josta pitäisi pitää huolta. Hänellä on myös poikaystävä, Tuukka. Tuukka on ihana, mutta kärsii masennuksesta. Lukiolaisten parisuhde näyttää aikuisen lukijan mielestä turhankin raskaalta taakalta, kun hoidettavana olisi vaativa opiskelukin. Aikuisista ei ole tueksi, vaan nuoret yrittävät selvitä arjestaan ja tunteistaan ihan keskenään. 

Onneksi Iinan kuvioissa pyörii myös ihastuttava Sara, Tuukan ex-tyttöystävä. Hän on räiskyvä ja elämäniloinen persoona, joka tuo iloa elämään. Dodo puolestaan on tarinassa jotain salaperäsitä ja tärkeää, jonka Tuukka ja Iina jakavat. Mitä se oikein on? Dodon myötä kirjaan tulee annos maagista realismia. 

Säeromaanin tapaan kirja on kerrottu minä-persoonamuodossa, eli siinä on minäkertoja, joka kertoo omista tunteistaan ja elämänsä tapahtumista päiväkirjatyylisesti. Eroa päiväkirjaan on kuitenkin paljon, sillä teksti on muodoltaan runoa, eli rivit ovat lyhyitä ja ne on jaettu säkeistöihin. Lisäksi päiväkirjamerkinnöistä säeromaani eroaa aikamuodoltaan: säeromaani kerrotaan preesensissä, kun taas päiväkirjat on perinteisesti kerrottu imperfektissä.

Oikeastaan kaikissa lukemissani säeromaaneissa, myös Kirsti Kurosen Pahassa puuskassa ja Sarah Crossin Yksi-romaanissa, voisi minäkertojat nimetä romaanin puhujiksi runouden mallin mukaan.

Säeromaanin tyyliin Dodon lukeminen on nopeaa ja helppoa, ja päähenkilön ajatuksissa pysyy hyvin mukana. Pidin aivan erityisesti siitä, että tässä kirjassa ei kaikkea pureskella valmiiksi, vaan lukijalle jää mietittävää. 

Romaani on luettu ainakin näissä kirjablogeissa: Amman lukuhetki, Oksan hyllyltä ja Kirjahilla, jossa luetellaan vielä muutama blogi lisää. Instagramissa kirja on pyörinyt myös varsin mukavasti. 

------------------------------------------------------------------------------------------------

Ann-Helén Laestadius: Terkkuja Sopperosta, 2017

Alkuteos: SMS från Soppero, 2007

Suomentaja: Kaija Anttonen

Kustantaja: Kieletär Inari

Kansi: Jonne Järvinen

Sivuja: 128

Mistä sain kirjan: lainasin kirjastosta

Anna-Helén Laestadiuksen Terkkuja Sopperosta oli minulle kaikin puolin mukava yllätys. Etsin jo jonkin aikaa saamelaiskirjailijan teosta Helmet-lukuhaasteeseen. Yritin lukea vähän sitä sun tätä, mutta mikään ei oikein napannut, kunnes käsiini osui tämä nuortenkirja, jonka kerronnasta pidin. Mikä parasta: tämä on ensimmäinen osa neliosaisesta sarjasta, jonka kaikki osat on suomennettu!

Kirjan päähenkilö on Agnes, 13-vuotias, Tukholman seudulla asuva nuori, jonka äiti on saamelainen. Agnes on ruvennut äidiltään salaa opiskelemaan saamea ja saanut Sopperosta myös uuden ystävän, Henrikin, joka tekstailee hänelle saameksi. Poika aiheuttaa Agnekselle mukavia väristyksiä. 

Kun Agnes sitten lähtee äidin kanssa pohjoiseen tapaamaan sukulaisia, ovat odotukset korkealla. Serkku Kristiniä on ihana nähdä, puhumattakaan tietysti Henrikistä. Kaikenlaista hauskaa alkaakin tapahtua. 

Laestadius kertoo Agneksesta yksinkertaisin ja selkein virkkein. Paikoin tulee mieleen selkokielinen teksti, jota on helppo seurata. Suomentaja Kaija Anttonen on tehnyt sujuvaa työtä. 

Tekstin helppous ei ole ainoa helppo asia tässä kirjassa, vaan tapahtumat etenevät selkeästi ja juonen seuraaminen ei vaadi erityisiä ponnisteluja. Myös Agneksen tunteet kerrotaan suoraan. Hänen identiteettipohdintansa ovat kirjan keskeinen asia. Edellisille sukupolville saamelaisuus ei myöskään ole ollut ongelmatonta: - - Meidän nuoruudessamme ei ollut helppoa olla saamelainen. Saamen kieltä pidettiin rumana. Mutta oli meillä silti helpompaa kuin isovanhemmillasi. Hehän eivät saaneet puhua koulussa lainkaan saamea, vain ruotsia. (S. 16.)

Ensin mietin, onko Agneksen tarina jopa turhankin yksinkertaistettu. Tempauduin silti hänen elämäänsä mukaan ihan täysin. Saamenkieliset viestit, jotka oli painettu kirjaan, tuntuivat ihanilta. Ihmiset ovat aitoja ja ihmissuhteet turvallisia, vaikka kiistojakin on. 

Mieleeni tulivat Anna-Liisa Haakanan kirjoittamat Porokylän porukka -kirjat, joita varhaisnuoruudessani luin ja joista pidin paljon, Niissä oli sopivasti pohjoisen elämäntavan kuvailua ja hyvää kaverihenkeä sekä kiinnostavia tapahtumia. Tässäkin kirjassa päästään seuraamaan porojen vasomista, heitetään suopunkia ja ajetaan moottorikelkalla. 

Kirjan vahvuuksia ovat aitous ja identiteetin pohdinta, joka on nuorille aina ajankohtainen asia, olivatpa omat sukujuuret tai lähtökohdat mitä tahansa. Kuka olen? Millainen haluaisin olla? Mikä osa on juuriani, mikä omaa itseäni?

Bonuksena kirjasta saa mukavasti tietoa saamelaisuudesta ja saamelaisten yhteiskunnallisesta asemasta. Aion ehdottomasti etsiä käsiini myös sarjan muut osat. 

Yhtä ihastuneita kirjaan ollaan myös Bibbidi Bobbidi book -blogissa. Kirjan esittelee myös Tulin, näin ja luin -blogi.  

------------------------------------------------------- 

Louis Sachar: Paahde, 2003

Alkuteos: Holes, 1998

Suomentaja: Jaana Kapari

Kustantaja: Otava

Kansi: Heli Hieta

Sivuja: 239

Mistä sain kirjan: omasta hyllystä

Louis Sacharin Paahde on nuortenkirjaklassikko 2000-luvun alusta. Ainakin se on hyvää vauhtia nousemassa klassikkokirjan asemaan meillä Suomessa, jossa sitä luetetaan ahkerasti yläkouluissa - ja aivan ansiosta. 

Luin itsekin kirjan nyt uudestaan vuosien tauon jälkeen, kun käsittelin sitä taas uuden 7. luokan kanssa. Kirja on edelleen aivan loistava, enkä ihmettele, että yhä uudet seiskaluokkalaiset ihastuvat siihen. Sen pohjalta on myös tehty loistava elokuva, jota on herkullista verrata kirjaan. 

Paahteen päähenkilö on Stanley Yealnats, joka joutuu sattuman oikusta Greenjärven rangaistusleirille. Oikeastihan Greenjärvellä Teksasissa ei ole järveä, vaan siellä on vain paahtava autiomaa, joka vilisee tappavan myrkyllisiä keltatäpläliskoja:  

Lukija varmaan kysyy: Miksi kukaan lähtee Greenjärven leirille? 

Useimmille leiriläisille ei annettu vaihtoehtoja. Greenjärven leiri on pahojen poikien leiri. 

Jos paha poika pakotetaan joka päivä auringon paahteeseen kaivamaan kuoppa, hänestä tulee hyvä poika. 

Sillä tavalla jotkut ajattelevat. (S.11.)

Sachar on taitava kirjoittaja. Hänen virkkeensä ovat lyhyitä ja ytimekkäitä, paikoin suorastaan lakonisia. Suomentaja Jaana Kapari saa Sacharin virkkeet loistamaan kirkkaina. Tekstiä on helppo lukea, sillä paitsi, että virkkeet ovat lyhyitä, myös kappaleet ovat lyhyitä. Kirja ei myöskään kokonaisuudessa ole kovin pitkä, vain 240 melko harvaan painettua sivua. 

Silti Paahde ei ole mikään helppo luettava. Haastavan siitä tekee sen loistava juoni, johon on punottu menneisyyden tapahtumia ja sitä kautta kaksi eri juonta ja kaksi eri aikatasoa. Greenjärvellä tarinat yhdistyvät nerokkaasti ja juoni punoutuu kokonaisuudeksi, jonka viimeiset sivut ovat suorastaan piinaavan jännittäviä. 

Paitsi loistavan juonensa ansiosta, myös mainioiden henkilöhahmojen puolesta kirja sopii nuorten luettavaksi aivan erityisen hyvin. Jos köyhän Stanleyn ja hänen osattoman ystävänsä Zeron seikkailut eivät kirvoita minkäänlaista myötätuntoa lukijassa, voi puhua jo paatuneesta luonteesta. Kirjan ihmisoikeudelliset ulottuvuudet herättävät varmasti ajatuksia kaikenikäisissä lukijoissa. Pelkästään Greenjärvellä koetut epäinhimilliset olosuhteet: jano ja kuumuus, raataminen sekä leirin sadistiset johtajat saavat lukijan eläytymiskyvyn heräämään. 

Kaiken muun hyvän lisäksi kirja on hauska. Hauskan siitä tekee Stanleyn erikoinen perhe ja sen lämmin yhteishenki, mutta myös Sacharin notkea kirjoitustyyli. Stanleyn kelvoton-kurja-mätämuna-sikavaras-isoisoisoisä on syypää kaikkiin Stanleyn  ja hänen perheensä vastoinkäymisiin, joiden kuvailu on myös hervotonta. Pystyykö Stanley kuitenkin katkaisemaan suvun kirouksen, ja kuinka se voisi tapahtua? Se selviää vain lukemalla kirja.

Paahde on luettu ainakin Oksan hyllyltä -kirjablogissa, josta löytyy lisää linkkejä kirjan arvostelleisiin blogeihin. 

2 x bell hooks: Rakkaus muuttaa kaiken ja Vapauttava kasvatus

bell hooks: Vapauttava kasvatus, 2007

Alkuteos: Teaching to transgress, 1994 

Suomentaja: Jyrki Vainonen

Kustantaja: Kansanvalistusseura

Sivuja: 299

Mistä sain kirjan: lainasin kirjastosta

-----------------------------------------------------

bell hooks: Rakkaus muuttaa kaiken, 2016

Alkuteos: All about love, 2000

Suomentja: Elina Halttunen-Riikonen

Kustantaja: Niin & näin 

Sivuja: 176

Mistä sain kirjan: lainasin kirjastosta

"Koulutuksen tulee toimia vapauttajana eikä yhteiskuntaan sopeuttajana", julistaa yhdysvaltalainen feministi bell hooks teoksessan Vapauttava kasvatus (s. 9).  Tämä kumouksellinen ajatus saa tällaisen peruskoulun riviopettajan hiukan aikaa ravistelemaan päätään. Kyllähän peruskoulun tehtävänä pidetään ilman muuta sitä, että kasvatetaan lapsista yhteiskuntakelpoisia aikuisia: kuuliaisia veronmaksajia ja kunnollisia työntekijöitä. Koko ajan yritetään ennustaa, millaisia taitoja tulevaisuuden työelämässä tarvitaan ja lapsille sitten opetetaan peruskoulussa juuri niitä taitoja. Opetussuunnitelma on nykyisellään noin 1 500 sivun paketti, jossa totisesti on yritetty ottaa huomioon kaikki asiat - tiedot, taidot, ominaisuudet, arvot - joita oppilas mahdollisesti tulevaisuuden työelämässä tarvitsee. Taitovaatimukset on koodattu taulukoihin, joihin jokaisen oppilaan taitotasoa voi verrata ja sitten tarjota tukea niihin taitoihin, joita oppilas ei tunnu saavuttavan.

Entäs jos riittäisi, että lapsi oppisi ajattelemaan kriittisesti ja vastuullisesti sekä toimimaan yhteisönsä täysivaltaisena ja muut huomioivana jäsenenä? Jos kasvatus vapauttaisi hänet näkemään oman ja toisten arvon ja muuttamaan maailmaa tasa-arvoisempaan suuntaan? Jos kasvatus vapauttaisi lapset onnellisiksi ihmisiksi? Tai opettaisi heidät nauttimaan oppimisesta?

Bell hooksin nimi on vilahdellut näköpiirissäni vähän siellä sun täällä, kun on ollut kyse feministisestä kirjallisuudesta. Hooks on tunnettu feministi, professori ja yliopisto-opettaja, joka on julkaissut paljon kirjoja. Itse hän luonnehtii itseään sekä opettajaksi että kirjoittajaksi. Hän kirjoittaa mustan, koulutetun naisen kokemuksistaan muun muassa näin: Huolimatta äärimmäisen kielteisistä kokemuksista uskoin lukion päättäessäni yhä siihen, että kouluttautuminen tarjosi mahdollisuuksia, että se lisäsi mahdollisuuksiamme olla vapaita. - - Valmistumiseni jälkeen aloin inhota opetustilanteita, mutta yritin silti pitää kiinni oikeudestani tulla itsenäiseksi ajattelijaksi. - - Halusin kriittiseksi ajattelijaksi. (S. 29-30.)

Hooksin, eli Gloria Watkinsin, oma ura lähti liikkeelle, kun hän kiinnostui feminimistä, mutta huomasi, että mustat naiset ja heidän kokemuksensa jäivät feministisen tutkimuksen ulkopuolelle. Mustien naisten kokemaa sortoa ei tunnistettu, vaan heidät nähtiin ennen kaikkea rasismin uhreina, vaikka heillä oli omassa historiassaan alistettu asema myös sukupuolensa vuoksi siinä missä valkoisilla naisillakin. Syntyi hooksin esikoisteos Ain't I a woman. Black women and feminism. 

Vapauttavan kasvatuksen johdannossa Marjo Vuorikoski ja Hilkka Rekola kertovat, että kirjoittajanimekseen Gloria Watkins otti nimen bell hooks, joka oli hänen isoäitinsä nimi. Sen kautta hän halusi kunnioittaa amerikanafrikkalaisten naisten historiaa. Nimi on kirjoitettu pienillä alkukirjaimilla, koska hän haluaa häivyttää itsensä, jotta hänen ajatuksensa nousisivat hänen persoonansa yli. 

Akateemisissa piireissä ja yliopistomaailmassa hooksia on kritisoitu muun muassa siitä, että hänen tekstinsä ei ole tarpeeksi tieteellistä. Itse hän kertoo, että on halunnut tuoda ajatuksensa kaikkien luettavaksi ja madaltaa rajaa akateemisen maailman ja muun maailman välillä, jotta hänen tekstinsä taivoittaisivat mahdollisimman paljon lukijoita. Kriittinen ajattelu ei saa jäädä tiedemaailman etuoikeudeksi, sillä se vain lisää luokkaeroja ja elitismiä. 

Vapauttava kasvatus onkin äärimmäisen sujuvaa luettavaa. Erityisesti ilahduin keskustelumuotoon kirjotetuista luvuista Paolo Freire ja Oppimisyhteisön rakentaminen, joissa keskustelijat inspiroivat myös lukijaa kehittelemään ajatuksiaan, (olkoonkin, että Paolo Freirestä keskustelevat minä Gloria Watkins sekä kirjoittajaääneni bell hooks). Suomentaja Jyrki Vainonen on tehnyt erinomaista työtä, sillä hooksin ajatukset suorastaan lentävät lukijan mieleen. Kaikki perinteisen tiedetekstin vaikeaselkoisuus puuttuu, käsitteet on suomennettu selkeästi ja pätemisen makua ei ole missään. 

Hooks on tehnyt  pitkän uran opettajana ja kirjoittaa paljon omista kokemuksistaan. Hänen mukaansa opiskelijoiden oman äänen täytyy kuulua ja heidän omat kokemuksensa ja lähtökohtansa tulee ottaa osaksi opetusta. Kun opiskelijaa kuullaan ja hänen taustansa (yhteiskunnallinen asemansa) tulee nähdyksi, hänestä tulee yhteisön täysivaltainen jäsen, eikä hän jää opetustilanteessa ulkopuoliseksi: Opettaminen on tekemisen kautta luomista. - - Kun huomaamme opetuksen luovan yhteisöllisen luonteen, meidän on opetustilanteessa pakko solmia kontakti "yleisöön" ja ottaa huomioon tilanteen vastavuoroisuus. Sen [opetuksen] on tarkoitus palvella innostajana, joka houkuttelee kaikkia mukaan, osallistumaan aktiiviseen oppimiseen. (S. 37 - 38.) 

Hooks sivuaa myös kielitieteitä kirjan kappaleessa Kieli, jossa hän kirjoittaa mustien omasta kielestä. Kun Afrikasta tuotiin orjia Amerikkaan, heidät paiskattiin myös keskelle valkoisten orjuuttajien käsittämätöntä kieltä, jonka he joutuivat oppimaan. Orjat kehittivät englannista omia puhekielen muotojaan, jotka näkyvät edelleen muun muassa rap-lyrikoissa. Kun hooks omalla kirjoittamisellaan kapinoi valkoisten miesten luomia tieteen kielen konventioita vastaan, hän tekee itsestään näkyvää, vapauttaa itsensä. 

Hooksia on pakko ihailla sekä kirjoittajana että opettajana. Näin hän kirjoittaa omasta työstään: Lapsuudesta saakka uskoin, että opettaisin ja kirjoittaisin. Kirjoittaminen olisi oikeaa työtä, opettaminen olisi jotenkinhan-sitä-on-leipänsä-ansaittava-työtä. Uskoin tuohon aikaan, että kirjoittamisessa oli kyse yksityisestä kaipuusta ja henkilökohtaisesta kunniasta, kun taas opettamisessa olisi kyse oman yhteisön palvelemisesta. Mustalle väestölle koulutus oli pohjimmiltan poliittista, koska sen juuret olivat rasismin vastaisessa taistelussa. Vain mustille tarkoitetuissa kouluissa, joita itse kävin, koinkin oppimisen kumouksellisena toimintana. (S. 26)

Hooksin omat mustat naisopettajat mustille tarkoitetussa koulussa olivat hänen esikuviaan, kun  hän itse alkoi opettaa yliopistossa. Hooks haastaakin kaikki opettajat kehittämään opetustaan: Jokainen voi oppia opettamaan niin, että vapauttaa opettaessaan. - - työssämme ei ole kyse pelkästään tiedon jakamisesta vaan osallistumisesta oppilaiden älylliseen ja henkiseen kasvuun (s. 41). Jos opettamisen lähtökohta on tämä, sen lähtökohta on oppilas itse. 

-----------------------------------------------------

Teoksessaan Rakkaus muuttaa kaiken, hooks ikään kuin jatkaa Vapauttavassa kasvatuksessa esittämiään ajatuksia yhä laajempiin kuvioihin. Hän on löytänyt uudenlaisen katsannon elämään ylipäätään ja uskoo rakkauden muuttavan maailman paremmaksi paikaksi meille kaikille. Kirjassaan hän lähtee ensin etsimään rakkauden määritelmää ja päätyy M. Scott Peckin sanoihin: Rakkaus on  tahtoa avartaa itseään oman ja muiden henkisen kasvun ravitsemiseksi (s. 22). Tämä ajatushan oli myös hyvän opettajan johtotähti: opettaja osallistuu oppilaan älylliseen ja henkiseen kasvuun. 

Rakkaus on laaja käsite, ja hooks tarttuu siihen konkreettisien esimerkkien kautta - ja jälleen kerran: omista havainnoistaan ja elämästään ammentaen.  Hooks muistuttaa, että rakkaus ymmärretään liian usein vain pariskuntien väliseksi, intohimoiseksi tunteeksi, mutta rakkaus on paljon muuta. Hooks kirjoittaa ihmisten kaipauksesta parisuhteeseen, mutta muistuttaa, että se on usein harhaa. Parisuhteissa odotetaan, että rakkaus tulee jostain ulkoa, eikä vaadi ponnisteluja tai työtä: Harva aloittaa parisuhteen vasta ollessaan valmis tulemaan rakastetuksi. Päädymme solmimaan seurustelusuhteita, jotka ovat alusta lähtien tuomittuja toistamaan tutut perheriidat. Yleensä ihmiset yllättyvät tällaisesta takasiskusta; olemmehan kasvaneet kulttuurissa, jossa kerrotaan, etteivät mnkäänlaiset lapsuudenkokemukset, ei tuska, suru, vieraantuminen, tyhjyys tai epäinhimillinen kohtelu voi estää romanttista rakkautta saavuttamasta täyttymystään. (S. 132.)  

Hooks vaatii tinkimätöntä rehellisyyttä, joka on aidon rakkauden perusta. Hän kertoo, kuinka hän on muun muassa joutunut loukkaamaan ystäviään, koska ei voi vastata heille enää muuta kuin rehellisesti esimerkiksi sellaisiin kysymyksiin, kuin piditkö lahjasta, jonka annoin. Hän kertoo myös, kuinka hänen oma perheensä on loukkaantunut hänelle, kun hän on kertonut heille, että he eivät ole toimineet rakkaudellisesti häntä kohtaan - ovatkohan edes rakastaneet häntä. 

Hooks tuomitsee kaiken väkivallan, jota lapsiin kohdistetaan. Jos lasta rangaistaan väkivallalla, kyse ei ole rakkaudesta, vaikka vanhemmat perustelevat kurituskeinojaan sillä, että kasvattavat lapsiaan heidän omaksi parhaakseen. Kaikki lapsiin kajoaminen on hooksin mukaan tuomittavaa ja kumoaa vanhempien väitteet siitä, että he rakastaisivat lapsiaan. 

Hooks suorastaan saarnaa ja käyttää myös paljon monikon 1. persoonan muotoa yleistäessään havaintojaan. Tyyli vieraannuttaa minut paikka paikoin hänen tärkeästä sanomastaan, mutta silti rakkauden voima on vastustamaton. En osaa kiistääkään hooksin väitteitä, sillä totta varmasti on, että jos kaikki maailman ihmiset valitsisivat tekonsa ja sanansa puhtaasti rakkauden pohjalta, niin totta kai maailma olisi parempi paikka elää. Jos jokainen haluaisi ensisijaisesti kehittää itseään henkisesti ja auttaa muita kehittymään henkisesti, niin ihmiskunnalla ei olisi tällaisia ongelmia, joita nytkin yritämme ratkaista. Kenenkään ihmisarvoa ei kyseenlaistettaisi missään, eikä ahneus tai talous ohjaisi yhteisiä päätöksiä. 

Hooks väittää, että rakkauteen kasvaminen tekee kipeää ja rakkauteen sitoutuminen tekee kipeää. Se vaatii ihmisiä kuulemaan ja kuuntelemaan muita ja oppimaan muilta: Aito rakkaus toimii perustuksena, jolle voi rakentaa sitoumukset itseen, perheeseen, ystäviin, kumppaneihin, kaikkiin, joita päättää rakastaa (s. 109). 

Rakkaus muuttaa kaiken on avartavaa ja inspiroivaa luettavaa. Se häikäisee ehdottomuudellaan ja vilpittömällä vakaumuksellaan. Ihailen hooksin tapaa olla kirjoittaessaan sekä henkinen että ruumiillinen. Hänen tapansa kirjoittaa liittyy mustien kansalaisoikusaktivistien traditioon ja on sellaisena vilpitöntä. Se liittyy kristilliseen uskoon ja hengellisyyteen, mutta on myös vahvasti feminististä.

Kokonaisuutena Rakkaus muuttaa kaiken on hyppelevää ja paikoin töksähtelevää luettavaa. Teoksen suomentaja Elina Halttunen-Riikonen on tehnyt hyvää työtä, mutta hooksin lennokas tyyli ei nyt oikein taivu sujuvaksi. Sanoma tässä teoksessa on kuitenkin selvä ja ehdoton: rakkaus muuttaa kaiken.

Toni Morrison: Minun kansani, minun rakkaani

Toni Morrison: Minun kansani, minun rakkaani, 4. painos (suomeksi 1988)
Alkuteos: Beloved, 1987
Suomentaja: Kaarina Sonck
Kustantaja: Tammi
Kansi: Laura Lyytinen
Sivuja: 330
Mistä sain kirjan: omasta hyllystä


"Se sattuu aina kun joku mikä on kuollu rupee taas elään" (s. 50).

Toni Morrison on nobelisti, jonka teoksia olen kerännyt hyllyyni monta vuotta. Olen aina tiennyt, että ne iskisivät suoraan tajuntaani. Sitten vihdoin vuonna 2011 tartuin Minun kansani, minun rakkaani -teokseen ja aloitin sen. Muutaman sivun jälkeen itkin jo niin, etten nähnyt tekstiä. Kirjassa asuva suru on joka sivulla niin valtava, etten pystynyt lukemaan kirjaa kuin 20 sivua. Tässä tapauksessa suru riehuu: se on kuolleen vauvan haamu, joka on täynnä vihaa. Se on Rakkain, Beloved.

Ensimmäisen lukuyrityksen aikaan olin juuri menettänyt oikeassa elämässä läheisen lapsen. Oma suruni oli valtava, ja sitten sain Morrisonin kirjasta Sethen, karanneen orjan, surut päälleni. En pystynyt silloin kantamaan molempia. Nyt, toisella yrityksellä, astelin Sethen rinnalla loppuun asti. Eivätkä ne askeleet olleet helppoja. Sethen suru on käsittämätön, upottava, ylivoimainen, koska sillä on sukupolvien surut mukanaan.

Viime vuonna luin Margaret Mitchellin klassikon Tuulen viemää. Se sijoittuu samaan aikaan kuin Morrisonin Minun kansani, minun rakkaani -romaani. Molemmissa kirjoissa kerrotaan 1800-luvun puolivälin ja Yhdysvaltojen sisällissodan (1861-65) ajasta ja ajasta sen jälkeen, eli noin 1850-1870-lukujen Yhdysvalloista.  Scarlett ja Sethe, kaksi naista, jotka elävät etelän viimeisiä kukoistuksen hetkiä ja jatkavat elämäänsä kaiken tuhon jälkeen. Molemmat kärsivät ja kohtaavat suuria suruja, molemmat joutuvat selviämään yksin, molemmat saavat suurimman turvan toisista naisista. Mutta jos palaan aiempaan väitteeseeni, niin etelän kukoistuksen hetket olivat valkoisten kukoistuhetkiä ja tuho oli heidän yltäkylläisen, riistoon perustuvan maailmansa tuho. Mustille orjille ajanjakso näyttäytyy juuri päinvastaiselta: sukupolvia jatkunut tuho, häväistys ja kärsimys alkoivat murentua vasta sisällissodan ja orjien vapauttamisen myötä.

Toni Morrison (1931 - 2019) antoi mustien kärsimykselle sanat. Silti mitkään sanat eivät riitä. Morrisonin kertojan ääni on vahva ja silti hapuileva. On kuin tarina etsisi muotoaan. Se haluaisi tulla kerrotuksi, mutta eihän kukaan voi kertoa tuollaisia tarinoita suoraan. Ne ovat yksinkertaisesti liian kauheita tarinoita.

Niinpä Morrison paljastaa kauheudet vähitellen. Joku kertoo jonkun osan ja toinen seuraavan, kolmas ehkä vähän lisää. Sethen tarinan kertoo Sethe itse, mutta sen kertoo myös hänen tyttärensä, hänen anoppinsa, hänen auttajansa. Kuullaan muitakin tarinoita, niin hirveitä, että valkoisena lukijana häpeän syvästi ja silti tiedän, että sillä ei ole merkitystä. Sukupolvien kärsimykset eivät katoa mihinkään. Mustien orjien jälkeläiset joutuvat elämään niitä yhä edelleen. 

Minun kansani, minun rakkaani on yhtä aikaa yhden naisen tarina ja samalla kaikkien orjien tarina. Sethe on karannut orjanainen, joka pelasta lapsensa orjuudelta. Hänen suurin virheensä on rakastaa lapsiaan enemmän kuin mitään muuta. Tämän tietää Paul D, Kultaisesta Kodista karannut orja hänkin: Niinpä sitä suojeli itseään ja rakasti pientä. Valitsi omakseen taivaan pikkuruisimmat tähdet, makasi pää kenossa jotta näkisi rakastettunsa kaivannon laidan yli ennen kuin nukahti. Vilkuili sitä salaa puiden läpi kahlekulkueessa. Ruohonkorsi, salamanteri, hämähäkki, tikka, koppakuoriainen, se oli muurahaisen valtakunta. Mikään kookkaampi ei tullut kysymykseenkään. Nainen, lapsi, veli - sellainen iso rakkaus olisi repäissyt ihmisen halki Georgian Alfredissa. (S. 197.)

Sethen virhe oli rakastaa lapsiaan.

Morrisonin tarinankerronnan taito on ylivertainen. Hän ei paiskaa tarinoita katsojan syliin, vaan antaa lukijan itse täydentää ne. Ne eivät ala jostain ja pääty johonkin, vaan ne ovat lauseita, häivähdykiä, hetkiä, joihin putoaa kuin kaivoon. Kaarina Sonckin suomennoksesta välittyy hienosti Morrisonin luoma maaginen tunnelma.

Rakkaimman hahmo jää arvoituksesksi. Kuka hän on? Mistä hän tuli? Onko hän Sethen syyllisyys vai anteeksi annettu teko? Siitä saadaan vain vihjeitä. Joka tapauksessa hän ilmestyy kirjaan juuri silloin, kun Sethe on kokenut jonkinlaisen onnen ja yhtenäisyyden tunteen, ensimmäistä kertaa vapaana ja ensimmäistä kertaa 20 vuoteen. Se on taas kohdattava. "Se sattuu aina kun joku mikä on kuollu rupee taas elään" (s. 50). 

Kaiken takana elävät vahvat uskomukset, henget, laulu ja usko, jotka kannattelevat mustia. Toisten auttaminen ja huolenpito ovat elinehto ja toivo paremmasta. Kipeimmät muistot, liian suuri rakkaus, kärsimykset, väkivaltaiset kuolemat, Rakkain. Kaikki he, joiden tarinat jäävät kertomatta, joiden tarinoita ei kannattanut kertoa eteenpäin. Morrison kertoo heistä.



Minun kansani, minun rakkaani -teoksesta voit lukea lisää näistä kirjablogeista: P. S. Rakastan kirjoja, Sallan lukupäiväkirja, Kirjapeto, Lumiomena, Nenä kirjassa, Kirjaluotsi, Kirjan Pauloissa ja  . Kirjasähkökäyrä. Kuittaan kirjalla Helmetin-lukuhaasteen kohdan 40. 2010-luvulla kuolleen kirjailijan kirjoittama kirja.

Harper Lee: Kuin surmaisi satakielen

Lee Harper: Kuin surmaisi satakielen, 10. painos, 2007 (ilmestynyt suomeksi 1961)
Alkuteos: To Kill a Mockingbird, 1960
Suomentaja: Maija Westerlund
Kustantaja: Gummerus
Kansi: Jenni Noponen
Sivuja: 411
Mistä sain kirjan: omasta hyllystä



Meidän maailmassamme on jotakin, mikä saa ihmiset menettämään malttinsa - he eivät kykenisi olemaan oikeudenmukaisia vaikka yrittäisivät. Milloin on kyseessä valkoisen miehen sana mustan miehen sanaa vastaan, meidän tuomioistuimissamme voittaa aina valkoinen mies. Ne ovat rumia asioita, mutta ne ovat elämän tosiasioista. (S. 321.)

Kun tällainen sitaatti löytyy vuonna 1960 ilmestyneestä teoksesta, toivoisi, että voisi sanoa sen kuvaavan menneisyyttä. Sen sijaan on pakko kysyä, onko oikeastaan mikään maailmassa muuttunut. Ovatko ihmiset pystyneet parantamaan maailmaa ja tekemään siitä tasa-arvoisemman paikan?

Harper Leen Kuin surmaisi satakielen on amerikkalainen klassikko, joka voitti Pulitzer-palkinnon vuonna 1961. Useampikin ystäväni on kehunut kirjaa yhdeksi parhaimmista ikinä lukemistaan kirjoista, ja sellainen siitä tuli minullekin monesta syystä. Ensinnäkin se on yksi parhaista lapsuuden kuvauksista, joita olen lukenut, mutta se on myös vahva kannanotto tasa-arvon ja suvaitsevaisuuden puolesta. Siinä esiintyy myös yksi maailmankirjallisuuden suurista sankareista, josta tekee suuren se, että hänessä ei ole mitään sankarin elkeitä.

Teoksen tapahtumapaikkana on Maycomb-niminen pikkukaupunki Alabamassa 1930-luvulla. Kirjan päähenkilö on Scout, oikealta nimeltään Jean Louise Finch. Hän on 8-vuotias rasavilli tyttö, joka kasvaa ilman äitiä ja osallistuu veljensä mukana poikamaisiin leikkeihin. Sisarusten kanssa seikkailee Dill, joka saapuu kesäisin naapuriin tätinsä luokse asumaan. Kesät ovat hauskaa aikaa, vapaata mielikuvituksen ja leikin juhlaa, ja lukijalle tulee ikävä aikoja, jolloin ruutu ei hallinnut lasten elämää.

Scoutilla on viisas isä, joka yrittää kasvattaa lapsiaan, Scoutia ja 13-vuotiasta Jemiä, eli Jeremyä, parhaansa mukaan. Eikä se ole ollenkaan vähän. Perheen taloutta puolestaan hoitaa mustaihoinen Calpurnia, jonka huolenpito on taattua, ehkä vähän kiukkuistakin, mutta varmasti rakastavaa. Voisi sanoa, että Scoutin lapsuus on onnellista aikaa. Se kuitenkin loppuu aikanaan.

Scout on kirjan päähenkilö, mutta lähes yhtä ison huomion saa siis hänen viisas isänsä, Atticus Finch. Atticus tuntuu kirjan alussa etäiseltä ja kiireiseltä isältä, joka tekee pitkiä työpäiviä asianajajana. Lapsetkaan eivät kutsu häntä isäksi, vaan Atticukseksi. Vähitellen mielikuva etäisestä isästä alkaa muuttua, ja Atticuksen persoona alkaa paljastua lukijalle. Hän on kasvattaja, joka uskoo lapsuuden ainutlaatuisuuteen ja lasten viisauteen. Scoutin ja isän lukuhetket ovat läheisyyden hetkiä, jollaisia jokainen lapsi ansaitsisi.

Maycombin asukkaat puolestaan muodostavat monimutkaisen sosiaalisen verkoston. Yhteisön arvot, maltillinen suvaitsevaisuus ja järjetön kiihkoilu, asettuvat vastakkain. Mustia halveksitaan ja heihin suhtaudutaan vihamielisesti ja alentuvasti. Koska Scout ja Jem on kasvatettu ajattelemaan omilla aivoillaan, he osaavat kyseenalaistaa maycombilaisen maailmanjärjestyksen.

Lasten ehtymätön mielikuvitus poimii naapurustosta kaikki seikkailun ainekset, mutta heidän maailmansa alkaa vähitelleen laventua oman kadun varresta kylää kohti. Scout ja Jem kasvavat kirjan tapahtumien edetessä: he oppivat toimimaan yhteisössä, heidän mielikuvituksellinen lapsuuden maailmansa alkaa säröillä ja yhteisön konfliktit astuvat heidänkin elämäänsä. Lapsuuden kuvauksena teos on vertaansa vailla aitoudessaan. Suomentaja Maija Westerlund on onnistunut vangitsemaan myös suomennokseen vilpittömän ja persoonallisen lapsen näkökulman.

Odotin kirjan olevan hyvinkin juonellinen teos, mutta juoni ei ole kirjassa ollenkaan pääasia. Pääasiaksi nousee lapsuuden ja yhteisön kuvaus ja lopulta pohdinta oikeasta ja väärästä. Atticus on saanut työtehtäväkseen puolustaa valkoisen tytön häpäisemisestä syytettyä mustaa perheenisää. Pikkukylässä mustalla miehellä ei kuitenkaan ole ihmisoikeuksia, joten viha on valloillaan, eikä ketään kiinnosta totuus. Atticus uskoo perustuslakiin ja ihmisten tasa-arvoisuuten lain edessä, ja vaikka häntä halveksitaan mustan miehen puolustamisesta, hän haluaa puolustaa oikeutta.

Atticuksella on oma ystäväjoukkonsa, joka ymmärtää oikeudenkäynnin epäreilun asetelman, jossa mustan miehen kohtalo on ennalta selvä. Hänen arvostuksensa tässä pienessä piirissä on vankka. Tapahtumien edetessä Atticuksen jalo ja viisas persoona nousee suuruuteen, jollaisen kuvaaminen on epäilemättä yksi romaanitaiteen keskeisistä tehtävistä. Kirjallisuuden (yksi) tehtävä on tarjota ihmisille esikuvia, jotka onnistuvat monimutkaisessa maailmassa toimimaan periaatteidensa ja hyvyyden puolesta. Kirjallisuudessa tarvitsee sankareita, ja sellainen Atticus juuri on: Juuri tällaisina hetkinä minä ajattelin, että minun isäni, joka vihasi aseita ja joka ei ollut koskaan ollut missään sodassa, oli uljain mies joka koskaan on elänyt (s. 148).

Harper Leen klassikkoteoksella osallistun Kirjabloggaajien klassikkohaasteeseen, joka järjestetään jo 10. kertaa. Tänä vuonna emäntänä on Taikakirjaimet-blogi, ja sieltä kannattaa käydä kurkkaamassa, mitkä blogit ovat tällä kertaa innostuneet osallistumaan haasteeseen. Luettua elämää on ollut klassikkohaasteessa mukana joka kerta.

Aikaisemmin olen lukenut haasteeseen nämä klassikot:

1. J. R. R. Tolkien: Hobitti eli sinne ja takaisin
2. Voltaire: Candide
3. Alfred Döblin: Berlin Alexanderplats
4. Gabriel Carcia Marquez: Sadan vuoden yksinäisyys
5. Henry James: Naisen muotokuva
6. Maria Jotuni: Huojuva talo
7. Virginia Woolf: Mrs. Dalloway
8. Evelyn Waugh: Mennyt maailma
9. Margaret Mitchell: Tuulen viemää

Jos klassikoista pitäisi valita suosikkinsa, tehtävä olisi mahdoton. Jokainen näistä klassikoista on asiosta klassikko.

Kirja on arvioitu myös näissä blogeissa: Nannan kirjakimara, Kirjan pauloissa, Kulttuuri kukoistaa, Yöpöydän kirjat ja Jokken kirjanurkka. Osallistun teoksella myös Mitä luimme kerran -blogin Joka päivä on naistenpäivä -lukuhaasteeseen.

Jonathan Franzen: Vapaus

Jonathan Franzen: Vapaus, 3. painos, 2013
Alkuteos: Freedom, 2010
Suomentaja: Raimo Salminen
Kustantaja: Siltala
Kansi: Harvey Macaulay
Sivuja: 634
Mistä sain kirjan: ystävältä lahjaksi



Jonathan Franzenin Vapaus oli minulle viime syksyn lukuelämäys numero 1. Täytyy pyytää jo etukäteen anteeksi, etten voi oikeastaan kuin ylistää tätä järkälettä. En pysty syvään kritiikkiin, sillä jos kirjaa voi rakastaa, niin tätä kirjaa minä rakastan.

Mikä tekee Vapaudesta niin hienon kirjan? Kaikki. Se on ajassa kiinni, se on moniulotteinen, se on tavallinen ja se on kipeä. Sen aiheina ovat yksilötasolla avioliitto, vanhemmuus, rakkaus ja himo, yleisemmällä tasolla luonnonsuojelu, yrittäminen, menestys ja media. Sen suurin teema on nimensä mukaisesti vapaus, joka tekee elämästä - kamalaa räpistelyä.

Missään nimessä Vapaus ei ole vaikuttava siinä mielessä, että voisin rinnastaa sen jotenkin yksi yhteen omaan elämääni tai suomalaiseen elämänmenoon ylipäätään. Siinä pitäisi olla vähemmän rahaa ja yritysmaailmaa, vähemmän  intoilua, lahjakkuutta ja median valtaa. Sen henkilöt ovat perin juurin nimenomaan amerikkalaisia ihmisiä ja ärsyttäviäkin hahmoja, mutta he ovat myös rakastettavia ja ymmärrettäviä - perin juurin nimenomaan inhimillisiä ihmisiä.

Franzenin kerronta on tarkkaa, jopa liiankin tarkkaa. Dialogi on sujuvaa, mutta paikoin yhdentekevää. Kerronta vilisee yksityiskohtia. Henkilöiden ajatuksiin ei juurikaan jää aukkoja. Franzen kirjoittaa näkökulmatekniikalla - sekin on niin nähty juttu. Tekeepä hän kerronnassa jopa niin puisevan ratkaisun, että antaa yhden henkilöistä kirjoittaa itse elämäntarinansa terapeutille: Virheitä tuli tehtyä, Patty Berglundin omaelämäkerta hänen itsensä kertomana (kirjoitettu terapeutin ehdotuksesta) (s. 39.) Oikeastaan päätin olla pitämättä kirjasta siinä kohtaa...

Hetkinen! Olen luetellut tässä vaikka mitä vikoja, joita kirjasta löysin. Eihän tämän pitäisi kaiken järjen mukaan olla ollenkaan minun kirjani. Miksi ylipäätään rakastan tätä kirjaa? Miksi haluaisin lukea sitä koko ajan? Miksi olen taitellut sen kymmenille koirankorville? (Onneksi kirja on oma. Onneksi se valikoitui lukupiirikirjaksi ja onneksi sen valinnut piiriläinen lahjoitti meille muille ihan omat kappaleet, jotka hän oli löytänyt alelaarista huikeaan 2 euron hintaan.)

Kuunnelkaa elämäkerturi Pattya: Patty tiesi sisimmässään, että Walter oli saanut hänestä väärän vaikutelman. Ja virhe, jonka hän seuraavaksi teki, hänen elämänsä todella iso virhe, oli mukautua Walterin käsitykseen hänestä, vaikka hän tiesi, ettei se ollut oikea. Walter tuntui niin varmalta hänen hyvyydestään, että sai lopulta hänetkin hyväksymään ajatukseen. (S. 92.)

Franzen on kirjoittanut Pattylle itseironisen kertojanäänen, joka on vastustamattoman rehellinen. Jälkeen eivät jää myöskään Walterin vastuuntuntoinen ja pinnalta tylsähkö hahmo sekä rock-stara Richard, joka ei ensi tuntumalta ole kiehtova romaanihahmo, mutta kehkeytyy sellaiseksi. Pattyn ja Walterin perhe-elämä, Pattyn täydellinen (koti)äitiys ja varsinkin perheen pojan erityislaatuinen rakkausuhde, on kuvattu ristiriitaisesti ja rosoisesti. Keskiluokkainen, amerikkalainen elämänmuoto on kaukana kiiltokuvien kimalluksesta. Arki näyttäytyy naurettavana rakennelmana omituisia rooleja ja suorittamista.

Rahan valta, järjettömän suuren omaisuuden ansaitsemisen oikeus, yksilön oikeus vapauteen -  amerikkalaisen yhteiskunnan pyhä vapaus - näyttäytyy tuhoisana sekä yksilöiden että varsinkin luonnon ja yhteiskunnan näkökulmasta. Franzenin kritiikki on monitasoista ja viiltävää. Kuvaavaa on keskustelu, jonka Walter käy kissanomistaja-naapurinsa kanssa. Hän pyytää pientä asiaa: voisiko naapuri pitää kissansa sisällä lintujen pesimäaikaan? Naapurin mielestä kissa on hänen lastensa ja "omat lapset ovat minulle tärkeämpiä kuin jonkin linnun poikaset" (s. 613). Naapurin logiikan mukaan kissan ulkoiluttaminen on osa lasten vastuullisuuteen kasvamista. Tässä tapauksessa vastuu näyttäytyy hirvittävänä itsekkyytenä - vastuu omasta omaisuudesta ohittaa yhteisen vastuun luonnosta.

Onko meillä ihmisillä oikeasti edes toivoa? Maapalloa saa saastuttaa niin paljon kuin ehtii, vuoret saa louhia avolouhinnalla tyhjiksi, maisemaa voi muuttaa, eläinlajeja hävittää. Isänmaallisuuden nimissä voi käydä sotaa ja samalla voi kääriä isot voitot sotavarustelulla, kun toiset kuolevat taistelukentillä. Samaan aikaan saa valita, kenen kanssa saa jakaa elämänsä. Jos ei ole tyytyväinen, voi kokeilla muitakin mahdollisuuksia. Viis siitä, kärsiikö joku juuri minun vapaudestani.

Mikään ei tässä kirjassa ole itsestään selvää eikä helppoa. Paitsi kieli, jonka suomentaja Raimo Salminen saa sujumaan perusteellisena ja silti vivahteikkaana, jokaisen kertojanäkökulman omana äänenä. Kääntäjän työ on taidokasta, jos lukiessa koko ajan tuntuu, että ajatukset siirtyvät lukijan päähän vaivattomasti.

Teoksessa kaikki tekee kipeää, ja jokaisesta valinnasta maksetaan hinta. Vapaus näyttää niin helpolta, mutta on oikeasti tuhoisaa ja tekee onnettomaksi. Franzen pakottaa lukijan katsomaan vapauden taakse ja kertoo, kuinka me joudumme siivoamaan sen aiheuttamat jäljet, ennemmin tai myöhemmin.


Vapaus on luettu myös ainakin näissä kirjablgeissa: Luetut, lukemattomat, Lumiomena, Oota mä luen tän eka loppuun ja Eniten minua kiinnostaa tie. Sijoitin kirjan viime vuoden Helmetin lukuhaasteen kohtaan 3. Kirjassa kuljetaan metrolla. Tänä vuonna se sopii kohtaan 35. Kirjassa käytetään sosiaalista mediaa ja 38. Kirjan kannessa tai kuvauksessa on puu.

Eve Ensler: Vaginamonologeja

Eve Ensler: Vaginamonologeja, 2001 (Jälkisanat Gloria Steinem)
Alkuteos: The Vagina Monologues, 1998
Suomentaja: Annu James (Jälkisanat suomentanut Annika Eräpuro)
Sivuja: 144
Mistä sain kirjan: lainasin kirjastosta




Eve Enslerin Vaginamonologeja herätti paljon kohua ilmestyessään vuonna 1998, ja sitä on esitetty esimerkiksi Broadwaylla, tähtinä muun muassa Winona Ryder ja Melanie Griffith. Monologit perustuvat yli 200 naisen haastatteluihin, joista Ensler on koonnut kansainvälisesti menestyneen, draamallisen pamflettinsa. Näytelmä oli Helsingin kaupunginteatterinkin ohjelmistossa vuonna 2001. Jopa Suomessa sitä pidettiin erityisen rohkeana, koska sen kielenkäyttö oli niin suoraa.

Teos on sekoitus faktaa ja fiktiota. Ensler on kirjoittanut kuulemiensa tositarinoiden pohjalta fiktiivisiä tarinoita. Tarinoiden välissä Ensler kertoo, mikä aihe tai mikä tarina erityisesti inspiroi häntä kirjoittamaan fiktiivisen tuotoksensa. Välissä on myös vaginafaktoja, esimerkiksi klitoriksen tarkoituksesta tai naisten sukupuolielinten silpomisesta.

Ensler kannustaa haastateltaviaan - ja samalla tietysti lukijoitaan - murtamaan tabuja ja puhumaan asioista niiden oikeilla nimillä. Tällaisia tabuja ovat muun muassa kuukautiset, naisten kokema väkivalta, lesbosuhteet ja synnytys. Näihin kaikkiin on liittynyt väheksyntää, väärää tietoa, nöyryytystä ja pelkoa - vielä 1990-luvullakin paljon enemmän kuin nykyään.

Enslerin kirjoittaa vakuuttavasti. On perusteltua nostaa esiin asioita, joista ei puhuta, tai asioita, joista on kyllä tietoa, mutta joitden muuttamiseksi ei tehdä mitään. Ensler teki muun muassa kolme matkaa Bosniaan haastatellakseen sodasta kärsineitä naisia: Kun palasin ensimmäiseltä matkalta New Yorkiin, olin raivoissani siitä, että 20 000 - 70 000 naista raiskattiin keskellä Eurooppaa vuonna 1993, järjestelmällisenä sotataktiikkana, eikä kukaan tehnyt mitään sen lopettamiseksi. En voinut ymmärtää sitä. Muuan ystäväni kysyi, miksi olin hämmästynyt. Hän sanoi, että yli 500 000 naista raiskattiin joka vuosi meidän maassamme Yhdysvalloissa, eikä meidän maamme ollut ainakaan sodassa. (S. 68.)

Naisiin kohdistuvasta seksuaalisesta väkivallasta kirjoittaa myös Rebecca Solnit teoksessaan Men explain things to me (2014), joka on juuri ilmestynyt suomeksi nimellä Miehet selittävät minulle asioita. Solnit muistuttaa myös siitä, että 1 000 amerikkalaisnaista kuolee perheväkivallan uhrina vuosittain, vaikka mitään virallista "sotaa" ei olekaan. Me too -kampanja on todellakin ollut aiheellinen maailmassa, jossa seksuaalinen koskemattomuus ei tunnu kuuluvan naisille.

Ensler julistaa teoksellaan "vaginasanomaa", eli hän haluaa nostaa vaginan puheenaiheeksi ja naisten ylpeyden aiheeksi. Hän haluaa purkaa naisen sukupuolisuuden ympärille rakennettuja ennakkoluuloja ja epätietoisuutta, ja ennen kaikkea - häpeää:  Te olette varmasti huolissanne. Minä olin huolissani. Sen vuoksi ryhdyin tähän. Olin huolissani vaginoista. Olin huolissani siitä, mitä me ajattelemme vaginoista, ja vielä enemmän siitä, että me emme ajattele niitä. Olin huolissani omasta vaginastani. Se tarvitsi toisten vaginoiden kontekstin - yhteisön, vaginoiden kulttuurin. (S. 15.)

On ilman muuta selvää, että tällaisen teosen lukeminen tekee kenelle tahansa naiselle hyvää. Vielä suositeltavampaa olisi, että miehet lukisivat teoksen. "Vaginajulistusta" tai "vaginaylpeyttä" on aivan liian vähän, sillä vaikka ei puhuttaisi edes väkivallasta, niin pelkästään seksuaalisuuteen liittyviä asioita mystifioidaan ja seksillä tehdään rahaa. Seksuaalisuus aiheuttaa aivan liian usein ahdistusta, kun sen pitäisi olla ihmiselle - myös naiselle - jotain ihan muuta.

Enslerin kirjoitustyyli muistuttaa paljon journalismia, jossa haastateltavan taustat tehdään näkyviksi ja annetaan hänen kertoa tarinansa omin sanoin, mutta myös kuuntelija (toimittaja tai kirjailija) tekee itsensä näkyväksi. Enslerin aikalainen, Nobel-kirjailija Svetlana Aleksijevitš, kirjoittaa samaan tapaan teoksissaan Tšernobylistä nousee rukous ja Sodalla ei ole naisen kasvoja (joka on minulla kesken).

Enslerin teoksen ilmestymisen jälkeen feminismi on muuttunut paljon. Suomessa tällainen julistamistyyli, jossa vaginaa tai pillua toitotetaan ja sitä pidetään jotenkin vallankumouksellina ja erityisen rohkeana ilmiönä, ei enää esiinny. Toisaalta myöskään vaginan palvonta ei istu suomalaiseen mentaliteettiin. Ensler kuvaa teoksessaan nimittäin myös eräänlaisten vaginavoimaryhmien toimintaa. En yhtään halua väheksyä tällaisen puhetyylin terapeuttista vaikutusta sellaisella naiselle, jonka seksuaalisuutta on loukattu tai jonka itsetunto on monin tavoin pirstaleina, mutta silti minua naurattaa: Vaginani on simpukka, pyöreä vaalenpunainen simpukka, joka avautuu ja sulkeutuu, sulkeutuu ja avautuu. Vaginani on kukka, eksentrinen tulppaani, sen keskus väkevä ja syvä, tuoksu hieno, terälehdet hellät mutta vankat. (S. 51.)

Koskettavat tarinat, joita Ensler kertoo, kannattaa huomioida, vaikka teos onkin osittain vanhentunut. Toisaalta tämä teos toimisi varmasti näyttämöllä paljon paremmin kuin luettuna. Se voisi toimia samaan tapaan, kuin Anna Paavilaisen Play rape -näytelmä, jonka näin Tampereen Teatterikesässä pari vuotta sitten. Kipeiden asioiden, väkivallan ja vähättelyn esiin nostaminen on tärkeää.

Oman aikansa (amerikkalaisen) feminismin kuvauksena Enslerin teos on ylittämätön. Sen päivitettynä versiona näkisin Liv Strömquistin Kielletty hedelmä -sarjakuvateoksen, jossa asioista myös puhutaan suoraan ja lisäksi niistä piirretään havainnolliset kuvat. Strömquistkin on julistaja, mutta hänen teoksensa on myös poskettoman hauska. Tabujen murtamiseen ei ole lopulta muuta tietä kuin tieto.


Vaginamonologeja on luettu ainakin näissä kirjablogeissa: Eniten minua kiinnostaa tie, Todella vaiheessa ja Tahdon lukea kirjan. Osallistun teoksella paitsi Helmetin lukuhaasteeseen (kohta 19, en pidä kirjan nimestä) myös Mitä luimme kerran -blogin Joka päivä on naisten päivä -lukuhaasteeseen.